Chapter 9

Herra Markus meni tytön perässä, tämä, kuultuansa askeleita takanansa kääntyi häntä vastaan. Hän oli jo ehtinyt niin lähelle, että näki, miten tyttö muutti väriä, jolloin myöskin surullinen tunne kulmakarvojen lomista niin äkkiä katosi, ikäänkuin olisi poispyyhkäisty.

"Haluatteko virkistää itseänne siemauksella tätä raitista vettä", kysyi tyttö, pitäen astiata laudalla porisevan vesisuihkun alla. "Minä tuon teille juomalasin tuolta huoneesta".

"Raamatussa on: 'ja äkkiä laski hän astian kädellensä ja antoi hänen juoda'", lisäsi herra Markus asettuen tytön tielle. "Jos tahdotte olla Rebekka, täytyy teidän osoittaa, että perin pohjaisesti tunnette raamatun. Kaikissa tapauksissa kiitän teitä, ei minulla ole halua juoda astiastakaan. Raitista kaivovettä!" sanoi hän pilkaten. "Raitista vettäkö te vaan tarjoattekin tuolla kulmakamarissa nauravalle seuralle?"

Tyttö pelästyi kovin; sen huomasi hän ängöttäen.

"No, kummasteletteko sitä? -- Minä pidin niitä sangen kuuluvina ääninä, jotka tuolla sisällä hupaisuuttansa ilmaisevat. Minä jo toivoin herrojen tuolla sisällä alkavan hauskan juomalaulun --".

"Te erehdytte", intti tyttö huuliltaan aivan vaaleana -- kostea loiste levitti verhon sen katseen eteen, jolla hän tarkasteli toista;

"Hyvä, minä erehdyn. Siellä on kai hurskaita veljiä, jotka ovat kokoutuueet rukouksiin tuonne kulmakamariin -- onhan se mahdollista". Hän kohotti olkapäitänsä. "Mutta mitäpä se minuun koskeekaan. Yhtä kuitenkin tahtoisin teiltä kysyä? tietääkö herrasväkenne mitään käynnistänne metsänvartian asunnossa?"

Tyttö nosti pelästyneenä ja melkein rukoilevaisena kätensä ylös.

"Ei, ei, vanhuksilla ei ole aavistustakaan tästä, eivätkä ne saa sitä tietääkään".

"Vai niin, ja tällä tahdotte tukkia suuni?" kysyi hän näennäisesti tyyneenä ja välinpitämättömänä.

"Joka tapauksessa täytyy minun hartaimmin pyytää teitä, jos vielä ennen lähtöänne käytte maatilalla olemaan puhumatta mitään tästä. Minä pyydän teitä, herra --".

"Herra Jumala, kyllä, jos niin välttämättömästi tahdotte. Minä voin olla vaitikin, ehkä en muuten juuri ole luotu suojelemaan likaisia salaisuuksia --".

"Likaisia?"

Tyttö astui takaperin ja herra Markus oli pakoitettu kysymään itseltänsä, josko tämä tyttö, joka yhdellä ainoalla sanalla, yhdellä ainoalla liikkeellä voi ilmaista koko joukon riehuvia tunteita, joka oli täydellinen näyttelijä tahi perinpohjin puhdas, korkean sivistyksen omaava sielu.

Syvästi harmistuneena piti hän edellisen otaksumisen oikeana. Oliko tässä mitään epäilystä? Eikö tuo ylenmääräinen kainous, jolla hän joku aika sitten oli poistanut silmäyksen hänen huolellisesti salatuille kasvoillensa, ollut kehnointa näyttelemistä, kun verrattain hänen käytöstapansa sen tosiasian kanssa, että hän täällä suojeluslaputta ja suuritta huivitta hämmästymättä liikkui meluavan miesjoukon keskellä. Ja nyt oli hänellä kyllin rohkeutta hellällä, rukoilevalla äänellä huomauttaa toista säädyllisyydestä. Ja kaiken tämän ohessa mikä viehättävä lemmellisyys hänen olentoansa varjosti, mitkä sydämelliset kasvot loistivat vahvojen, taakselykättyjen hiuksien alta! Nuoresta miehestä näytti ikäänkuin moninaisin värin loistava käärme, hiljaa madellen, kieroihe hänen sydämensä ympäri, käärme, jonka päätä hänen kiukulla ja surulla täytyi tallata.

"Suututtaako tuo ruma sana teitä?" kysyi hän terävästi. "No, sanokaamme siis sen sijaan 'hupaisia', niin hupainen salaisuus! Vanhuksien kanssa tulette helposti toimeen, he eivät kumpikaan pääse kynnyksen yli, eivätkä voi seurata jälkiänne, ja minä, niin minähän olen antanut vaitiolon lupauksen, niin olla vaiti ikäänkuin murhaava käsi kurkustani kuristaisi. Mutta miten on tuon sinisukan laita? Hän ei istu ullakkokamarissaan vangittuna ja hänellä on nopsat jalat, sen tulin eilen illalla tilaisuudessa huomaamaan. Hän liikkuu ikäänkuin haltia, ja hänelle olisi mahdollista kadota kuten kesäinen pilvi, jonka tuuli puhaltaa hajallensa avaruuteen; hän saattaa siis joko tulla liehuen mistä metsän loukosta tahansa hämmähäkin-verkkoinen huntu kasvoillansa -- ja miten silloin kävisi?"

Tuskin huomattava hymyily lepäsihe hetken aikaa tytön huulilla. Hän kumartuihe kaivon yli ja veti laudan, jolla jo aivan täysinäinen astia oli, putoavan vesisuihkun alta.

"Minä luulen jo sanoneeni teille, etten voi mihinkään ryhtyä, hänen saamatta tietoa siitä", vastasi tyttö, toimiskellen, mitä kädessään piti.

"Sen olette tosin sanonut", myönsi toinen. "Ja onhan aivan luonnollista, että neiti suojelee sellaista salaisuutta. Juonitteluhan onkin sellaisten neitien lempityötä, ja koska se nyt ei saata tapahtua herrassaleissa, niin silloin pidetään halvemmatkin seurat hyvänä pelkästä asian harrastuksesta. Minä tunnen tuon hiljaisen myyrän työn perheen helmassa -- minä tunnen sen hyvin. Luonnollisesti tehdään sellaista työtä mieluimmin omaan laskuun; he eivät näytä kuulevan eikä näkevän mitään, mutta imevät kuitenkin kaikilla huokoisillaan suuria ja pieniä perheen salaisuuksia itsellensä. Ei kuulla minne ne jalkansa asettavat, mutta ne saavat kuitenkin jalan sijan -- ja niin kiipeävät he mestarillisesti askel askelelta ylöspäin, kunnes äkkiä istuvat ylhäällä korkeimmalla, nuo nöyrät ja halveksitut naiset ne kuorivat kerman petollisesti hylättyjen morsianten ja isän, joka on leskeksi jäänyt, tyttärien silmien edessä. -- Eikö kamarineitsyellä ja kenraali Guseckin perheen kotiopettajan uskotulla ystävällä ole mitään kerrottavaa sellaisista asioista?"

Tyttö seisoi vielä kaivon ääressä puoleksi kääntyneenä hänestä. Toisen puhuessa, oli tyttö kerran nostanut käsiänsä, mutta taasen antanut niiden ristittynä vaipua ja nyt katsoi hän toista, mutta ei haavoitetun liikutetulla silmäyksellä, jonka toinen jo tytössä tunsi; ainoastaan tuskallinen kummastus ja syvä moite kajastihe ruskeista silmistä, jotka hän hitaasti nosti toista vastaan, ponnistuksella lausuessaan:

"Kenraali von Guseck oli leski ja hänellä oli täysikasvuinen poika sekä seitsemäntoistavuotias tytär, joka oli kihloissa. Kaikki nämä kohtelivat nuorempain lasten kotiopettajaa luottamuksella ja kunnioituksella, ikäänkuin hän olisi ollut perhe-jäsen. Ja minä tiedän, ettei kotiopettaja milloinkaan, ei vähimmälläkään omaa etua katsovalla ajatuksella tätä luottamusta väärinkäyttänyt. Minä sen parhaiten tiedän ja panen käteni tuleen, että se on totta".

"Sitä vielä puuttui", keskeytti hän tytön kovalla ja karkealla naurulla. "Tarvitseekin panna työstä kovettunut käsiraukkanne tuleen tämän juurtuneen oma-etuisuuden vuoksi!... Eikö teidät ole vedetty tänne erämaahan hätään ja puutteesen, ettei tuolta hemmoitetulta neidolta puuttuisi palvelusta ja apua? Vanha rouva maatilalla sanoo itse, ettette ole kasvatettu sellaiseen kovaan ulkotyöhön ja nyt te olette pakoitettu ryhtymään näihin vaiheisin palvelusvelvollisuuksiin sen vuoksi että karkoitetulla neidillänne tuskin muuten olisi mitään syötävää".

Tyttö pudotti vilppaasti päätänsä ja purasi pienillä, valkoisilla hampaillansa alahuultansa. Näytti, ikäänkuin hän väkivaltaisesti vai ensi valtauksen hänen sanoihinsa, mutta silmissä kajasti sekunnin ajan voittamaton veitikkamaisuus ja pila.

"Olkaa siis tästä lähin puollustamatta häntä!" sanoi herra Markus, halveksivasti estäen tytön vastaamasta. "Se kunnian pelastus ei teiltä kuitenkaan onnistu, -- sen tiedän paraiten minä. Jos sellaiset neidit kerran ovat maistaneet rikkauden hurmaavasta maljasta ovat he kadotetut ja pilautuneet perhe-elämälle. He uneksivat eivätkä sittemmin ajattele muuta kuin ainaiseksi hankkiaksensa itsellensä lujan aseman keskellä taivaallisesti viehättävää ylellisyyttä ja tähän täytyy onnettoman, rikkaan miesraukan auttaa heitä, sama se, josko hän on harmaapäinen ja äreä, tai nuori, sivistymätön, tai ylipäänsä tahtooko hän vaiko ei. Kentiesi herra von Guseck'in huoneessa hyvin tiesivät tämän ja olivat varoillansa, kuten minäkin mieluimmin kaiken aikani eläisin yksin ja itsekseni, kuin asettasin entisen kotiopettajan taloani hallitsemaan -- ennen ensimäinen, paras talonpoikaistyttö metsän rinteeltä, jos hänellä vaan on jäljellä rehellisyys otsallansa ja todellisuus sydämessään!"

Hän näki, miten kaikki veri katosi nuoren tytön poskilta, mutta tämä ei vastannut sanaakaan. Laski vaan kätensä astialle, aikoen nostaa sen ja poistua sen kanssa.

"Aiotteko todellakin taasen mennä tuonne?" -- Hän osoitti metsänvartian huonetta. -- "Eikö siis tuo kauhea melu ensinkään teitä peloita?"

Puoleksi poiskääntyneenä katsoi tyttö puoleksi ummitetuin silmin toiseen.

"Minulla on vahvat hermot, melkein yhtä vahvat kuin tukevalla talonpoikaistytöllä metsänrinteellä; eipä sellainenkaan pelästy kapakan melusta sunnuntai-iltaisin", vastasi tyttö ankarasti ja katkerasti. "Muuten en tässä kysy keneltäkään pelkäänkö vaiko en; tässä minun suoraan tulee välttämättömyyden alle mukautua --".

"Tällä tahdotte sanoa, että olette velvollisuuden kautta sidottu tähän huoneesen", lausui toinen soinnuttomasti. "Mutta millainen velvollisuus tämä lieneekin, siitä vaivatkoot ihmiset aivujansa, yhtäpaljon kuin maatilan kotiopettajankin suhteen, joka kuten Jumalan kuva piiloittelee salaisten pilvihuntujen takana". -- Hänen äänensä muuttui teräväksi ja ivalliseksi. -- "Niin, Herra Jumala, lienee hauskaa vetää maailmaa nenästä, sangen hauskaakin lienee se, enkä silmänräpäystäkään kadehdi teiltä tätä ajankulua. Hirschwinkelin asukkaat eivät tosin ole niin lauhkeita kuin maatilan uusi isäntä; he selittävät arvoituksen omalla tavallaan, eivätkä keksi mitään lieventäviä sanoja amtmannin Mariasta, joka kaikkina aikoina päivässä tulee ja menee metsänvartian asuntoon -- jossa asuu aivan yksin mies --".

Hän vaikeni. Hänestä itsestäkin tuntui kiusoittavalta nähdä, miten tytön käsi voimatonna vaipui astian kannikkeesta, miten puna hehkuvana nousi aina kähäröiden juureen otsalla ja niskassa. Poiskäännetyin katsein seisoi hän hetken häpeissään ja liikkumatonna ja ensi kerran näki hän sivulta tytön kasvon piirteet, joihin kaulan hienot juovat yhdistyivät, kaikki tämä kuvastuihe niin vakavasti ja liikkumatta, kuten pyökkimetsän himeään varjoon kiinnitetty kuva.

Kauniisti muodostuneen kaulan ympäri oli kapea samettinauha, kuten hieno, pensselillä vedetty viiva. Ehdottomasti johtui nuoren miehen mieleen Faustin sanat: "Miten ihmeellisesti eikö tätä kaunista kaulaa korista yksinkertainen purpuranauha". Ja hänen ajatuksissaan muuttui salainen laakson notkelma kolkoksi, ahtaaksi luolaksi; metsänvartianhuone peitettyine ikkunoineen ja rajune meluneen, jonka tyttö selvällä tuskalla ei olisi toivonut kuuluvan ulos -- tuo pieni talo näytti hänestä äkkiä ikäänkuin eikös uskaltaisi hiipiä sinne ja sieltä löytää asunnon...

Ja tänne tuli tyttö salaa, oikein kuin varastaen itsellensä aikaa ja tilaisuutta siihen, ikäänkuin olisi magneetillisesti vedettynä kamalaan virran pyörteesen. Hirveä tuska valtasi herra Markuksen samalla kuin epäluulo syttyi hänessä että tyttö jo oli saattanut syöksyä sellaiseen. Mutta eikö hän seisonut tuossa kuin pelästynyt, äkkiä herätetty lintunen, pelästyksen matkaamana ja sanomattoman hämmästyksen leimuava todistus kasvoillansa? Kentiesi tämä katkera hetki karkoittaisi hänet ijäti Grafenholzista. Herra Markus toivoi sitä sanomattomalla kiinteydellä katsellen tyttöä. Mutta samalla hetkellä katsoi tyttö taasen ylös. Kolkko päättäväisyys kuvastihe hänen kasvojensa piirteistä.

"Minä en pidä lukua parjaajoista", sanoi hän lyhyesti ja nosti päätänsä.

"Ettekö, vaikka siivot ihmiset sulkevat teille ovensa?" huudahti toinen pikaisesti. "Rouva Griebel vastustaa pontevasti teidän muuttamistanne kartanoon, viattoman tyttärensä tähden", lisäsi hän julmalla selvyydellä.

Tämä näytti koskevan tytön sydämeen.

Sanomattomalla tuskalla pusersi hän käsiänsä sydäntänsä vastaan ja kuitenkin sanoi hän heti sen jälkeen tajunnalla ja aivan vakavasti: "Rouva Griebel on vielä kerran pyytävä minulta nämät sanat anteeksi. Muuten ei hänellä ole kartanossa valtaa käskeä, miten on meneteltävä, ja _te_ ette sulje oveanne minulle --".

"Vai niin -- niinkö luulette?" keskeytti hän tytön katkeralla naurulla. "Miksi minut luulette?"

"Miksikö teidät luulen?" toisti tyttö nostaen katseensa vitkaan toiseen. "Minä luulen teidän olevan jalon miehen, itse kunniallisuuden. Jos voitte, niin unhottakaa ne katkerat sanat, jotka sokeudessani olen uskaltanut teille lausua! Miten enkö hävennyt, kuultuani missä aikomuksessa tulitte maatilalle! Te olette pelastanut vanhukset hädästä ja huolista. Teidän tarvitsisi nähdä, miten sairas on saanut ikäänkuin uuden elon, tietäessään olevansa teidän suojeluksenne alla; jo tästäkin asiasta ainoastaan tahtoisin kiittää teitä --". Tähän pysähtyi hän puheessaan ja ojensi arasti kätensä toista kohti.

Mutta toisen sillä hetkellä synkät kasvot eivät siitä selinneet.

"Antakaa olla tuon", tiuskasi hän ankarasti tytölle ja viittasi äkillisellä liikunnolla takaisin käden, jonka tyttö hänelle ojensi. "Mistä _teillä_ olisi kiitettävää. Minä tahtoisin tietää, mitä se koskee talon piikaan, jos teen suostumuksen vuokraajani kanssa. Sellaisia asioita ette ensinkään käsitä, eikä teidän pitäisi siis sekautuman niihin". -- Harmi ja kiukku olivat melkein tukahuttamaisillaan hänen äänensä, sen huomasi selvästi. -- "Ja pitäkää te vaan yhä entisiä ajatuksianne minusta! Minä en ensinkään ole hyvä, en, kaukana siitä ja kaikkein vähimmin tällä hetkellä -- pelkkää pahuutta liikkuu sisässäni, pelkkää pahuutta ja vahingon iloa. Ja jos voisin teissä jotain tuskaa vaikuttaa, tekisin sen halusta --".

Tyttö katsoi häneen sivulta arasti -- hän puhui niin lujaa ja kiihkeästi.

"Ja muuten voitte pysyä totuudessa", jatkoi hän paremmin itseänsä hilliten, mutta sen sijaan sitä terävämmin. "Te kiitätte vanhan rouvan puolesta ja sentään on teillä mielessä ullakkokamarin hennoiteltu prinsessa. Te arvelette kartanon huoneuksen olevan heikon kajastuksen Guseckin saleista, pienen virvoitus- ja huvipaikan, jossa leikattujen sulkien taasen pitäisi ruveta kauniisen lintuun kasvamaan. Neidistänne, kotiopettajasta tulee, se on itsestään selvä, taasen päähenkilö näyttämölle ja meidän velvollisuutemme olisi juhlallisesti koristaa kartanon sinä päivänä, jolloin hän saapuu".

Tyttö näytti alakuloiselta ja pudisti päätänsä.

"Kotiopettaja raukat. Jos heistä riippuisi, tekisivät joka tapauksessa parhaiten, jos löisivät oppikirjansa kiinni ja sen sijaan pesisivät vieraiden vaatteita". -- Hän huo'ahti hiljaa. -- "Teidän edeltäkäsin tekemänne päätöksen mukaan on siis Agnes Franz turhamielinen korunukke, joka pelkää työtä" -- surullinen hymyily välkähtihe hänen huulillaan, kun toinen ivaavalla kumarruksella kiirehti tätä myöntämään -- "mutta jos hän joskus onkin ollut sellainen, niin korujen himo on mennyt hänen mielestänsä tänne tultuansa... Minä en tahdo kieltää, että hän alussa oli heittämäisillään kirveen loukkoon ja kokonaan epätoivoisena juoksemaisillaan kaikista roskaisista velvollisuuksistansa. Tarvitaan sangen paljon, paljon enemmän kuin sanoa voi siihen, että kaksikymmenvuotias tyttö sopii itsensä kanssa. Mutta hän on kuitenkin mukautunut kaikkiin". -- Hän oli hetken vaiti, ikäänkuin sen kurjuuden muisto, johon hänkin kaukaa oli tuotu, olisi häntä masentanut -- sitten vetäsi hän helpoituksen hengähdyksen. "Ja nyt muuttuu taasen kaikki hyväksi. Rakkaista vanhuksista on lopuksi päiviksensä onnellisesti ja hyvin huolta pidetty, nyt voi hän taasen huoletonna ryhtyä palvelukseensa. Hän on tosin pakoitettu nauttimaan teidän vieraan varaisuuttanne niin kauvan kuin sairas tarvitsee hänen apuansa --".

"Herra Jumala, mitä se minuun koskee? Me emme ole toistemme tiellä. Minä matkustan pois ensi päivänä, pysyköön hän kartanossa niin kauvan kuin haluttaa! Mutta entäs te?"

"Minä?" -- Tyttö laski kätensä rintansa päälle ja katsoi alas eteensä. Hän tunsi itsensä vastenmielisesti liikutetuksi siitä miellyttävästä naurahduksesta, joka nyt niin sanomattomasti kaunisti tytön kasvoja -- nauraa tällaisella hetkellä! No, olipa hän yhtä kevytmielinen ja maailman turmelema kuin neitinsäkin. "Pitääkö minunkin jäädä sinne", sanoi hän katsomatta ylös. "Jos tahdotte yhtä, täytyy teidän tahtoa toistakin".

"Kas vaan! Mutta tässä erehdytte perinpohjin, sillä siinä seikassa en saa" -- hän keskeytti hetkeksi puheensa ja tarkasteli henkeänsä vetämättä, mielen jännityksellä tytön kasvoja -- "olkoon niin, jos kumoatte kunnon rouva Griebelin epäilykset lupaamalla minulle, ettette tästä hetkestä alkaen enää tahdo astua jalallanne metsänvartijan huoneesen".

"En, sitä en voi luvata", vastasi tyttö epäilemättä, totisesti ja päättävästi.

Herra Markus poistui muutamia askelia tytöstä ja hänen silmänsä loistivat vihasta ja kiukusta.

"Niin menkää siis tiehenne! Minä en enää tuhlaa sanoja teille", huudahti hän. "Mutta kuulkaa vielä tämä ainoastaan" -- hän nojautui tässä taasen eteenpäin ja sanoi hampaitansa purren: "Tietäkää siis, että minä sydämeni pohjasta halveksin teitä".

Liikutettuna ojentihe tyttö äkkiä. Silmänräpäyksen kohtasivat näiden kahden ihmisen vihaiset katseet toisiansa, mutta jospa hän naisellisen heikkouden todistuksena piti niitä kyyneleitä, jotka tytön silmänripsissä välkkyivät, erhettyi hän. Ylpeällä liikkeellä käänsi tyttö äkkiä hänelle selkänsä ja nosti astian kaivon laudalta.

"Eikö teillä ole mitään tähän vastaamista?" huudahti hän vihaa täynnä.

"Ei mitään! Mitäpä se merkitsee, jos halveksutte amtmannin piikaraukkaa tai ette. Hän tahtoi jäädä tänne ainoastaan parin henkilön vuoksi -- hänelle on kiusaukseksi se, että muut huomaavat häntä".

Näin sanoen poistui tyttö kaivolta suoraa tietä metsänvartijan huoneesen.

"Tervehtikää hupaisia ystäviänne minulta!" huudahti hän pistävällä äänellä tytön jälkeen. Vieno kesätuuli näytti puhaltaneen nämät hänen sanansa pois, ennenkuin ennättivät tytön korviin. Ei vähinkään liike tytössä ilmaissut hänen kuulleen nämät sanat. Vakavin askelin kulki hän eteenpäin ja seuraavana hetkenä varjosti rakennus häntä.

11.

Vielä samana iltana laittoi herra Markus itsensä valmiiksi matkalle... Ei hän täällä kauvemmin kestänyt! Ja mikäpä häntä pakoittikaan naulaamaan itseänsä kidutusrahille täällä Thüringissä? Koko maailma oli hänelle avoinna ja vasta kun hän olisi tuolla ulkona, kun tuo vilpas, iloinen elämä häntä taasen löyhyttelisi, ja puhaltaisi rikki tämän paksun, tukahuttavan pilvipeitteen, joka nyt ympäröi hänen muuten niin selvää päätänsä, ja joka väkivallalla kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa yhteen ainoaan vihattuun ja halveksittuun pisteesen, silloin hän varmaankin nauraisi ja vähän häpeisi näitä Othellon tunteita, jotka yhä taasen ja taasen ajoivat, ei vaan pakoittivat häntä hiipimään tuon metsänvartijan luolan ympäri, kuten haukan kyyhkyislakan ympärillä -- todellakin kaunis kyyhkyislakka! Kapakka metsässä oli se, täynnä maljaa kallistelevia, suuri-äänisiä vieraita... Niin, tosin lenteli siellä kyyhkynen edestakaisin -- kaunis ja valkoinen, viehättävin ja viattomin silmin -- mutta eipä hänkään suurin huolinut, josko hänen kaunista höyhenpukuansa sokasi tämä ummehtunut, likainen ilma, kunhan vaan hänen työnsä ja toimensa pysyivät hyvin piilossa salaisuuden verhon takana! Valhe ja viekkaus väjyivät täälläkin, tässä erityisessä, hiljaisessa maailman loukossa -- ja miksi ei niin olisi? Belladonna ja moni muu myrkyllinen kasvi myöskin sekottuihe muiden ruohojen ja kasvien joukkoon, kauniiden hedelmäin ja kukkien joukkoon raittiissa, komeassa metsässä ja kyykäärmeitä suhisi majesteetillisten, suurien puiden kiemurtelevissa juurissa...

Hän järjesti kirjoituksia konttooriinsa, sekä lähetti samalla ilmoituksen ettei hänen huvimatkansa käsittäisi ainoasti Nürnbergiä ja Müncheniä, vaan aikoi hän paljon, paljon kauvemmaksi pois -- vielä kerran Roomaan ja Neapeliin -- eikä hän siis niin pian taasen olisi kodon paikkeilla. Ja tätä kirjoittaessaan ajatteli hän, äkäisesti nauraen itsekseen, että hän katsellessaan juhlallista marmoriloistoa ja kaikkea kauneutta. Rooman museoissa ja palatseissa, sekä pinjojen alla Neapelin rannoilla tuskin halveksivalla ajatuksellakaan muistaisi tyttöä karkeassa työpuvussa eikä myöskään huonoa ilmaa, ahtaassa, viheriässä, yksinäisessä laaksossa Thüringerwaldissa, niin ei hän enää silloin käsittäisikään tuota hulluutta, joka nyt häntä vangitsi...

Mutta kun hän seuraavana aamuna veti akkunan verhot auki ja aukasi akkunan ja tuo hänen pieni solvaisemansa, huono ilma virtasi häntä vastaan raittiina ja mansikan tuoksun sekä metsän lemun täyttämänä, kun aaltoilevat ohrapellot laaksossa aamuauringon paisteen täyttäminä hymyilivät hänelle ja kun pyökkipuiden syvät varjot aivan vieressä esiytyivät hänelle haaveen tapaisessa hämärässä, levittäen metsätielle lempeätä viileyttä, joka, sen hän tunsi, tunkeusi syvälle, syvälle, hänen sydämeensä, silloin tuli selittämätön eron katkeruus, kovin vihastuneelle, vihaselle nuorelle miehelle, ja vastustamattomasti virtasi hänen sielussaan polttava halu, jolla ei ollut mitään tekemistä marmoripatsaiden kylmien silmäyksien tai etelän lempeiden, lämpymäin tuulosien kanssa.

Hän pani niin pian kuin mahdollista oli matkalaukkunsa ja vaippansa pois, ja istuutui, kuten olisi ainaiseksi jäänyt, koko päiväksi puistopaviljonkiin. Epävarmalle maalle muurin toisella puolen ei hän ensinkään astunut. Hän liikkui puiston lehmuksien varjossa, hän luki ja kirjoitti, laski alas verhot niissä huvihuoneen akkunoissa, jotka antautuivat männistöön päin sekä sulki balkonkin ja pienen ulkorappusten oven niin huolellisesti, ikäänkuin ei ihmisjalka tämän jälkeen enää menisi ulos tai astuisi sisään siitä.

Ja niin kauvan kuin tämä päivä kesti, pysyi hän yli-inhimmillisellä päättäväisyydellä vapaehtoisessa vankeudessaan, niin hän kuunteli näennäisesti sangen välinpitämättömänä, kun rouva Griebel iltapäivällä sisään tullen kertoi, että hän oli pestannut uuden piian amtmannilaisille. Tämä tukeva henkilö ryhtyisi jo toisena päivänä palvelukseensa ja sen vuoksi oli hän, vanha rouva Griebel itse, katsonut parhaaksi lähteä heti maatilalle antamaan amtmannille ilmoitusta siitä... Hän ei voinut kylläksi sääliä amtmannin rouvaa, jonka vuosikausia täytyi olla vuoteesen kiinnitettynä ja samalla oli tuo sairasraukka ollut niin lempeä niin ystävällinen ja rakastettava, että rouva Griebelillä tuskin oli kärsivällisyyttä odottaa sitä päivää, jolloin hän itse nostaisi ja kantaisi kurjan sairauden kokonaan kuihduttaman -- ja että hänen itse täytyi huoleksensa ottaa sairaan hoidon, oli päätetty asia sen kaiken johdosta mitä hän tänään pikimältään käytyänsä ennätti huomaamaan... Amtmanni ja hänen rouvansa olivat olleet aivan kahden ... vanhan, luuvalon runteleman ukon, joka tuskin pääsi kynnyksen yli kömpimään, oli täytynyt aukaista ulko-oven hänelle eikä keittiössä yksikään ihmissilmä voinut keksiä tulta ei savua ja sentään juuri kahvi-ajalla, jolloin köyhimmissäkin paikoin liedellä porisi pannullinen sikurikahvia. Niin siellä oikein näytelmä vallitsi. Ylpeä kotiopettajaneiti ei muka saattanut jättää päivällisuntansa ja tuo toinen -- niin, tiesihän, mistä häntä sopi hakea. Mutta hän voi nyt mennä tiehensä kiluineen, kaluineen, sillä uusi piika oli oikea rakuuna, väkevä kuin karhu ja hänellä oli sellaiset kädet, että oikean talon emännän täytyi ihastua niitä katsellessaan. Häneltä kävisi kuin tanssi noiden vähäisten sisätöiden toimittaminen sekä ulkotyö kehnoilla pelloilla ja niituilla -- niin sarkaröijyssä ja anturasaappaissa käveli hän kuten oikean maan piian tuleekin -- niin lyhyesti voi sanoa, että on aika, tehdä suoraa siellä, ja että tulee toinen ääni kelloon, että vihdoinkin tulee loppu tuosta Grafenholzin jutusta.