Chapter 8
"Niin missäpä hän nyt oleskelleekin?" ajatteli herra Markuskin itsekseen, amtmannilta jäähyväiset otettuansa, käydessään pihan yli puistoon päin, palataksensa kartanoon samaa tietä, jota oli tullutkin. Hän loi äkeän silmäyksen ullakkokamarin ikkunaan, jossa musliiniakuttimet yhä vielä tuulessa liehuivat kevyeinä kuten kesäinen hatara. Sangen todenmukaisesti oli neiti kotiopettaja paennut tuonne yläälle ja kaksi tytön päätä kääntyi nyt kai salaa ivahymyllä häntä kohti... Olipa kuitenkin melkein liika uskaliasta, että hän siten heitti huoletta hunningoille isäntäväkensä huonon ja niukan aterian sekä syystä veti itsellensä heiltä kovimmat torat sen vuoksi ettei sattuisi taasen kohtaamaan häntä.
Puistossa oli yhtä hiljaista ja autiota. Mehiläiset surisivat hiljaksensa pensastoissa, joiden läpi puoli tuntia sitten, kuten hän otaksui, vaalea pukuinen nainen oli astunut, hätähätää leikataksensa muutamia kyökkikasveja keittiön tarpeiksi. Tuossapa oli ripoitettuna pitkin tietä viheriöitä oksia, joita hän oli sattunut pudottamaan, selvästi näkyi, ettei yksikään jalka vielä ollut niiden yli astunut. Lehtimajassa saattoi herra Markus vielä aivan rohkeasti ottaa käteensä kirjoitusvihon, sillä ei lähellä eikä kaukana löytynyt ainoatakaan ihmissilmää, joka näkisi, miten ivallisesti hän nauroi.
Aivan oikein, pienen vihon ensi sivut olivat täynnä samaa viattoman kirjoitusvihon, jota piti kädessään, mutta olipa hänellä paljon syytä olla harmissaan. Mihin pälkähäsen eikö hän, tyyni ja selväjärkinen mies ollut joutunut! Elämän iloiset nautinnot olivat tähän asti hänen olentonsa anastaneet, säännöllisesti ja reippaalla työhalulla oli hän kotona toimensa täyttänyt konttoori-pöydän ääressä heittäytyäksensä sen jälkeen sydämen halusta jalojen nautintojen pyörteesen -- ei mikään ollut tähän asti voinut riistää häneltä unen suloista hyväilyä tai hyvän ruokahalun etuja -- ja nyt havaitsi hän alussa hupaisan olonsa maaseuduilla olevan yksipäisten mietteiden, joita ei voinut poistaa, häiritsemänä. Haluttomana sysäsi hän rouva Griebelin herkut syrjään ja oli jo tänä aamuna, ennenkuin kukko oli kimeitä aamuhuutojaan kuulua antanut, kadottanut unen sään ja valveilla kääntänyt päätänsä edestakaisin lämpimällä pieluksella tummien uutimien ympäröimässä sängyssä.
Tuo maatila, tuo vanhaa soreata käsialaa, joka herra Markukselle oli esiytynyt vaativaisessa kirjeessä, jonka amtmannin lausunnon mukaan ja tämän puolesta oli edelliselle lähetetty. Mitään värsyjä ei kuitenkaan näillä lehdillä ollut, vaan hajanaisia mietteitä, aina sen mukaan kuin silmänräpäys niitä oli vaikuttanut, ajatelmia ja lausunnoita selkeästi ajattelevalta ja ymmärtävältä tytöltä. -- Nämä vihon sivut antoivat todellakin suosiollisen todisteen nuoren neidin luonteesta. Yhtä äkkiä kuin hän oli jättänyt hyvän paikkansa ruvetaksensa sairaan hoitajaksi, samoin oli hän epäilyksettä vaihtanut nuo ei perinpohjin tarpeelliset, runolliset sielunpuuskat köyhtyneen enonsa järjestyksellä pidettyyn, niukkaan kassakirjaan. -- Mutta miten voi tämän pontevan ja päättävän menettelyn yhdistää nuoren neidin esiytymiseen? Nyt kuten ennenkin passautti hän kamarineitsyellä itseänsä ikäänkuin olisi oikea prinsessa.
Täynnä harmia puristi hän hylkiö salaperäisine kotiopettajineen ja puolihulluine kerskurineen, amtmannineen, sfinksikasvoisine ja jalovartaloisine tyttöneen, tuon karkean työpuvun peittämänä, "hän" joka äköitytti ja kiusoitti häntä, niin kun ei vielä kukaan ollut voinut, sekä tuo "ihmisellinen, tiedon haluinen" metsänvartija, tuo kärsittämätön ihminen, joka levitti kietovat kätensä tytön perään -- kaikki, kaikki nämät toivoi hän sinne missä pippuri kasvaa, taikka siitä levottomuudesta, joka häntä kiusasi ja jota hän ei hyvällä eikä pahalla voinut itsestään poistaa.
Tänään aikoi hän matkustaa kaupunkiin ja neuvoitella saman rakennusmestarin kanssa, jonka piti ottaman sahamyllyn uudestaan rakentamisen. Maatilan uuden asuinrakennuksen suunnitelma saattoi jo parin päiväin päästä olla hänen käsissään samoin kuin rakennuskontrahtikin silloin olisi valmis allekirjoitettavaksi. Kaiken muun saattoi hän huoletta heittää Griebel vuokraajalle ja hänen rehelliselle vaimollensa toimitettavaksi -- he paraiten voisivat toimittaa uuden palvelusväen pestaamisen, amtmanni-perheen väliaikaisen muuttamisen kartanoon sekä sittemmin karjan ostaminen. -- Omiin toimiinsa tarvitsi hän ainoastaan muutamia päiviä, jonka jälkeen hän aikoi pudistaa tomut jaloistansa eikä yöhön ja vuoteen palata Hirschwinkeliin... Siksi aikaa jäi edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan muistokirjassa oleva testamenttimääräys hänen salaisuudekseen, kunnes hän taasen tyyneenä ja hyvässä rauhassa olisi saanut ajatella kenen hoitoon hän uskoisi kipeän rouvan huolettoman toimeentulon huolen.
Hän heitti kirjoitusvihon kivipöydälle ja jätti puiston, jonka vanha, rapistunut galleriportti ikäänkuin heikolla huokauksella hänen takanansa meni kiini. Tällä hiljaisella, elämään väsyneellä elonmerkillä luuli hän nyt lopettaneensa kaiken suoran yhdistyksen niiden ihmisten kanssa, jotka jätti takansa. Puuttui kuitenkin sangen paljon, että hän olisi myöntänyt itse olleensa se, joka päätä pahkaa oli syöksynyt näihin vieraisin olosuhteisin ja itse olevansa syyllinen, jos joitakuita kaitselmuksen näille vieraille ihmisille kehräämiä säitä tarttuisi häneen, kuten sitkeät, kiermuilevat köynnökset, jotka ruohoa kasvamalla, vähän kuljetulla polulla, ikäänkuin siihen pannut ansat, kietoutuivat hänen jalkoihinsa, ja joista hän voi vapautua ainoastaan polkien ja repien niitä...
9.
Kaksi päivää oli kulunut hänen käymisestänsä maatilalla. Edellisenä päivänä oli rakennusmestari ollut Hirschwinkelissä; hän oli ilmaissut kaikissa kohdin olevansa yhtä mieltä rakennustuumien suhteen kuin kartanon omistajakin, sekä luullut rakennuksen suurimmalla kiireellä voivan valmistaa. Herra Markus oli johtanut häntä maatilalle tarkastukseen -- mutta hän ei luonnollisesti ollut astunut asuinhuoneen kynnyksen yli, siihen oli hän liian pysyväinen päätöksissään. Hän ei kuitenkaan voinut estää amtmannin astumasta akkunaan tulisin, ylistävin sanoin kiittämään häntä jalosta lahjasta, kopallisesta hyvää viiniä, jonka herra Markus heti viime käynniltä palattuansa, oli maatilalle lähettänyt. Hänen täytyi sitä paitsi kohteliaasti pitää hyvänänsä kun amtmanni sanoi tahtovansa vastata käyntiin. Vanha herra tulikin kartanoon muutamia tuntia myöhemmin tai "noin hämärässä".
Herra Markus istui juuri puistopaviljongissa, kun hän näki kaksi henkilöä tulevan esiin männikön varjosta -- toinen mieshenkilö, joka raskaasti nojausi keppiin ja vaivalla horjui eteenpäin, toinen nainen, jonka käsivarrelle vanha mies nojausi. Eikö rouva Griebel ollut kertonut, että kotiopettaja oli yhtäläinen humalaseiväs kuin vieras piikakin? -- Hän se kai oli, korkeavartaloinen solakka nainen komeassa hyvin tehdyssä vienoin laskoksin riippuvassa tummassa puvussa -- harmaa olkiharso pienestä, valkoisesta olkihatusta ja oli ikäänkuin tomuinen hämmähäkin verkko hänen kasvoillansa.
Oikein naurettavaa oli nähdä, miten loukattu, kaunis nainen heti kuin herra Markus astui rappusille, äkkiä kuiskasi muutamia sanoja enollensa, jonka jälkeen hän muutamalla askeleella riensi männikköön ja katosi jälkeä jättämättä... Vanha herra pudotti keppinsä ja kääntyi hämmästyneenä ja vaivoin ympäri katsoaksensa hänen jälkeensä mutisten pienen, hartaan kirouksen. Samassa tuli hän autetuksi tilastaan herra Markuksen kautta, joka oli rientänyt esiin ja jonka käsivarrelle hän nyt sai nojata samalla kun hän ällistyneenä kiroili nykyajan nuorten naisten arkuutta ja hämiä.
Ei ollut helppoa saada amtmanni jyrkkiä rappuja myöten paviljonkiin, mutta kerran sinne päästyänsä istui hän mukavasti nurkkasohvalle ja tarkasteli tyytyväisenä tuota aivan somaa nuoren miehen asuntoa. Hetken kuluttua oli sigarreja ja kaksi kimaltelevaa, viheriäistä lasia pöydällä, ja jalon Rheiniviinin kallis tuoksu kohosi pitkäkaulaisesta pullosta. Herra Markus sytytti uuden kattolampun ja sen loistavassa valossa saattoi käsittää miksi käynti oli iltahämärässä määrätty tapahtuvaksi -- vanhan herran laihoilla hartioilla riippui nimittäin ikäänkuin vaatenaulassa enemmän kuin säällisesti kulunut, huolellisesti paikattu nuttu. Hänen paitansa oli kuitenkin valkeuden ja puhtauden suhteen aivan moitteeton ja hänen kaulahuivissansa loisti ikäänkuin rintaneula tekokivi vanhanaikuisessa kehyksessä.
Herra Markus ei voinut itseltään salata, että hän vietti sangen hupaisen hetken. Vanha mies puhui sangen hauskasti maailmasta ja elämästä, hän näytti olevansa tieteellisesti sivistynyt ja selvään huomattavasti esiytyi tuon kevytmielisen tuhlarin luonteessa tuo omituinen kohta, jonka mukaan hän kaikissa vaiheissa ja kaikissa eri tilaisuuksissa oli varustettu parhaimmilla ja varmimmilla neuvoilla muita varten mutta ei milloinkaan sellaisilla itsellensä.
Myöhempään illalla saattoi herra Markus itse vieraansa tämän kotiin -- sitä ei taasen millään tavalla voitu välttää, sillä yksin ei tuo luuvalon puoleksi halpaama mies voinut kulkea niin pitkää matkaa, eikä ketään ollut häntä noutamaan saapunut. Kuitenkin keksi herra Markuksen tarkka korva epäluotettavan hiipimisen puunrunkojen välissä tien vierellä, mutta ne naiset, jotka niin loukkaavalla tavalla olivat välttäneet jonkunlaiseen yhteyteen joutumista hänen kanssansa -- lieneekö se sitten ollut kotiopettaja tai tuo inhoittava kaino piika -- niitä hänkin halveksi sekä sanoi lujaa vähäkuuloiselle amtmannille, kun he olivat kappaleen matkaa eteenpäin kulkenut, että joku otus lienee eksynyt tuohon pieneen metsikköön, hän kuuli, miten se hiipi eteenpäin. Naurahtaen hiljaisesti, pilkkaavasti, kävi hän eteenpäin, toisella käsivarrella taakkana tuon vanhan viinistä hieman tajuttoman miehen koko paino, toisella kirjapaketti, jonka amtmanni oli hyllyltä ottanut, sanoen oikein janoavansa hyvää lukemista; hänen oli täytynyt tilan puutteen vuoksi myydä, se on pilkka-hinnasta pois lahjoittaa koko kallis kirjastonsa, josta hän oli tuhansia riikinmarkkoja maksanut.
Griebel vuokraajan kanssa oli herra Markus pian sopinut. Tuo rehellinen mies ilmoitti olevansa heti valmiina auttamaan kartanon isäntää tämän "samarialais-työssä" ja hänen rakas puolisonsa oli myöntynyt ehdotukseen muistutuksella että, mitä Pietarinsa kerran tahtoi, tahtoi hänkin, tapahtuihan se kuitenkin, jospa hän kymmenenkin kertaa olisi suopeimman katsantonsa ottanut ja näyttänyt hiljaiselta ja tyyneltä kuni pieni hiiri, niin olisi Pietari kuitenkin päätöksensä tehnyt ja siksipä antoikin hän Jumalan nimessä myöntymyksensä siihen. Mutta ei kukaan kuitenkaan voinut häntä kieltää ihmettelemästä ja pitämästä huolta nuoresta herrasta, joka piti kaikki niin vähäpätöisinä, ikäänkuin ei mikään taitokaan olisi tanssia liukkaalla jäällä amtmannin rouvan ja vieläpä kotiopettajankin kanssa kentiesi voisi viihtyä asumaan yhdessä, hän kyllä myöntyisi nostamaan ja kantamaan vanhaa rouvaa ja yöllä valvomaan tämän vuoteen vieressä, sen tekisi hän aivan halusta, ja mitä kotiopettajan ylpeään katsantoon tulee, niin eihän tarvinnut huomata sitä. Mutta amtmannin itsen tuon laiskurin, tuon herkuttelijan, tuon "ymmärtävän" kanssa, niin hänen kanssaan ei riidatta menisi, sen tahtoi hän heti edeltäkäsin sanoa -- ja jospa hän, Griebelin emäntä, ruokkisikin toisen lehmää voileivillä, ja muutamia nälistyneitä kanoja sokurileivillä, niin olisi amtmannilla kuitenkin jotain moittimista ja torumista, siitä oli hän varma. Ja mitä taasen tuli piikaan suurkaupunkilais pukuineen ja hienoine käytöksineen, niin ei tämä milloinkaan sopinut täällä maaseudulla, jossa täytyi tehdä kovaa työtä karkeissa talonpoikaisvaatteissa ja suojelusverhoitta. Tuo omituinen olento yllytttäisi palveliat vaan isäntäväkeä vastaan, ja erittäin hän itse ei voinut kärsiä tyttöä. Miten sattuma vielä päällekaupan antoi vieläkin pohjaa tälle vastenmielisyydelle sen sai herra Markus vielä samana päivänä täysin määrin kokea.
Hän oli kirjanpitäjältänsä saanut lavean kertomuksen ja oli sen johdosta pakoitettu antamaan vastauksen muutamissa kiiruhtavissa asioissa. Hän oli sen vuoksi jo pari tuntia istunut kirjoituspöytänsä ääressä altaanihuoneessa tehden ahkerasti työtä, tietämättä muusta maailmasta mitään. Vuokraajan perheestä ei tänä päivänä ollut käynyt hänen luonansa, hän oli yksin päivällisensä syönyt, jonka eräs piika oli kattanut. Tämän lähdettyä huoneesta oli hänen kynänsä raappina paperille ollut ainoa ääni, joka oli keskeyttänyt syvän hiljaisuuden alttaani huoneessa. Vihdoin avasi kuitenkin rivakka käsi oven ja rouva Griebelin kenkien kuultiin narisevan -- kuten tavallisesti toi tämä itse hänelle iltapuoliskahvin.
"Todellakin, herra Markus, mainio, pikkuinen, viileä paikka sentään kartanomme", sanoi hän toisen ojennettua kätensä tervehdykseksi. "Tuolla ulkona on oikein helle, kuten leipomatalossa." Hän pyyhkäsi esiliinansa kulmalla kasvojansa ja kaulaansa. "Minä olen tänään Louiseni kanssa ollut heiniä kokoomassa ja saimme koko kopsallisen mansikoitakin samalla kertaa. Jo neljä olimme me ylhäällä ja lähdimme matkalle. Meidän täytyi kulkea pitkiä matkoja, sillä tällä seudulla ei löydy sieniä. Mutta tuolla Grafenholzissa, siellä nousee niitä runsaasti sateen jälkeen -- saatatteko ajatella: niin suuria kuin puoli nyrkkiä, ne kasvavat vanhojen hiilihautojen ympärillä. Niin, ellei sieltä sellaisia saisi, ei kymmenenkään hevosten kyyti voisi pakoittaa minua astumaan jalkoineni Grafenholziin. Minä en voi kärsiä sen paikan metsänvartijaa, hän pitää itseänsä yhtä mahtavana ja röyhkeänä kuin nuokin tuolla maatilalla. Ja sen verran täytyy heti samalla kertaa teille sanoa, etten minä oleskele saman katon alla tuon amtmannin vieraan piian kanssa -- se ei nyt ensinkään käy laatuun ja Louisenikin tähden, kun hän tulee loma-ajoiksi kotiin. Niin, niin, minä olen tänään nähnyt jotain, niistä! Tai mitä te tuumitte siitä asiasta, että tuo tyttö sangen aikaiseen -- kello oli puoli viisi aamulla -- tulee metsänvartian huoneesta ulos neitiä vastaan -- uh, te itsekin lennätte oikein tulipunaiseksi kasvoiltanne moista kuullessanne. Niin, teillä on oikein, täytyy hävetä aina sydämestään asti sitä, miten naiset meidän aikoinamme käyttävät!?"
Hän laski täyteen kaadetun kahvikupin paperien viereen pöydälle. "Ja nyt tiedätte tuon häväistysjutun, ettekä enää ihmettele, jos Griebelin emäntä pitää nenänsä pystyssä. Jos niin tarpeellista on, että amtmannilla täytyy täällä olla oma piika, niin pidän minä huonetta kelvollisesta piiasta niille, sillä se, joka heillä nyt on, ei tule asumaan saman katon alla minun kanssani. Teidän, herra Markus, täytyy selvästi huomata, että minulla on oikeus, eikä pyytää mitään sellaista. Griebelin luona on rehellisyys ja kunniallisuus aina etupäässä... Mutta älkää nyt antako kahvinne jäähtyä, älkääkä kirjoittako niin paljon, että tulette kipeäksi! Näyttää todellakin ikäänkuin otsanne hehkuisi".
Ovi oli tuskin hänen jälkeensä kiini mennyt, kun herra Markus hyppäsi ylös, ikäänkuin siten olisi väkivaltaisesti tahtonut repiä ne kahleet, jotka olivat häntä pitäneet kiini paikallansa alttaani huoneessa. Rouva Griebel saattoi tosin olla hyvä, mutta hän oli, kuten kaikki vanhat naiset, juoru-akka. Hän oli hillinnyt itseänsä, ettei olisi tarttunut tämän olkapäihin ja pudistanut häntä; niin liikutetuksi oli hän käynyt. Ei käynyt kieltäminen, että paneteltu tyttö piti paikkansa ja oli uutterasti käytöksessään sekä koko olennossaan koki pyrkiä säätynsä yli, mutta hänen maineensa oli puhdas, jospa hän mihin aikaan vuorokaudesta tahansa tuli metsänvartian huoneesta. Hän tunsi itsensä kuitenkin aina kiusallisesti peljästyneeksi, joka kerta kun hän kuuli tätä tyttöä mainittavan viheriätakkisen kanssa. -- Ja tässä selkeni hänelle -- hänen "samarialaistyönsä", kuten Griebel vuokraaja oli nimittänyt hänen aikeitansa amtmannin suhteen, sai aivan toisen käänteen, kuin hän oli aikonut. Hyvällä omalla tunnolla voi hän tosin sanoa, että hän alkuperäisesti oli aikonut pauna tätinsä testamentin täyteen voimaan asianomaisten mahdolliseksi hyväksi, mutta hänen pikainen, melkein liika hätäinen toimekas ryhtymisensä ei ollut jalommista perusteista lähtenyt -- hän ei ollut viheriätakkiselle suonut ihmisyyden kipenää; hän oli tahtonut ennättää tätä ennen ja siten vaikuttanut sen vastakohdan, jota hän hehkuvalla innolla oli halannut. Tytön itsensä uhraavaiset huolet tulisivat nyt tämän isäntäväelle hänen toimiensa kautta tarpeettomiksi ja siinä tapauksessa voisi viettää häät milloin tahansa...
Rouva Griebelillä oli oikein, hänen otsansa hehkui ja veri tykki kuumeen tapaisesti hänen ohimoillaan. Lakkaamatta mittasi hän askelillaan huonetta ja siinä selkeni täydesti hänelle, mitä sydämessään liikkui.
Eikö ollut ikäänkuin ylimetsänhoitaja vainaja pilkkaavasti hymyellen katsoisi "sepän poikaan", jossa työmiehen veri oikein vaiston tapaisesti koki selittää sanoja: "saman säätyiset lapset sopivat parhaiten". Hänen sydämensä oli täydessä kapinassa tytön vuoksi, joka söi päiväläisen leipää, työpukuisen ja työstä kovettunut kätisen tytön vuoksi. Mutta oliko tytön valkealla otsalla, hänen joka morsiamen tapaisessa lumoavassa kukoistuksessa seisoi sepän rinnalla, oliko hänen otsallensa kirjoitettu, että hän oli aatelisverta? -- Eikö tyttö kuumine, aaltoilevine kähäröineen rohkeasti voinut asettaa tuon vaalean tytön rinnalle? Eikö hän ollut yhtä kaunis, eikö hänellä ollut sama sydämmellinen viehättävä katsanto, joka täällä kuvasta ja tuolla suojelevan huivin alta, jonka hän uskaliaalla kädellä oli sivulle lykännyt, niin ihmeellisesti oli hänen sydämeensä puhunut?
Kuinka helle tuolla ulkona olikaan, löytyi kuitenkin laveita niittuja, joiden yli korkea, sininen taivas kaareutui ja pitkät metsäpolut valmistivat siellä matkustajalle tilaa, vapaasti liikkua. Täällä sisällä rasitti häntä huoneen matala katto ja sen neljä seinää.
Hän tarttui hattuunsa. Kynä, jonka oli heittänyt luotansa, oli suuressa muste pilkussa puoleksi kirjoitetulla puhtaalla kirjepaperilla ja joukko pienempiä paperia, hänen noustessansa äkkiä paikaltansa, oli lentänyt pöydältä huiskin haiskin lattialle. Hän ei ensinkään nähnyt tätä epäjärjestystä. Jospa kotona konttoorissa miten tärkeästi tahansa tarvittiin niitä selityksiä, joita oli pyydetty, niin ei tämä nyt voinut estää suuren Markus-toiminimen isäntää, häntä, joka muuten oli uupumattomin ja omantunnon mukaisin työntekijä konttoorissaan, rientämästä ulos vapaasen ilmaan huolimatta niistä tärkeistä asioista, jotka jälkeensä jätti.
10.
Enempää miettimättä poikkesi hän heti sille tielle, joka johti männikköön. Päätöksensä olla käymättä maatilalla oli haihtunut, kuin kevyet tomupilvet, joita lämmin helteinen ja tänä iltapuolena niin hitaasti liikkuva ilmapiiri nosti rutikuivalta polulta ja häilytteli hänen silmiensä edessä. -- Hän ei pitänyt rikoksena pysähtyä, ennätettyänsä talon vasemman puolen sivutse ja kurkistaa samoista rei'istä, joista pari päivää sitten kerjäävä kulkulainen oli tirkistellyt riutuneelle pihalle, josta kurjuus oli heittänyt muutamia ropoja.
Aution pihan vaalistuneella kivityksellä, jota ei ainoakaan sadepisara moneen päivään ollut kostuttanut, loisti polttava päivä. Kanat lienevät vetäytyneen kuumilta kiviltä tallin vilposiin ja pimeihin loukkoihin ja talon koira ketjuissaan, joka pihan toiselta puolen oli tehnyt heikon kokeen haukkua, kuultuansa kartanon isännän askeleet, oli jo mielestänsä heittänyt hälytyksen nostamisen sellaisessa helteessä. Vanhalle pariskunnalle taasen, jolla yötä ja päivää oli vähän viileä matalan asuinhuoneen kylmien kosteiden muurien sisällä, näytti lämmin päivä olevan tervetullut -- kaksi akkunaa oli aivan auki heidän huoneessaan. Toisen ääressä istui amtmanni lukien jotain kirjaa, toisen läpi näki herra Markus kipeän rouvan istuvan vuoteellansa kädet ristissä. Molemmat vanhukset olivat yksin; peittämättömien akkunain takana oikealle suljetusta ulko-ovesta ei näkynyt ketään liikkuvan ja silmäys, jonka hän heitti ullakon ikkunaa kohti oli sangen pikainen, hänelle oli aivan yhdentekevä istuiko koti-opettaja siellä kukkivien orjantappuroiden takana, vaiko ei. Hänellä oli yksi ainoa ajatus vaan -- yksi ainoa. Ja tämäpä pakoittikin hänet oikeanpuolista polkua myöden käymään pihan ympäri tarkastamaan keittiön ikkunaa. Täälläkin oli hiljaista kuten puistossakin, jonka läpi hän nyt kulki; yhtä autiota oli kaikkialla maatilaan kuuluvalla maalla, jonka hän saattoi yhdellä silmäyksellä maantien viereisten pensasten yli nähdä.
Harmissaan purasi hän huultansa. Lähtisikö hän nyt todellakin Grafenholziin saadaksensa selville, että hän oli narri ja että hän halveksuttavalla tavalla ryhtyi vakoilemiseen? Jospa kotona sen tietäisivät! Hän kuvaili tuttujensa riemua, joiden lempi-kuumetta hän niin usein oli pilkannut, äitipuolensa pahastumista, hänen, joka oli salaneuvoksen tytär, nuorten neitosten pahaa ilkkumista, joita vastaan hän usein oli taistellut voittamattoman omaisuuksien -- kaikki tämä kuvastihe hänelle loistavimmissa väreissä, mutta samalla riensi hän yhä pikemmin eteenpäin sen metsäpalstan läpi, joka hänelle kuului ja pääsi vihdoin metsikön läpi pyökkipuun takana olevaan piilopaikkaan, josta hän saattoi tarkastella metsänvartian huonetta. Hän käsitti aina täytyvän tuntua sielun ja ruumiin pelastukselta muutamiksikin tunniksi saada vaihtaa aution, tomun sekaisen maatilan männikön vieressä punaiseksi maalattuun huoneesen täällä. Kuten soma punakiuhtava arpanopla oli se viheriällä ruohomatolla, ja ei mikään auringon kellastuttama viljapelto keskeyttänyt, se oli pyökkimetsän tumman viheriän keskellä, korkea, jyrkkä lähteen suonesta rikas metsikäs harju takana, joka purojensa vesillä antoi eloa ja vilppautta täriseville myllynpyörille alhaalla laaksossa.
Tänään oli metsänvartian huone yhdessä kohden muuttanut muotoansa; lintuhäkit korkea-äänisine asukkaineen eivät enää rippuneet ullakon akkunan ääressä ja kaikki akkunat kulmahuoneessa, jonka metsänvartija oli tahtonut tarjota maatilan kipeälle rouvalle -- oli nyt alaslaskettujen uutimien varjostama -- syvä tyyneys oli laskeutunut huoneuksen ympäristölle, niin huolellisesti vaariinotettu hiljaisuus vallitsi siellä, että olisi voinut ruveta luulemaan vanhan kipeän rouvan jo muuttaneen tänne. Huone oli lukittu, ei ketään ollut kotona, jonka vuoksi herra Markus lyhyen pysähdyksen jälkeen jätti tarkastusasemansa kun samassa silmänräpäyksessä kaikuva nauru taasen hänet pysähytti. Tämä nauru kuului verho-akkunaisesta kulmahuoneesta, -- pitkällinen ponnistettu hourumainen nauru, joka, keskeyttäen metsän syvän hiljaisuuden, kaikui suoraan ja vihlovasti korvaan. Sitä seurasi liikutettujen ihmisäänien mutina, yksi uudin vedettiin äkkiä ylös, ikäänkuin olisi levottomasti liikuttu tuolla huoneessa... Herra metsänvartialla oli vieraita, seurue hyviä ystäviä, jotka viettivät hauskaa päivää vilpoisessa huoneessa. Herra Markus kuvaili jo itseksensä tuon toveruusseuran, jonka päällitse tupakan savu ja oluen höyryt varmaankin nyt levisivät, samalla kun korttipeli ei estänyt pilaa herättämästä naurun puuskia hereille.
Ei, hänelle ei ollut mahdollista ajatella tyttöä sellaisessa seurueessa -- täällä ei hän ollut. Hänen ylpeän katsantonsa edessä eivät miehet uskaltaisi sellaista raakaa naurua laskea -- ja kuitenkin avattiin samassa silmänräpäyksessä huoneen ovi ja tyttö astui ulos.
Hän kantoi saviastiaa kädessään ja astui rappuja alas; hänen vapaa kätensä rippui väsyneenä pitkin sivua, katsantonsa piti hän maata kohti ojennettuna ja kulmakarvat olivat tuskan tunteella kokoon rypistetyt, -- hän oli kuva surusta, joka on itseensä sulkeutunut.
Liikutetussa mieli-alassaan oli nuori mies pyökki-puun takana tahtonut rientää esille hänen luoksensa, mutta ehdotta pysyi hän kuitenkin paikallaan -- oli ikäänkuin tuosta hiljaisesti etenevästä neitseellisestä vartalosta olisi levinnyt valo, jota piti tunkeuvan, hämärän himollisuuden loitolla... Hän kääntyi rakennuksen kulmasta ja meni harjun vieressä olevaa lähdettä kohti, josta kristallikirkas vesi johdatettiin alkuperäisintä johtoa myöden ja valui kaivoammeesen.