Chapter 6

Maatalon huoneusten takapuoli antoi männikön reunaan; ne olivat rakennukseltaan yhdenkertaisia, hyvin pieniä, ja niin vanhoja ja rappeutuneita että pärskyvä höyryhepo piankin olisi muuttava ne soraläjiksi. Eteläisellä puolella oli ruohorikas puutarha, johon pensas aidassa oleva ristikko portti vei. Portti ei ollut lukittu -- herra Markus astui sisään, astuen pitkin kaitaa käytävää, joka halkasi metsän kukilla kaunistettua ketoa. Muutamat korkearunkoiset päärynäpuut ja kaunis pihlaja heittivät raitista varjoa hänen ylitsensä. Hän meni erään lehmusmajan ohitse, jossa oli kivipöytä ja pari taidettomasti tehtyä penkkiä. Se oli luvatonta ja varsin epäkohteliasta uudelta Hirschwinkelin herralta, mennä vieraan pöydän ääreen, semminkin kun siinä oli useampia siihen unohdettuja pikku-kapineita, sakset, sormistin ja muutamia vasta pestyjä vaatteita, jotka tarvitsivat korjausta, näistä näkyy rouvas-ihmisen siinä istuneen. Pöydällä oli myös kirjoitusneuvot ja niiden vieressä vahva kirjoitus vihko, niin siinäpä asian huono puoli olikin -- tässä viheriäisessä piilopaikassa neiti luultavasti astui Pegasille ja sepitti sydäntä liikuttavia runoja kuulle ja iltatähdelle. Hänen sielunsa antoi siten varjonsa herra Markukseen ennen kuin hän oli nähnytkään itse neitiä. Seuraavassa hetkessä hän nauroi hiljaan -- ei, runollista se ei ollut, minkä hänen silmänsä huomasivat kirjassa "Kaksi paria kyyhkysiä myyty Tillrodissa", "Yksi tiu munia samoin" j.n.e. Jos neiti tänään tavattiin sormet kirjoitusmusteesta tahraantuneina, niin syy oli ainoastaan talouskirjalla.

Herra Markus meni eteenpäin. Nurmikko loppui antaen tilaa muutamilla penkereillä varustetulle kyökki-tarhalle aitauksen nurkassa. Oikealle huoneuksesta alkoi pensas aita, tahi oikeammin jakso vattupensaita, jotka eroittivat istutuksen talon pihasta -- tässä olinpaikka, jonka ylitse rautatien kiskot tulisivat käymään.

Muutamat "jäljelle jääneet" kanat kaakottivat tässä osassa pihaa, koira alkoi haukkua ja pensaiden takaa kuului oven narinaa, jota avattiin, jolloin jotain valkoista näkyi lehdikön välistä.

Herra Markus kiristi tietämättänsä oikean käden hansikkaa ja kiiruhti tavatakseen naista valkoisessa hameessa, mutta se olikin ainoastaan piikatyttö, josta hän niin pahastui että joka kerta kuin hänet huomasi niin veri nousi hänen päähänsä. Tyttö oli tänään solminnut leveän valkoisen kyökkiliinan köyhän työpukunsa päälle ja kiertänyt korkealle pitkät paidan hihansa. Ruma suuri kaulaliina niinkuin myös "kaihdin" puuttuivat tällä kertaa pu'usta.

Kartanon omistaja seisahtui liikkumatta ja tyttö ei huomannut häntä. Tyttö meni suoraa tietä kyökkipuutarhaan kumartuen ja leikaten itselleen kimpun ruokakasvia. Vasta kun hän oikasi itsensä, kääntyi hän ja huomasi vieraan. Polttava puna lensi hänen kasvoillensa ja ensimmäinen liikuntonsa oli vetää paidan hiat ales paljaille käsivarsilleen.

Vaiston tapaisesti, tunsi herra Markus itsensä kehoitetuksi, tuon pitkän solakkaan olennon edessä ottamaan hatun pois, niin kuin hänellä olikin aikomus tehdä "naiselle valkoisessa hameessa", joksi hän hänet ensin luuli, mutta hänen vihansa tyttöä kohtaan oli kylliksi suuri estääkseen senlaista epämukaisuutta -- tuota itsetuntoista tyttöä ei hän millään lailla tahtonut saattaa uskomaan että hänen lainattu ylhäisyytensä kävisi täydestä. Hän koski sentähden vaan sivumennen hattuunsa ja kysyi kylmällä välinpitämättömällä äänellä, amtmannia. Jolloin Herra Markus katsoi tyttöä hänen ruskeisiin silmiinsä, joilla hän nähtävästi pelon alaisesti yhä katseli vierasta -- luultavasti ajatellen, että se tärkeä hetki oli tullut, jolloin maatalon laittomat omistajat lähetettäisiin mailmaan "kerjuulle".

Hiljaan ja nöyrästi niinkuin talon palkolliselle sopikin, vastasi hän, amtmannin olevan kotona ja että hän katsoisi itselleen kunniaksi saada vastaan ottaa uutta isäntää.

"Ja neiti Agnes Franz?" kysäsi Markus.

Tyttö nytkähti äkkiä, niinkuin hän jo tällä yksinkertaisella kysymyksellä olisi loukannut hänen nuorta emäntäänsä. Teeskenneltyä nöyryyttään ei hän enään muistanut ja alaspäin luoduin silmin, mutta hyvin vakavalla ja milt'ei tylyllä äänellä hän vastasi: "Häntä ette tule näkemään".

"Kuinka niin -- onko neiti pois matkustanut?"

Heikko hymy nousi tytön huulille. "Hänen matkansa ovat loppuneet, niinkun linnun lento häkissä".

"Vai niin -- siinäpä teillä taas on sitä salaista puhetapaa, jolla teillä on tapana peittää nuoren neitinne työt ja toimet!" Tämä "te" tuli hänen suustaan, hän ei tiennyt mistä syystä. "Sitä paitsi ette nyt enään pääse pitkälle, sillä hetken perästä tahdon itse tositeossa, omin silmin katsoa, mitä tuon salaisen Sais'in kuvan takana piilee --".

"Sepä ei kumminkaan tapahdu".

"Eikö? -- Ja sen te tiedätte niin varmaan vakuuttaa, aivan kuin te olisitte yksi ajatus ja yksi sielu neitinne kanssa?"

"Aivan niin".

Markus nauroi pilkallisella ja loukkaavalla tavalla. "No olkoon niin -- kamarineitsyeillä on usein tapana olla emäntänsä uskottuina, miksi ei myös kuvernantti tunnustuksille?" -- "Asia on toinen, jos te olette hyvillänne siitä, että tuttavuutenne tulee yleisesti tunnetuksi?"

Tyttö kumartui ottaakseen muutaman tilli-varren maasta, jotka olivat sattuneet putoamaan kimpusta hänen kädessään, mutta sitte oikasi hän itsensä ja seisoi kuni "sytytetty kynttilä" herran edessä, samassa hänen kauniit silmänsä loistivat vihaisella tulella häntä kohtaan.

"Eikö se ole aina ja kaikkialla tietty asia että kamarineidillä on tieto, ketä varten ei tahdota olla kotona? Ja hän --". Tulinen puna poskillaan seisahtui hän äkkiä puheessaan ja puri hämmästyneenä huuliaan, aivan kuin olisi tahtonut pidättää terävää vastausta, jonka oli antamassa. -- Ah, hän muisti samalla hetkellä, että mies, jolle ei tahdota olla kotona on juuri tämän talon omistaja, joka mieliään myöden voipi riistää hänen pöyhkeältä, köyhältä neidiltään suojan ja asumuksen.

Herra Markus iloitsi tytön hämmästyksestä, eikä auttanut häntä sanallakaan hänen tuskallisissa tunteissaan, jotka nähtävästi häntä ahdistivat. Tällä hetkellä näkyi tämä solakka tyttö, joka äkisti nöyränä lannistui, kaikelta muulta, vaan ei itsekkäältä ja ylpeältä, hän muistutti paljo enemmän peljästynyttä metsäkaurista, -- mutta kaikissa tapauksissa -- häntä täytyi rangaista.

"Ja hän", sanoi tyttö tuskallisen hengähdyksen jälkeen ja milt'ei rukoilevalla äänellä, "ja hän siis tahtoisi, että yksinäisyys, jossa hän elää, tulisi häirityksi, jonkun vieraan käynnillä".

"Sitä en usko", vastasi toinen ujostelematta. "Koti-opettajilla, joilla ei ole suurempaa iloa, kun, että saada elää hienoimmissa seuroissa, ovat kaikkein vähemmin tuomitut elämään ihmiskaihoavaa luostarielämää".

Tyttö rohkaisi taasen itseään ja katkera hymy huulillaan vastasi: "Kenties ei hän olekkaan niin huono kuin muut 'sinisukat' ja nautintohimoiset, josta teidän on kiittäminen perusteellisista tiedoistanne kotiopettajista. Sitäpaitsi muistan teidän eilen sanoneen, menevänne hänen tieltänsä pois, jos hänet tapaisitte".

"Tietääkö hän minun niin sanoneen?"

"Sanasta sanaan".

"Teidän kauttanne -- tietysti juorupuheet ovatkin kamarineitien mielityötä. Kaikissa tapauksissa olen sanaini mukaan niin sanonut ja toistan vieläkin, että en kaipaa tulla mihinkään yhteyteen siinä luokassa olevan naisen kanssa, joka nyt on minulle täydellisesti vastamielinen, sen sanon kerran vieläkin teille halusta... Yhtähyvin täytyy minun erityisten syiden vuoksi, kaikesta tästä huolimatta, saada puoli tuntia puhutella neiti Agnes Franz'ia, mutta samahan tuo, voipihan asian kirjeellisestikin toimittaa -- minä kirjoitan hänelle".

"Te luulette siis todellakin, että kaikesta siitä minkä te olette hänestä sanonut, hän ottaisi lukeaksensa kirjeenne?" kysyi hän samalla kuin halveksiva hymy näkyi hänen huulillaan.

"Tietysti -- neidin täytyy. Hänen täytyy, jos hän pitää väliä omasta toimeentulostaan", lisäsi toinen kiiltävin silmin.

Taaskin hänen nöyrä ryhtinsä katosi ja naurusuin hän vastasi: "Täytyy?" "Todellakin ettei karkoitettaisi pois tästä huonosta talosta? Te erehdytte sentään, luulen ma. Mieluummin hän vaeltaa avojaloin yöllä pois --".

"Niin siinä tapauksessa ei hänelle jää muuta tehtäväksi", lisäsi herra Markus jonkunmoisella vaivalla.

"No niin, parempaa ei voinutkaan toivoa uudelta Hirschwinkelin herralta", huudahti tyttö äkkinäisesti vetäen henkeään. "Tiesimmehän me, että hän, jolla ei ole sydäntä, niinkuin käytännölliselle asiamiehelle sopiikin, jonakuna päivänä tulisi poistamaan huonon veron maksajan -- tiesimmehän, että pilkusta pilkkuun olisitte samanlainen, kuin rikas mies, josta puhutaan raamatussa --".

"Ja te, palvelia, kansantytär, uskallatte vastustaa 'rikasta miestä?'" keskeytti hän tyttöä taas aivan tyyneenä ja melkein iloisesti. "Ajatelkaa toki! Tuskinpa Amtmanni tulee kiittämään teitä, jos hänen jo ennestään huono tilansa pahenee teidän suututtavista sanoistanne. Muuten ei teitä ensinkään kaunista vihaisena oleminen, kaunis neitiseni". Tätä sanoessaan hän astui askeleen eteenpäin, josta oli seurauksena, että tyttö käänsihe pakosalle. "Vielä vähemmin tuo liikanainen teeskentely sopii teidän asemallenne", jatkoi herra Markus rypistetyllä otsalla ja vihaisella katseella. "Älkää nyt käyttäkö itseänne niinkuin minä olisin tytösteliä, sen vuoksi että kerran rohkenin katsoa hattunne reunan alle. Se tuli siitä omituisesta viasta ihmisluonteessa, että juuri se, jota peitetään, kiihoittaa uteliaisuuttamme. Kentiesi yksi tahi toinen naisellisista tuttavuuksistani jo olisi enemmin kiihoittanut uteliaisuuttani, jos olisivat ymmärtäneet käyttää naamioita... Tänään te annoitte auringon esteettömästi paistaa otsallenne ja siten ei teillä ole mitään syytä mennä tieltäni pois, aivan kun olisin hairauskoinen tahi Jumala tiesi mikä hulttio tahansa... Paitsi sitä minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä tulevaisuudessa teette hienolla käytöksellänne".

Tyttö oli paikallaan, johon oli seisahtunut ja niin vihaisena, kun hän olikin, ei hän voinut sentään pidättää hymyä.

"Jättäkää se minun huolekseni... Siisti käytös ei vahingoita edes palveliatakaan... Ja tulevaisuuteni taas?" Hän nykäsi olkapäitään ja katsahti herraan tyyneellä katseella. -- "Minä luulisin, että se riippuu, mitenkä elämä tulee näyttämään, myös vähäisen sisällisistä syistä, eikä ainoastaan siitä miten tulee kohtalon lykkäämäksi ja tuuppaamaksi. Se ei saa minua niin helposti kadottamaan luottamustani -- sitäpaitsi olen nuori ja terve, sekä aina valmisna sitä hetkeä varten, jolloin sauva kädessä täytyy vaeltaa tuonne", -- hän osoitti silloin kädellään pensasaidan ylitse puutarha-muurin portille.

"Muuttaaksenne metsänvartian asuntoon, jossa emännän sia viittaa", lisäsi herra Markus itsekseen kovin harmissaan ja puristaen nyrkkiään, muistaessaan ilkeätä viheriälakkista. Luultavasti hän olisi ollut kylläksi paha sanomaan ääneen tämän muistutuksen ellei äkkinäinen melu olisi noussut pihalla, siten häiriten heidän puhettaan. Koira haukkui raivoisasti, kyyhkyset lensivät katolle peljästyneinä ja syvä miehekäs ääni huusi kerta toisen perästä: "Tule tänne lapsi!" ja mutisi taas harmissaan "missäpä hän nyt taas liene?" Tyttö oli jo kiiruhtanut ristikko-portille ja avannut sen.

"Vai niin, -- sinä olet ollut kyökki askareissa!" kuultiin saman tyyntyneenä lisäävän, "kuuleppas lapseni -- tuolla portin ulkopuolella hiipi viisi minuttia sitten maankuljeksia joka epäilyttää minua. Leikkaa hänelle palanen leipää ja anna hänelle sitäpaitsi nämät kolikot -- enempää ei voi antaa tästä talosta näinä huonoina aikoina; sano hänelle se, ja että hän kohta korjaa luunsa pois".

Herra Markus oli sillä välin astunut likemmäksi porttia, mutta hetkeksi pysähtynyt tunkeiden vaarainpensaiden taakse. Hän voi tästä nähdä asuinhuoneen vinossa olevan etupuolen. Kuinka peloittavat ja toivottomat eikö olleet Franz'in perheelliset seikat, koska tämä huono asumus sai olla pelastavana valkamana heille.

Huoneuksen kynnyksellä seisoi pitkänlainen, laiha, ijäkäs herrasmies. Oikeassa kädessään hän piti pitkää piippua, vasemmalla hän nojasi itseään keppiin. Hän oli vartaloltaan voimakas ja ryhti kaunis, nuorempana hän oli näyttänyt erittäin kauniilta ja pulskalta. Nyt olivat kasvot ja otsa ryppyiset ja tummat silmät olivat kuin palaneet hiilet suurissa kuopissaan. Hänen täytyi se olla, tuumauttamattoman pelaajan ja tuhlaajan, himojen kadottama sisällinen työskentely tuli näissä piirteissä selvästi näkyviin.

Hän jäi ovelle seisomaan, tytön rientäessä hänen ohitsensa huoneesen leikkaamaan palasen leipää kerjäläiselle. Silloin tällöin vedellen savuja piipustaan ja puhaltaen niitä ulos vahvoina savupilvinä, kesän tuoksuavaan aamuilmaan, mutta samassa myös heittäen tiedustelevia silmäyksiä "maantien kulkiaan", joka sillä välin oli katsonut sopivaksi pitää itseään loitompana tutkinnosta, joka vanhalla herralla oli halu panna toimeen hänen kanssansa. Jolloin aavistuksella silmäili herra Markus myöskin epäiltyä miestä. Huoneusta vastassa seisova portti oli ainoastaan puoliksi auki.

Siitä paikasta jossa herra Markus seisoi, voi hän nähdä aivan hyvin, miten eräs ihminen kyykistyi kiini olevan portin puoliskon taakse ja kasvot painettuina sitä vastaan yhä tirkistellen pihaan, portissa olevien rakojen kautta. -- Saman kuluneen, huonon takin, yhteen sullotun hatun ja ruutuiset vaaleat housut, oli herra Markus nähnyt eilen ja kun tyttö samassa tuli leipä kädessä huoneesta, pisti myös miehen pää esille portin puoliskon takaa, sama nuori miehen pää, tuuhealla punaiselta hohtavan, vaalealla parralla ja sairaalla ihovärillä, jolle hän itse oli auttanut valmistamaan vuodetta herrastalon vierasvaraisessa sotilaskamarissa.

Mies rukka näytti tänään vielä enemmän säälittävältä kun viimmein -- hän näytti tuskin voivan pitää itseään pystyssä jaloillaan. Hänen lähtönsä aamulla ikkunan kautta lienee kysynyt häneltä jättiläisvoimia ja nähdessään tuota silmiinpistävää heikkoutta oli mahdotointa uskoa, hänet ensin varkaana kuljeskellen asuinhuoneessa ja äärimmäisestä ottanut muistorahan.

Omituista oli, että mies parka antoi jokaiselle, joka vaan katsoi häntä tarkasti silmiin, saman liikuttavan tunteen. Tyttö oli kiirein askelin mennyt pihan ylitse ja ulos portista hakien kerjäläistä, -- mutta samassa hän pelästyi kovasti ja leipä palanen, joka hänellä oli kädessään vieri kauvaksi maantielle ja yhtä vähän kuin eilinen armeliaisuuden sisar, kaunis, pieni Louise epäili tarjota kättänsä tueksi hänelle, niin tämäkin kohta ojensi kätensä auttaakseen horjuvaa.

Herra Markus kaihosi nyt yhtä paljon "vierasta poikaa" joka osasi tehdä itsensä naisten lemmityksi, kuin viheriätakkistakin tunkeuvalla ihmisyydellään. -- Samassa ei enään näkynyt kumpaakaan henkilöistä tuolla portin ulkopuolella, lienevät olleet muurin takana, mutta sen sijaan kuuli hän, miten Amtmanni kovasti löi keppiään etehisen kivipermantoon ja nähtävästi suurella vaivalla koetti auttaa itseään huoneesen.

Sieltä ei kukaan näyttänyt tulevan häntä auttamaan; hänen rouvansa ei voinut -- hän olikin sairaana ja neiti kotiopettaja, hän luultavasti sävelsi tahi maalasi kukkia taikka oli unohtanut itsensä ensimmäisen parhaan romaanin minkä oli keksinyt, ääreen lukemaan.

Herra Markus kiirehti piilopaikastansa pensastossa ja riensi pihan yli Amtmannin jälkeen.

8.

Amtmanni aikoi juuri laskea kätensä oven rivalle, kun kuuli askeleita takanansa. Ponnistuksella oikasi hän köyryistä vartaloansa ja koki jäykällä niskallaan kääntää päätä vähän takaisin. "No, mitä tämä merkitsee? Tunkeukooko mies aina huoneeseni asti?" murisi hän ä'istyneenä eikä aivan pelotta.

Samalla hetkellä seisoi uusi tilan omistaja puoleksi hymyillen hänen sivullansa ja sanoi, esitellen itsensä ja nimensä.

Vanha herra oikaisi heti vartalonsa, ikäänkuin olisi elähyttävä sähkövirta kuihtuneiden jäsenien läpi lennähtänyt -- ja siten onnistui hän saamaan todellakin ryhtevän aseman, ja ritarillisuus hänen tervehdyksessään, kärsi tuskin mitään monta kertaa paikatun yötakin tähden, joka liehui hänen laihan vartalonsa ympärillä.

Tupakkapiippu kihisi jo lähimmäisessä sopessa, hänen kädellään äkkiä viipottaessa ilmaa, ikäänkuin tahtoisi vieraan kasvoilta löyhyttää kaikkea muuta paitsi hienolta tuoksuvan tupakan pilven, lausui hän ylpeällä huolettomuudella: "Täytyy polttaa helpompaa lajia, mitä saada voi -- hyvät lääkärit ovat tyranneita, eivätkä suurin kysy, josko voi tottua sellaiseen keskinkertaiseen tavaraan, vaiko ei".

Sitten veti hän niin juhlallisesti kehoittaen oven auki, ikäänkuin olisi ollut kysymyksenä astua loistoetehiseen tai pyhään huoneesen. Yhdessä suhteessa pyhitetty olikin tämä jotenkin avara huone siihen katsoen, että kauvimpana seinällä oli vuode, jossa onnettoman vaimon jo yli vuoden oli täytynyt kärsiä ja kestää. Siellä olivat akuttimet, jotka piika, siitä kiitos metsänvartiatalon puille, oli edellisenä iltana silittänyt. Ne riippuivat lumivalkoisina ja somasti lasketettuina vuoteen ympäri, joka loistavine, äsken neulottuine hurstineen ja pieluksineen kelluvien polstarien ja tyynyjen ylitse olisi kelvannut hennoitellun, hienon naisen makuuhuoneesen.

Vuoteen vieressä oli pieni ympyriäinen pöytä; kauniisti nidottuja kultareunuksisia kirjoja oli mahonkilevyllä, ja suuri, taiteellisesti järjestetty kukkavihko kohosi kristallimaljasta... Niin kokonaan köyhyyteen ja kurjuuteen vaipuneena, kuin herra Markus oli ajatellut, ei sairas toki ollut. Raamatun sisaret ympäröivät hänen vuodettansa: vahva, tahdonvoimainen jonka hän ensin oli nähnyt kalanverkko käsivarrella piti huolta ruasta ja juomasta sekä ruumiin huvituksesta ja toinen ympäröi hänet kauniilla pikkukaluilla, hienojen hyvin hoidettujen lasien asettamina. Tämä toinen alentui kai myöskin, hyvin kammattuna, hajuvesistä tuoksuvana ja siistissä puvussa istumaan hänen vuoteensa ääreen ja lukemaan hänelle valittuja runoelmia pienokaispainoksista ja siten tuottamaan matalaan huoneesen heikon kajastuksen entisestä ylimyselämästä.

"Herra Markus, naapurimme, armahani!" esitteli amtmanni, jolloin hän alensi kovan basso-äänensä helläksi, mieliskeleväksi -- mies ei huolinut, naurettavasti kyllä ja tahallansa, nimittää vierastansa millään arvonimellä, joka muistutti tilan omistajaa.

Pieni naisen pää, läpikuultavilla, kuihtuneilla, vanhoilla kasvoilla ja lumivalkein hiuksien ympäröimän myssyn alla, näin sanottaessa hypähti vähän pelästyneenä päänaluselta. "Ah, hyvä herra", kuiskasi vanha nainen heikolla, valittavalla äänellä ja ojensi hänelle kuihtuneen, kapean kätensä, jota, kuten näytti, värisytti hermovavahdus. Tämänkin naisen sielussa leiskahti hänet nähdessään näennäisesti tuskallinen tunne siitä että kauvan pelätty, päättävä hetki nyt oli tullut.

Tilanomistaja astui vuoteen luoksi ja nosti tarjotun käden kunnioitettavasti huulillensa. "Sulkekaa, armollinen rouva, uusi naapurinne suosioonne", sanoi hän, "hän on aina pysyvä _uskollisena_ naapurina".

Sairas loi tässä silmänsä häntä kohti, suuret, yhä vielä kauniit silmät, ikäänkuin ei olisi uskonut oikein kuulleensa hänen sanojansa. Mutta kauniit, rehelliset, miehekkäät kasvot, joiden nuorellisen suun sopissa hymyily oli, eivät näyttäneet, että tuntisivat pettuutta ja liehakoitsevia korupuheita, jotka ajattelematta lausutaan seuraavana silmänräpäyksenä unohdettavaksi. Onnellisena vakuutuksessaan, ettei ollut erehtynyt, laski hän nyt, helpoittaen syvällä hengähdyksellä rintaansa, vasemmankin kätensä nuoren miehen kädelle ja puristi sitä. "Miten kauniisti teiltä, että olette köyhiä ajatellut" -- tässä tukahtui hänen äänensä ja hän loi aran ja pikaisen katseen mieheensä, joka kovin ryki ja sai yskän puuskahduksen -- "että olette ajatellut ilahuttaa amtmannia maatilalla käynnillänne", lisäsi hän äkkiä, siten parantaen tuskin lopetetun edellisen lauseensa.

"Niin, ja ajatteleppa, Sanna, miten tässä kävi minulle!" sanoi amtmanni nauraen. "Luullen, että maankuleksijalla tuolla portin ulkopuolella oli uskallusta tunkeutua jäljessäni huoneesen, sanoin jotain 'miehestä' tai sellaista ja se onkin herra Markus, joka seisoo takanani".

Hän istautui vanhaan, liitoksissaan narisevaan nojatuoliin ja istui siten vastapäätä vierastansa, joka sairaan kädenliikkeen kehoittamana oli ottanut siansa istuimelle sängyn viereen.

"Gelsungenissa niillä ruhtinaallisilla lahjoitusmailla, jotka minulla olivat monta vuotta vuokralla, en milloinkaan tuntenut pelkoa vieraan roistoväen varkauden halusta", jatkoi hän ja hieroi toista polveansa suunvääristyksellä, joka ilmaisi, kuinka kovasti luuvalo häntä vaivasi. "Siellä olivat huoneemme yläkerrassa ja isossa rakennuksessa vilisi palvelijoita. Täällä yksinäisyydessä on aivan toisin; on niin vähän ihmisiä ympärillä ja matalalla olevat akkunat eivät juuri varmuutta lisää. Tuolta ruokailuhuoneesta voisi varastaa tusinoittain hopealusikoita, saamatta siitä aavistustakaan -- kun ei sellaiseen panna huomiota ennenkuin kauvan jälkeenpäin, kun muistetaan laskea ne jossain satunnaisessa tarkastuksessa".

Herra Markus puri äimistyneenä huultansa, ajatellessaan viimeisiä hopealusikoita, joista piika eilen niin pontevasti oli puollustanut kumppalinsa, joka oli "uskollinen kuin kulta", myyntihalua vastaan. Vanha rouva katsoi hiljaisena käsiinsä, jotka olivat ristissä peiton päällä, hienon punan noustessa vaaleille kasvoillensa.

"Luullakseni ei teidän tarvitse peljätä mitään sellaista tuolta nuorelta mieheltä, joka oli portin takana", sanoi herra Markus ja kertoi kohtauksensa vieraan kanssa maantiellä ja miten tämä oli saanut viettää yötä tilalla -- hän ei salannut vieraan pakoa, jonka ylpeys ja kunniantunto olivat vaikuttaneet. "Hän näytti tänään vieläkin voimattomammalta, kuin eilen", lisäsi hän. "Minä näin, miten teidän piikanne, joka tuli antamaan hänelle leivänpalasta, täytyi kannatella horjuvaa --".

"Piikamme?" lausui vanha nainen kysyvästi, nostaen päänsä päänaluselta.

"Niin, se oli Sanna piika!" vahvisti amtmanni sanojaan niin korkealla äänellä, ettei sairaan enempiä sanoja voitu kuulla. "Minä annoin hänelle vähän rahaa miehelle annettavaksi. Oi, minun tulee oikein sääli miestä", lisäsi hän todellisella säälillä sekä pyyhkäsi kädellänsä harvaa, harmaata tukkaansa samettikalotin alitse. "Minäkin tahdon ihmisraukkaa auttaa, ettei hän tule maatilalta poisajetuksi, jos hän pariksi päiväksi tarvitseekin lepoa ja ruokaa -- amtmanni Franzin tapana ei milloinkaan ole ollut apua tarvitsevien pois ajaminen -- minä menen tuon raukan luokse ja tuon hänet sisälle".

Hän aikoi nousta, mutta herra Markus ennätti hänet. "Suvaitkaa, herra amtmanni minun mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.

"Mutta, ystäväni, en tiedä mitä tänään päivälliseksi saamme", kuultiin heikon, värisevän naisen äänen vuoteelta huudahtavan. "Ja meidän täytyy kumminkin, rakas ystävä, antaa hänelle vuode, ja oikein hyvä vuode".

"Tietysti, mitenkäs muuten, en käsitä, mitä sillä tarkoitat, pikku Sannani", katkaisi amtmanni vihastuneena hänen puheensa. "Eikö meillä siis ole mitä siihen tarvitaan? -- Kunnon vuodetta amtmannin luona, jossa koko maailma oli mieltynyt saadaksensa maata muhkeilla untuva-polstareillamme! Älä, enkelini, huolehdi taloudesta. Sinulla on aivan vääriä käsityksiä taloudestamme, kun et enää voi kaikkea tarkastaa ahkera, kunnon pikku emäntäni! Mutta ole huoletta kaikki kulkee tasaista rataansa. Jospa meidän täytyykin olla ulkonaista komeutta vailla, on meillä toki sisällinen perustus, kuten hyvin varustetulle taloudelle tuleekin. Tosin on totta", lisäsi hän uudestaan kynsäisten korvallistaan ja sysäten lakin toiselle korvalle, "että viinistä alkaa tulla puute, siinä suhteessa en voi kilpailla armeliaiden ihmisten kanssa kartanossa. Tuo kirottu luuvalo on taasen ruvennut minua vaivaamaan ja kankeilla jaloillani on minun kokonaan mahdoton mennä kellariin -- ja minun periaatteeni on etten milloinkaan anna toisen koskea viineihin.