Chapter 5

Mutta siitä kaikesta huolimatta oli asianlaita kuitenkin niin. Nämät molemmat ihmiset tekivät työtä ja huolehtivat yhdistynein voimin köyhtyneen herrasväkensä puolesta ja tästä uskollisesta toveruudesta olisi avioliitto seurauksena -- sehän on itsestäänkin ymmärrettävä! -- Mitäpä saattaisi tuo kaukaa tänne tullut palvelustyttö kehnossa työpuvussaan parempaa toivoa? Hän tulisi vaimona turvalliseen asemaan, hän saisi metsässä kauniin kodin ja muhkean miehen, joka sitä paitsi halaisi sivistystä ja tietoja ja istuisi luonnontieteellisten kirjojensa ääressä. Tämä käsittämätön tyttö verrattomalla kiintymyksellänsä saisi siis nuo rakkaat avuttomat omaan kotiinsa. Hän palvelisi, kuten ennenkin kotiopettaja neitiä ja säästäisi hänelle viimeiset hopealusikat, ettei mikään halpa tinalusikka koskisi ryökinän hennoitettuin huuliin. Ja tuolla ylhäällä ullakkokamarissa maalattaisiin kauniita niittu-kuvia, niin oli metsänvartia sanonut... Tuhat soikoon, ei, rakas vihreä nuttuni, niin pitkälle ei ole vielä tultu. "Raha-arkun herra kömpelyyksineen" ei antaisi kenenkään häväistä itseänsä, ei edes Hänen Ruhtinaallisen Korkeutensa hyvin voivan metsänvartiankaan, ja vielä vähemmin tekisi tälle sen ilon, että niin pian kuin mahdollista ajaisi arentimiehen, joka ei jaksa vuokraansa suorittaa, maantielle, jotta sitä pikemmin voitaisiin pitää häitä amtmannin piian kanssa -- tuon kummallisen tytön, joka usein äkkiä antoi aihetta luuloon, ettei lainana ollut hieno käytös vaan karkea puku. Tässä erehtyi hyvä herra metsänvartia ja oikein runsaalla mitalla.

Notkealla hyppäyksellä heittäysi herra Markus taasen metsään ja kääntäen selkänsä yksinäiselle rakennukselle palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.

Sillä aikaa oli ilta-auringon kullanvihreä loisto metsässä jo melkein kokonaan kadonnut ja sen mukana myöskin tuo lempeä lumous, joka kirkastettuna oli levännyt tuon yksinäisen seudun yli. Tiheän lehdistön alla hiipivät synkät varjot syngistyttivät ihmissieluakin. Herra Markus saattoi vielä vähemmän kuin aikaisemmin päivällä vallita tuota syvää alakuloisuutta, joka tänään oli hänen sydämeensä painunut, voi siis noita nenäkkäitä pähkinänvitjoja tai alasriippuvia puun oksia, jotka uskalsivat koskea hänen synkkään muotoonsa -- armotta ne kiukkuisesti katkaistiin ja heitettiin metsän hämärään.

6.

Hän menettelihe kuten tuhannet muutkin itsekkäät samallaisissa tapauksissa. Uskonnon kehoitusten, ja kentiesi jonkunlaisen yleisen untuneen ihmisrakkauden johdosta ovat he halulliset tavaroistaan almuja jakamaan -- mutta ei missään tapauksessa mitään yhteyttä niiden ihmisten kanssa, joita aikovat auttaa. He tekevät pitkän mutkan noiden vastenmielisten suhteiden sivutse, ettei yhtään utua eikä säettä vieraan kohtalon kehräämistä vastuksista tarttuisi heidän vaatteisinsa ja lykkäävät siten hiljaan ja uupumatta tuon ikävän toimen tieltänsä pois siksi, että -- yht'äkkiä ryntäävät keskelle asemaa, jos itserakkaus on vedetty näyttämölle. Vai eikö se kentiesi ollutkaan hylättävä itserakkaus, joka ajoi hänet mihin hintaan tahansa ennättämään tuon kiusoittavan metsänvartian edelle, tämän ihmisystävällisissä aikeissa. Eikö hän nyt kaikkein mieluummin olisi heti suoraa päätä mennyt maatilalle, esitellyt itsensä tuolle vanhalle tunarille, kerskurille, auttamattomalle pelaajalle ja juomarille sekä tämän perheelle ja pyytäisi heitä kaikkia, etteivät taivaan tähden toki ajattelisi pahaa heistä? Tässä kaikessa ei ollut muuta kuin tuota rakasta turhamaisuutta ja vihan tunne viheriää nuttua kohtaan joka olisi uskollinen kuin kulta -- eikö tyttö ollut jotain sellaista lausunut? -- ja näytteli kuitenkin vaan uhraamisen alttiutta samalla kertaa siepataksensa, mitä mieluisimmin toivoi...

Äkäisenä raivasi hän nyt itselleen, paljon nopeammin, kuin ennen, polun pensaston läpi ja saapui pian raivatulle, kapealle polulle, joka vei taloon johtavalle, yleiselle ajotielle. Astuessansa metsästä, näki hän rouva Griebelin tulevan sahamyllyltä kotitietä.

Hänellä oli kalanverkko käsivarrella. Tämä tosin ei näyttänyt niin runolliselta kun äskettäin tuon solakan ylen kainon kaunottaren lasivarrella; suurempi paino jännittikin nyt paljon laveammalle verkon silmuista, kuin tuo pieni, sairaalle ai'ottu mullo oli tehdä voinut.

"Nyt tulette vähän, sopimattomasti tielleni, herra Markus!" huudahti rouva Griebel hänelle salaamatta harmittavaa pettymystänsä. "Ettekö voinut viipyä vielä vähän aikaa metsässä, kunnes onnellisesti ja hyvin olisin ehtinyt kotiin ja saanut mulloni peratuksi. -- Nyt saatte odottaa ja pysähtyä valmistetun pöydän ääressä, sitä en minä voi auttaa. -- No niin, katsokaas tänne pikkuisen kun kerran olette nähnyt mitä toimitan. Niin, niin, saatte mulloja tänä iltana, pulskimpia, mitä myllärillä sumpussaan oli. Louise on kirnunnut tuoretta voita ja puoli tuntia sitten saapuivat ne -- minä tarkoitan uudet perunat. Hyvä ystävämme, linnan puutarhuri, jossa mieheni oli kolme vuotta sitten hoitajana, on vanhasta rakkaudesta ja ystävyydestä minuun suonut minulle pienen mitan niitä teitä varten ... ajatelkaa, herra Markus, uusia perunoita tällä vuoden ajalla!" Tässä keskeytti hän äkkiä puheensa ja jäi seisomaan maantielle.

"Hyi, mitä nyt -- tuolla on taasen hieno vieras maantiellä!" huudahti hän tulisesti ja osoitti ojennetulla kädellä olentoa, joka, selkä nojolla pyökkirunkoa vastaan makasi pitkällään raitioiden poikki. "Kauheita aikoja nämät! juopuneita käsityöläis-kisällejä makaa kuin kärpäisiä tiellä ja täytyy oikein varoa, ettei sotkisi jotakuta kuoliaaksi niistä. Ennen ei niin ollut! Ja jospa itsekin kymmenen kertaa olisitte tehtailija, herra Markus, niin sanon kuitenkin -- tehdas olo on tähän syypää ja tuo ikuinen sodan humina ympäri maailmaa. Siksi täytyy niin monen kuljeksia ympäri, vaikkei tahtoisikaan ja sillä tiellä oppivat paheita koko hirmuisuudessaan, tietämättä, miten se on käynyt. Ja sitten jälkeenpäin melutaan pahennusta vastaan ja komennetaan kääntymään -- ah niin, täysinäisellä vatsalla käy sellaisia lörpötteleminen".

Sill'aikaa olivat tulleet lähemmäksi maassa makaavaa. Herra Markus kumartui alaspäin ja katsahti henkilöön, joka vaivalla kohotti väsyneitä silmälautojansa luodaksensa aran, hämmästyneen silmäyksen puhujaan, vaaleihin kasvoihin. "Mutta mies ei ole ensinkään juovuksissa", sanoi herra Markus, tarttuen tämän vetelästi riippuvaan käteen koetellaksensa valtimon tykytystä.

"Sieluni kautta, niin minäkin luulen! Laupias Jumala minä puhun uusista perunoista ja tässä nääntyy ihminen nälästä. Niin, niin, minä sanon aina: Jumalan lahjat ovat ihmeellisesti jaetut tässä maailmassa".

Hän pisti kätensä hameensa taskuun ja otti sieltä sämpylän, jonka hän pisti miehen suuhun. "Havaitkaa, rakas ystävä ja purekaa oikein tästä -- se tekee teille niin hyvää, kun uutta öljyä lamppuun kaadetaan".

Heikko puna levisi väsyneen poskille, kun äsken sana "nälkä" mainittiin ja hän kohotti kättänsä väsyneesti kieltäen.

"Älkää vastustako, kuten joku neitsy", torui rouva Griebel vihastuueena. "Tuhannen askeleen päästä näkee, että olette nälissänne ja sentään tahdotte uskotella meitä, että olette syönyt vasikanpaistia päivälliseksi... Syökää vaan sämpylää. Se auttaa teitä juuri niin paljon jaloillenne, että voimme viedä teidät kotiin meille. Siellä on minulla vielä päivällisistä voimakasta ja hyvänmakuista lihanlientä ja hyvän vuoteen saatte kanssa".

"Koettakaa syödä", pyysi herra Markus häntä ystävällisesti. Sitten otti mies leivän, eikä voinut ensimmäisen suupalan jälkeen enää hallita itseänsä; hän söi sanomattoman ahneesti ja näytti unohtavan kaikki ympäriltänsä.

Hän oli nuori mies, tuuhealla ja pitkällä, rinnalle riippuvalla vaalealla parralla, joka vähän vivahti punaiseen. Hänen vaatteensa olivat kuluneet, mutta huomattiin, että hän piti siisteyttä arvossa -- uudesta lumivalkoisesta paperikauluksesta oli hän kentiesi antanut viimeisen roponsa.

"Niin, niin vaimo raukka kotona ei tiedetä miten monta kertaa saattaa käydä", sanoi rouva Griebel tunnon ilmeisesti nyykäyttäen syöjälle päätänsä. "Äidistä ei ole mikään vuode kyllin pehmeä, ei mikään ruoka kyllin voimakas lapsellensa ja sitten..."

Hän vaikeni ehdottomasti, sillä niin pian kuin heikkous myönsi tarttui nuori mies hattuunsa, joka hänen uupuessaan tielle, varmaan oli pudonnut hänen päästänsä, sekä painoi sen leveän röydän syvään otsalle, ikäänkuin tahtoisi salata kasvojansa ympärillä seisovilta.

"No, no, nuori mies, älkää siitä heti niin pahastuko", sanoi rouva Griebel hiljaisella tavallaan, jota ei mitään häiritä voinut. "Moni on jo ulkona maailmalla kerjännyt vierailta ihmisiltä tai paastoavalla vatsalla viettänyt yötänsä maantien vieressä ja sentään sittemmin päässyt äveriäänä miehenä oman kolttonsa alle. Tämä ei teille haitaksi, jos muutoin olette säädyllinen ihminen... Ja nyt tahdomme koettaa, jos saamme teidät jaloillenne".

"Minä olen ollut kuusi viikkoa sairaana sairashuoneessa", mutisi outo tuskin kuultavasti "ja tulen --".

"Niin sen näkee päältänne, että olette ollut kipeä", keskeytti rouva hänet, "ja mistä tulette tai mitä vielä aiotte, emme ensinkään tarvitse tietää. Te jäätte kartanoon yöksi -- vähän unta tarvitsette yhtä hyvin kun sitä Jumalan lahjaa, jota nyt olette saanut ja huomenna katsomme mitä vielä tarvitaan... Rohkeutta siis! No, koetammeko nyt!"

Hän tarttui voimakkaasti sairaan toiseen käsivarteen, herra Markus auttoi toiselta puolen -- nuori mies pääsi jaloillensa, mutta oli toki vielä liian heikko tuetta mihinkään liikkumaan. Aivan tahdotonna antoi hän taluttaa itseänsä, mutta että hän silloin kuitenkin täysin tajusi surkean tilansa, huomattiin tuosta salaisesta epätoivosta, joka hänen kasvoillansa näkyi.

Lavealla niityllä asuinrakennuksen edustalla oli heinää niitetty. Tuoreen heinätuoksun suloiset höyryt täyttivät ilman; kaksi talon piikaa haravoivat heiniä pieniin rukoihin.

Suu ammollaan pysähtyivät he työstänsä, kun tuo omituinen seura hitaasti läheni ja Louise, joka vaaleanpunaisessa hameessa seisoi portilla, katsellen äitiänsä, juoksi pelästyneenä ja sellaisella kiireellä tulijoita kohti, että hänen pitkät, rippuvat, pellavankeltaiset hiuspiiskansa selässä hyppelivät.

"Äiti, onko mitään onnettomuutta tapahtunut?" kysyi hän värisevällä äänellä ja hänen kauniit siniset silmänsä katselivat säälillä ja samalla pelästyneenä hatun leveän röydän alitse.

Nuoren miehen partaiset kasvot punastuivat tämän katseen edessä, ja yli inhimillisellä ponnistuksella koki voimakkaammin oikaista itsensä ja käydä yksin -- mutta turhaan.

Rouva Griebel huusi nyt toista töllistelevää piikaa tulemaan omalle paikallensa avuttoman vieraan vieressä, että hän itse voisi pitää huolta, mitä talossa tarvittaisiin asettaa järjestykseen sairasta varten. Tyttö astui tosin muutaman askeleen lähemmäksi, mutta mutisi ja vastasi ylpeästi, ettei yksikään herrasväki vielä ole vaatinut hänen korjaamaan kerjäläisiä maanteiltä ja kotiin viemään päihtyneitä käsityöläis-sälliä, ikäänkuin se prinssi olisi -- hänen hameensa oli äsken pesty, eikä hän tahtonut sitä sokaista.

Huokaava ääni tunkeusi vieraan rinnasta.

Tämän äänen kuultuansa ojensi Louise heti pyöreän valkoisen kätensä samarialaisen palveluksen ottaaksensa.

"Mene tiehesi, pikku kananpoika", sanoi rouva Griebel, eväten hänen apunsa puoleksi nauraen ja kuitenkin hellällä ja ihastuneella katseella ainoan lapsensa solakkaan ja sievään vartaloon. "Sinäpä tässä nukenkäsinesi oikea oletkin -- on ikäänkuin varpusenpoika tulisi hypäten tänne. -- Kiirehdi, lapseni, ja juokse kuitenkin kotiin, aseta päivällinen soppa tulelle ja pane uudet hurstit suurelle vuoteelle sotilaskamarissa! -- Ja sinun kanssasi tahdon vielä tänä iltana puhua pari sanaa", huusi hän tuolle ynseälle piialle, joka taasen oli ottanut haravansa. "Tästä päivästä neljän viikon takaa ei sinulla ole mitään tekemistä Hirschwinkelissä -- sen tiedät."

Puolen tunnin päästä lepäsi väsynyt vieras hyvällä vuoteella. Suurien valoisien akkunain läpi niin sanotulle sotilaiden majoitus huoneessa alakerrassa katseli viheriä päärynäpuu pihalla huoneesen, iltatuuli hiljaisin henkäyksin puhalsi metsän yli ja täytti siistin kamarin vilvoittavalla metsän tuoksulla. Kalkkunakukot oli viety levolle ja muurilla, joka eroitti molemmat pihat, istui ainoastaan valkoinen kissa pesten itseänsä.

Ensi kerran oli herra Markus itse ottanut avainkimpun altaanihuoneen seinäkaapista ja mennyt ylimetsänhoitajan rouva-vainajan viinikellariin sen pimeistä loukoista tuodaksensa pullon kallista vanhaa viiniä, jota oli hankittu ainoastaan köyhien ja tarvitsevien sairaiden tarpeeksi. Kipeä vieras oli syönyt ja myöskin juonut madeiraa, mutta ei ainoatakaan hymyä tullut hänen huuliltansa ja jota enempi ruoka ja juoma palautti jo puoleksi kadonneet elonhenget terveesti virtailevaan vereen, sitä epätoivoisemmalta näytti hän. Hänen katseensa, odotusta täynnä, oli kiinitetty avonaiseen ikkunaan ja herra Markus ajatteli itseksensä, että tuon ihmisraukan ensimäinen voiman ponnistus omin päin olisi hyppäys matalasta ikkunasta: hän katoisi, näyttämättä enää milloinkaan itseänsä, niin pian kuin mahdollista olisi, armeliaista sydämistä, jotka oli kohdannut, poistaaksensa oman ja kurjuutensa muiston.

Sillä välin otti yli voimainsa vaivattu luonto hetken perästä ulos oikeutensa ja hän vaipui syvään uneen. Herra Markus jätti huoneen ja meni puutarhan huvimajaan, johon rouva Griebel oli valmistanut hänelle illallisen. Hän söi ainoastaan vähäisen ja muisti harmikseen pientä ruisjauhoista lämmintä leipää jota metsän vartialla nyt oli pöydällä edessään ...

Kuinka uskollisesti ja sydämmellisesti nämät ihmiset kuitenkin kaikessa köyhyydessään pitivät toisistaan huolta! -- Rouva Griebel oli hyvä sydämminen, reipas vaimo, sydän oikealla paikalla, mutta "pienet raudut" ja "pienet perunat" maksoivat kuitenkin hänen omat rahansa, sillä totta tosiaan ei sahuri ollut hänellä paljaasta rakkaudesta luopunut kalastaan, yhtä vähän kuin linnan puutarhuri varhaisista perunoistaan. Kiusallisuuksien mitan täytteeksi sattuivat molemmat piiat haravoillaan juuri nyt tekemään työtä ulkopuolella sitä talon sivua, milt'ei aivan alapuolella huvimajaa ja lörpöttivät aivan lakkaamatta. "Sinä saat sanoa mitä tahdot -- se on minulle yhden tekevä, jossa akka on minun epuuttanut tahi ei!" sanoi röyhkeä piika, joka samana iltana oli epuutettu palveluksestaan. "Se joka osaa tehdä työtä niinkuin minä, saapi milloin tahansa itselleen toista isäntäväkeä --".

"Mutta tähän aikaan", tokaisi toinen, "ei koko Tillrodassa ole yhtään vapaata paikkaa. Pisemmällä eteenpäin voisi myös tapahtua, että saisit luvan ottaa itse palveluspaikan sellaisten ihmisten luona, kuin nuo tuossa maatalossa -- ei ropoakaan palkaksi ja oikea härjän työ pellolla". -- "No mitä sitte -- sillä joka nyt on siellä, ei kaikissa tapauksissa ole erittäin paljo ollut. Metsän vartia auttaa häntä, silloin kun voi -- hän voi nauraa kaikelle. Ja palkan kanssa ei myöskään liene niin pahoin asiat, kuin ihmiset puhuvat. Kenellähän aina on kauniit ja somat nahkakengät jalassa niinkuin minä olen voinut nähdä, vaikka hän aina kymmenen askeleen päässä väistyy tieltä ihmisien edestä ja käyttää itsensä, niin kuin sellaisilla ihmisillä kuin me, olisi rutto vaatteissa". "Niin luulotteleva ja ylpeä hän on", todisti toinen. "Tahtoisinpa nähdä, kuinka hän käyttää itsensä, kun hän kerran istuu tuolla ylhäällä metsänvartian huoneessa Grafenholzissa. Hänellä on onni. Tuollaisen kuljeksia-naisen pitää jäädä siihen lämpöiseen kauniisen rakennukseen".

"Kernaasti minun puolestani! Mitä minuun koskee koko seura, kun olen poissa Hirschwinkelistä?" mutisi epuutettu piika vihaisesti heittäen haravan täynnä heiniä lähimmälle suovalle. "Onpa vaan akan tuhme-vehkeet, jotka minua harmittavat. Tuossa hän toi tänne ensimmäisen parhaan maantiekuljeksian, joka oli paneutunut tielle, raastaa hänet mukaansa, tekee hänelle vuoteen, niin kuin hän olisi kapalolapsi ja sitte kaadetaan hänen oluttorveensa parasta viiniä, mitä tapasivat kellarissa ja kaikki antaa hän tietysti itselleen hyvän maistua. Meitä nuuskitaan aivan kun olisimme koiria, jos ovi joskus sattuu auki jäämään, muka varkaina -- ja sen sijaan he itse tuovat veijaria huoneesen. Minä nauraisin itseni kuoliaaksi, jos huomenna saisi kuulla, että hän olisi pistänyt jotain mukaansa taskuihin -- sen soisin akalle. Se kepponen olisi kymmenen taalerin arvosta".

Herra Markus löi akkunan kiini majassa, niin että ruudut helisivät, ja molemmat pärjääjät painoivat itsensä, niinkuin pelästyneet peltopyyt, likempien heinäsuovain taakse ja haravoivat niin uutteraan kokoon jäljellä olevat heinät, etteivät paljaasta uutteruudesta enään saaneet sanaakaan huuliltansa.

Tämä oli vaan hiljainen pieni sopukka metsässä, vähäpätöinen ala maasta, eikä tässäkään kateus, pahuus ja kaikki muut ihmissielun pahat mahdit, jotka vallitsevat suurella mailman näyttämöllä, sallineet suloisen rauhan kerraksi lyödä siipiänsä kokoon levähtääkseen.

7.

Hyvin varhain seuraavana aamuna alkoi liike ulkopuolella kartanoa. Herra Markus näki akkunasta pienoisen, kauniin Louisen kävelevän edes ja takaisin vast'ikään korjatussa heinässä. Hän oli puettu vaaleaan aamunuttuun ja hänen vahva, keltainen tukkansa piiloutui valkoiseen hiusverkkoon sinisillä nauhoilla.

Nuori tyttö etsi nähtävästi jotain, jonka oli kadottanut. Hän lykkäsi sivulle ohuen heinä-vaipan, jonka yötuuli oli levittänyt sinne ja tänne niitylle ja vieläkin pudisti likeisimpiä heinäsuovia. Molemmat piiat, jotka samalla olivat menossa pellolle -- heillä oli kummallakin peruna-kuokka kädessä -- seisoivat lähellä ja nauroivat.

"Ettekä te olleet jalallannekaan eilen illalla koko niitulla, neiti Louise -- minun pitäisi kuitenkin tietämän sen", sanoi epuutettu piika. "On vaan ajan hukka että te haette sitä kauvemmin! Niin sokea ei kumpikaan meistä ole, että olisimme haravoinneet pois muistorahan -- tuollainen kulta-tukaati kiiltää kyllä tarpeeksi ja kyynärän pitkää samettinauhaa ei kukaan elävä ihminen voi luulla kuivaneeksi heinän korreksi... Sitä paitsi kuulin omilla korvillani, kuinka te sanoitte äidillenne, että eilen illalla niin kuin tavallista olitte panneet muistorahan kristalli maljaan piironkilla. Ja siiloin se ei olis, jumala tietäköön (kaiketi) totta, mitä kaikki talossa sanovat, kenenkään muun ei voineen viedä tukaattia, kun sen -- no niin, enpäs toista kertaa polta kieltäni". "Onpas se hyvin rumasti sinulta tehty, Rosa", puhkesi nuori tyttö milt'ei kiivaasti -- lapsellinen ääni taisteli kuuluvasti tunkeuvaa itkua vastaan. "Ihminen, jolla on niin rehelliset kasvot, ei varasta -- niin pahaa en sitä paitsi luule kenestäkään".

"Vai niin? Mitä varten hän sitte korjasi luunsa niin nopeasti? Niin varhain ja sanomatta edes kiitostakaan. No kernaasti minun puolestani! Mitä se minuun koskee? Se voi olla minulle yhdentekevä kenenkä taskussa muistoraha piiloutuu -- minulla sitä ei ole".

Sitte hän heitti taas kuokan olalleen ja meni kumppaninsa kanssa tietä pitkin ohrapellon vieritse, mutta Louise kääntyi pahoilla mielin kotiin.

"Niin katsokaas herra Markus, sellaista sitä saa, kun tahtoo toiselle hyvää", sanoi rouva Griebel, kun tämä tuli alas katsomaan rouvaa kyökissä. Rouva sotki paraikaa erästä hienompaa taikinaa pienessä kaukalossa, ja ollen kaikella muulla kun hyvällä tuulella.

"Mieheni nauraa minulle siitä, että pahastun tästä ja vieläkin kysyy minulta -- kyllähän tiedätte mikä vanha tuhma ilvehtiä hän on -- jos olisin toivonut edes saadakseni pienen suutelon kädelleni kiitokseksi hyvästä yösiasta sotamies-kamarissa. No niin, matkoissaan hän on, tuhma ihminen. Hänen on täytynyt ensimmäisen kukon laulun aikana hypätä ulos ikkunasta, ja sitte takapihan kautta mennyt eteenpäin. Kauniisti se ei ollut tehty sellaiselta nuorelta pojalta, jota ei edes oma äitinsäkään olisi paremmin hoitanut ja palvellut kuin hänelle täällä tuli osaksi -- senlainen tylyys voipi harmittaa.

"Ja nyt teki Louise vielä sen kepposen, että hukkasi kauniin tukaatinsa, jonka oli saanut ylimetsän hoitajan rouva-vainajalta lahjaksi, ja, johon hän antoi juottaa renkaan, jotta sitä voisi kantaa nauhassa kaulalla. Rahan katoaminen ei ole sentään ikävin kohta asiassa; vaan talon palveliat sopottelevat, että olisimme itse tuoneet varkaan huoneesen -- tuo tuhma joukko nauraa meille ja se vahingoittaa arvoamme".

"Niin meidän olisi pitänyt antaa riidan siemenen olla vielä maantiellä", tuumi herra Markus ilkamoisella hymyllä.

"Jumala varjelkoon meitä senlaisista ajatuksista", vastusti rouva vihaisena. "Silloin ette vielä tunne Griebelin emäntää. Toisella kerralla tekisin aivan samalla lailla. Mieleni on vaan siitä paha, että tuo ihminen itse on saattanut itselleen huonon maineen; hän oli säädyllisten ihmisten lapsia -- sen taisi sokeakin huomata -- minä jo pidin hänen surullisesta muodostaan. Teidän tarvitsee vaan heittää silmäys tyttööni tuossa!" -- hän nyykäytti yli olan Louiselle päin päätään, joka alas vaipunein päin seisoi kyökin pöydän ääressä ja leikkasi mandelia -- "eipä hänellekään tuore kakko maistane tänään hyvältä. Punaiset silmät eivät ainoastaan ole muistolahjan katoamisen vuoksi -- se on tuhmuutta tuon pienen sydämmen kanssa, kun se on pehmeä kuin malja. Sääliväisyys nälkäistä miesraukkaa kohtaan joka vielä päällisiksi olisi varastanut, saattaa kyyneleet tulemaan lapsen silmiin".

Herra Markus hymyili salaa -- vaalea tukkainen pää vaipui yhä alemmaksi hakkuu veitsen ylitse. Herra Markus jätti kyökin mennäkseen vieraisille maataloon -- kävellen kiireisillä askeleilla. -- Kuka olisi voinut sanoa hänestä, että ensimmäisenä iltana hänen olostaan tilalla, hänellä olevan niin kiirettä menemään ensi tervehdykselle ja että hän havaitsisi välttämättömäksi ottaa esille sitä matkaa varten paraimmat nahka-hansikkaat, jotka oli säilyttänyt käyntiään varten Nyrnberg'in kallisarvoisissa museoissa. Hän meni mäntymetsän läpitse, jonka takana maatalo oli. Vasemmalle hänestä häilyivät ohrat turpeina ja rikkaina, vilja ulottui jo melkein hänen olkapäähän. Perunan varret rehoittivat, niin kuin pienet pensaat alkain juuri kukkia. Kullan kiiltävässä naurismaassa kuului uinailevaa surinaa ja hunajaa kantavat mehiläiset lensivät ohitse talon kupukkoihin. Hirschwinkelissä olikin jotain, siitä Herralta siunatusta maasta, jossa kerran oli vuotanut maitoa ja hunajaa, vaan sentään oli köyhyys onnistunut saamaan jalansiaa tämän paikkakunnan kansassa.

Tuolla toisella puolella tuota metsikköä alkoi köyhyyden ylivalta. Viljaa seisoi siellä niin harvassa, että huolestui katsellessaan sitä. Villiheinä luikerteli kaikissa näissä ja levitti ulos tyhjiä tähkiään.

Karjan hoidon maatilalla täytyi olla supistettu vähimpään määrään, sillä vaikka metsänvartian uutteruus ja palvelustytön voima olisikin kestänyt pitämään peltoja kunnossa, ei olisi työ ja ahkeruus kuitenkaan vaikuttanut mitään laihalle maalle ympäristöllä. Jos kuolleen ylimetsänhoitaja rouvan testamentti olisi täytettävä määrällensä, niin olisi ennen kaikkia Tillroderin ravintolaan annettu pääoma käytettävä maanviljelyksen parantamiseksi. Mutta mahtaisiko neiti "kuvernantilla" olla älyä niin paljo pannakseen rahoja siihen, tahi eikö hän mieluummin käyttäisi niitä korvaukseksi monista silkkihameistaan, joita oli täytynyt myydä juutalaisille ja levittäisi ympärilleen loistoa, johon hän oli tottunut, ollessaan frankfurttilaisen kenraalin perheessä? Päättääkseen palvelustytön puheista pitäisi hänen olla yhtä mieltä enonsa, Amtmannin kanssa.

No niin, saisipa hän kohta katsoa meitä kasvoista niin kasvoihin. Hän lupasi silloin itsekseen pitää silmänsä auki, että nuori neiti tulisi häneltä saamaan niin penniäkään aatelisten elintapojensa hyväksi, oli hän miten hieno ja suloinen tahansa. Herra Markus oli varustettu tätä "kuvernantti"-armeliaisuutta vastaan, jonka takana aina omien etujen pyynti väijyi, hänelle se oli inhoittava ja hyvintuttu asia.