Chapter 4

Herra Pietari Griebel keskeytti nämät vähän huvittavat mietteet. Hän oli ollut ulkona tiluksilla ja saattoi takaisin tullessaan tyytyväisesti hieroen käsiänsä kertoa herra Markukselle, että rautatien insinöörit olivat täydessä työssä viitoen tilan niittymaille rautatien rataa -- viereiset pellot saivat olla rauhassa. Radan uuden suunnan johdosta oli amtmannin Franz toimittanut oikein näytelmän. -- Pietari Griebel oli sopivan matkan päässä saanut kuunnella hänen sappea kuohuvaa vastaväitettänsä sekä kaikkea hänen jyryänsä ja meluansa. Mutta rautatien rata olikin menevä suoraan hänen pihapiirinsä yli ja niin lähellä asuinhuoneen kulmaa, että tuon vanhan mädäntyneen rakennuksen muutaman vuoden kuluttua välttämättömästi täytyi pudota alas yhdeksi soraläjäksi.

Tätä kuullessaan muisti herra Markus kirjeen, jonka oli pistänyt taskuunsa ja jonka hän kohtaamisensa jälkeen tytön kanssa kokonaan oli unohtanut. Hän aukasi sen ja silmäsi tuota pikaa sen sisällyksen, yhtä paljon huvitettuna kuin vihoissaankin siitä -- ihmiset maatilalla olivat sentäänkin, kaikki järjestänsä, isännästä piikaan asti, parantumattomasti ylpeyden perkeleen valtaamina, kummallinen seura, naurettava sekoitus ylpeyttä, luulottelua ja hämiä!

Amtmanni ei ensinkään huolinut siitä tekoasiasta, että perillisen laillisesti saavutetun oikeuden mukaan arentitila jo yö ja vuosi sitten oli häneltä pois tuomittu. Seikkaperäisellä tavalla vastusti hän tilusten isännän sopimatonta esiytymistä rautatiekysymyksessä, jonka kautta hänelle, amtmannille, tämän arentimiehelle oli vahinkoa saatettu. Ei milloinkaan eikä millään ehdoilla suostunut hän siihen, että hänen talousrakennuksensa sioitettiin toiselle puolen huonetta, yhtä vähän kuin hän suvaitsi sitä, että hänen oma rakennuksensa jonakuna kauniina päivänä rymähtäisi kokoon sen asujain yli. -- Vihdoin koski hän sivumennen muutamilla hätäisillä sanoilla sitä seikkaa, että hänen tosin vielä oli maksamatta tuo "mitätön summa", jonka hänen tuli suorittaa vuokraa, mutta hän odotti joka päivä suurempaa rahalähetystä, jonka kanssa hänen poikansa, upporikas mies Kaliforniassa, käsittämätöntä kyllä, viivyskeli -- heti rahojen saavuttua, piti mainittu "turhanpäiväinen asia" suoritettaman.

"Niin, niin, siten ohjaa ja toimii herra amtmanni", sanoi Pietari Griebel hyväluontoisesti naurahtaen, herra Markuksen ilmottettua hänelle kirjeen sisällön. "Hän on juuri hauska veitikka --"

"'Hauska veitikka?' -- sellaisia mukavia sanantapoja sinä aina keksit -- ei, oikea suupaltti hän on", keskeytti häntä hänen rouvansa. Tämä oli juuri leikannut itsellensä persiljaa kyökkitarhasta, jolta puolen hän oli noussut rappuja myöden paviljonkiin ja ojensi nyt kouransa, täynnä persiljaa, ovesta varoittavaisesti sisään. "Älkää Jumalan tähden, herra Markus, ryhtykö siihen. Hän teidät kyllä sokaisee niin ettette kuule ettekä näe mitään. Hän luulee ikäänkuin haikara sadussa, että kun hän vaan ummistaa silmänsä ei yksikään ihminen näe, mihin nälkälinnaan hän on joutunut oman syynsä tähden. Kertomuksella pojasta Kaliforniassa kokee hän ummistaa teidän silmänne, kuten hän on tehnyt kaikille niille tyhmille ihmisille, joille hänen on velkaa. Lienee aika harakka, tuo niin vanhan petturin nuori herra poika".

"Älä nyt tee pahemmaksi, kuin se on, pikku Jetta! Eihän se muuten ole tapasi!" sanoi hänen miehensä. "Ylimetsänhoitajan rouvan kautta tiedän minä, että nuori Franz oli hyvä ihminen -- ei mikään muu, kuin huoli ja harmi huonosta taloudenpidosta lahjoitusmailla ajoi hänet avaraan maailmaan. Hän lienee todellakin lähettänyt kotiin suuren kultakappaleen, mutta totta myöskin on, että hänestä ei ole sittemmin kuulunut, sekä hän on ollut kuin kuollut ja haudattu ja hänen vanha äitinsä suri itsensä sen vuoksi kuoliaaksi".

"No, nyt kuulette sen itse, herra Markus," muistutti rouva Griebel, vähän ärtyneenä ja osoitti peukalollaan puhujaan. "Ja vielä vaaditaan, että tuollainen hyödytön poika, jolla ei edes ole kynää eikä mustetta omalle äidillensä, pidettäisiin kunnioitettavana henkilönä. -- Sitä saat odottaa, Pietari". Näin sanoen kapusi hän muristen ja vaivalloisesti rappuja alas viedäksensä persiljan keittiöön.

Herra Markus mittasi askeleillaan lakkaamatta paviljongin lattiaa sittenkin kuin Pietari Griebel oli lähtenyt huoneesta ja mennyt vieressä siaitsevaan lehtimajaan, johon hänen rakas tyttärensä oli tuonut hänen suuruksensa: voita, leipää, palanen makkaraa ja lasillisen kullanloistavaa Nordhäuser viiniä.

Amtmannin kirjeen kautta oli perinnönkysymys, jonka sattuma oli ohjannut nuoren kartanonomistajan käsiin, astunut uudelle tolalle. Vielä saman päivän aamuna oli hän luullut helposti voivansa panna edesmenneen tätinsä ilmeisen toiveen toimeen, vähän ennen lähtöänsä keskustelemalla asianajajansa kanssa, sekä parilla kirjeellä Berlinistä, jonka kautta hänelle niin vastenmielinen persoonallinen yhteensattumus asianomaisten kanssa ei olisi tullut tarpeelliseksi. Mutta nyt ilmautui uusi henkilö näkymölle -- löytyi vieläkin yksi henkilö, poika, josta vainajan sanottiin pitäneen hyvää mieltä, eikä häntä sentään testamenttimääräyksessä sanallakaan mainita. Oliko hän kentiesi mieleltään yhtä heikko ja helläsydäminen kuin äitinsäkin ja yhtä vähän kuin tämä pystyi vastustamaan amtmannin omavaltaisia ja hillitsemättömiä tapoja ja mieltä, ja oliko vainaja aavistanut, että perheen viimeinen turva ei hänenkään kädessänsä olisi vakuudessa?

Sitä vastaan täytyi vanhan rouvan pitää suuressa arvossa nuoren tytön luonteenlujuutta, kun hän oli halunnut panna nuoruuden ystävänsä tämän suojan alle. Herra Markus ei saattanut käsittää tätä sokeutta. -- Edesmennyt oli uupumattoman ahkera ja työtätekevä henkilö. Hän oli aina oikealla ajalla ollut kohdattavana ulkona pellolla ja maitokamarissa, kyökissä ja laboratorissa, köyhien sairasvuoteella kuten kirjoitus- ja työpöytänsäkin ääreltä, eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan johtunut järjestyttää vieraan kädellä nauhaakaan puvustaan tai kampauttaa hiuksiaan... Miten maailmassa sitten tuli, että tuo käytännöllisesti toimelias rouva uskoi sellaisen toimen tytölle, josta hän juuri oli kuullut kerrottavan, että hän nykyisessäkin alennetussa tilassaan yhä näytteli suuren maailman naisen osaa, ettei hän liikuttanut kättään eikä jalkaansa auttaakseen rappiolle joutunutta taloutta, sekä vielä vaati kamarineitsyt palvelusta palvelialta, jonka aikaisin ja myöhään täytyi toimia sekä sisällä huoneessa että ulkotöissä?

Hän kirosi tyhmää mielijohdettansa, joka hänen pani tutkimaan tuota vanhaa pussia -- jos hän olisi vaan ollut viisas ja antanut sen vanhanaikuisen sisällyksen katsomatta mädäntyä nurkassaan piirongin laatikossa... Päälle kaupaksi oli hän nyt niin rajattoman tyhmä, että ajatteli vanhan amtmannin rouvan kohtaloa ja piti velvollisuutenansa omantuntonsa mukaisesti punnita asiaa... Niin paljon kuitenkin oli varma: ylimetsänhoitajan rouva oli huolimatta selvästä ja terävästä järjestään, perinpohjin erehtynyt valitun perillisen luonteen ja henkilön suhteen -- kentiesi oli näytelty komediaa hänen kanssaan. Eikö hänen velvollisuutensa ollut ojasta toisen erehdys ja pikemmin jättää tuon pienen perinnön nuoremman Franzin käsiin. Kenpä takaisi, ettei "suuren maailman naisella" ilmautuisi kosia heti kun kertomus perinnöstä tulisi tiedoksi. Sellaisessa tapauksessa kotiopettaja neiti varmaan ei hetkeäkään epäilisi myöntyen vastatessaan. Vieraat ihmiset menisivät pois perinnön kanssa ja kipeä-raukka maatilalla saisi maata siellä ja katsella.

Vihastuneena pyyhkäsi hän molemmilla käsillään hiuksiansa. Nyt ei hänellä muuta neuvoksi ollut, kuin ottaa asia käsiinsä ja, niin vastenmieliseltä kun se tuntuikin, omin silmin tutustua amtmannin ja kotiopettaja-neidin suhteisin.

Koko päivän oli hän huonolla tuulella. Illalla otti hän hattunsa ja lähti retkeilylle metsään. -- Ainoastaan metsänhoitajien ja hirsienvetäjien kulkema ajotie eroitti Hirschwinkelin tilukset Grafenholzista, ruhtinaallisesta metsäpalstasta ja melkein tämän kulkuväylän viereen päättyi laaksonotkelmakin. Ainoastaan pieni pala niittymaata hiipi tässä vielä metsän ja tien välillä ja tällä ruohoa kasvavalla paikalla oli ruhtinaallisen metsänvartian asunto. Se oli kaunis, uusi tiilihuone, suurilla, auringon valossa loistavilla akkunoilla. Huoneen toisella puolen ympäröi valkoiseksi maalattu puu-aitaus pientä puistoa, sisältävä korkeintaan pari, kolme multapenkkiä.

Jo kaksi kertaa ennen oli herra Markus retkillään pysähtynyt tälle paikalle ja tänäänkin pysähdytti hän käyntinsä, kun huoneen punaiset seinät äkkiä välkkyivät metsiköstä. Metsänvartian, joka tässä huoneessa asui täytyi viettää oikeata erakon elämää. Hän oli ainakin naimaton mies, joka huoneensa avain taskussa meni toimiansa täyttämään. Tämä ovi ei milloinkaan ollut vieraanvaraisesti auki, ei heikoinkaan savuhattara milloinkaan noussut savutorvesta. Ikkunoissa, joiden sisälaudalla tosin näkyi muutamia kukkaruukkuja, mutta joita ei milloinkaan kauniisti sovitetut akuttimet kaunistaneet, ei näkynyt milloinkaan inhimillistä olentoa, yhtähyvin kuin milloinkaan kuultiin taloustoimien hälyä, tai muuta ääntä näiden neljän seinän väliltä; ainoastaan tuolla ylhäällä ullakkokamarin ikkunassa rippui kolme, neljä puista linnunhäkkiä, joissa pulmuset ja ristinokat elämöivät, ja jyrkänteellä huoneen takana kiipeili kaksi määkivää kuttua ympäri, nämä luultavasti olivat metsänvartian karjaa.

Hirschwinkelin uuden isännän oli tehnyt usein mieli lähemmin katsoa ikkunasta metsänvartian huoneesen nähdäksensä millaisella lukemisella entinen päiväläisapulainen virvoitti itseänsä tuolla vähällä loma-ajalla, jonka hänen uuttera palvelustoimensa ja maatilalla tekemänsä apu hänelle jätti, Jospa ne olivatkin ritari- ja ryöväriromaaneja, jotka olivat toistensa päällä kukkaruukkujen välissä, eivät ne ainakaan lainakirjaston asua kantaneet -- sen saattoi hän nähdä aina ajotien toiselta puolen asti, joka erotti hänet vähintäin kymmenellä askeleella asuinhuoneesta. Kentiesi oli hän älykäs ja maailmaa kokenut mies, tämä metsänvartia. Oleskelipa hän paljon maatilalla, jossa piikakin, joka hoiti maitokulhoja ja haravoita, koki käyttäytyä salonkimaisesti.

Pilkkahymy huulillansa taivutti hän sivulle viimeiset oksat, jotka sulkivat hänen tiensä, kun toisen kutun menettely herätti hänen huomiotansa. Se oli nuori, solakkamainen eläin, joka vimmatusti juoksien kiiti jyrkännettä alas ja kapean ruohoston yli. Sen seuraaja kävi rauhallisesti perässä samaan suuntaan, josta nyt keveiden ihmisaskelien ääni kuului... Herra Markus polki maata jalallansa -- aina vaan tuo tyttö, joka jo perinpohjin rupesi ikävystyttämään hänen oloansa metsäseudussa. Olikohan amtmannin piika ainoa naishenkilö, joka täällä eli ja oleskeli metsässä ja pellolla?

Tuolla hän tulikin aivan oikein suojelus-tilkku päässä ja suuri juurikoppa käsivarrella. Kutut juoksivat hänen sivullansa ja söivät ahneesti hänen kädestään leivänpalasta, jonka hän taskussaan oli tuonut noille pikku herkkusuille.

Herra Markus vetäysi takaperin vähän syvemmälle metsikköön, sekä asettautui ensimäisen, paksun pyökkirungon taakse, jonka keksi -- hän ei tahtonut enää saattaa harmia itsellensä, kuten aikaisemmin tän'aamuna. Tyttö oli hänestä kerrassaan inhoittava ja yhtäläisellä innolla kun hän tän'aamuna oli puhaltanut tupakansavua valkoisen huivin alle, riensi hän nyt heittämään palavan sikaarin maahan ja astumaan sen päälle, ettei vähintäkään, tupakansavunhajua tuuli kantaisi maantien yli ja siten ilmaisisi hänen läsnäoloansa.

Tyttö heitti viimeiset leivänpalaiset kutuille, sekä astui matalalle rapulle lähimmän akkunan läpi katsahtaaksensa huoneesen. Huone näkyi olevan tyhjä; huolimatta hänen uudistetuista naputuksistansa ikkunaan, ei kuulunut yhtään liikettä huoneesta, ja ovi pysyi kiinni. Tässä siis täytyi olla runsaasti kärsivällisyyttä.

Vastatullut asetti koppansa viereensä ja istautui viheriäksi maalatulle penkille huoneen sisäänkäytävän viereen, päättäen odottaa asukkaan takaisintuloa. Hän aukasi leuan alta huivin solmun, sekä antoi tuon valkoisen peitteen pudota niskalle. Niin -- siinä oli hän nyt, kiireestä kantapäähän asti amtmannin turhamielinen piika, joka ei voinut kärsiä vähintäkään ahavoitusta kasvoillansa, kuten rouva Griebel kiukussaan oli väittänyt, ja niin huonolla tuulella kun herra Markus nyt olikin, täytyi hänen toki myöntää, että se olisi ollut vahingoksi tuolle hieman vaalealle, läpikuultavalle iholle. Hänen täytyi nytkin, kuten jo aamullakin tyttöä hätäisesti katsahdettuansa, myöntää, ettei tytön pää millään tavoin häväissyt vaan päinvastoin vartalon soreudelle ja suloudelle oli täydessä sopusoinnussa. Se häntä oikein harmitti. Hänelle olisi tuhat vertaa mieluisampaa ollut, jos tyttö olisi ollut karsas, ja hänen kasvonsa olisivat olleet täynnä pisamia ja nyppyjä, juonteet jokapäiväiset ja karkeat -- tuon "omituisen" tytön.

Tyttö pyyhkäsi irtonaiset kähärät otsaltansa päälaelle, jossa niitä palmikoitsematta ja suureen kimppuun sidottuna kampa piti kiinni. Sitten pani hän syvästi hengähtäen ristiinlasketut kätensä helmaansa ja nojasi, koko ympäristön metsän hiljaisen rauhan silminnähtävästi virvoittamana, päänsä rakennuksen seinää vasten. Hän näytti surulliselta, ehkei oikeastaan huolien masentamalta, sekä olikin kai kylläksi ponteva ja elinvoimainen luonteeltansakin paria silmänräpäystä kauvemmaksi aikaa heittäytyäksensä täydelliseen työttömyyteen.

Kopasta otti hän pienen kääryn, jonka hän kuori auki, levitti polviensa yli ja katsasteli tarkastelevin silmäyksin. -- Herra Markus näki, että se oli valkoista pitsiä, nähtävästi "kotiopettajaneidin" vanhaa, kulunutta koristusta, mutta joka nyt vuorostaan koristaisi tytön kaulaa. -- Sukkelat sormet käänsivät tuota vaalistunutta pitsikudelmaa eri tahoille ja näyttipä melkein kun hänen kätensä hellästi olisi silittänyt sitä -- sitten käänsi hän päänsä äkkiä sivulle, kääri pitsin kiireesti kokoon ja nousi ylös.

Ajotietä nähtiin lähestyvän muhkean miehen viheriässä nutussa. Heti kun hän oli huomannut odottavan tytön, kiirehti hän askeleitansa. Koiransakin, joka väsyneenä oli höngöttänyt muutaman askeleen edellänsä, riensi nyt eteenpäin hyvällä vauhdilla ja juoksi ilosta haukkuen tyttöä kohti.

"Tuntuu hyvältä, Fritz, levätä teidän erakkomajanne ulkopuolella, mutta olenpa toki iloinen, että tulitte, sillä minulla on kiire", sanoi tyttö ja matki samalla nuorta ryökinäänsä pienimpiin erityisseikkoihin asti, sillä siinä tavassa, jolla hän vastasi metsänvartian kunnioittavaan tervehdykseen, oli yhtä paljon ystävällistä arvokkaisuutta, kuin oppinut amtmannin veljentytönkin todellisuuden mukaan tavallisesti osoitti entistä päiväläisapulaista kohtaan.

"Minulla on tärkeä toimi teille", jatkoi hän. "Mutta ensin täytyy teitin saada jotain hyvää", keskeytti hän puheensa, ja ojensi toiselle kopasta pienen lämpömäisleivän. "Minä olen tänään leiponut ja leipä tuli niin kaunista, että teidän täytyy maistaa sitä. -- Nyt osaan jo tämänkin keinon, kun ajattelen taaksepäin sitä kiusan päivää, jolloin ensi kerran hirveän taitamattomilla käsilläni vanutin taikinaa ja vihdoin sain uunista ottaa pari kivi-kovaa, mustaa kakkaraa".

"Niin, silloin maksoi se kyyneleitä, huolimatta kaikesta lujuudestanne", sanoi nuori mies hyväntahtoisella hymyllä. Hän laski leivän ulkopuoliselle ikkunan laudalle, mutta katsahti samalla huolestuneena tyttöön. "Onko taasen niin pahoin asian laita siellä? Koskeeko se juutalaista vaiko kultaseppää L:ssä", kysyi hän mutkitta, mennen suoraan siihen toimeen, jonka tyttö hetki sitten aikoi hänelle antaa.

"Itse tiedätte paraiten, että kultasepän luoksi emme voi kääntyä -- teidän täytyy mennä juutalaisen luo. Ylihuomiseksi täytyy meidän saada kahdeksan taaleria".

Sulan epätoivon liikkeellä pyyhkäsi mies kiharoita hiuksiansa.

"Niin, kuten näette, Fritz! Ja kuitenkin olemme ollut valppaita, melkeen kuin santarmit, ja siitä huolimatta on yhden kaupustelijan onnistunut huomaamattamme hiipiä taloon ja siellä kaupata muutamia laatikoita hienoja sikaareja. Ne ovat nyt lähes kaikki poltetut ja nyt seuraavat laskut ja hakemukset. Tänään kirjoitettiin ja uhattiin viipymättä lain kautta hakea saatava".

"Taivaan Jumala, tosin on minulla kärsivällisyyttä, mutta ajan pitkään kiukuttaa ja suututtaa se ihmistä kuitenkin, niin että on harmista halkeamaisillaan, kun ei ihminen mitään käsitä, vaan yhä elää, ikäänkuin kassa-arkku olisi yhtä täynnä kuin entisinä hyvinä aikoina".

Surullinen hymyily tuli nuoren tytön huulille. "Saatammeko antaa sitä Fritz?" Hän nauroi heikosti. "Kaiken loma-aikanne istutte luonnontieteellisien kirjojenne ääressä, ettekä sentään tiedä ettei vesi alusta ensinkään tahdo nousta vuorta ylöspäin -- vanhoja tapoja ja tottumusta voi yhtävähän..."

"Hiljaa", keskeytti tyttö hänet äkkiä käskevällä liikkeellä. "Meidän kummankaan ei sovi tuomita häntä, meidän on vaan muisteleminen hänen hyvyyttänsä ja huolenpitoansa. Tässä", -- sanoi hän, käärien pitsin auki -- "on vielä vähän arvokasta, kalliita, vanhoja pitsiä. Minulle on vakuutettu, että ne ystävien kesken ovat vähintäin kahden kymmenen taalerin arvoisia -- Baruch Mendeliltä emme voi toivoa enempää kuin puolet siitä summasta".

"Jos hän ylipäänsä ensinkään tahtoo ryhtyä asiaan", lausui mies olkapäitään kohauttaen luoden epäilevän katsannon noihin näennäisesti arvottomiin kutomuksiin. "Ne kaksi silkkihametta ja shaalin osti hän tosin, se olikin toista kuin tämä kapine, jonka voi puhaltaa pois, Minä luulen, että hän rupeaa nauramaan minua. Ennemmin sittekin pari hopealusikkaa, luulisin".

"Viimeiset!" huudahti tyttö liikutettuna. "Mitä ajattelettekaan? Asettaisinko tinalusikat heidän lautasilleen? Se ei tapahdu niinkauvan kun voin liikuttaa kättä ja jalkaa. Te ette ymmärrä, Fritz, tätä asiaa", jatkoi hän tyynemmästi; käärien pitsit kokoon ja ojensi ne hänelle. "Menkää vaan suoraan juutalaisen luo, hän ymmärtää yhtähyvin pitsien kuin kultakalujenkin arvon... Onko teillä huomenna aikaa ja kenties omia asioita kaupungissa?

"Kuinka lieneekin, -- kyllä aikaa saan siihen matkaan. Te tiedätte..."

"Niin minä tiedän, te olette rehellinen, peripohjin hyvä ihminen".

Tämä yksinkertainen, mutta hellällä äänellä lausuttu kiitos, näkyi saattavan hänet hämille. Hän nosti kömpelösti kätensä lakkiinsa sekä veti ja tempasi sen lippua. "Te olitte tänään mukana kun rautatien rataa viitotettiin", sanoi hän kääntääkseen keskustelun toisaalle.

"Niin -- kuten voitte arvata syntyi sen vuoksi myrsky ja rajuilma meillä. Tämä päivä ylipäänsä on ollut kauhea päivä". Tyttö vaikeni ja pusersi alahuultansa hampaiden väliin.

"Niin luulen. Mutta suoraan naurettavaa se on kuitenkin, kun vanha herra noin kiihtyy siitä jutusta. Se saattaa toki olla hänelle aivan yhden tekevä, miten rata menee pihapiirin poikki, tai tuskin hän kuuleekaan veturin menevän huoneen nurkan sivu. Uusi omistaja tehnee pian puhdasta siellä -- no niin, hänellä on täysi oikeus siihen".

"Niin, tosin -- täysi oikeus", lisäsi tyttö jonkinlaisella katkeruudella äänessä, ja olkapäitään kohauttaen. "Mitä se häntä liikuttaa, miten ennen on ollut".

"Niin, niin, taivaan Jumala, niin! Mitäpä sellainen, nuori, käskevä tuittupää huolii vanhasta ystävyydestä, jonkalaista ei milloinkaan ole saanut nähdä. Ei hänestä saata sitä luullakaan. Minä näin hänet eilen sivumennen -- kaunis mies, muhkea ja rivakka! Tosin on hänen olennossaan jotain kömpelöä karkeutta, joka enemmin pysyy raha-arkun herroissa kuin vanhassa aatelissa -- entisenä upseerin palveliana tunnen kyllä sen laadun. Hän seisoi Griebelin kanssa sahamyllyn vieressä, jonka hän rakennuttaa uudestaan -- no, se vanha huone onkin hyvin lahonnut".

Tyttö kääntyi pois ikäänkuin olisi tuskin kuullutkaan mitä Fritz kertoi sekä otti valkoisen huivinsa rahilta pannaksensa sen päähänsä.

"Mutta kaikissa kohdin käy Hirschwinkelin uusi järjestys mielelleni", jatkoi Fritz. "Maatilan huone ei seiso juuri vakavammalla perustuksella kuin sahamyllykään -- hyvä keino tehdä riidan lyhyeksi".

"Hän tehköön vaan", sanoi tyttö katkeruudella, kuumeen tapaisella kiireellä solmiten huivia leukansa alle. "Lähettäköön hän meidät kerjäämään! Menköön aina vaan alaspäin. Minä vaivaan kuitenkin yötä päivää päätäni miettiäkseni, miten saattaisimme viedä sairaan mukanamme --". Näissä sanoissa loppui tytön ääni.

"Mutta sehän on helpoin asia", tuumi hän partaisten kasvojen sydämmellisesti hymyillessä. "Pidättekö minua sellaisena jänisraukkana, etten edes voisi kantaa tuota kuihtunutta heikkoa vaimoa käsivarrellani? Penikulmittain tahtoisin häntä kantaa, tuota hyvää, vanhaa rouvaa, eikä hän ole siinä tunteva järkähdystäkään jäsenissään. Eikä läheskään niin pitkä matka ole sieltä tänne. Kaunis kulmakamari etelää kohti on suuri ja valoisa -- sinne voimme asettaa hänen vuoteensa, silloin hänellä on näkyala viheriään metsään kahdelta puolen; se on tekevä hänelle hyvää. Ja vanha herra istuu tämän akkunan ääressä paljon paremmin, kuin maatilalla; tästä matkustaa ja tullee toki aina toisinaan joku ihminen sivuitse -- maatilalla ei hän näe muuta kun aukean pihapiirin, jossa vaan muutamat jälelle jääneet kanat kaakottavat ja kuoputtavat".

"Fritz, te olette uskollinen kuin kulta, mutta --".

"Ja ullakkokamari tuolla ylhäällä", jatkoi hän tarkkaamatta tytön vastaväitettä, sekä osottaen peukalollaan sitä ikkunaa, jonka äärellä linnun häkit riippuivat -- "se on kauniin huone koko rakennuksessa. Sinne asetutan pienen kamiinan ja sitten voi eräs nuori neiti istua siellä suven talven maalaillen ja lomahetkillään ansaita kauniisti rahaa. Ei ole siis mitään vaaraa tuosta kerjäämisestä, ei vielä pitkiin aikoin... Pitää aina päänsä pystyssä -- se on pääasia".

"Niin, sen aionkin tehdä", sanoi tyttö vakavalla äänellä eikä ilman jotain uhkamielisyyttä. "Oikulliselle kohtalolle käynee vaikeaksi urheuteni masentaminen. Vielä en tiedä, mitä sielun väsymys on ja tunnen nuoruuden rivakkuuden jäsenissäni... Eikä kukaan ole milloinkaan minusta näkevä, että se itsetuntoisuuden kipenä, jonka omaan, joskus ei tahdo mukautua, kuten sen tulee ja täytyy. -- Muuten olettehan te, Fritz, täällä, uskollinen turvani".

Hän tarttui juurikoppaan. "Nyt täytyy minun mennä kotiin -- siellä odottaa minua vielä paljon työtä. Sitäpaitsi täytyy minun vielä sioittaa -- kipeä raukan tulee ja pitää huomiseksi saamaan pestyt, vuoteen uutimet, mutta puuvarastoni on lopussa --"; hymyily liiti ikäänkuin päivänen hänen kasvoillensa -- "ja siksi otan tämän hirveän suuren kopan mukaani".

Metsän vartia nauroi, otti kopan ja samalla lämpymäisleivän akkunan laudalta, sekä meni kiireesti huoneesen. Heti palasi hän koppa täynnä takaisin. Metsän läpi saisi hän ainakin kantaa sitä, sanoi hän, kun tyttö aikoi ottaa kopan ja nyt menivät molemmat rinnatusten laaksoon päin, kaksi muhkeata olentoa, jotka sopivat hyvin yhteen. Metsänvartian koira kävi tytön toiselta puolen, ikäänkuin tämä olisi isäntänsä omaisuus, jota hänen luulevaisella huolella uskollisesti tuli ympäröitä ja suojella.

Herra Markus juoksi nyt ulos metsiköstä ja katseli vakavin, pois kääntämättömin silmäyksin heidän jälkeensä, kunnes he tien mutkassa katosivat näkyvistä. Sitten katsahti hän hieman kolkolla katseella metsänvartian huoneesen. Kuinka kauvan viipyisi, ennenkuin somat akuttimet riippuisivat noiden nyt niin alastomien ikkunain sisäpuolella, nuori kaunis nainen katsahtaisi ulos niistä -- todellakin naurettava yhdistys, metsänvartian rouva hienosta maailmasta anastamallansa käytöksellä ja hänen taikinan vanuttamisensa, pesemisensä ja huuhtomisensa.