Chapter 3

"Omantuntoni mukaisesti tarkastettuani olen kuitenkin nyt päättänyt tehdä testamenttimääräyksen, kuitenkaan en koskeva miesvainajani koko omaisuutta. -- Te tiedätte, etten milloinkaan ole omistanut itselleni oikeutta määrätä siitä vapaasti, päinvastoin pidän itseäni sen hoitajana kuolemaani asti. Toisin on laita maatilan kanssa. Se oli sulhaseni ensimäinen synnyinpäivä lahja minulle. Sen tulot antoivat minulle avioliittoni alalla, mitä tarvitsin neularahoiksi ja avunannoiksi köyhille, joita autoin; vieläpä jäi minulta pieni säästökin, joka on kiinnitettynä Tillrodan ravintolaan. Siitä voin ja tahdon minä vapaasti määrätä. Mahdollista on, että kuolen ennen kun onneton ystäväni maatilalla -- jossa tapauksessa hän ilman mitään testamentillista määräystä minulta, olisi alttiina kauheimmalle hädälle. Tosin en tahdo olla missään suhteessa tuohon herkuttelevaan amtmanniin, enkä hänen voittamattomaan tuhlaamisen haluunsa, mutta en saata hänen vaimollensakaan antaa maatilaa, ellen tahdo, että tämä viimeinenkin pelastusköysi heti vaihdettaisiin tarpeettomiin kaluihin ja tuhlaamiseen häviäisi -- miestänsä kohtaan on hän heikko kuin korsi tuulessa. -- Mitä tuumitte, jos määrään Agnes Franzin veljentyttären perillisekseni? -- Minä pyydän että jonakuna seuraavana päivänä tulisitte Hirschwinkeliin, nimittäin ei ilman kahta lain hyväksymää todistajaa".

Tämä oli selvästi aiottu kirjeeksi edesmenneen laki-asiamiehelle. Kenties oli hän viimeisellä kasviopillisella retkeilyllään, ensin poikennut maatilalle, jossa kentiesi joku tapaus oli johtanut hänet jo tiellä tekemään tämän kirjeen suunnitelman asianajajalle -- itse kirjeenkirjoittamisen esti kuolema.

Herra Markus sulki kirjan ja pisti sen huolellisesti rintataskuunsa... Se oli kummallinen keksintö, käänne jota hän ei ollut aavistanut, joka pakoitti hänet toimiin... Hänen kasvonsa synkistyivät ja osoittivat haluttomuutta, joka valtasi hänet. Edesmennyt ylimetsänhoitajan rouva ei ollut tahtonut olla tekemisissä "tuon herkuttelevan amtmannin kanssa" -- ja nyt vuorostaan tunsi hänen perillisensä yhtä vähän halua käydä mihinkään suhteesen amtmannin veljentyttären "kotiopettaja-neidin" kanssa.

Hän näki tämän hengissä; huolellisesti hoidetut, valkoiset kädet, jotka niin viehättävästi osasivat kiekailla miesten silmien edessä; hän laski yhteen tuon pienen palan ranskan kieltä; muutamia uskaliaita kaavapiirroksia, luuvalosonetteja ja katumuksentekiän kasvot alasluoduin silmin, kaikki kappaleita, joista hänen silmissään sellainen pintapuolinen, pieni kotiopettajaneiti tavallisesti oli luotu!... Kauvan äitinsä kuoleman jälleen oli hänen isänsä mennyt uusiin naimisiin, josta oli hedelmänä pieni tytär, viehättävä pikku tyttö, jota "suuri veli" jumaloitsi. Hänen äitipuolensa, joka hoiti taloutta, ei katsonut voivansa avutta tulla toimeen tuon pikku meteliöitsiän kasvatuksessa ja siksi oli perheen piiri neljä vuotta sitten lavennettu kotiopettajan joukkoon ottamisella. Mutta jo tällä aikaa oltiin kolme kertaa pakoitettu muuttamaan noita nuoria naisia, koska, kun kaikki ympäri kävi, pyrintö itse päästä Markuksen huvilan haltiattareksi oli ollut paljon painavampi muita velvollisuuden toimia.

Kovan ivan puuska juovitti hänen huuliansa. Niin -- sepä olisi puuttunut, että hän tuon kiitetyn avioliiton tähden olisi antanut naittaa itsensä! -- Ehdottomasti haki hänen katseensa vaimon muotokuvaa seinältä -- tuolla puoleensa vetävällä olennolla tuossa ei ollut mitään yhteyttä äsken mainitun lain kanssa. Siis oli hän leskiaikanansa pitänyt itseänsä ainoastaan Hirschwinkelin tilusten hoitajana. -- Hän oli luonnollisesta oikeuden tunnosta hoitanut ja enentänyt perintöä halveksitun "sepän" pojalle, ehkä syvästi haavoittavalla ylpeydellä oli syösty takaisin hänen sovintoa tarjoava kätensä? Vakava luonteinen, väkevä sieluinen nainen oli tämä suloinen, heikko kukka ollut, joka kullan keltaisten kutrien kullatusta puitteesta onnellisen morsiamen koko rakkauden täyttämällä alammaisuudella katseli häntä -- hänen sydämensä paisui omituisesta kaipauksen halusta. -- "Mitä nyt -- luulenpa että olet uneksia", lausui hän itsellensä ja pudisti heti päällänsä koko tämän "narrimaisuuden" kohtauksen ikäänkuin se olisi ollut taudin siemen.

"Luulen, ettei teillä ole aavistustakaan, että minä olen huoneessa, herra Markus", sanoi rouva Griebel, joka sillä aikaa oli astunut huoneesen ja asettanut kahvitarjottimen pöydälle sohvan eteen. "Ja sentään on tarjotin kolissut ja helissyt kovempaa kuin olisi pitänyt... Mutta te katsoittekin niin hajamielisenä tuonne seinään, ikäänkuin, sieluni kautta, olisitte rakastunut rouvaan".

Hän nauroi ja nousi ylös. "Aina korviin saakka, rouva Griebel". _Sellaisen_ olisi sen pitänyt olevan, sama se vanha vaiko nuori.

"Ai, ai, herra Markus, älkää tehkö poikamaisuuksia!" Hän lakkasi pyyhkiämästä pöytää, käänsi vaivoin päänsä toista kohti ja näytti melkein vihaiselta. -- "Sellainen hospitaalin-akka! Kaukaa näytti hän tosin vielä monta kertaa kuin omenakukka, niin punaiselta ja valkoiselta, mutta ryppyhinen oli hän, kuin kuivattu päärynä, tuo kutrinen pää oli tullut lumenkaltaiseksi ja käskeä osasi tuo hieno pieni nainen aivan kuin kenraali".

4.

Herra Markus oli alkujaan päättänyt oleskella Hirschwinkelissä korkeintaan 3 päivää. Hänen aikomuksensa oli uuden omaisuuden välttämättömän tarkastuksen jälkeen tehdä pieni matkustus Thüringerwaldin kautta aina Frankiin saakka... Mutta nyt oli jo kolme päivää kulunut hänen tulostansa, eikä hänen mieleensä juolahtanutkaan alkaa aiottua matkaansa, yhtä vähän kun hän nyt tuumi kaukaisen asemansa tähden hänelle hankalaa omaisuuden myömistä, jonka hän ennen kotoa lähtöänsä lujasti oli päättänyt tehdä. Ei mihinkään hintaan maailmassa olisi hän tahtonut luopua tästä viehättävästä maan kulmasta, johon hän jo tunsi itsensä niin kodistuneeksi, ikäänkuin olisi syntynyt tuossa vanhassa, rakkaassa asumuksessa.

Hänen hallussaan oli altaanihuone ja pieni makuukamari, joka oli lähellä oikealla edellisen vieressä. Vasemmanpuoleiset asuntohuoneet, jossa ensin oli ylimetsänhoitaja-vainajan työhuone ja viimeisenä laboratorio tuuletutti hän huolellisesti ja sitten taas sinetillä lukitsi ikäänkuin reliikilaatikon. Näitä huoneita ei milloinkaan käytettäisi, määräsi herra Markus rouva Griebelin suureksi harmiksi.

Hän piti itseänsä erakkona, joka oli vetäynyt maailmasta pois yksinäiselle vuorenkukkulalle ja jolla tuskin enää oli aavistustakaan, että ihmiselämä yhä aaltoillen loiskui vuoren juurella, koska hän ei enää kuullut sen kaikua. Niin hiljaista oli Hirschwinkelissä. Kaikki, mitä siellä kuului talouden pitoon, oli sioitettu takapuolelle, toiselle puolen sannoitettua, muhkeaa pihaa, johon raput johtivat ison rakennuksen sisäänkäytävä-ovesta. Tällä siististi pidetyllä pihalla oli ainoastaan hemmoiteltujen kalkkunain lupa liikkua. Tässä oli myöskin korein värein maalattu kyyhkyislakka, tässä kohotti hedelmiä täynnä oleva päärynäpuu latvaansa korkeuteen ja tässä oli Sultanin koirankoppi, ikäänkuin vahtiposti käytävän vieressä, mikä johti portille... Niin sukkela ja toimekas kuin rouva Griebel olikin talousasioissaan, ei hän sentään kärsinyt humua eikä melua huoneissa ja että palveliat kolistelivat ovissa. Akkunain ulkopuolella oli vieläkin hiljaisempaa. Sangen harvoin nähtiin edes muutamia naisia risutaakat selässä tai joukkio marjoja poimivia lapsia kulkevan sitä tietä, joka meni ruohokentän läpi asuinhuoneen edessä.

Ei sentään ollut ainoastaan pelkkä kodinhupaisuus, joka pysytti herra Markusta kartanossa -- hän sai muutamia toimiakin, joista täytyi huolta pitää. Kauvan aikaa sitten ehdoiteltua rautatienrataa, joka koski Hirschwinkeliinkin, piti nyt täydellä todella alettaman, ja linja määrättämän. Tämän johdosta tuli yhtä ja toista kirjeenvaihtoa välttämättömän tarpeelliseksi. Ehdoitettu rata uhkasi kartanon parhaita peltoja, kun nyt yhtä hyvin vuokraaja Griebelin mielipiteen mukaan radan yhtä hyvin kävi johtaminen vähemmän arvoisien niittujen läpi.

Herra Markus oli jo tarkastanut tiluksensa kaikilta tahoilta. Kaikkialla, mihin hän meni, havaitsi hän kaikki esikuvallisessa kunnossa ja hän erittäin huomasi näkyvän huolellisuuden, hedelmällisen maan, kuni kalliin aarteen hoitamisessa. Maatila ainoastaan oli siellä, kasvavassa maassa, kuin siihen sekoitettu huono pahka mätäs.

"Niinkauvan kuin ylimetsänhoitajan rouva eli, näyttivät vainiot tuolla vielä jotenkin mukiin meneviltä", sanoi Pietari Griebel, "amtmannilla oli terveellinen kunnioitus vanhaa rouvaanne kohtaan ja kävi sen vuoksi itse monta kertaa aurankin perässä. Sitä paitsi oli hänellä silloin vielä renki, mutta sekin meni pian tiehensä piian perässä. Vanhuus on sitä paitsi päälliseksi tullut amtmannille -- hän ei pääse mihinkään menemään keppiinsä nojaamatta. Mitään ulkotöitä pellolla ei siis enää voisi tulla kysymykseen, ellei metsänvartia tuolla Grafenholz'issa säälisi heitä. Hän on kotoisin samoilta seuduilta, jossa amtmannilla ennen oli ruhtinaalliset lahjoitus-maat arennilla. Siellä oli hän poikana ollut päiväläisapulaisena ja näytti sitä paitsi mieltyneen entiseen isäntäväkeensä, sillä sen pienen loma-ajan, jonka hänen uuttera työnsä myönsi, käytti hän maatilan pelloilla ja työhön -- vaimoni sanokoon mitä tahtoo -- ottaa tuo vieras tyttö pontevasti ja rivakkaasti osaa".

Herra Markus ei ollut vielä käynynnä kävelyretkillään maatilan asuinhuoneiden läheisyydessä. Hänen aikomuksensa oli tosin panna edesmenneen kartanonomistajattaren viimeinen tahto täytäntöön, vaikkapa asiakirja siitä oli sattunutkin jäämään työreppuun säilytettäväksi laillisen viraston sijasta ja vaikk'ei sen alkuperäisyyttä todistajat olleet vahvistaneet, mutta hän tahtoi vasta kotiin tultuansa kirjeellisesti toimittaa asian -- hänelle oli kokonansa perinpohjin vastenmielistä käydä persoonalliseen yhteyteen amtmannin ja kotiopettaja-neidin kanssa.

Ylipäänsä ei häntä haluttanut mikään kanssakäyminen yksinäisyydessä, jota hän nyt ensikerran oppi tuntemaan ja jota hän nyt halusi täyteen mittaan nauttia. Hän ei tosin ollut aivan kyllästynyt -- suuren kaupungin riehuva elo miellytti häntä tuhatkertaisesti, koko sielullaan antausi hän sen riemullisiin nautinnoihin, sillä hän oli vielä nuori ja terveessä veressä juoksi elämänhalua hänen suonissaan. Mutta kuluneen talvikauden hurmaavan elämän meluavan huminan ja vasaroimisen jälkeen hänen tehtaissaan piti hän suloisena nyt ikäänkuin vaipua metsäseudun nukuttavaan hiljaisuuteen.

Hän oli Hirschwinkelissä valinnut itselleen erinäisen mielipaikan, tuon pienen huvihuoneen puistomuurin luoteisessa kulmassa. Tuo pieni rakennus oli kahdeksan kulmainen ja tarjosi kahdella ikkunallaan ja yhtämonella lasiovella näkyalan kaikkiin suuntiin. Sisäpuolisiin seiniin oli maalattu vaaleentuneita kukkia ja hedelmiä harmaalle pohjalle. Pieni kulmasohva ympyriäisen pienemmän pöydän takana, muutamia ruohotuolia ja kirjahylly sohvan ylipuolella oli koko kalustona, akkunain ja lasiovien ylimmäiset ruudut olivat peitetyt purpurivärisillä kattuuni-akuttimilla, jotka antoivat huoneelle taikamaisen valon. Toisen, vasemman puolisen lasioven ulkopuolella oli pieni balkonki puisin rintanojin ja siitä -- sepä juuri se olikin, joka enemmän kuin mikään muu teki paikan niin miellyttäväksi, niin puoleensa vetäväksi uudelle isännälle -- kävi rappuset suoraan aavalle kentälle puiston ja sen muurin ulkopuolella. Kapea ruohovyö meni tässä vaan pitkin muuria, tämän viheriän maton toisella puolen aaltoili vilja lähimmällä ohrapellolla.

Tiluksilla olonsa neljäntenä päivänä istui herra Markus aamulla huvihuoneessa ja kirjoitti. Hän oli laittanut tuon pienen huoneen vieläkin sievemmän näköiseksi tuomalla sinne joukon valittuja teoksia "kirjahuoneesta", kaikellaisia kirjoituspöydän tarpeita ja laatikon Regaalia sikaareja... Hän oli juuri sytyttänyt yhden näistä ja keveät, siniset savupilvet karkoittivat juuri kamomilla ja lavendelikukkien tuoksun, jota aamutuuli ylimetsänhoitajan rouvan kryytitarhasta ajoi huoneesen. -- Hän oli istahtanut kulmasohvalle vastapäätä balkongille vievää lasiovea. Siitä saattoi hän lasiruutujen läpitse yhdellä silmäyksellä tarkastaa sitä tietä joka meni asuinrakennuksen ohi ja joka melkein vaakasuorassa viivassa leikkasi viljellyn pellon ja jonka kaukana etäisyydellä metsän varjo, joka siellä alkoi, ikäänkuin vangitsi. Yksi ainoa kapea polku oikealle haarautui tiestä ja johti pienen männistön läpi maatilalle.

Tullen tätä polkua, astui äkkiä hänen näköpiiriinsä naisen haamu -- se oli maatilan piika. Käymisestä ja vartalosta tunsi hän heti tämän, ehkä tänään, paitsi tuota kamalaa valkoista huivia, jota rouva Griebel vihoissaan oli "suojelustilkuksi" nimittänyt, sitä paitsi vielä leveäröytäinen olkihattu varjosti hänen kasvojansa.

Hän kulki vitkaan ja alaspainetuin päin. Vasemmassa kädessä oli hänellä harava ja sivumennessään antoi hän kasvavat viheriät ohrantähät luistaa oikean kätensä sormien lomitse. Kuten kultapohjalle kuvautui tuo nuori tyttö auringon paistamalle yksinäiselle maaseudulle. Nähtävästi oli hän matkalla kaukana siaitsevalle niitylle, kootaksensa nyt ru'oille sen heinän, jonka muutama päivä sitten oli niittänyt.

Hän näki tytön tulevan aina lähemmäksi. Tytöllä ei varmaankaan ollut aavistusta, että puistohuoneessa joku seurasi häntä ja jokaista hänen liikettänsä rävähtämättömin silmäyksin. Herra Markus ei ollut muistanutkaan tuota tyttöä, joka puron yli vievällä sillalla niin vastahakoisesti oli häntä auttanut, kun hän pyysi, mutta nyt johtui hänen mieleensä tuo äreä, lyhyt tapa, jolla tyttö hänet poisti. Tätä muistellessaan täytyi hänen nauraa itseksensä ja hän tunsi halua vielä kerran ruveta juttelemaan tuon vastahakoisen tytön kanssa.

Hän nousi sohvalta ja meni ovelle, samalla kun tyttö äkkiä pysähtyi ehdittyänsä lähelle puistomuurin kulmaa ja veti kirjeen taskustansa. Näytti ikäänkuin hänen silmäyksensä olisi etsinyt jotakuta tilan palveliaa, mutta ei rakennuksen ulkopuolella, eikä akkunoissa näkynyt eikä liikkunut ketään. Äkkiä tehden päätöksensä astui tyttö ruohikolle puistomuurin läntiselle puolen mennäksensä takapihalle, jossa varmaankin tarhapiikoja voi kohdata.

Samalla hetkellä tuli herra Markus balkongille, rivakasti astui hän rappuja alas ja asettui tytön eteen. Tämä vetäytyi taaksepäin hämmästyksestä, ikäänkuin maa olisi au'ennut hänen edessänsä ja hämmästyksissään pudotti hän haravansa maahan.

"Kirje on varmaankin jollekulle tässä talossa -- anna se minulle! Minä toimitan, että se tulee perille", sanoi hän hymyillen ojentaen kätensä kirjettä kohti.

Sanaakaan lausumatta antoi tyttö hänelle kirjeen. "Mitä hittoja -- sehän on minulle!" huudahti hän katsahdettuansa osoitteesen. "Keneltä?"

Tyttö kumartui ottaen haravansa maasta. "Ei suinkaan herraltasi?" kysyi hän vielä, kun ei vastausta heti kuulunut.

"On, amtmannilta", vastasi tyttö nyt yhtä hämillisellä sanojen itaruudella, jota herra Markus jo oli oppinut tytössä tuntemaan.

Hymyillen pudisti hän päätään.

"Hei, kas vaan kuinka soma naisen käsiala vanhalla herralla on!"

"Se ei ole hänen käsialaansa, hän ei näe kirjoittaa --".

"Vai niin, sitten on hän sanellut ja joku talon naisista, luulen varmaan, että neiti kotiopettaja on kirjoittanut kirjeen". Hän piti kirjettä tarpeeksi etäällä itsestänsä oikein tarkastaaksensa adressia.

"Kaunis ja kevyt käsiala ja lumivalkealla paperilla kuten sopii naiselle, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä keittokalujen ja tomupyyhkeinten kanssa".

Tyttö nosti äkkiä päätänsä ylöspäin ja hän toivoi saavansa kuulla terävän vastauksen, mutta turhaan. Tyttö antoi päänsä taasen painua rintaansa vasten ja oli vaiti.

"Sinä varmaankin olet kovin mieltynyt nuoreen neitiin?" kysyi hän taasen pistäen sikaarin suuhunsa.

"Sitäpä en luulisi", vastasi tyttö ja astui vähän taaksepäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut väistää tupakan savun sinisiä renkaita, jotka äkkiä liehuivat hänen päänsä ympärillä. Niin naurettavaa! Tyttö, jonka vertaistensa joukossa yleisissä huvipaikoissa täytyi henkiä karkeimman tupakan paksuja pilviä, häntä häiritsee vähäinen sikaarinsavu, ikäänkuin hänen hermonsa olisivat yhtä tunteelliset, kuin hienoimpien naisten -- tässä hän sangen todenmukaisesti apinoipi kotiopettajaa. Tämä suututti ja kiihdytti herra Markusta uusiin kokeisiin -- hän veti nyt vasta muutamia aika savuja sikaarista.

"Sinä et luule", kertoi hän. "Mutta hänen ylhäinen käytöksensä miellyttää sinua kuitenkin, luulen ma. Sinä varmaan sangen halusta toivoisit olevasi hänen sijassansa. Mitä?"

"Sepä olisi kummallinen toivo --".

"No, miksi niin? Saada hoitaa kauniita kätösiänsä ja hyvässä levossa passauttaa itseänsä viileesen kamariin olisi kuitenkin tuhat vertaa viehättävämpää kuin haravoita heiniä niityllä ja koleassa työssä paistua auringon paahtaessa".

"Tarkoitatteko tällä, -- että neiti ei tekisi työtä?"

"Jumala varjelkoon, en suinkaan!" jatkoi hän ivaten. "Minä päinvastoin olen vakuutettu siitä, että hän hansikat kädessä sangen ahkeraa poimii kukkia ja tekee niistä siroja seppeleitä, jotka hän kuivaa johonkin muistikirjaan tai maalaa virivärillä. Hän virkkaa pitsiä, hän kirjoittaa, hän lukee ja soittaa pianolla sormiharjoitukset läpitse hirveän täsmällisesti kaikkien heikkohermoisten ihmisten huviksi. No, eikö ole totta, mitä sanoin?"

"Kyllä osaksi", vastasi tyttö, vetäen olkihattunsa syvemmälle otsaan. Kauniit hoikat, mutta sangen ahavoittuneet sormet koskivat silloin hatun röytään.

"Niin, näetkö nyt", sanoi hän veitikkamaisesti hymyillen. "Minä luulen myöskin, että hän sangen hyvin osaa arvostella, oletko perinpohjin laassut ja tomuttanut hänen huoneensa ja sitten siivonnut kaikki järjestykseen. Ja yhtähyvin täytyy hänen voida päättää, onko pannukakku onnistunut ja eikö paistia ole poltettu".

Valkoisen huivin alta kuului pienen naurun heikko alku. "Minä tiedän vaan, että hän sangen harvoin on tyytyväinen minuun", sanoi tyttö sitten heti vakavalla äänellä.

"Sinä, lapseni, annat varmaankin syytä valituksiin välttämättömän alamaisuuden puutteesta. Siksikö neiti kotiopettaja torui sinua?"

"Ei siksi, mutta hän lausuu usein minulle katkerimpia sanoja, kun ei voimani ensinkään tahdo pysyä tahtoni tavalla".

Hän antoi kätensä sikaarineen vaipua ja hänen silmäyksensä koki kummastusta osoittaen tunkeutua olkihatun ja huivin läpi. "Sinä puhut merkillisen huolellisesti ollaksesi tyttö sinun säädystäsi", sanoi hän ikäänkuin vielä kuunnellen tytön sanoja.

Tyttö hypähti hämmästyneenä ja ojensi kätensä ikäänkuin kielloksi.

"Ah, suo anteeksi, minä unhotin", sanoi hän ja pyyhkäsi kädellänsä otsaansa ja tuuheita hiuksiansa. "Sinä olet palvellut kaupungissa, hienoissa perheissä ja jotain herrastapoja on ehtinyt sinuun silloin kiintyä. Toihan nuori neitisi sinut mukanansa, miten olen kuullut -- sinä olit kai samassa perheessä hänen kanssaan?"

Tyttö viivytti vastaustansa vähän aikaa epäillen. "Niin, me olimme samassa perheessä -- kenraali von Guseckin perheessä Frankfurtissa", sanoi hän ja tarttui koneellisesti, poiskäännetyin kasvoin aaltoaviin tähkiin viereisellä ohrapellolla. "Minä olin aina hänen kanssansa ja tein hänelle kaiken sen kamarineitsyt palveluksen, jommoista tuollainen hennoiteltu 'kotiopettajaneiti' tarvitsee, ja koska minä olen eriämätön hänestä --".

"Niin seurasit häntä tänne suoraan kurjuuteen", täytti hän tytön alkaman lauseen. "Sinä olet sentään sangen kummallinen tyttö, sinä väität, ettet ole mieltynyt nuoreen neitiisi ja sentään pidät yhtä hänen kanssansa, suoraan sanoen kuin 'savi ja olki'. Hänessä lienee jonkunlainen loihtuvoima, jotain tuosta Hamelnin rotanpyytäjän demoonillisesta voimasta. Näyttääkö hän kauniilta?"

Tyttö nojautui tähkiin päin, joita hänellä oli kourassaan ja nykäisi olkapäitänsä. "Sitä, joka on jotakuta aivan lähellä, arvostellaan harvoin oikein --".

"Sfinksi!" huudahti hän ja astui askeleen lähemmäksi tyttöä. "Sinä arvoituksia täynnä olevilla vastauksillasi tekisit hänet minua miellyttäväksi henkilöksi". Hän naurahti raikkaasti, se kuului sentään jotenkin ivalliselta. "Rakas vaiva turhaan, lapseni. Hänen kotiopettajamuotonsa ei minua kiihdytä. Minä menen pois hänen tieltänsä, missä vaan voin. Mutta toista minä halusta toivoisin -- ja se on saada oikein nähdä hänen eriämätöintä varjoansa".

Ennenkuin tyttö sai aikaa sitä aavistaakaan, oli hän rohkealla kädellä tarttunut tytön huiviin ja hatun röytään, sekä taivutti molempia vähän sivulle, mutta samassa silmänräpäyksessä vetäysi hän jotenkin nolona, johon tuli lisäksi pelon vivahdus, askeleen takaperin tytöstä -- hän oli nähnyt hämmästyttävän kauniit kasvot.

Harmin huudahduksella veti tyttö päähineensä taasen otsalle ja riensi hänen ohitsensa. Ehdittyänsä vähän matkaa eteenpäin, pysähtyi hän vielä kerran ja sanoi värisevällä äänellä, sekä ainoastaan puoliksi kääntyneenä seuraavat sanat: "Te teette pilkkaa neidistä maatilalla sen vuoksi että hän toimii enemmän henkisissä töissä ja samalla hetkellä osoitatte käytöksellänne, miten syvälle nainen alenee teidän silmissänne sen työn kautta, jota minä teen -- tuomitseeko mies sillä tavoin"?

Tässä käänsi tyttö hänelle selkänsä, ja poistui niin nopeasti että muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli kadonnut hänen näkyvistänsä.

Harmistuneena puri hän alahuultansa ja heitti sikaarin luotansa kauvas nurmikolle. Hän ei enää käsittänyt itseänsä, eikä tekoansa ja hänen äitipuolensa, joka niin usein torui häntä ja oli vihainen, kun hän teki pilkkaa kaikista nuorista naisista hänen seurapiirissään ja kun hän ilkeällä ivalla selitti, että hänen täytyi pidättää itseään että hän saataisiin, jospa vaan tanssissakin, koskemaan "nyörättyihin mamselleihin", -- hänen silmänsä olisivat varmaankin nyt levinneet jos hän olisi nähnyt tuon mielentilan johon herra Markus nyt omasta käytöksestään oli joutunut. Mutta niinpä olikin hän sitä ennen tuntenut itsensä ikäänkuin päihtyneeksi ja mikä hänet oli huumannut, oli tytön ääni, joka ikäänkuin hupainen arvoitus oli tunkeunut häneen hummitetusta, salaperäisestä hämärästä.

Yhtä rivakasti, kuin hän oli tullut alas, juoksi hän balkongin rappuja ylöskin, löi lasioven kovasti kiini ja astui muristen akkunan luo. Ah, mitä kaikki tämä merkitsee, miksi kun kaikki ympäri käy, hän tuli niin liikutetuksi sielunsa pohjukkaan asti. Kaikkien hänen ystäväinsä joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt taputtamatta kaunista palvelustyttöä leu'an alle, sekä, jos tilaisuutta oli, painamatta myöskin suudelman ympyriäiselle, ruusunpunaiselle poskelle, ja kenenpä mieleenkään olisi johtunut, siitä keksiä jotain tekiää alentavaa, siinäkin tapauksessa, että asianomainen olisi ponnistanut vastaan. Oliko se mikään rikos että hän oli koskenut tuohon hirveän korkeaan olkihattuun ja suojelustilkkuun? -- Yhden ainoan silmäyksen tähden vaan oli häntä huomautettu, ikäänkuin hän olisi hirhiluinen, joka lupaa saamatta oli tunkeunut kaikkein pyhimpään. Tyttöhän kävi tavallisesti ulkotöissä -- eikö hän sellaisissa tilaisuuksissa saanut pitää hyvänänsä häpeämättömiäkin silmäyksiä ensimmäiseltä matkustavalta kisälliltä joka astui hänen luoksensa kysymään oikeata tietä?... Mutta hän oli muka "kamarineitsy" maatilalla; hän oli saanut maistaa hienompaa sivistystä. Kieltämättä oli hänellä sitäpaitsi terävä pää ja synnynnäinen kyky heti mukautua oloihin, jonka vuoksi hän käyttäysikin ikäänkuin olisi kuulunut amtmannin perheesen, ehkä hänen päänsä päällä täytyi kantaa kotiin pellon antimia ja tehdä työtä haravalla ja kuokalla pellolla ja niityllä.

5.