Chapter 2

"Ah, herranen aika -- tuota veitikkaa! _Te_ olette herra Markus!" sanoi hän nauraen hieman hämmästyneenä; kuitenkaan ei 'uuden herran' äkkinäinen tulo siitä huolimatta saattanut häntä tavallisesta tyyneydestänsä. "Miksi ette sitä heti sanonut?... Tuletteko nyt vihdoinkin vanhasta markilaisesta santalaatikostanne tänne katsomaan tätä siunattua pientä maanpalaa, jonka hyvä Jumala ikäänkuin on heittänyt teidän syliinne? No ja mitä sanotte tästä? Oletteko nähnyt sellaista metsää, sellaisia niittuja, sellaisia vuoria milloinkaan ennen eläissänne? Olipa aika, että tulitte, herra Markus, olipa todellakin aika! Päittemme päällä vikisevät hiiret suurissa joukoissa ja minä tahdon nähdä tuon koipilven, joka lentää edesmenneen ylimetsänhoitajan rouvan villasukista ja alusröijyistä kun pesä vihdoinkin avataan".

Sill'aikaa oli vapauteensa jätetty tyttö poistunut kiirein askelin. Herra Markus katsahti hänen jälkeensä rouva Griebelin pään yli. Aivan selkeässä auringon valossa oli tie, jossa hän nyt kulki. Oikealla pallisti tietä niityn viheriäisyys, vastaisella puolella oli tiheä metsä suuresti harventunut. Kuten puistokäytävässä olivat pyökit tässä järjestyksessä ja heittivät siellä täällä varjonsa tien yli, joka äkkinäisesti mutkistuen kääntyi vasemmalle.

"Onko Hirschwinkel tuolla puolen?" kysyi herra Markus osoittaen yksinäistä puuryhmää, jonka taka tyttö samassa katosi.

Tien mutkassa oli tytön vartalo vielä kerran perää vastaan näkynyt terävässä muodossa, kummallisena ja vieraana; paljon enemmän ruskean Fellahin tyttären Niilin rannoilta näköisenä, kuin rotevakasvuisen lapsen Thüringin metsistä.

"Ah, herranen aika, miten lystisti te kysytte!" nauroi rouva Griebel. "Te olette jo keskellä Hirschwinkeliä ja olette jo runsaan puolen tuntia kulkenut omalla maallanne ja tilallanne. Ja tuolla puiden välissä voitte jo nähdä tilan renkituvan. -- Te puhuitte äsken kahvista, herra Markus? No, saattepa Griebelin eukolta sellaista kahvia, jolle ette vertoja löydä. Käykää nyt vaan kauniisti eteenpäin tätä muhkeaa, tasaista tietä -- suoraan eteenpäin vaan, niin teidän on aivan mahdoton mennä harhaan. Minä sill'aikaa riennän oikopolkua takapihan läpi keittiöön, nähdäkseni onko tytöllä kiehuvaa vettä käsillä".

Eihän se nyt mitään 'rientämistä' ollut, kun tuo pieni, paksu rouva tunki pensaiden läpi, mutta hän kulki rivakasti eteenpäin ja katosi pian herra Markuksen näkyvistä, joka kulki tiellä.

Asuinrakennus puuttui täydellisesti kaikkia koristuksia, se oli vanha huoneus jyrkkine kattoineen, päätyseinä tuulta vastaan, hyvin puhdistettu ja katto tiilistä tehty. Muuten oli kaikki yksitoikkoisesti valkoiseksi maalattu ja ainoan pysähdyksen tuossa kasarmimaisessa etusivussa teki keskellä oleva ulos pistävä rakennus perustuksesta aina kattoon asti niin tiheään ja runsaasti köynnöskasvilla peitetty, että akkunat sen kolmella sivulla näyttivät syvään vajonneilta ja olivat melkein ampumareikien näköisiä. Yksinäisesti siaitsevan rakennuksen alakerrassa oli viheriät luukut akkunain edessä, mutta yläkerrassa oli vaan väriltään valkoiset ja syrjästä karkealla virkatulla pitsillä varustetut rullakartiinit näkyvästi tomulla peitettyjen akkunaruutujen takana.

Laveassa, koko pihapiiriä ympäröivässä muurissa, joka molemmin puolin sivutti rakennusta, oli oikealla sisäänkäytävä, kaunis, raskas kaksoisovi, puleerattuine, kiiltävine messinki-kädensioineen, vasemmalla meni muuri ilman mitään pisätystä kulmaan saakka, johon viheriäin köynnöskasvien ympäröimä puisto-huvila oli rakennettu, ikäänkuin pieni, ympyriäinen linnun pesä. Kirsikka- ja omenapuut levittivät oksiansa muurin yli, sen tahna kohosivat lehmuksien ja kastanja puiden latvat.

Ylimetsänhoitajan rouvan entinen koti teki hämmästyttävän ystävällisen ja hyvän vaikutuksen. Akkunain edessä oli ruohosto niin viheriä, niin runsas ja tasainen, kuin olisi ollut tapana leikata sitä. Kauvempana, vähän alenevalla laaksovierulla oli peltomeri aaltoavine viljakasvineen, rapsi ja valkojuurikas kenttineen, pellavamaa liehuvin sinisin kasvihunnuin.

Herra Markus oli, rouva Griebelin poistuttua, hitaasti kävellyt eteenpäin ja seisoi nyt keskellä tuota pientä maapalasta, jonka hyvä Jumala ikäänkuin oli heittänyt hänen syliinsä. Hänen ympärillään henki metsän suloisin rauha. Huumaava vasaroiminen ja kolina hänen tehtaissaan, loppumaton juoksu ja melu Berlinin kaduilla, johon kaikkeen hän oli kodistunut, kuinka kaukana, kuinka äärettömän etäällä tuo kaikki tällä hetkellä oli hänestä!

Pari kalkkunaa menivät nyt äänettömästi ulos portista, joka varmaankin hänen kunniakseen suurimmalla kiiruulla oli avattu, ja ylhäällä nousi äkkiä eräästä savupiipusta paksu savupilvi loistavalle siniselle taivaalle. -- Rouva Griebel korjasi varmaankin puita kahvipannun alla ja lämmitti leivin- ja paistin-uuneja uuden isännän kunniaksi ja tervetuliaisiksi. "Sulo, rauha, oi sopu suloinen", hyräili herra Markus itsekseen. "Hiljaisuus sä, mi levon tarjoat!" -- Taivas! Hän kääntyi ympäri ja katsoi alakerran avonaista akkunaa kohti, josta pianon säveleitä kuului. Sitten heitti hän päätänsä taaksepäin, nauraen. "Peto, hirveä helylaatikko! Aina tänne asti seuraat sinä musiikiin kyllästynyttä kaikuvilla vasaroimillasi!" huudahti hän koomillisella äänellä ja astui äkkiä portista pihaan, jossa hänet vastaanotti äkäinen koiran haukunta.

"Sultan! veitikka etkö heti ole hiljaa! Tuskin kuulee tässä melussa mitä itse sanoo", kirkui rouva Griebel, seisoen rakennuksen rapuilla. "Huis! taikka minä tulen kepin kanssa!"

Sultan meni takaisin koirankoppiin ja kokonaan muutetulla äänellä sanoen: "Jumala siunatkoon tuloanne", ojensi hän astuen alas rapuilta molemmat kätensä 'uudelle herralle'.

"Tämä on herra Pietari Griebel, rakas mieheni" -- näin sanoen pisti hän kätensä miehensä kainaloon, tämä oli hänen kanssaan astunut huoneesta. -- "Ja -- kuuletteko mitään herra Markus? -- se on minun Luiseni, joka tuolla sisällä soittaa niin kauniisti. Teidän kunniakseen soittaa hän marssin 'Profeetasta'. Hän on paras oppilas tyttökoulussa ja hänestä tulee kotiopettaja. Niin, ja nyt tunnette kaikki kanani ja hanheni".

3.

"Uusi herra" ei suostunut ehdoitukseen juoda kahvia tuossa "komeassa kamarissa, jossa 'minun Luiseni' yhä edelleen riensi 'kaikuvin vasaroimisin'". Kuinka paljon rouva Griebel tomuun, hiiriin ja hämmähäkin verkkoihin yläkerrassa katsoen olikin sitä vastaan, tahtoi herra Markus kuitenkin heti asettua omaan kerrokseensa ja astui rappusia ylös.

Hän oli määrännyt, ettei sinettiä edesmenneen huoneisin rikottaisi, ennenkuin hän itse kerran saapuisi sinne; nyt tempasi hän paperin ulko-ovelta pois ja herra Pietari Griebel aukasi oven hänelle. Yhtä kodikkaalta ja miellyttävältä kuin rakennuksen ulkopuolikin näytti yläkerroksen sisustuskin.

Rouva Griebel veti rullakartiinit varovasti ylös. Hän riemuitsi: akkunanruudut olivat tomusta valkeat ja lähimmälle pöydälle hän ivallisesti hymyillen kirjoitti tottumattomalla sormella muutamia muodottomia kirjaimia tomukerrokseen, joka pöydän peitti. Mutta lattiat olivat lumivalkoiset ja puhtaat, ja koiruohon ynnä muiden hyödyllisten kasvien tuoksu täytti huoneet, joihin kuitenkin ilmaakin yhä pääsi virtaamaan katossa olevien ilmareikien kautta.

"Avonaiset akkunat ja vähäinen lakaseminen tekevät kaikki vahingon hyväksi taasen", sanoi "uusi herra" iloisella mielellä ja aukasi keskimmäisen akkunan toisen puolen, tämä kuului edellämainittuun ulonnukseen etuseinällä.

"Eikä löydy ensimmäistäkään tukittua avaimen reikää!" pilkkaili herra Pietari Griebel: "Missä nyt ovat hämmähäkit, joista koko talven olet murissut. Vanha rouvamme oli kunnon eukko, parempi kuin joku muu -- hän ei sellaisia syöpäläisiä kärsinyt -- mistä siis olivat hämmähäkin verkot tänne tulleet, Jettchen?"

"Vilkasepa ensin kirjoitushuoneesen, Pietari, ennenkuin noin viisaudestasi ylpeilet. Pilvenkorkuisilla kirjahyllyillä ja kirjarivien takana olet kyllä noita kumma-eläviä näkevä. -- Niin, herra Markus, siellä vasta lukemista on. Kirjoja loppumattomasti! Ja kaikki mitä niissä on, oli vanhan rouvan päässä. Hän oli lääkäri ja apteekari samalla kertaa ja tuhat vertaa taitavampi kuin tuo viheliäinen parturi tuolla Tillrodassa, joka antaa ihmisten haukkua itseänsä tohtoriksi. Mutta siksipä pitikin hän erittäin hyvää silmää tuohon vakavaan rouvaan, samoin kuin pastorikin, joka hänen haudallaan ruumissaarnassa väitti, että hän eläissään oli jumalaton, siksi ettei hän tahtonut tietää perheestä ja sellaisista ja kun hän oli kaikkien silmänkääntäjien ja noituvien perinpohjainen vihollinen. No niin, taivaassa hän nyt istuu ja hän tuolla Tillrodassa ei kuitenkaan uskalla määrätä hyvälle Jumalalle, ken pääsee hänen taivaasensa, ken ei".

"Niin, kelpo eukko hän oli, ylimetsänhoitajan rouva", lisäsi Pietari Griebel. "Talouden hoidon suhteen oli hän perehtynyt asioihin kuin koko mies. Minä olin ainoastaan kaksi viimeistä vuotta hänellä kartanon hoitajana, mutta niin vanha kun olinkin, opin sillä aikaa enempi kuin kymmenenä vuonna edellisellä isännälläni. Olkaa hyvä ja katsokaa tuonne" -- hän ojensi, kätensä viljavaa vainiota kohti, joka laveni heidän edessään, -- "tämä kaikki on pääasiallisesti hänen työstänsä, sillä ylimetsänhoitaja ei liene tuskin nimeksikään ymmärtänyt sellaista. Tosin ovat nuo pari peltoa tuolla mäntymetsän takana huonommin hoidetut, ne kuuluvat maatilaan ja siellä ei juuri paljon liikuta -- lainopillinen asianajajanne lienee kyllä asiasta teille kirjoittanut".

"Se on totta. Neljä vuotta on maatila ollut amtmanni Franz'illa vuokralla, mutta vainajan esimerkin tapaisella järjestyksellä pidetyissä kirjoissa ei kertaakaan ole merkitty suostuttu vuokrasumma maksetuksi".

"Vanha rouvamme katsoi sitä aina sormiensa lomitse", sanoi rouva Griebel selittävästi, "koska amtmannitar aina nuoruuden päivästä asti oli ollut hänen hyvä ystävänsä. Amtmannilaisilla oli velkaa kuin sontaa meressä ja velkamiehet ottivat heiltä kilut ja kalut. Silloin tuli ylimetsänhoitajan rouvan heitä sääli ja hän antoi heille maatilan, tosin ei aivan ilmaiseksi, siksi oli hän tarkka ja säännöllinen raha-asioissa -- mutta pilahinnasta, eikä sitäkään ole tuo vanha tuhlari maksanut".

Tässä keskeytti hän puheensa ja pisti kätensä taskuunsa. "Katsos, Pietari, mitä minä aina olen sinulle sanonut". Tässä kääntyi hän miehensä puoleen ja pusersi tämän silmien edessä pienen, paistetun perunan, niin että sen maistava jauhomainen sisus ruokahalua kiihdyttävällä tuoksulla tunkeusi kuoresta ulos. "Tuolla Grafenholzissa poimivat Tillrodan kylän kakarat mansikoita ja tällaisia Jumalan lahjoja, kuin tämäkin, on siellä tuopittain tuhassa".

"No, ja entäs sitten, Jettchen?"

"No, entäs sitten, ukko", lisäsi rouva, vähän äistyneenä osotellen rakasta puolisoansa. "Mitä pidät sitten asiasta? Onko se aivan tarpeellista, että niiden mukulain pitää saaman kaikkien parasta?... Ja kun minä kysyin, mistä olivat saaneet niitä, vastasi joukko aivan ynseästi: 'emme rouva Griebeliltä, vaan Amtmannin Marialta'... Herra Markus, minä en tosin tahdo itselleni toisten ihmisten hyvää, -- kernaasti minun puolestani olkoot iänkaiken maatilalla ja jättäkööt vuokransa maksamatta, mutta heillä on kaikkein paraat perunamaat koko tiluksilla -- -- -- ".

"Jettchen", keskeytti hänen miehensä varoittavasti puheen, "kuule omaa tuntoasi. Meillä ei ole yhtään valittamisen syytä, meille käy hyvin -- eikä minun perheestäni saa yksikään tulla syyhyn tai kehoittaa herra Markusta tekemään riidan lyhyeksi noiden ihmisten kanssa. Amtmanni on vanha ja hänen rouvansa on jo vuoden maannut kipeänä, ja ellei tyttö osaisi hoitaa taloutta..."

"Niin, tyttö -- hänpä minusta onkin kaikkein paras", sanoi rouva Griebel, halveksivaisesti nykäyttäen niskaansa. Niin, te olette itsekin, herra Markus, nähnyt hänen, tuon tytön vanhassa kaupunkilaispuvussa. Nyt hän tosin jo kantaa heinätukkoa päänsä päällä, ikäänkuin hän olisi sen kanssa tullut maailmaan, mutta ensin alussa -- niin, Jumala varjelkoon!"

"Eikö hän ole kotoisin tältä seudulta?" kysyi herra Markus huomiolla.

"Varjelkoon! Hänen puheestaan päättäen lienee hän kaukaa täältä. -- Katsokaas, näin sen asian laita oli. Heti kuin meidän vanha rouva oli kuollut, sairastui amtmannitarkin ja heidän piikansa meni tiehensä, kun hän ei ollut nähnyt äyriäkään palkastansa -- se oli sangen ikävää sillä toista palveliaa ei ollut saatavissa. Minä aloin puhua, että tahdoin mennä sinne pikkuisen katsomaan talon järjestystä -- vaikkei se väki milloinkaan ole huolinut meistä -- mutta silloin tuli samalla tänne amtmannin veljentytär; hän oli kotiopettajana suuressa kaupungissa, sen mukaan kuin ylimetsänhoitajan rouva kerran kertoi minulle ja tämä toi mukanansa tytön avuksensa. Palvelustytön niskoilla nyt tosin on koko talous, sillä kotiopettajaneiti, hän ei milloinkaan kai koske pataan eli luutaan --".

"Brr!" huudahti herra Markus ja pudisti päätänsä.

"No, mitä nyt?" lausui rouva Griebel kysyvällä muodolla, levittäen pienet silmänsä selälleen, kummastuksen ylösvetämien vaaleiden silmäripsien alla.

"Niin, näettekö, hyvä rouva Griebel", vastasi herra Markus, "minä olen heikkohermoinen ihminen, minussa on voittamaton vastenmielisyys kotiopettajia kohtaan". Näin lausuessaan kävi salaman nopeudella veitikkamainen hymyily hänen muhkeiden kasvonpiirteidensä läpi.

"Se on, ettette kärsi kotiopettajia? -- No sittenpä joudutte kauniisen pulaan, herra Markus. Minun Luiseni haluaa myöskin sellaiseksi -- tosin ei saman laatuiseksi, kuin tuo maatilalla. Sitä en minä vuorostani voi kärsiä. Loma-ajoilla täytyy hänen käydä tukevasti kiini työhön meidän kerallamme -- vieläpä ilman leikittä ja täydellä todella. Hän osaa leipoa, ruokkia siipikarjaa, ja maitotalouteen on hän yhtä perehtynyt kuin minä itsekin ja kaiken tämän ohessa on hänellä posket niin punaiset kuin Stettinin omena ja hän on rivakka ja terve -- Jumalan kiitos -- kuin pähkinän sydän. En minä milloinkaan päästä häntä matkustamaan suureen kaupunkiin, sieltä toisi hän vaan kuihtuneet posket ja tyhmän käytöstavan, kuten on neiti Franzin laita maatilalla. Yhden ainoan kerran olen hänet nähnyt Tillrodan kirkossa ja siinäkin oli kylläksi. Hän on yhtä pitkä humalaseiväs kuin piikansakin, käyttäyy kauhean ylpeästi, on itsekseen ja on vaalea ja kapea kasvoiltaan, niin paljon saatoin huomata paikaltani kirkossa".

Tässä keskeytti hän puheensa ja kääntyi äkkiä oveen päin. "Niin, tässä seison minä nyt, vanha lörpötteliä ja kulutan aikaani ja sentään on minulla työtä kädet täyteen! -- Pikku Pietari, sinun täytyy heti noutaa minulle muutamia nuoria kyyhkysiä kyyhkyislakasta ja hakea tuoreita munia; sillä aikaa menen minä kaatamaan kahvia kannuun. Sitten pitää täällä siivottaman. Sill'aikaa saatte, herra Markus, käydä katselemassa merkillisyyksiä täällä".

Näin lausuen lähti hän huoneesta. "Pikku Pietari" seurasi häntä kantapäillä ja uusi herra astui takaisin akkunasta, luoden tarkastavan silmäyksen ympäri huonetta.

Ulospistävä osa, joka muodosti jonkunlaisen altaanin oli keskellä tämän suuren huoneen etusivulla, niin että altaaniin vievän lasioven kummallakin puolen oli akkuna. Päivän valoa virtasi siis runsaasti huoneesen, vähän tosin viheriäruutuisten karttuunikartiinien värjääminä ja valaisi selkeästi kahta muotokuvaa, jotka vastaiselta seinältä katsoivat huoneesen.

Sisällinen liikutus ajoi veren nuoren miehen poskille ja hänen otsansa rypistyi harmista, nähdessään toisen muotokuvista, muhkean miehen vartalon viheriässä metsästäjän puvussa, jonka ympärillä oli kuivettunut, rikkiömenä roikkuva tammenlehtikiehkura. Niin, sellaiselta täytyi hänen näyttää, tuon ylpeän herra ylimetsänhoitajan, miehen, joka hylkäsi ainoan sisarensa sen vuoksi, että tämä oli lahjoittanut sydämensä käsityöläissäätyiselle miehelle ja meni naimisiin sen kanssa, huolimatta veljensä vihasta ja vastahakoisuudesta... Niin siinä oli eläväksi tehtynä virkamies-ylpeys, joka eläissään ei tunnustanut sukulaisuuttansa "sepän, tuon nokisen veijarin kanssa", ehkä nuoren työmiehen paja aikojen kuluessa muuttui suureksi tehtaaksi, jättiläislaitokseksi, jonka etunenässä oli kunnioitettu nimi... Herra ylimetsänhoitaja oli aikaisemmasta nuoruudestansa pyrkinyt korkealle; siksipä toikin hän neidon korkeasta aatelista puolisonaan kotiinsa. Köyhä oli tämä neito ollut ja viimeinen sukuansa. Kun nuori mies nyt kuitenkin seisoi näiden molempain muotokuvien edessä, ei hän enää saattanut uskoa, että korkea sukuperä olisi ollut ainoana vaikuttimena tätä avioliittoa päätettäessä. Ylpeän metsästäjän kasvoilla oli syvää intohimoa osoittava piirre, hänen tummat silmänsä paloivat ja tuo nuori morsian hänen rinnallaan myrttiviuhka rinnoilla, oli niin enkelintapaisen kaunis, niin selittämätön viehätys katsannossa, että oli aivan mahdotonta ajatella näiden piirteiden sydämellisyyden nyt olevan katoavaisuuden omina ja mädäntyvän maan povessa.

Herra Markuksen kodissa tuskin milloinkaan näitä kahta henkilöä mainittiin. Poikana ei hän ollut tietänytkään, että hänellä oli eno ja täti, jotka asuivat Thüringissä. Hän oli sen vuoksi suuresti kummastunut, kun eräänä päivänä kirje ylimetsänhoitajan rouvalta hänen äidillensä ilmaisi tämän veljen äkkinäisen kuoleman -- hän oli eräissä metsästyspidoissa ruhtinaansa luona saanut halvauksen ja kuollut. Tämän kuolontapauksen ilmaiseminen oli ollut usean tuntisena keskustelu-aineena hänen vanhempainsa välillä; sitten oli sangen muodollinen ja lyhyt surukirje isän kirjoittama, lähetetty "naiselle", jota sitten seurasi äidin luopumuskirje kaikista perinnön vaatimuksista, hänen edesmenneen lapsettoman veljensä jälkeen, joka kirje oli osoitettu viimemainitun asianajajalle. Sitten oli ikäänkuin esirippu laskettu tämän tapauksen päälle -- eikä sitten milloinkaan enää puhuttu tästä tapauksesta. Jospa tuo ylpeä virkamies kerran oli kieltänyt sisarensa ja serkkunsa, niin oli työmieskin ollut kyllin ylpeä kuolemaansa asti olemaan näistä sukulaisista tietämättä.

Mitäpä lienee tuo kaunis nainen ajatellut tuosta luonnottomasta suhteesta? -- Ripeyttä ei ollut noissa kasvoissa, jotka osoittivat hellyyttä ja autuutta. Kentiesi oli hän korkeimmin kuin kukaan muu rakastanut tätä miestä, jolle hän oli lahjoittanut sydämensä ja sokeasti seurannut häntä elämän tiellä. Kentiesi oli hän, miehensä kuoleman jälkeen sovinnollisesti tahtonut ojentaa kätensä hyljätylle sisarelle, kun hän koki avata tietä kirjevaihdolle heidän välillänsä -- mutta hän oli ankaruudella syösty takaisin... Ja nyt oli kuitenkin tämän sisaren ainoa poika perinyt tilukset Hirschwinkelissä. Eikö tuo vainaja sen vuoksi ollut tehnyt mitään testamenttia että hiljaisuudessa jättäisi miehensä perinnön vihdoinkin siihen käteen, jolla yksin oli oikeus siihen?

Hän tuskin voi kääntää katsettansa pois noista nuoruuden kauniista kasvoista, jotka hymyillen katselivat melkein satunnaisesti runsaista vaaleista, silkinhienoista kähäröistä, mutta se myöskin kehoitti hänet käymään niissä huoneissa, joissa hän leskenä oli niin monta vuotta elänyt yksinäisyydessä... Ovet toisiensa vieressä oleviin huoneisin olivat avoinna; hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä tarkastaa melkein koko kerroksen. Mikä eroitus tämän esi-isiltä perityn, vanhanaikuisesti sisustetun ja tuon uudenaikaisen loiston välillä, tuossa komeassa huvilassa, jonka hänen isävainajansa oli rakentanut itsellensä tehtaansa läheisyyteen!

Huone altaanineen oli muhkein, lasiovineen ja sisustettuine huonekaluineen, viheriäruusuisin karttuuni päällyksin, jotka olivat kartiinien kanssa sopusoinnussa. Vanhalla vetoarkulla oli kauniita Meisnerporsliinisia kaluja. Seinää kaunisti suuri peili ja hyvät öljymaalaukset. Se lienee aina ollut rouvan huoneena, tämän vieressä oli hänen puolisonsa asunut. Leski oli lähes kaksikymmentä vuotta elänyt miehensä jälkeen, mutta vielä vaan rippui tämän yönuttu naulassa, ikäänkuin talon herra aivan äskettäin olisi riisunut sen pukeutuaksensa virkapukuun. Tupakkapiiput olivat samassa järjestyksessä hyllyllä ja kirjoituspöytä oli nähtävästi äärettömällä tarkkuudella pidetty samassa epäjärjestyksessä, jollaiseksi ylimetsänhoitaja sen oli jättänyt, kun hän lähti tuolle ruhtinaalliselle metsästysretkelle, josta ei milloinkaan palannut.

Omituinen tunne tunkeusi nuoren miehen sisuksiin -- hänestä oli ikäänkuin hän malttamattomasti odottaisi kuulevansa muidenkin askeleita, kuin omiansa näissä huoneissa. Yksinäisyyteen jäänyt leski oli osannut ympärillään säilyttää henkähdyksen sitä rakkauden eloisuutta, jonka tuoni häneltä oli riistänyt. Tässä aivan vieressä oli makuuhuone. Heti sängyn vieressä oli lapsenkätkyt, jonka yli kirjava peite oli levitetty, ikäänkuin kätkyt äsken juuri olisi järjestetty, sitten kun tuo armas, rakastettu nukkuja siitä oli otettu! Asian ajajansa kertomuksesta tiesi herra Markus, että Hirschwinkelissä yksi perillinen oli syntynyt, poika, joka toki lapsena oli kuollut. Suuri määrä helleyttä ja syvää kaipausta lienee täyttänyt tuon yksinäisen vanhan vaimon sydämen viimeiseen tykytykseen asti, mutta hänellä oli sitä paitsi väkevä ja raitis mieli, joka ei ollut, suruun vaipuneena uneksinut elämänsä loppupuolta. Siitä oli todistuksena kirjahuone, jonka koko henkinen sisältö vanhalla rouvalla oli ollut päässään, sitä todisti myöskin viimemainitun viereinen yrttikamari, jonka seinillä rippui suuria kimppuja terveellisiä kasveja järjestetyissä riveissä, joita kasveja vainaja väsymättä oli koonnut metsästä, muuttaaksensa ne pienessä laboratoriossaan lääketarpeiksi ja voiteiksi.

Palaten altaanihuoneesen, veti herra Markus sivumennessään yhden vetoarkun laatikoista auki. Kokoon kääritty, suuri huivi oli siellä ylimmäisenä ja sen vieressä suuri työreppu viheriäisestä atlaskankaasta, jonka puoleksi kiinivedetystä suusta kuivia kasvinvarsia näkyi. Nämät olivat kai viimeiset kasvit, jotka edesmennyt oli poiminut tuolta vuorenharjulta, jonka kylmät tuulet olivat hänelle kuolon tuottaneet. Paitsi kasveja sisälsi reppu kirurgillisia aseita, hajuvesipullon ja ahkeraa käytetyn muistikirjan.

Hieman epäilevällä kädellä aukasi herra Markus tuon pienen kirjan ha'at. Kuivattuja kukkia oli siellä täällä lehtien välissä, joihin oli kirjoitettu muistutuksia täysin sujuvalla latinankielellä. Reseptejä, talouden pitoa ja asioita koskevia muistutuksia, mietteitä sekä erityisiä alettuja kirjeen malleja vaihteli siinä. Kirja oli selvästi ollut ylimetsänhoitajan rouvan seurakumppalina hänen yksittäisillä matkoillansa; siihen oli hän kirjoittanut kaikki, mikä sinä hetkenä oli hänen ajatuksissaan ollut -- omituinen, pieni muistokirja, josta tuo poismennyt henki kaikin puolin osoitti itsensä sekä puhui kaunistelematonta ja väärentämätontä kieltä, sellaista, jota tuskin ääni ja katsanto elinaikana oli tehnyt.

Täynnä hurskasta kunnioitusta edesmennyttä kohtaan pani herra Markus työrepun takaisin paikalleen, mutta kirjan otti hän mukaansa ja istui altaanille edesmenneen työpöydän taakse, jännitetyllä uteliaisuudella selaillen sitä. Mitkä lienevät tämän omituisen rouvan viimeiset ajatukset olleet ennenkuin ijäti kuolinvuoteelle laskettiin? -- Sorealla, ja erittäin hienolla kirjoituksella täytetty sivu, ja sitten viimeiset valkoiset, koskemattomat lehdet! -- Hän luki: