Chapter 15

"Ennen murtaa hän kiviä Thüringin kivivuorista, niin sanoi hän itse minulle, kun ensi kerran näimme toisemme". Syvä huokaus kohotti hänen rintaansa. "Te itse tiedätte kaikkein parahin maailmassa, missä tilassa maatilan vanhan ukon 'rikas poika' on palannut kotiin. Sen mukaan kuin hän minulle kertoi, otitte te armeliaasti hänet tieltä ja ensi yönä ravitsitte kartanossa -- häpeän ja kehnouden alaisena ei hän ole ollut -- hän olisi mieluummin tahtonut yksin kuolla ja mädäntyä metsässä kuin antautua toisten armeliaisuuden alaiseksi, sen minä käsitän, käsitän liian hyvin", keskeytti hän itsensä painaen käsiänsä rintaansa. "Hänellä oli oikein, yksinäisyydessä kuoleminen ei ole puoleksikaan niin katkeraa ja vaikeaa kuin täytyminen elää alentavan hyväntekeväisyyden yhä jatkuvan painon alla".

Hän vaikeni sitten muutamaksi sekunniksi. Silmäripset tuskallisesti rypistettyinä ja alahuuli kovasti puristettuna hampaisin katseli hän keskeymättä hehkuvaa taivasta eikä hänen rinnallaan kulkeva nuori mies sanallakaan keskeyttänyt katkeraa hiljaisuutta.

"Siten on hän hoivinut itseänsä metsän läpi yhä edemmäksi", jatkoi hän syvän, tuskallisen hengähdyksen jälkeen kertomustaan, "kunnes maatilan portilla uupui syliini --".

"Ja miten oli mahdollista teille tulla väsyneen kanssa toimeen?"

"Tuska antoi minulle voimia, hänen täytyi pois vanhempainsa silmistä. Vanha rouva olisi kuollut tuon sydäntä särkevän näyn nähdessään".

"Teillä on pitkä matka aina metsänvartijan asunnolle asti --".

"Sillä kertaa tuntui se minusta loppumattomalta. Mutta silloin sainkin voimakasta apua. Metsänvartija, tuo uskollinen ihminen, on ollut Oton leikkitoveri ja myöhemmin hänen jokapäiväisenä seuranansa; hän itki ja nauroi samassa hengähdyksessä tuota surullista kohtaamista. Muutamia tuntia myöhemmin oli kotiin tullut ja täydessä houreessa --".

"Ja kirkui sekä melusi kuumehoureissaan, niin että metsään kuului", lisäsi Markus herra miettivänä ja matalalla äänellä. "Ja ihmiset kuultuansa tuon raivon naurun tielle luulivat juomatoverien tuolla kulmahuoneessa peitettyine akkunoineen pitävän... Niin, nyt tiedän että koko elämä täynnä innokasta rakkautta tuskin riittää unohtamaan nuo kovat, ilkeät, kostonhimoiset sanat, joilla jalo sydän syvästi on haavoitettu".

Melkein pelästyneenä käänsi tyttö päänsä hänestä ja melkeinpä, näytti ikäänkuin hän itseksensä tuumisi, eikö sentään olisi paras sen sijaan, että jatkaisi tietä hänen kanssaan, rientää kotiin jotain oikopolkua sadepisaroita valuvan metsän läpi.

Tämä ehdoton halu lähteä pakoon lienee jäänyt hänen seuralaiseltansa huomaamatta, sillä samalla hetkellä teki hän tyyneenä ikäänkuin ei pienimmällä mietteelläkään olisi poikennut oikeasta keskusteluaineesta, seuraavan kysymyksen:

"Mitä tointa entinen kullan etsijä alkujaan on harjoittanut?"

"Maanviljelystä", vastasi tyttö kulkiessaan karttaen pisarain täyttämiä puiden oksia, jotka tielle ulottuivat. "Hänellä oli ennen toivoa päästä isänsä seuralaiseksi Gelsungenin lahjoitusmailla, mutta se toive on jo luonnollisesti kauvan sitten kadonnut. Nyt, kun hän ulkona maailmalla on kärsinyt kauhean haaksirikon, ovat hänen vaatimuksensa ja toiveensakin paljon häveliäimmiksi muuttuneet. Vaatimattoman toimialan saaminen, joka hänelle varman toimeentulon antaisi -- jospa se olisikin maailman syrjimmässä sopukassa ja raskainta työtä -- sekä saada oleskella vanhan äitinsä luona, edemmäksi eivät hänen toiveensa mene".

"Sitten voisi hän jäädä Hirschwinkeliin".

Tyttö pysähtyi taasen katsahtaen toiseen ilon loiste katseessaan. "Antaisitteko maatilan hänelle vuokralle".

Toinen katsoi sivulle olkapäitään kohottaen. "Maatilan suhteen en enää voi määrätä".

"Ette voi määrätä", toisti tyttö viimeisiä sanoja kolkosti, koneellisesti äärettömässä hämmästyksessä, vaaleten samalla. "Oletteko myynyt Hirschwinkelin?"

"Mitä ajattelette? Minäkö myisin tämän helmen, joka ansiottani on syliini taivaasta pudonnut. En, ennen annan koko tehtaani vasaran alle. Seikka on niin, ettei maatila enää vuoden aikaan ole kartanoon kuulunut".

"Teillä ei ole siis enää oikeutta määrätä sen suhteen? Ja onnettomien vanhuksien täytyisi taasen surra ja taistella saadaksensa katon ylitsensä!" huudahti hän puoleksi epäilyksessä ja antoi päänsä vaipua rinnalle kuin murtuneena. "Miten julmaa! Ja juuri tämä keksintö nyt, kun olette uuden rakennuksen piirroksen asettanut sairaan vuoteelle! Miten voitte sen tehdä nykyisen omistajan tietämättä".

"Minä otaksuin saavani omistajattaren myöntymyksen".

"Omistajattaren? -- Maatila on siis naisen?" Hän katsahti kummastuneena, mutta luottavammin ylös. "Ja sanoitte äsken itse, että Otto Franz voisi pysähtyä Hirschwinkeliin, silloin kai uusi omistajatarkin vuokraa maatilan?"

Toinen kohotti olkapäitään katsahtaen tytön tuskallisesta odotuksesta jännitettyihin kasvoin. "En tiedä -- teidän täytyy sitä kysyä neiti Agnes Franzilta".

Tyttö seisoi kuin kivettyneenä ja antoi tajuamatta ja ikäänkuin henkisesti poisolevana toisen ottaa hänen molemmista käsistänsä kiinni ja pitää niitä hetken omissaan. Hän kertoi tytölle, miten sattumalta oli saanut tietää tätinsä viimeisen tahdon ja otti vihdoin taskustansa ylimetsänhoitajan rouva-vainajan muistokirjan näyttääksensä todistuksen.

Liikutuksen kyyneleitä valui tytön poskille katsahtaessaan kirjoitettuihin riveihin, mutta ei hän ottanut käteensä tarjottua kirjaa, pikemmin sysäsi sen lempeästi luotaan.

"Tämä ei ole laillinen testamentti, hyvä herra", sanoi hän vakaasti ja päättävästi, hilliten syvää liikutustansa. "Ei yksikään avarassa maailmassa tämän perusteella tunnustaisi aiotulle perijälle todellisen oikeusvaatimuksen rahtuakaan".

"Ei yksikään!" toisti toinen. "Mutta mitä pahaa on maailma-raukka teille tehnytkään, kun luulette sen olevan täynnä roistoja? Mahdollista on, että ihmisiä löytyy, joiden mielestä sukulaisen ilmaisema viimeinen tahto ei ole minkään arvoinen, ellei niin ja niin monen vieraan ihmisen piirtämät harakanvarpaat ole kirjoituksen alla -- minun puolestani olkoot siinä miten paljon tahansa nimittämällänsä oikeutetulla perusteella -- mutta kuten minä asian ajattelen, olisi se aivan epärehellistä tämän laisessa tapauksessa nojautua lakiin. Niin, älkää minulle päätänne pudistako, ikäänkuin oikeuskäsitteeni olisivat kotoisin satumaisesta maasta, josta ei ole tiedetty pitkiin aikoin. Kenties nämät käsitteet pohjalta ovat yhtä raskaita ja hitaita, kuin koko henkinen asustoni -- itsehän tiedätte, miten taitamaton minä olen käsittämään ihmisiä ja suhteita, miten naurettavassa luottamuksen ja vakuutuksen luulossa viikkokausia mukavasti ja hyvin voin pitää harvinaisimpaa täytenä totena -- mutta miten onkaan, on minun oikeuskäsitteilläni kuitenkin korkein, virheettömin tuomari, omatunto puolellansa".

Tyttö oli toisen huomauttaessa petetyn osaa, jossa hänen oli tahtomattansa täytynyt pitää toista, kovasti punastuen ja askeleitansa kiirehtien rientänyt eteenpäin toisen pysyessä hänen vieressään. Metsikkö oli jo jäänyt heidän taaksensa ja amtmannin puisto tuli näkyviin.

"Tämä löytö edesmenneen tätini työrepussa ei tosin minulle mieluinen ollut, sen suhteen, että se saattoi minut persoonalliseen yhteyteen ikävän amtmannin väen kanssa", jatkoi hän hetken vaiti oltuansa, jolloin miellyttävä kujeilu, joka niin kaunisti hänen kasvoillansa, auringon valon tavoin tuli näkyviin. "Velvollisuuden tunteeni, syntisesti kyllä, paadutin ja luulottelin otaksuttavaksi, että asianajajani aivan hyvin asian toimittaisi, sitten kun olin ehtinyt lähteä Hirschwinkelistä. Ja silloin astui äkkiarvaamatta muuan amtmannin poikakin näkyviin, joten asia yhä enemmän kietoutui. Minä huomasin itseni pakoitetuksi lähemmin tutkimaan olosuhteita maatilalla, jos tahdoin oikeudenmukaisesti toimia. Minun täytyi saada selville, miksi tätini oli määrännyt tytön molempien vanhuksien hoitajaksi ja holhoojaksi, kun näillä oli poikakin, jonka piti olla heidän luonnollisena turvanansa".

"Minä käsitän aivan hyvin rakkaan, uskollisen vanhan ystävän", sanoi hänen rinnallansa kulkeva tyttö liikutettuna. "Otto oli aina muinoin hyväsydäminen ja aina heikkouteen asti myöntyvä. Vallanhimoista isäänsä vastaan ei hänellä ollut tahtoa eikä uskallusta, kuten ei äitiraukallansakaan. Mutta nyt kun hän on saanut elämästä niin katkeria kokemuksia, tietäessään miten kovaa nälkä on, ja että hän ainoastaan säästäväisyydellä ja lujasti vastustaen tunnettua tuhlauskiihkoa voipi tehdä vanhempainsa elämän ihan huolettomaksi, nyt --".

"Tarkoitatteko, että minun pitäisi hänen hyödyksensä muuttaman tämän kirjan testamenttimääräyksen?"

Tyttö oli hetken vaiti ja kohotti kauniit, loistavat silmänsä täynnä sanomatonta kiitollisuutta toista kohti. "No niin", sanoi hän vakavasti, "ellei ole väärin minulta vakauttaa teitä tässä äärettömässä jalomielisyydessä".

Toinen nauroi aukaisten puiston veräjän, jonka luo juuri olivat tulleet. "Siis en enää voi kehoittaa teitä astumaan omalle tilallenne, kuten aikonut olin -- te olette lahjoittanut oikeutenne".

"Ja niin sydämen halusta!" huudahti hän astuen ja kääntyen toista kohti. "Minä en tarvitse mitään itselleni -- ja yhden asian tiedän" -- hän laski kätensä vakavasti ristiin rinnan yli -- "minne menenkin, täällä on kotoni, tänne voin tulla, kun joskus tahdon maistaa kotona olemisen suloista tunnetta".

"Minusta näyttää että kyllin raskaasti olette sen oikeuden itsellenne taistelleet. -- Mutta ettekö sitten tiedä, että naisen ainoa ja oikea mies ja isäntä ei kärsi että hänen vaimonsa pitää muusta kodista kuin hänen rinnallaan".

Tyttö astui sivulle, harmikas, katkera tunne kuvastui hänen vaaleissa kasvoissaan. "_Minulle_ ei mies milloinkaan määrää mitä olen tekevä, mitä tekemättä jättävä. Luuletteko, että söisin palaakaan sellaisen miehen pöydän ääressä, joka sydämessään yhä kokisi tukahuttaa epäilystä, että paremman ulkonaisen aseman toive, eikä rakkaus on minut hänen syliinsä vienyt. En, tämän rinnalla on kotiopettajan itse ansaitsema leipä maukasta ja kunnioitettavaa. Ja sitä minä syön niin kauvan kuin minulla terveyttä ja voimia on".

"Agnes!" -- -- -- Hän tarttui toisen käsiin ja piti kiinni niistä, vaikka tyttö ponnisteli vastaan ja veti hänet luoksensa. "Tahdotteko todellakin niin julmasti rankaista tuota jumalatonta poikaa, joka pintapuolisen ja mielettömän ennakkoluulon sokaisemana, ei itsekään tiennyt, mitä rikkoi?"

Veitikkamainen hymyily kuvastui hänen suupielissään.

"Täytyykö minun tässä, märällä ruoholla langeta jalkainne juureen ja pyytää anteeksi? Täytyykö minun heittää mereen tuon pienen rikkauteni, jonka tähden ette voi suvaita ilkeätä, luulokasta ihmistä? Minä tahdon tämän kaiken tehdä. Minä tahdon koko elämän ikäni kilvelläni kantaa kotiopettajan niin väärin moittimani toimen ylistystä ja, missä vaan voin, taistella sen kunnian ja arvon puolesta. Minä tahdon elämäni loppuun asti varojeni mukaan auttaa ijällisten opettajattarien kotia -- vikaani sovittaakseni -- Agnes!" hänen äänensä muuttui sydämelliseksi, vakavaksi. -- "Te ette kai käsitä, että te annatte, enkä _minä_. Te puhuitte äsken paremmasta ulkonaisesta asemasta -- ken sanoo, että minä voin teille sellaisen tarjota. Suonissani ei juokse ylhäistä verta, eikä minua seuraa kauppaneuvoksen, eikä muu arvonimi. Rakas, kunnon isäni on reppu selässä käsityöläisoppilaana vaeltanut ympäri maailmaa -- minä olen työmiehen poika ja aikaisemmasta nuoruudestani olen saanut työskennellä syvistä riveistä, se on alasinten ja ruuvipenkin luota aivan kuten työmiehetkin, jotka nyt käskettävänäni ovat. Ja vielä tänäänkin, jos täytyy jotain uutta koetella, saattaa tapahtua, että nokisin kasvoin tulen vaimoni huoneesen -- näettekö, minä olen parempi, paljon parempi kuin te -- minulta ei voi kukaan ottaa vakuutusta, ettei hän, hienosti sivistynyt kotiopettaja, silloin vetäytyisi luotani vaan paljon enempi kunnioittaisi käsityön jälkiä -- olenko oikeassa, Agnes?"

Hänen päänsä oli vaipunut syvälle rintaan, ei ääntäkään tullut vastaukseksi hänen huuliltansa, mutta kirkkaita kyyneleitä putoili hänen silmäripsistänsä.

"Minun ei oikeastaan pitäisi enää tuhlata sanaakaan, vaan suoraan ottaa, mikä minun kerran on", jatkoi toinen. "Pyytääkö linnun pyydystäjä pikkulinnultaan lupaa saada pitää hänet? Ja minun olitte te siitä hetkestä, kun äsken vapaehtoisesti astuitte tilalleni. Minä sanon lempeisin, rakastettaviin kasvoihinne, ettei teidän velvollisuutenne laupeuden sisarena, eikä tunnollisuutenne, jolla lujasti pysytte antamassanne sanassa, voineet voittaa naisellista ylpeyttänne, solvaistua kunniaanne -- ei, vaan sama vastustamaton voima, joka minut auttamattomasti ajoi teidän luoksenne ja oikein kahlehti minut teihin -- me kuulumme ijankaikkisesti toisillemme. -- No, Agnes, paha, epäsovullinen, tahdotteko nyt minua vastaan taistella?"

"Miten voisin, kun tempaatte aseen toisensa perään käsistäni?" mutisi hän painaen kasvojansa rintaansa vastaan.

He eivät seisoneet kaukana lehtimajan lehmuksista, oli niin juhlallisen hiljaista koko puistossa ja tuolla viheriöiden lehtilatvojen alla, että kuuli vielä silloin tällöin putoavien yksityisten sadepisarain tärisevän pöydän kivilaatalla, eikä tässä ympärillä vallitsevassa hiljaisuudessa vaihtanut sanaakaan kumpikaan noista, jotka seisoivat sydämellisesti toisiansa syleillen.

Sitten menivät he käsikädessä tietä pitkin, joka vadelma-pensaista läpi johti pihalle. He tulivat sitten pienen kyökkitarhankin ohi, jossa nuori tyttö, kartanon omistajan ensi kertaa talossa käydessä pelästyneenä, pelästyneenä, tai, kuten hän oli luullut pikemmin kateellisena, oli vetänyt pitkät hiansa paljaiden käsivarsiensa päälle.

"Eikö rahtunenkaan Franzilaisylpeyttä tehnyt katkeraksi sinulle työpuvussasi kohdata vierasta, ja eikö se saattanut sinua piian osaasi pitämään?" kysyi hän.

"Ei todellakaan! Ensin minua huvitti erehdys, enkä siis tehnyt mitään sitä selittääkseni; mutta sittemmin pidin siitä kovin kiinni, tuntiessani että minua oli kovin loukattu ja katkerassa harmissa ja uhkamielisyydessä... Ei sinun pitänyt milloinkaan oppia tuntemaan halveksittua kotiopettajaa... Minä olin sitä paitsi saanut kiellon, etten aukaisisi silmikkoani. Setä oli aivan suunniltansa ajatellessaan, että uusi kartanon omistaja voisi keksiä amtmannin veljentyttären niityillä työskentelevässä naisessa, hän otti minulta lupauksen, että olisin varoillani, -- kunnes tilanomistaja on täältä lähtenyt. -- Vanhus on nyt vähän arka sellaisissa kysymyksissä --".

"Inhoittavan kiittämätöin, tahdoit sanoa", keskeytti hän harmissaan tytön. "Ja läksytyksen siitä olenkin hänelle säästänyt", lisäsi hän itsekseen. Hän meni pihan yli samalla kun Agnes jätti hänet hiipien asuinhuoneiden akkunain alatse ullakkokamarissa muuttaaksensa pukuansa.

Amtmanni oli huoneessaan ja aukasi juuri akkunan koputtaaksensa tuhan piipustansa. Hän ei sattunut huomaamaan nuorta neitoa mutta sen sijaan näki hän heti pihan yli tulevan tilan omistajan.

"Tehän se olettekin, herra Markus, terveenä ja raittiina ja kaikki jäsenet säästössä sen mukaan kuin voin nähdä!" huudahti hän. "Allons, tulkaa sisään, tulkaa sisään. Vaimoni on täydellä todella ollut huolissaan terveydestänne".

"No, pikku Sannani, oletko nyt tyytyväinen? Tässä näet nyt hänet itse, nuoren naapurimme, terveenä ja reippaana ja sitäpaitsi aivan ihka uutukaisena ikäänkuin hän itse olisi kuoresta pujahtanut", lisäsi hän nauraen herra Markuksen juuri astuessa huoneesen. "Enkö aavistanutkin, että löytäisitte varman suojapaikan ja voida teille toivottaa onnea löydöstänne. Se oli oikea Jumalan ilma! Eikä tyttö-raiskammekaan tullut kotiin! Emme voinut ajatellakaan, että hän sen ajan oli suojassa metsänvartijan asunnossa. Siitä huolimatta oli hän kotiin tullessaan vihdoinkin hatutta ja sade valui hänen hiuksistansa ja hän tärisi ja vapisi joka jäsenestään kuin haavan lehti. Niin ei muuten ole hänen tapansa, tietäkää se. Hänellä on sisällänsä sotilasverta suonissaan eikä häneltä puutu rohkeutta, mutta sellainen rajuilma metsässä ei olekaan lasten leikkiä".

"Minä tiedän sen omasta kokemuksestani -- minäkin olin metsässä", sanoi herra Markus, joka oli astunut vuoteen luo tervehtiäksensä vanhaa rouvaa.

"Ah, tuhat vieköön -- todellakin? No, onko itse paholainen heitä kyydittänyt, hyvä herra, kun niin suin päin syöksyitte myrskyn kitaan?"

"Viimeksi täällä ollessani sanoin teille seuraavani jälkeä", vastasi tilanomistaja tyyneesti, "ja siis täytyi astua rivakasti eteenpäin, eikä istua neljän seinän välillä odottamassa, kunnes sade olisi minulta jäljet hävittänyt. Tiedättehän, että lähdin etsimään erotettua piikaanne".

Vanhan rouvan käsi, jota hän vielä piti omassaan, värähti tässä.

"Oh, olkaa huoletta", sanoi hän katsoen lempeästi ja loistavin silmin sairaan pelästyneisin kasvoihin. "Ei teillä ole syytä ollaksenne levoton. Se oli tosin minulle vaivalloista tietä ja kova taistelu täytyikin ensin taistellani -- mutta tytön olen kuitenkin löytänyt.

"Löytänyt!" toisti amtmanni änkyttäen ja kivettynein katsein sekä antoi käden, joka piteli piippua, ikäänkuin hervotonna vaipua. "Tahdotteko tehdä pilaa meistä?"

"Rakkahin mieheni, millaisia sanoja käytät!" sanoi sairas valittavalla ja värisevällä äänellä.

"Älkää siitä huoliko", sanoi herra Markus tyynnyttävästi samalla kun totinen hymyily kajastui hänen kasvoillansa. "Tämä 'vaihdosten komedia', jossa minäkin olen pääosaa näytellyt, on nyt lopussa ja olisin kai viimeinen, joka toivoisin sen enempää jatkumista. Kuitenkin on, kuten sanoin: tytön olen minä löytänyt. Te tunnette hänet ja pidätte hänet rakkaana ettekä kentiesi kuitenkaan huomaa, kuinka suuren määrän kauneutta ja aatelia hänen olennossaan on, muuten ette suinkaan olisi luullut, että tämä työpukuinen palvelija jäisi huomaamattomaksi. Minä olen tutkinut tätä harvinaista olentoa ja kun asetan toimintavoiman ja pontevuuden naisen luonteessa paljon korkeammalle ylhäisiä tapoja ja suuren maailman naisen mielipiteitä ja kun itse olen rehellisen työn ystävä, ei mitään löytynyt, joka olisi estänyt minua sydäntäni kadottamasta".

Hän kääntyi nyt sairaanvuoteelta amtmanniin, joka oli vetäytynyt akkunan luo ja sangen tarkkaavasti katsoi pihalle.

"Minä olen todellakin jo aikaa sopinut itsekseni, herra amtmanni, siitä, että teen teidän piikanne vaimokseni. Silloin minulle sanottiin, että hän on äkkiä eroitettu, ja itsehän hän minulle antoi tästä selvän todistuksen. Ei siis teitä kummastuttane, että suoraa tietä juoksin myrskyn kitaan, sillä minun oli saaminen elämäni onni kiinni. Ja, kuten sanoin, minä löysin hänet, tosin en samaa, joksi hänet ajatellut olin, -- kävi kuten sadussa, jossa sankari ja sankaritar päättävällä hetkellä muuttuvat -- tuli ilmi nimittäin, että viimeinen asianomainen, jonka luo minun täytyi kääntyäni, on maatilalla ja sen vuoksi pyydänkin täten velvollisuuteni mukaisesti Agnekseni kättä teiltä".

"Hiton tyttö! Sellainen pieni pahuus, joka näyttelee koko romaanin vanhuksien selän takana, ettei siitä ole aavistustakaan", huudahti amtmanni vaivoin salaten rajatonta hämiänsä. "Mutta te saatte hänet, herra Markus -- te saatte hänet! Olethan sinä, pikku Sannani, yhtä mieltä minun kanssani tässä?"

"Sydämeni pohjasta, rakkahimpani, armahimpani!" sanoi vanha rouva syvästi liikutettuna. "Polvillani tahtoisin kiittää hyvää Jumalaa siitä onnesta, jonka hän suo rakkaalle, alttiille lapsellemme".

Amtmanni yskähti pari kertaa, aukasi siten etehisen oven ja huusi sitten korkealla äänellä veljensä tytärtä. Heti riensikin hän rappuja alas sekä astui sisään punastuneena, lempeänä, vaaleassa kesäpuvussaan. Hän vaipui sairaan vuoteen viereen ja taivutti kauniin päässä vapisevien, kuihtuneiden käsien alle, jotka laskeuivat hänen päälaellensa.

"Mikä muutos, lapseni!" kuiskasi vanha rouva, ilokyyneleiden valuessa. "Eikö ole samoin kuin jalon Boaan kosiessa Ruthia".

"Rakas ystäväni, mitä lapsellisuuksia sinä latelet!" huudahti amtmanni ärtyen. "Älkää pahastuko, mutta tuo vertaus nuoren morsiamemme täällä ja tähän poimijatar raukan raamatussa välillä ei sieluni kautta, sovi paremmin kuin korvapuusti. Älkää antako pelottaa itseänne, herra Markus -- niin huonosti ei sentään ole omaisuuden laita. Antakaahan Kalifornia retkeilijäni ensin olla kotona vaan!"

Agnes katsoi hämmästyneenä, rukoilevalla silmäyksellä tilanomistajaan ja vanha rouva vaipui kuin murtuneena taasen patjoillensa, samalla kun amtmanni meni ulos, kuten sanoi, onnellisen tapauksen kunniaksi noutamaan viinipullon kellaristaan.

"Ah, miten pahaa se minulle tekee!" huokasi sairas. "Kullalla sälytettynä täytyy hänen tulla kotiin, poika-raukkani, jos isänsä sanoo hänet tervetulleeksi -- ja minä, minä antaisin viimeisen hidun kehnosta elostani, jos vaan saisin nähdä hänet, palatkoon minkälaisena tahansa! Mutta hän ei ole enää hengissä --".

"Hän elää. Te saatte nähdä hänet taasen ja kentiesi piankin. Minä vakuutan sen sanallani!" vakuutti Markus herra vanhalle rouvalle, lempeästi kumartuen hänen ylitsensä. "Kaikki muuttuu vielä hyväksi -- pankaa vaan kaikki, mikä teitä huolettaa, luottavasti minun niskoilleni".

"Jumala siunatkoon teitä! Jumala siunatkoon teitä moni tuhat kertaisesti!" lausui hämmästynyt vanhus ja selkeämmällä katsannolla pani kätensä ristiin taivasta kohti.

19.

"No, sittenpä on hyvin!" olisi rouva Griebel sanonut, jos hän olisi ollut paikalla. Mutta tuskin olisi ollut hänen mieleensä, jos tämä kertomus oli päättynyt amtmannin vanhan rouvan lausumalla siunauksella. Sillä ensinnäkin olisi syvästi loukannut hänen äidillistä ylpeyttänsä, jos hänen Louisensa siten pitemmittä mutkitta katoaisi näkymöltä; vielä olisi ollut velvollisuutta ja omaatuntoa vastaan, jos eivät kaikki lukijat saisi tietää, mistä ja miten vanhan ylimetsänhoitajan rouva vainajan edespääsölahja, pikku Louisen muistoraha taasen tuli päivän valoon ja vihdoin on kunnon, lihavalla rouvalla vielä sangen paljon tointa, ennenkuin kaikki tulee oikealle radalle ja täyteen kuntoon -- eikä saa vaieta kaikkea tätä, täytyy kertoa, -- jos tahtoo olla rehellinen.

Myrskyn jälkeisenä päivänä seisoi hän pienen tyttärensä kanssa etehisessä ja leikkeli palasiksi luvattua jättimoista rusinakakkua, samalla kun pihalla, rappusilla ja päärynäpuiden alla kaikilta tahoilta saapuneet pienet herkkusuut olivat jännitetyssä odotuksessa katsellen aralla kunnioituksella seposeljällään olevasta etehisen ovesta sisään. Mutta eivät ne voineet eivätkä uskaltaneetkaan tulla sisään -- "kartanon hoitajan rouvan ja hänen pienen neitinsä" valkoiset esiliinat oikein loistivat ja valkoisuudellaan häikäsivät, ja äsken pesty lattia loisti samoin ja sitä paitsi seisoi Hanna siellä pöydän vieressä suuri keittiölautama kädessään ja loi todellakin murhaavia silmäyksiä jokaiseen pieneen, alastomaan jalkaan, joka uhkasi jättää jäljen puhtaalle kynnykselle.

Rouva, neiti ja piika katsahtivat äkkiä ylös, kun kaksi sisälle astuvaa, korkeata vartaloa pimennytti käytävän. Rouva Griebel pudotti veitsen kädestään ja levitti pienet, siniset silmänsä seposeljälleen. Niin, se oli todellakin herra Markus, hänen äidillisen huolenpitonsa esine, hänen "hennoitettu kasvatuslapsensa", kuten hän itse nimitti itseänsä, mutta miten muuttunut eikö hän ollut! Niin korkealla hän kantoi päätänsä, niin ylpeältä, loistavalta hän näytti! Ja hänen rinnallansa liehui valkoinen hame ja kaunis, solakka neito, joka tätä pukua kantoi ja nojausi toisen käsivarteen, "ikäänkuin niin ollakin piti", hänellä oli kaunis, harmaa, hunnutettu, pieni hattu, mutta tämän hatun oli rouva Griebel ennen nähnyt; niin, vaaleapukuinen neiti oli amtmannin veljentytär, "kotiopettaja neiti", ja siinä täytyi olla umpisokean, joka ei heti päivän selvästi nähnyt, että puheella hääkakuista oli perusteensa.