Chapter 14

"Ette mitenkään voi mennä ulos".

"Myrskynkö tähden? Katsahtaessanne akkunasta huomaatte, ettei tällä hetkellä putoa sadepisaraakaan".

Rankkasateen loiskina olikin yht'äkkiä tau'onnut, mutta se oli, kuten taisteliain huokaus, hengähtääkseen uusia voimia. Huone pimeni yht'äkkiä, ikäänkuin yö olisi tullut -- musta pilviseinä laskeusi alas, ikäänkuin tahtoisi puristaa katon ja puun latvat.

Herra Markus kumarsi kevyesti, katsahtaen puheliaasti nuoren neidin käsiin, jotka vielä olivat oven hankkiluksessa.

"Älkää menkö!" sanoi nuori neiti, niin lempeästi ja taivuttavasti, kuin eilen: "Olkaa hyvä!"

Toisen silmät leimahtivat tulisesti: "Minä jään, jos niin käskette. Minä käsitän että tunnette pelkoa tässä myrskyssä".

"Niin heikko en ole. Aina lapsuudestani asti, olen pikemmin rakastanut kuin pelännyt myrskyä".

"Sitten on toiveenne arvoitus minulle. Jos laupeuden sisar olisi tämän toiveen lausunut, olisin käsittänyt, että se oli huolesta minun suhteeni, kuten hän eilenkin tuli luokseni --".

"Te erehdytte! Selittipä hän selvään, että vaan omantunnon vaiva ja velvollisuutensa tunne ihmisenä pakoittivat hänet ottamaan tämän askeleen", sanoi neiti melkein pikaisesti ja kohotti päätään ylpeällä ja uhkamielisellä liikkeellä.

"Ah, tässä on katkera totuus siis? -- Ja teillä on todellakin sydäntä tempaista minut haaveilustani sentähden että olen lausunut kevytmielisen ja pintapuolisen arvostelun eräästä toimesta ja sen harjoittajista?"

Neiti katsoi lattiaan, hänen kätensä vaipuivat alas.

"Eikö teillä ole yhtään lempeää sanaa, joka soisi lohdutusta minulle?"

Näkyi, että kova taistelu riehui tytön tunteissa, mutta hänen huulensa pysyivät kiini ja vaaleissa kasvoissa oli taivuttamattoman vastustuksen kylmä katsanto jättäessään oven viereisen paikkansa.

"Siis otan mukaani elämän katkerimman erehdyksen ja menen!" sanoi toinen avaten oven ja mennen etehisessä rappuja kohti.

Hän oli unohtanut sairaan olevan huoneessa, eikä siis ensinkään hiljentänyt reippaita, voimakkaita askeleitaan, eikä liikkeitään -- jonka tähden oven aukaisemisen ja pikaisten askeleiden etehisen kivipermannolla synnyttämä melu unesta herätti sairaan.

"Agnes!" huusi heikko rukoileva ääni huoneesta.

Herra Markus näki nuoren tytön lähtevän huoneesta, josta äsken itse oli lähtenyt, hiljentävän, tovin itsensä kanssa taistellen, askeleitaan etehisessä ja tuskallisin silmäyksin seuraavan häntä, kunnes hän sai myrskyn pusertaman oven auki ja kiini.

17.

Hän tarvitsi koko suuren ruumiin voimansa kestääkseen riehuvassa myrskyssä, joka pauhasi häntä vastaan. Ympäristö näytti kamalalta. Tummalla, kuohuvalla pilvijoukolla oli kai vielä kyllin rakeita ja salamaa huostassaan ja ulvova myrsky joka pudisteli ja lykkäsi, kuten palloa, häntä edellään, saattoi joka hetki pilallaan tempaista juuriltansa jonkun valittavan metsän jättiläisen ikäänkuin olisi se kukkavana ja heittää sen voimattoman, eteenpäin heiluvan maan madon päälle.

Metsän vartijan huoneessa olisi tosin turvallisempi ollut ja jokainen muu tavallisessa mielentilassa ja vähemmän kuumeisella päällä olisikin palannut takaisin -- mutta hän ei sitä tehnyt. Jokin piti häntä täällä ulkona. Parempaa liittolaista, kuin tuo kauhea riehuva jyminä ja melu ilmassa, ei hän toivoakaan voinut. Siten taisteli hän hetken maantietä eteenpäin kunnes äkkiä salama sähisten iski alas, heti seurasi pitkä kauhea rätisevä ukkosen jyrinä, niin voi ukkonen ainoastaan laaksossa korkeiden vuoriseinäin välissä kaikua. Hetken oli Markus huumautuneena ikäänkuin salama olisi hänen jalkoihinsa iskenyt ja häneen koskenut. Myrsky vaikeni kuni pelon valtaamana ja hiljaisuus syntyi kestäen muutamia sekunteja, jolloin salaman rikinkeltainen valo vielä näytti loistavan ja leiskuvan avaruudessa. Mutta taasen putosi vesijoukkoja kuni vankeudestaan päästettyinä, vapisevalla raivolla ja tuoden mukanaan koko joukon pieniä jäärakeita.

Herra Markus juoksi tieltä vuoren rinteelle. Entuudestansa tiesi hän siellä mäntyjen alla olevan pienen kopin, puun latvojen puoleksi peittämänä, jossa työmiehet tavallisesti etsivät myrskyltä turvaa. Pian oli hän päässyt tähän alkuperäiseen suojapaikkaan, jossa oli kolmesta suuresta kivestä tehdyt seinät ja männyn rankainen katto. Kun ei rankkasade voinut irroittaa rakojen täytteeksi telkityitä sammalia, oli suojan etsiä ainakin hitusen suojassa myrskyltä ja sateelta. Hän vetäysi syvälle koppiin katsellen puoleksi kauhun valtaamana myrskyn menoa. Nyt oli saatu, mitä pappi ja seurakuntalaiset sunnuntaina niin hartaasti olivat taivaalta pyytäneet, tämä kallis rankkasade, jonka piti täyttämän kasvimaailman puoleksi kuivaneet suonet ja taasen elähyttävän toiveet hyvästä sadosta ja samalla jokapäiväisestä leivästä. Mutta millä kauhealla taistelulla luonto lahjansa antoi? Hirveän elokkaina sähisivät salamat ikäänkuin tulikäärmeet kaikilta tahoilta ja keskeytyksittä paukkuivat jyräykset, olisi luullut entisen kreikkalaisen ylijumalan salamakäärynsä pudottaneen -- näytti ikäänkuin kovat jyräykset tahtoisivat eroittaa vuosituhansia toisissaan kiinni olleet vuoriseinät. Yht'äkkiä muuttivat alas virtaavat vesipurot alhaiset niityt järviksi, täyttivät pienen puron kuivettuneen juovan ja riensivät savensekaisina eteenpäin, temmaten ruohoja, korsia, kiviä, vihdoinpa puron yli johtavan portaankin mukaansa. Pitiköhän kunnon rouva Griebel tätä pesua kyllin perinpohjaisena?

Muuten pysyi tuo metsän paikka, jota kolme kiviseinää suojeli aivan kuivana, sadevesi juoksi molemmin puolin alas laaksoon. Kattokin kesti hyvin, mäntyjen suhisevien latvojen alemmat oksat tosin löyhyttivät häilyvää rakennusta, mutta ne myöskin suojelivat sitä rankkasateen ensi iskusta ja vasta sitten kun myrskyn onnistui eroittaa mahtavat rungot kuten päreitä olisivat, silloin lankesi rankkasade alas suoraan ja runsaasti, että aluksi huumasi suojassa olevan silmät ja korvat. -- Myrsky oli metsässä! Vihasta riehuva, ärjyvä peto ahtaassa kujassa! Se ei voinut päästä korkeiden vuorten yli, riehui siis, kunnes uupui. Se kesti kauvan, äärettömän kauvan. -- Markus alkoi vihdoin levottomuutta täynnä kulkea edestakaisin ahtaassa huoneessaan. Vihdoin rupesi selkenemään. Ukkosen jyrinä vaikeni ja sade taukosi. Vähittäin muutkin äänet uskalsivat kuulua, linnun viserrys, jonkun pienen elävän kevyt rapina sateen kastelemassa pensaistossa ja vihdoin kuului vähän elonmerkkiä ihmisasunnostakin. Kaukaa kuului rattaiden ääni, maantietä läheni tämä ääni yhä ja pysähtyi hetkeksi -- juuri metsänvartijan asunnon kohdalla. Sitten kuultiin rattaiden raskaasti kulkevan eteenpäin pehmoisella maalla ja tulivat tien mutkassa vihdoin näkyviin, jotta herra Markus voi ne tilaltaan nähdä. Ne olivat kuomulla varustetut häkkirattaat, joihin metsänvartia kotimatkalla luultavasti oli otettu ja joista hän nyt asuntonsa edessä oli astunut. Viheriätakkinen oli siis nyt kotona! Nyt rupesi hän sairaan hoitajaksi ja jos neidillä oli yhtään huolta toisista ihmisolennoista, joita kauhea myrsky oli pelottanut, ei hän huolisi sateesta eikä läpimärästä maasta, hän käyttäisi vapauttaan pakoittavasta hoitajan toimesta ja tulisi.

Hän tulikin! Hän tuli kuin vankilasta päässyt -- hattu harsoineen, hansikat olivat jääneet metsänvartijan huoneesen. Hän kannatti helmuksiansa, sievät nopsat jalat riensivät pitkin tietä ja pikaisin liikkein käänteli hän kaikille tahoin päätänsä, etsien -- luuliko hän jonkun salaman iskemän olevan tien vierellä. Markus jätti kopin ja painui suojaan tiheään metsikköön. Neiti voi tieltä nähdä avonaisen kopin ja hänen täytyisi nähdä sen tyhjänä. Silmäyksen koppiin heitettyänsä riensikin hän sen ohi ja poikkesi kapealle, metsän läpi vievälle polulle. Ei hän voinut tosin tietää, ettei tätä polkua voinut tänään kulkea, hän pysähtyikin ja hämmästyi leveää, kuohuvaa jokea, joksi hiljainen, puoleksi kuivunut tien katkaiseva puro oli paisunut. Ei näkynyt porrasta lähellä eikä kaukana. Hän juoksi epätoivoisena pitkin rantaa etsien kapeampaa paikkaa, josta voisi hypätä yli.

Sill'aikaa oli Markus, tytön huomaamatta, tullut vuoren rinnettä alaspäin. Hän seisoi tytön takana, juuri kun tämä nopeasti kääri vaatteitaan kahlataksensa virtaavan veden yli. -- Salaman nopeudella löi hän kätensä tytön ympäri ja nosti hänet korkealle maasta. -- Neiti päästi huudahduksen -- hänen kasvonsa, jotka melkein puolitainnoksissa olivat vaipuneet toisen olkapäätä vastaan, olivat aivan itkeneinä ja vieläkin tuskan rumentamina; nyt selkenivät ne hänen vetäissään syvän helpoittavan hengähdyksen.

"Minä en tee tätä yleisesti ihmisvelvollisuudesta", kuiskasi hän tytön korvaan kantaessaan häntä veden yli, "ei, niin nopea auttaja en ole. Minä teen tämän ainoastaan teidän tähtenne". Puron yli päästyänsä, antoi hän tytön hiljaa laskeutua maahan.

"Te olette vahingoittanut itseänne!" huudahti hän, tarttuen toisen sidottuun käteen, toisen astuttua pikaisella liikkeellä muutaman askeleen sivulle.

"En minä ole itseäni vahingoittanut", sanoi toinen monitakeisella äänellä, jokainen muu olisi huomannut veitikkamaisuuden hänen silmissään, mutta neiti liikutuksessaan ei sitä huomannut. "Mahdollista on, että side on joutunut epäjärjestykseen", tuumi hän, "mutta mitäpä siitä? voimakas luontoni kyllä auttaa minua. Ja nyt täytyy teidän mitä pikemmin rientää kotiin. Minä tiedän, että maatilalla vanhukset ovat huolissaan kukkien poimijasta. Mutta setänne varmaan toruu tullessanne hansikoitta kotiin -- noudanko ne teille?" Hän teki liikkeen aikoen juosta metsänvartijan huoneelle.

Neiti pudisti kieltäen päätään ja hänen itkeneisin silmiinsä selkeni veitikkamainen hymy.

"Ja hattunnekin olette jättänyt, sadepisarat loistavat kuni jalokivet hiuksissanne ja voitte helposti vilustua. No, eipä ne olisi kunnioittaneet ohutta, harmaata huntuakaan -- parempi oli hoitajattareni huivi, tuo rakas, valkoinen huivi ja nyt hyvästi!"

Näin sanoen juoksi hän taasen kuohuvan puron yli ja astui, kertaakaan katsomatta taakseen, maantielle. Romantillinen kävely märässä metsässä ei tänään voinut kysymykseen tulla -- oli ollut oikea Griebelinmoinen suuri pesu ilman vertaistansa -- mutta hän tahtoi kaikin mokomin välttää sitä tietä, jota kukkien etsijä meni, hänen täytyi mennä metsänvartijan asunnon ohi ja vähän matkaa siitä poiketa metsäpolulle, jolla oli rouva Griebelin kohdannut tämän palatessa Grafenholzista.

Nopeasti astui hän -- hänellä oli kiire kotiin. Sade oli tauonnut, puut olivat pisaroita täynnä ja kun rientävä kulkija sattui koskemaan johonkin oksaan, sai hän koko vesikylvyn niskaansa. Kyllin vettä oli tämä huolien täyttämä hetki antanut, sammaleinen, pehmeä metsä oli vettä täynnä, pieni joki, joka täytti sahamyllyä, riensi reunoihin asti täynnä kovasti kuohuen laakson läpi.

Siellä oli sahuri iloisin katsein. "Tänään on satanut leipää, herra Markus", sanoi hän ohikulkevalle isännälleen ja kartanon portilla tuli Pietari Griebel häntä vastaan. "Männikköön nälkä ja kallis aika -- perunoista tulee parahin sato. Niin, tällaisesta saunasta minä pidän", sanoi vuokraaja erittäin tyytyväisenä, osoittaen kädellään sateesta kimaltelevia, märkiä peltoja. Etehisessä juoksi rouva Griebel sisään astuvan isännän melkein syliin.

"No, herra Markus, mitä sanotte tällaisesta ilmasta? Luulenpa hieman toisin jyrisevän kuin teidän kotiseudullanne. Niin nähkääs ilman kunnollista jyryä ja myryä emme täällä tule toimeen, sellainen on tapa ja minä kuuntelen sitä yhtä kernaasti kuin urkuja kirkossa. Ja tässä ovat" -- hän näytti rusinapussia kädessään -- "rusinat tarkoitan, joista lupasin leipoa kakun kylän lapsille, mutta olipa se kunnon sadekin".

"Aivan niin, rusinakakun ja minä tarjoan viiniä lisäksi. Kuulkaas rouva Griebel, osaatteko leipoa hääkakunkin?" Näin lausuen tarttui Markus herra pieneen lihavaan rouvaan ja pyörähti pari kertaa ympäri hänen kanssansa.

"Hääkakun!" toisti rouva hengähtäen ja katseli toista epäilevästi. "Mutta missä olette ollut, herra Markus, kun niin iloisena tulette? Ja märkänä kuin koira! Oih, katsokaa mitä jälkiä teette kauniille, äsken pestylle lattialle! Menkää nyt tiehenne -- tanssitte täällä, kun puoli maantietä on anturoissanne! Kiitoksia! miten Hanna nyt mutiseekaan, kun hänen taasen täytyy pestä. Hääkakkuja, sanotte! Aivan mainioita sellaisia osaan kermata, makeita, että suussa sulavat. Mutta kysyisinpä kenelle täällä hiljaisessa rauhallisessa Hirschwinkelissä! Ken sitä söisi?"...

"Ken? Ken tahansa, jota haluttaa vieraakseni tulla! Vanhat ja nuoret, köyhät ja rikkaat, kaikki ovat tervetulleita. Joka on aarteen löytänyt, ei saa kitsastella kiitoksellansa lahjasta". Hän nauroi vilkkaasti hämmästyneelle rouvalle vasten kasvoja ja astuen ylikertaan lauloi kauniilla barytoniäänellä Georg Bromnin tunnettua aariaa "Valkoisesta rouvasta": "Tule miellyttävä kaunotar!"

18.

Pian tuli hän taasen alas ja astui rapuille. Hän oli muuttanut pukua ja kammannut sateen ja myrskyn pörröttämät tuuheat hiuksensa; hän oli muhkea, melkein juhlallinen.

"Todellakin kuin sulhaspoika!" huudahti rouva Griebel keittiöstä. "Mutta puistossa pisartelee vielä puista ja pian on muhkea, kaunis takkinne yhtä märkä kuin toinenkin. Ja kai minun täytyy illallisen kanssa uida luoksenne kaikkien vesilätäkköjen poikki?"

Hän sanoi haluavansa syödä huoneessaan kello kahdeksan, eikä tahtonut että kukaan häntä häiritsisi, ei "huolellisin kasvatus-äitikään". Sitten lähti hän suurimmalla kiireellä, ikäänkuin myöhästymistä välttääkseen.

Huvihuoneessa kohtasi häntä suljettu, kuuma ilma. Totinen hymy huulillaan aukasi hän balkongin oven päästääksensä sateen puhdistavaa ilmaa huoneesen. Tuskin kaksi tuntia sitten, oli hän sieltä lähtenyt, aikonut vaan metsikköön, siitä kääntyä takasin eikä askeltakaan edemmäksi. Mikä kurja kappale ihmistahto on kohtalon suhteen kun päättävä hetki on käsissä. Sen oli täytynyt lytätä häntä edellään, oli ajanut hänet metsään jossa arvoitus oli selkenevä miellyttävimmällä tavalla. Hän oli seisonut salaperäisen oven edessä itsekkäästi luulotellen täytyvänsä päällään lykätä auki sen; hänen vaatimaton kuvittelunsa oli mustalaisiin eksynyt, mutta lähimpänä oleva, johon olisi voinut käsin tarttua, oli hänen lyhyen katseensa ohi epäluuloitta, arvoituksitta liehunut. Yksin ei hän sentään tähän syynä ollut, kaikki Hirschwinkelin asukkaat olivat pitäneet pelloilla ja niituilla työskentelevää tyttöä amtmannin piikana ja amtmanni itse, ainoa, joka tiesi asian oikean laidan, oli häntä erehdyksessään vahvistanut, tuo vanha ilveilijä oli suoraan kieltänyt itsensä uhraavan työpukuisen veljensä tyttären.

Nyt oli kaikki muuttunut. Uhkaava myrskypilvi taivaalla oli pelkäksi siunaukseksi ja onneksi sulanut, salaperäinen ovi oli sepo selälleen au'ennut, mutta kuten äskenkin käveli hän sanomattomassa kiihoituksessa huoneessaan. Tuolla metsänrinteellä voi mikä hetki tahansa jotain valkoista liehua, sen täytyi tapahtua, ellei hänen kävisi kuten senkin, joka on suotuisan hetken käsistään laskenut pannen onnensa yhdelle ainoalle kortille. Pettyisikö hän toiveissaan? Jos hän nyt ylpeänä ja totisena pitäisi Grafenholzissa lausutun jäähyväisen viimeisenä, eikä milloinkaan enää hänen elämänsä tielle tulisi. -- Veri nousi raivokkaasti hänen päähänsä, seuraavana hetkenä seisoi hän balkongilla -- ei askeltakaan kauvemmaksi hänen tarvinnut mennä.

Vapisevalla kädellä varjosti hän silmiään ilta-auringon kullanpunaista loistoa vastaan ja katsoi yhä polulle -- tuolla havupuiden takana joku liikkui ja lähestyi, eikä se ollut sininen niinistä punottu pieni hattu liehuvine nauhoineen, jotka hän tänä iltana mielipahassaan oli toivonut sinne, missä pippuri kasvaa, vaan jotain valkosta ja karkeaa, jolta ihmispäätä suojeleva kankea huivi näyttää, näkyi tuolta. Raivoisa riemuhuudahdus, jonka tuskin voi tukahuttaa oli hänen huulillansa ja sydämensä tykki, että oli melkein halkeamaisillaan.

Niin pian kuin mahdollista, astui hän takasin paviljonkiin: tyttö oli jo tien mutkassa. Hän oli puettu karkeaan työpukuunsa; leveä sininen esiliina rippui kankeissa laskoksissa ja rinnan piirteet katosivat muodottoman monissa laskoksissa rippuvan, taakse solmitun kaulahuivin alle. Ei milloinkaan ollut suojelustilkku vedetty niin syvälle kasvojen yli kuin tänään.

Niin kulki hän eteenpäin petollisena ja ikäänkuin arkana; hetkisen näytti ikäänkuin kaikki hänen rohkeutensa katoaisi nähdessään avonaisen oven ja että halu palata takasin mitä pikemmin voittaisi hänessä. Se oli tärkeä hetki, joka melkein lakkautti katselijan tuolla huoneessa sydämen tykyttämästä, mutta se kului ja "samarialainen armeliaisuus" voitti ajaen tyttöä eteenpäin.

Hänen täytyi ajatella sitä aamua, jolloin tyttö oli samaa tietä niin huolettomasti kulkenut. Silloin oli yksinäisen kulkijattaren kuva kuvastunut aamuauringon valossa, kuin kultapohjalla -- nyt laskeui ilta-auringon loisto kuin tummasti hehkuva purpura sateen kastelemille pelloille. Hehkussa täytyi tämän odotuksen, tämän levottomuuden, tämän taistelun, joka jokaisena aamuna oli uudestaan alkanut, loppua. Silloin oli hänen kesyttämätön vapauden tunteensa ollut sotajalalla tytön ylpeän ja uhkamielisyyden kanssa; tänään oli hän voitettu -- mutta tänään juoksikin arka otus hänen verkkoonsa.

Syvään painuneena sohvan kulmaan ei hän liikuttanut itseänsä ja pidätti tietämättänsä hengitystänsä. Hänestä näytti ikäänkuin tällä hetkellä koko hänen elämänsä onni rippuisi heikolla langalla -- äkkiä pensaasta lentoon lehahtava lintu, tienpoikki juokseva peltohiiri, melu kartanosta olisi voinut pelottaa liikutuksen alaisen tytön, tehdä otuksen niin araksi, ettei enää palautuisi. Jota lähemmäksi tyttö tuli, sitä taajemmin tykytti hänen sydämensä. Melkein rukoileva katsanto silmissään katsoi hän avonaista ovea kohti ja toivoi vielä viime hetkelläkin jonkun väliin tulevan esteen auttavan häntä -- ei mistään hinnasta maailmassa ojentaisi hän itse siihen suuntaan sormensa päätäkään. Hän tahtoi maistaa tämän hetken koko suloutta, -- tytön täytyi itsestään, sisällisen mahdin pakoittamana tulla hänen silmiensä eteen asti.

Ei hän nähnyt enää tyttöä -- tämä oli paviljongin vieressä. Hän kuuli, miten kankeat oljenkorret ohrapellolla kahisivat tytön villahameen liepeissä, hänen kulkiessaan, viivähdys, tuntui kuuluvan raskaita askeleita rapuilla -- sitten näki hän tytön äkkiä seisovan balkongilla melkein uupuneena ja hengähtämättä nojautuen rinta nojaa vastaan.

Hän hypähti ylös ja astui tytön luoksi.

"Minä pidän sanani", muhisi tämä melkein huuliaan liikuttamatta. Värähdyksellä silmälaudoissa katsoi hän ohrapellolle eikä hänen kätensä hellinnyt rintanojasta.

"Minä tiesin sen", sanoi toinen.

Nyt katsoi tyttö surullisella ja moittivalla silmäyksellä häneen. "Niin, te olitte varma asiastanne sen kokemuksen johdosta, mikä teillä on kotiopettajasta", vastasi hän katkerasti, vetäen valkoisen huivinsa ikäänkuin suojaksi häntä ja koko ulkomaailmaa vastaan, vieläkin syvemmälle kasvoillensa. Ääni, jolla hän tämän lausui, ja tämä liike sanoivat toiselle, että hän oli vielä kaukana tarkoitusperästään.

"Minä tiesin, ettei rakkaalla hoitajattarellani olisi sydäntä jättää lähimmäisen avuttomana kärsimään", sanoi Markus teeskennyllä tyyneydellä ja vetäytyi sivulle antaakseen tytön astua huoneesen. Hän astuikin heti ja meni toisen ohi pöydän luo, jossa otti sideaseensa kopasta.

Herra Markus karttoi tytön katsomista samalla kun astui hänen rinnallensa -- ainoastaan suurin tyyneys ja suurin itsensä hillitseminen hänen puoleltaan voi tytölle antaa mielen tyyneyden, jota hän koki saada. Hän näki miten tytön jokainen hermo vapisi, miten hänen kätensä turhaan kokivat järjestää siteitä, jotka olivat epäjärjestykseen joutuneet. "Miten taitamattomasti menettelen!" mutisi hän itsekseen nostaen kätensä otsalle. "Minä en tiedä -- ilma täällä tuntuu niin raskaalta -- mikä olento-raukka sentään olen".

Kuumeentapaisella kiireellä aukasi hän kaulahuivinsa solmun, lykkäsi huivin niskalle voidaksensa vapaammin hengittää. Sitten tarttui hän katsahtamatta ylös, toisen sidottuun käteen.

"Tämä kärsimys pian päättyy", lausui Markus äänellä, jonka piti tyynnyttämän tyttöä, mutta joka puoleksi tukahtui hänen omasta sisällisestä liikutuksestaan. Tyttö oli vaiti ja rupesi aukaisemaan siteitä.

"Hyvä ainakin, että se on minulta säästynyt -- te ette ole uudestaan kättänne vahingoittaneet", sanoi hän otsaansa kohottaen. "Haava paranee sangen hyvin. Ei tule jäämään arpeakaan tästä".

"Ikävä kyllä! Minä olisin koko elämäni ijän iloinnut sellaisesta muistomerkistä, kuten ylioppilas iloitsee isosta arvesta kasvoissa. Ja tällä kai käsitettänee myöskin, että haavalääkärin hoitoa ei enää tarvita?"

"Ei ainakaan minun apuani", jatkoi tyttö, nopein käsin käärien uutta sidettä. "Sen, mitä vielä on tehtävänä, voi rouva Griebelkin aivan hyvin tehdä".

"Te olette sangen hyvä! No, minun täytyy siis tyytyä siihen, ehkä en juuri taipuvakaan ole ja nimittää Griebelin kunnon eukon hoitajattarekseni ... Kentiesi saan maatilalta noutaa lisää ohjeita --?"

"Silloin turhaan kävisitte", lausui tyttö katsahtamatta työstään ylös. Sitten astui hän askeleen taaksepäin -- hän oli lupauksensa täyttänyt.

Tulisella kiireellä kokosi hän kapineensa ja laski ne koppaan. Ennenkuin toinen ehti aavistaakaan, oli hän mennyt ohitse ovesta ulos, ikäänkuin irti laskettu lintu, joka rientää vapaasen ilmaan. Vasta balkongilla, jalka jo toisella rappuaskeleella kääntyi hän ympäri.

"Onko siinä kyllin itsensä kieltämistä" ja pidätetty katkeran uhan sekainen valitus ilmausi äänessä, jolla hän lausui nämät sanat. "Jos jokainen samarialaistyö sisältäisi sellaisen pistävän okaan alennusta, niin --".

"Miksi kiusaatte itseänne ja minua tällä pienellä ilkeydellä, joka ei tule sydämmestännekään", keskeytti Markus -- hän oli äkkiä tarttunut hattuunsa ja seisoi jo tytön vieressä. "Niin minä olen pitänyt oikeudestani kiini, kenpä minua siitä voi moittia ja te olette täyttäneet annetun lupauksen. Onko se sitten aina pahasti? Siksi pyydänkin nyt saada ritarillisesti saattaa teitä kotiin -- ei, älkää sitä vastaan olko! Te kentiesi ette tiedäkään, että Hirschwinkelissä vilisee mustalaisia".

"Niin, ne voisivat viedä minut mukanansa nuoralla tanssimaan", sanoi tyttö puoleksi hymyillen kääntyen toista kohti, joka seurasi häntä rappusia alas.

"Ellei nuoralla ainakaan, niin sentään vaunujensa varjostimen alla. Vanhojen noitanaamojen ja raakojen mustalaisjoukkojen keskellä olenkin jo nähnyt teidät tänään. Sen kerron teille toisen kerran, se on", oikaisi hän, "se on, jos armon aurinko ullakkohuoneesta jonakuna päivänä paistaisi minun poikaraukan päälle. Siihen on tosin tähän asti niukasti toivetta ja tietäessäni, että kentiesi puolen tunnin kuluttua valkoinen huivi ja työpuku samalla kuin amtmannin piikakin katoavat minulta, koen, niin paljon kuin voin, käyttää näitä rientäviä minuuteja".

Tyttö loi sivulta pikaisen silmäyksen häneen, jonka kasvojen muoto oli sangen vakava ja käynti hiljeni. He olivat jo ennättäneet metsikköön ja kävelivät jotenkin keskellä tietä, sillä vielä loistivat mäntyjen pitkät neulaset vesihelmistä, joita oli metsistössä miljoonittain ja jotka vähitellen putosivat alas. Mutta jokainen helmi, sateen kastelemat ohratähät, jokainen peilikirkas pieni lätäkkö tiellä vangitsi sovittavasti ilta-auringon punaista loistoa; rajuilman ja luonnon kapinan jälkeen näkyivät taivas ja maa, auringon valo ja vesi sulavan yhteen.

"Mihinkä toimeen luulette nuoren Franzin parannuttuansa ryhtyvän", kysyi Markus herra pidemmättä johdannetta. "Kaliforniaan ei hän suinkaan missään tapauksessa palaa?" Tyttö pudisti päätään.