Chapter 13

"Vai hän? Te tarkoitatte häntä?" mutisi hän jotenkin epäselvästi -- hänellä oli piippu taasen suussa. -- "Hän ei ole enää täällä -- ei enää! On tiessään kiluineen". Hän ojensi taasen itseänsä, nojaava asema oli hänet tummanpunaiseksi tehnyt kasvoiltaan. "Mutta ettekö astu sisään, herra Markus. Vaimoni on ihastuva teidät nähtyään ja minun täytyy välttämättömästi puhua kanssanne uudesta huoneesta. Minä olen saanut kaikellaisia epäilyksiä yhdessä ja toisessa suhteessa siinä kohdin. Niin esimerkiksi on sali --".

"Ettekö ensin hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa, minne tyttö on mennyt?" keskeytti herra Markus kohteliaasti mutta päättävästi.

"Hyvä herra, se on kummallinen kysymys", tiuskasi amtmanni. "Pyydän anteeksi, mutta mikä isäntä huolii, minne väki, minkä hän eroittaa, menee. Minulla on tapana maksaa muuttavalle palvelijalle palkka -- siinä kaikki. Sitten ovat he kokonaan kuolleina ja haudattuina minun puolestani. Minuun ei koske, jos he menevät uudestaan palvelukseen tai matkustavat mustalaisen tavalla ympäri maailmaa. Minusta on tyttö tiessänsä ikäänkuin tuuli olisi hänet puhaltanut, ikäänkuin ei häntä milloinkaan olisi ollutkaan, juuri niin".

"Mutta mitä sanoo veljenne tytär, joka toi tytön mukanaan, tästä äkillisestä eroittamisesta?"

Taasen kova puna amtmannin kasvoille. "Veljeni tytär!" toisti hän vitkaan. "Ei ole otettu selkoa hänen ajatuksestansa asiassa. Vaimoväen mietteet seuraavat vasta toisena, minä olen herra talossani! Mutta hyvä herra Markus, niin kummallista sentään! Tässä seisomme molemmat, kiistellen pesuakoista ja mitättömyyksistä! Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Minulla on mainio tuuma. Uuden salin lattia --".

"Siitä asiasta saamme toista puhua, herra amtmanni!" keskeytti Markus synkkämielisenä ja paikaltaan liikkumatta. "Mitättömyys on minulle tärkeä ja erityisistä syistä täytyy minun saada lähempiä tietoja tytöstä, joka pelloilla myrskyssä, sateessa ja auringon helteessä teki puolestanne työtä --".

"Pelkkiä hullutuksia! Eihän se niin vaarallista ollut!" mutisi vanhus harmistuneena ja hämillään.

"Hyvä!" sanoi Markus -- palaen kärsimättömyydestä käveli hän lujaa muutaman askeleen edestakasin ikäänkuin olisi maata polkenut, "jättäkäämme se asia. Minä vetoun vaimoväkenne oikeudentuntoon".

Hän aikoi astua sisälle vanhan rouvan luoksi, mutta aivan pelästyneenä astui amtmanni hänen tiellensä. "Herra, oletteko kokonaan noiduttu", sanoi hän äkkiä, estäen toisen menemistä. "Tahdotteko tutkija-muodollanne peloittaa kipeän vaimoraukkani. Koko juttu on jo hänelle ohimennyt asia, eikä siihen enää kosketa. Olkaa hyvä ja miettikää miksi soitatte hätärumpua tytön tähden, joka kuin varjo on kulkenut talomme läpi eikä enää meillä ole".

"Eikö neiti Franzillekaan, jolle hän aina oli uskollinen ja altis palvelija?"

"Vai niin, ken teille on sen sadun kertonut?" kysyi amtmanni sivulta omituisesti katsoen nuoreen mieheen -- viekas ja salaperäinen hymyily valaisi hänen kuihtunutta muotoansa.

"Tyttö on itse niin kertonut --".

"Helkkari, onko hän puhunut teidän kanssanne. Ja itse, todellakin itse sanonut erittäin palvelevansa veljeni tytärtä?" Tuo ilkeä hymy ei lähtenyt vanhuksen kasvoilta. "Kas vaan, kas vaan! No, halusta minun puolestani! Minä en tiennyt koko asiasta, kehnot jalkani eivät laske minua ullakkokamarin korkeuteen asti. Siis kamarineitsy". Hän hymyili olkapäitään kohottaen. "Nyt täytyy kuitenkin kauniin veljentyttären itse auttaa itseään, kunnes taasen astuu suureen maailmaan tai oikeammin sanoen, rikas poikani palaa. Silloin kuuluu luonnollisesti toinen ääni, herra Markus! Hän ei jätä kaunista orpanaansa osattomaksi, jospa hän oleskelisikin hovissa. Silloin olemme itse hallitsevia henkilöitä, hallitsevia kullan armosta. Silloin ei hän aja toisten vaunuilla vaan omillamme. Ah, herra Markus, minä olen keksinyt kaksi vaunuhevosta, oikein loistavaa, kaunista ja nopeaa. Mutta en ilmaise kenen tallissa ne nyt ovat. Te voisitte viedä ne minun nenäni edestä. Minullakin on keinoja päässäni. Eikä niitä yksikään saakaan niin helposti selville. Ja jos nyt poikani astuisi tämän kurjan katoksen alle niin parissa päivässä, ikäänkuin maasta loihtisin ympäristön, jollainen sopii rikkaalle miehelle". -- Hän ei ehtinyt pitemmälle puheessaan sillä herra Markus kohotti hattuansa ja meni tiehensä.

16.

Menetettyä aikaa. Hän puri hampaitansa kiukusta ja harmista, rientäessään pihan yli portille.

"Herra Markus, katsokaa että pääsette sateen suojaan!" huudahti amtmanni hänen jälkeensä piipullansa osoittaen taivasta kohti, auringon juuri täydellisesti kadotessa synkkien pilvien taakse. Oli ikäänkuin virvoituksen pikainen tunne olisi janoavaan maahan laskeutunut ja hiljainen, vapiseva ja lämmin tuulen puuska kulki huoneiden ohi liekuttaen vanhan herran valkoista, harvaa tukkaa ohimoilla. "Jos kohtaatte harmaahuntuisen naisen, niin ajakaa hän kotiin tänne maatilalle!" huusi hän pitäen käsiänsä suunsa ympärillä. "Kirottu kukkien etsiminen! Sentähden saavat vanhukset kotona huolehtia".

Viimeiset sanat kuuli pois menevä pihamuurin yli, jonka takana hän kulki. Harmissaan nauroi hän. Jospa hän kohtaisikin kauniin veljen-tyttären! Eipä ajaisikaan tätä kotiin -- päinvastoin sulkisi tien ja vaatisi hänet edesvastaukseen armotta ja säälittä, ukkosessa, salamassa ja rankkasateessa.

Rakennuksen viereinen ajotie katosi pellolle tai oikeammin kapeni poluksi, joka halkaisi Grafenholzin. Sitä oli tyttö kulkenut kiluineen, jätettyänsä maatilan metsää, viheriää metsää kohti. Eikö amtmannikin puhunut jotain mustalaisten tavoin kulkemisesta? Eikö puun latvojen yli kohonnut savua tulelta, jossa mustalaisten pata kiehui! -- Miten naurettavaa. Pilvet siellä levottomasti taistelivat. Ei suinkaan hänen ruhtinaallisen korkeutensa hyvin hoidetulla metsämaalla olisi suvaittukaan mustalaisleiriä. Mutta tie oli avoin ja vapaa ruskeoiden ratsastajain johtamille vaunuille ja kangasseinille, tie vilpoisen, siimeisen metsän läpi avaraan maailmaan oli avoinna. Sellainen matka kului hitaasti, rivakka jalkamies olisi heidät saavuttanut ja tutkinut istuiko todellakin katoksen alla tuo kaunis arvoituksen-alainen kiinteiden siteiden alaisena, jotka yhdistävät kuljeksivia kansoja. "Tyhmyyksiä", oli amtmannin tapana sanoa ja nyt sanoi Markus samaa pudistaen päätänsä ja jalallansa potkaisten kiven tieltä. Tyhmyyksiä! Olisiko tuo niin hienotunteinen, ylpeä ja rohkea tyttö puolialastomien mustalaisten joukossa, hirveiden roisto- ja noita-naamojen seurassa kulkisi maailman ympäri. Ei ollut mahdollistakaan, että sellainen hullu luulo yhä voisi hiipiä terveellä ihmisjärjellä varustettuun päähän.

Enennetyllä vauhdilla kiirehti hän. Metsänvartijan huoneessa täytyi hänen saada selko asiasta ja jos tyttö todellakin oli pois niin silloin kiirehtisi perässä kunnes löytäisi.

Herra Markus kulki synkässä ja liikkumattomassa metsässä, usein kuivuneen puron yli heitetyn portaan yli ja tuolia kaukana olivat yksinäisen huoneen tiiliseinät näkyvissä. Metsänvartijan huoneen nähdessään pysähtyi Markus hämmästyneenä. Samalla hetkellä astui nimittäin yöllinen ratsastaja rappuja alas ja hyppäsi hevosen selkään, jota metsänvartija piti suitsista. Muhkea vanha herra kesäpalttoossa ja lyhyeksi leikatuilla, harmailla hiuksilla olisi kai nöyrimmästi kiittänyt mustalaispäällikön osaa, jonka toinen hänelle antoi. Rivakkaa vauhtia ratsasti hän pois. Dacks-koira juoksi edellä ja metsänvartija kulki rinnalla -- hetken perästä olivat he kadonneet metsään.

Mitä tämä merkitsi? Ensi hetkellä riensi Markus eteenpäin, viheriälakkinenhan oli ainoa, joka voi hänelle asiasta selkoa antaa, mutta vähittäin hidastuivat hänen nopeat askeleensa -- ei hän kuitenkaan voinut kohdella tätä miestä, joka selvästi kiireessä jätti huoneensa, rosvona ja yleisellä maantiellä pakoittaa häntä selitykseen. Samalla hetkellä huomasi hän miten kissa hiipi huoneen rappuja alas ja kulki maantien yli metsään, oven täytyy siis olla auki ja löytyi kai siis joku kotonakin. Hän asettui kulmakamarin akkunan alle, sininen verho varjosi vielä akkunaa, mutta ovi oli todellakin auki eikä herra Markus epäillyt aukaista ovea äänettömästi sekä astua sisään. Etehisessä ei ollut akkunoita, siellä oli pimeä ja vilponen. Oikealla hänestä oli ruokahuoneen ovi, virtaavan viileyden tähden oli ovi sepo seljällään ja sinertävä valo levisi huoneesta etehiseen.

Vastenmielinen tunne valtasi hänet; itse seisoi hän nyt kuin varas, joka on murtaunut epäiltävään taloon. Miten voisi hän tyydyttävästi selittää läsnäolonsa aivan oudoille ihmisille? Yhtä kaikki veti hän etehisen oven hiljaa kiinni ja pysähtyi hetkeksi paikalleen ympäristöä tarkistamaan.

Kuolon hiljaisuus vallitsi koko talossa, aluksi epäselvä valo hämmensi esineet, mutta sitten teki hän hämmästyttävän keksinnön, kotiopettaja oli tässä huoneessa. Pöydällä oven vieressä oli sama hattu harmaine huntuineen, samat hansikat, jotka olivat kuohuttaneet rouva Griebelin rauhallista mieltä. Lintu oli siis satimessa! Voiton ja kostonhalun tunne heräsi hänessä vilkkaasti. Nyt tempaisi hän hunnun kuvajaisen kasvoilta. Tuo hirveän itsekäs nainen saisi nyt tehdä katumuksen ja ripittää itsensä, hänen täytyisi auttaa toista kohtaamaan tytön, jonka oli mukanansa tuonut hätään ja kurjuuteen ja sitten säälittä jättänyt kohtalonsa alaiseksi.

Rivakalla päätöksellä astui Markus ovelle, mutta pelästyneenä vavahti hän ja vetäysi takaisin. Huoneen vastaisessa nurkassa, juuri samalla paikalla, josta eilen illalla oli kuulunut yksitoikkoinen mutina ja miehen ääni, oli vuode, jolla mies makasi horroksissa. Värjäsikö lampun sinertävä, heikko valo kasvot kalman karvaisiksi, vai sulkiko kuolon uni todellakin silmät, oli vaikea päättää. Tätä ei hämmästynyt mies etehisessä ajatellutkaan, hän tujotti tuuheaan punaiselle kiuhtavaan, vaaleaan partaan, joka peitteellä levisi. Miten tämä mies, jonka hän ja rouva Griebel äskettäin olivat maantieltä korjanneet ja yötä kartanolla ravinneet, miten hän oli tänne tullut, ja kauvanko hänellä oli ollut lepopaikkansa tuossa salaperäisessä nurkassa, joka Markukselle oli antanut niin paljon päänvaivaa? Ja etenkin mitä oli kotiopettajalla, tällä salaperäisellä, hienolla naisella metsänvartijan asunnossa ja kulkulaisen sairasvuoteella tekemistä?

Hameen sähinä sisähuoneen kynnöksellä saattoi hänet astumaan vieläkin edemmäksi varjoon, hän tahtoi ensin saada selvän ullakkokamarin neidin toimista, ennenkuin astui sisään. Hän lienee astunut sivuovesta kenties keittiöstä ja sitten vielä hetken toiminut pöydän ääressä, kuului, näet heikko lasien helinä ja sitten astui nainen tarkastajan näkyviin.

Korkea, solakka, hieno vartalo oli kääntänyt selkänsä häneen. Hän voi nähdä hyvin kammatun pään, tummat palmikot, joista pari lyhyttä kähärää hiipi korvan taakse, hän näki käden tarttuvan tumman hameen helmuksiin, sitä sievästi nostaaksensa. -- Ihmeellistä! Hän oli äskettäin ilta-hämärässä ainoastaan hätäisesti nuoren neidin ikäänkuin varjon enon vieressä nähnyt ja kuitenkin tuntui hänestä ikäänkuin tuntisi hän hänet jo pitkiä aikoja. -- Neiti kumartui syvälle makaavaa kohti, kuunnellen hänen henkitystänsä. Sitten kääntyi hän ympäri ja -- mies etehisessä seisoi ikäänkuin salaman iskemänä. Niin, jospa hän ilmausikin hienona naisena, jospa hieno kutrinen kiehkura peittikin otsaa ja hieno, muodin mukainen puku kaidosti hiipikin vartalon ympäri, jota työpuvun ja karkean esiliinan kankeiden laskoksien oli tähän asti onnistunut salaamaan -- niin oli se kuitenkin amtmannin piika, joka itseensä vaipuneena, alasluoduin silmäyksin palasi pöydän luo. Niin, se oli amtmannin piika, tuo omituinen tyttö, jonka nimeä ei kukaan ollut kysynyt ja jota toki kylän lapset -- millä perusteella, on vaikea päättää -- tavallisesti nimittivät "Amtmannin Mariaksi".

Nuoren miehen silmistä putosivat ikäänkuin suomukset, kun hän hämmästyneenä veti henkeänsä. -- Hiis vieköön! -- hän oli hävyttömästi antanut uskotella itseänsä. Hän oli vasten tätä viekasta naista ollut rehellinen herkkäuskoinen pöllö, joka ilman mitään vainua sekoitti oikean ja vasemman ja jospa hän olisi käyttänyt vähän enemmän älyä, kuin mitä luonto äitipuolen tavoin oli hänelle antanut, olisi hän helposti voinut arvoituksen selittää, sillä se ei ollut vaikea, katkeran totisuuden rinnalla oli, sen mukaan kuin hän nyt tiesi, tytön kujeilevaisuus pilalla leikkinyt rakastettavasti ja ilman salattua aikomusta. Kuvajainen saa kyllä istua huntunsa takana ullakkokamarissa, samalla kuin neiti Agnes Franz orjaili työntekijän puvussa hankkiaksensa leipää molemmille onnettomille vanhuksille. Eroittamattomat, yksi sydän ja sielu, olivat kotiopettaja ja amtmannin piika, ne sanat olivat aivan todenmukaiset, ehkei hän silloin tullut ajatelleeksi, että tällä kaksoisolennolla voisi olla sama pääkin -- sellaista voi tapahtua vaan hänen laisellensa ujolle, auttamattomalle vanhalle pojalle.

Hänen mieltänsä täytti samalla harmi ja ihastus, koston halu ja säälivä hellyys, ja hän kiitti onneansa, että oli pysynyt etehisessä varjossa -- hän sai aikaa tointua. Kotiopettaja neiti ei kuitenkaan saisi maistaa riemua nähdä hänet rajattomassa hämmästyksessään. Ei hän saisi nähdä kummastuksen jälkiäkään toisen kasvoissa.

Toista huomaamatta meni neiti avonaisen oven ohi. Hän kumartui eteenpäin katsellaksensa oikein tyttöä. Tämä leikkasi citroonaa ja pani palasia lasiin. Nyt tiesi hän miksi ei kauniin veljen tyttären pitäisi kävelemän ilman hansikoita; vanha kerskuri maatilalla koki voimiensa mukaan estää tiedoksi tulemasta, että "neiti Franzin, korkeamman upseerin tyttären" oli täytynyt tehdä piian töitä, ja vaarallisimpina ilmiantajina tässä olivat hänen ahavoittuneet kätensä, joista eivät vaivalloisen työn jäljet niin pian lähtisi.

Taasen veti myrsky syvän henkäyksen, myräkän merkkinä kaikui se ilman läpi ja herätti majesteetillisen rätinän ja suhinan tuulen pudistamissa puun latvoissa. Huoneen ruudutkin tärisivät ja helisivät ja ovi kimmahti ikäänkuin myrsky tahtoisi sen aukaista. Nainen pöydän ääressä kuunteli ja katsoi levottomana sairaasen, joka ei kuitenkaan sormeansakaan liikuttanut. Selvästi nukkui hän kovin väsyneenä.

Melua herättämättä astui Markus lähemmäksi. Hän oli hillinnyt itseänsä ja tytön hiljaa kääntyessä työhönsä, lankesi hänen silmänsä hattu kädessä ja kohteliaana kysymyksellä seisojaan. Tyttö selvästi pelästyi. Citroona ja veitsi putosivat hänen kädestään, mutta hän tuli sanomattoman pian tajullensa, näytti kuin hänen vartalonsa olisi toisen silmissä kasvanut. Ylös nostetulla päällä jätti hän pöydän, meni kynnyksen yli herra Markuksen ohi, joka vetäysi taaksepäin, sekä aukasi toisella puolen etehistä oven, joka johti metsänvartijan huoneesen.

"Olkaa hyvä, herra, ja astukaa sisään", sanoi hän, kutsuvalla liikkeellä kädellään, kohteliaasti, oudolla ja matalalla äänellä. "Te haette suojaa myrskyltä --?"

Toinen hillitsi hymynsä. "Neiti Franz?" lausui hän kysyen, keskeyttäen toisen lauseen kylmästi, varovasti, kuten aivan oudolle.

"Niin, hyvä herra, minä olen amtmannin veljentytär, Agnes Franz", myönsi hän, luoden katseensa alas veren virratessa kasvoihin. -- "Koti-opettaja", lisäsi hän vakavalla ja vähän terävällä äänellä. Hän katsahti ylös, silmissä välkähti näkyvä taistelu hämin ja uhan välillä.

Toinen ei tätä huomannut vaan näytti välinpitämättömältä. Ovella seisoen sanoi hän puolustuksekseen: "Aikomukseni ei ole täällä odottaa myrskyn loppua, vesikylpy ei minua pelota, sillä sangen mahdollista on, että minun tällaisena ensi hetkenä täytyy lähteä tuntikausiksi eteenpäin kulkemaan. Minä haen nuorta tyttöä, laupiuden sisarta, joka eilen sitoi tämän" -- hän näytti haavoitettua kättänsä. "Herra amtmanni sanoo tytön jättäneen meidät ainaiseksi. Onko se totta, neiti Franz? Onko hän pois?"

Tyttö, malttaen toisen läpitunkevan silmäyksen kohtaamista, vastasi epävakaisella äänellä: "Hänen apuansa ei enää tarvita. Tehän olette itse hankkinut hänelle sijaisen".

"Ja hän on siis mennyt pois muistamatta, että hänellä oli annettu sana lunastettavana. Eilen sanoi hän: 'Minä tulen taasen huomenna katsomaan'. Tietäkää, että minusta oli se yhtä hyvä kuin miehen sana, järkähtämätön kuin evangeliumi. Minä olen tuntikausia hehkuvassa helteessä katsellut akkunastani toivoen kerrankin tämän työpukuisen ja valkohuivisen tytön astuvan esille tien mutkassa. Minä en ole uskaltanut sidettä liikuttaakkaan pelosta, että se heltyisi ja saattaisi minulle toria laupiaalta samarialaiselta. Ja nyt on hän mennyt pois avaraan maailmaan, kuten tuuli olisi hänet pois pyyhkäissyt, sanoo amtmanni, -- mitä nyt teen?"

"Sallikaa minun lunastaa hänen lupauksensa", sanoi toinen.

"Kiitän teitä", sanoi hän estellen. "Siihen en voi suostua. Side jää alallensa, kunnes olen hoitajani löytänyt. Minä mainitsin jo aikomuksessani olevan mennä hänen jälkeensä ja luottamuksella toivon teidän olevan kyllin ihmis-ystävän, antamaan minulle osoituksen, miten saavutan hänet".

"Sitä en milloinkaan tee", keskeytti tyttö äkkiä ja kääntyi pois.

"Mutta sehän on kovaa, epäkristillistä ja inhottavan puolueellista. Mikäpä antaa tuolle oudolle kerjäläiselle sairasvuoteella ennakko-oikeuden tulla huolellisesti hoidetuksi, samalla kun kieltäytte minulle ilmoittamasta sitä, mikä parantaisi ja terveeksi tekisi minut".

Neito vaaleni ja sulki äänettömästi oven, joka oli ollut raollaan. "Niin kerjäläinen", sanoi hän sumealla katsannolla, "ihminen, joka ei omaa edes vuodettakaan, jolla hän on hengenvaarallisen tautinsa sairastanut. Katkeralta tuntuu lavean meren yli matkustaminen, tuhansien vaarojen ja vastuksien kautta hankkiaksensa kultaa ja vihdoin kuoloon asti väsyueenä, köyhänä kuin Job, uupuminen löydetyn kodin kynnykselle. Rakastetulle äidillensä on hän siellä tahtonut tehdä työtä ja koota rahaa. Hän tiesi päivän täytyvän valjeta, jolloin äiti vaipuisi katkerimpaan hätään, ja siksi tempasikin hän itsensä irti kodista, luullen vielä aikaa olevan tämän onnettomuuden ehkäisemiseen. Toinen kentiesi, aikeensa tyhjäksi mentyä, olisi itsensä kuolleena ja haudattuna omaisillensa pitänyt, sitä ei hän voinut -- vanhan rouvan ikävöiminen on ajanut hänet melkein vangin kyydillä kotiin takaisin. Ja nyt täytyy hänen täällä, ei tuhattakaan askelta kodistansa, levätä --"

"Onko se hän jonka takasin tuloa amtmanni toivoo, kuten juutalaiset Messiaansa", keskeytti Markus hänet aavistaen ja henkitystänsä pidättäen. Hän nyökäytti myöntäen ja vaieten päätään. Markus tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Siinä oli siis nabobi. Vielä hetki sitten oli vanha mies äärettömässä kuvittelussaan nimittänyt itseänsä ja poikaansa kullan armosta hallitseviksi. Hän oli ylpeillyt mainiosta tulevaisuuden ohjelmastaan, jonka mukaan hän äkkiä Kalifornian kullan avulla tekisi paradiisin erämaasta. Ja jospa otaksua täytyikin, ettei kerskuri itse erittäin paljon luottanut rohkeisiin, toiverikkaisiin tulevaisuuden kuvaelmiin, oli sentään liikuttavaa tietää että vanha veitikka epäluulon alaisine kasvoineen jolle hän oli lähettänyt rovon ja leivän palan portin ulkopuolelle, oli hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen oma rikas poikansa!

Ja keskellä tätä perhe näytelmää seisoi tyttö urheana ja rohkeana ikäänkuin kooten väkevin käsin vihollisen peitset lapsen uskollisuudella painaaksensa omaan rintaansa. Hän oli kaiken sälyttänyt päällensä, kovan työn hirveän raskaan takan, joka päiväisen huolen ja kahden avuttoman vanhuksen hoidon -- ja tässä oli vielä yksi, jonka kotiin tuloa hänen täytyi salata. Salaa uskalsi hän vaan hiipiä hänen luoksensa. Millä sydämen tykytyksellä ja tuskalla, eikö hänen täytynyt yöllä jättää maatilan valvoaksensa sairaan vuoteella. Ja tässä rakkauden työssä oli rouva Griebel hänet nähnyt ja niin julmasti tuominnut.

Markus näki hänen seisovan oven vieressä alla päin ja olisi tahtonut halata hänen polviansa. Neito oli oikeudella katkeramielinen hänelle, tuo niin usein moitittu kotiopettaja -- hänen täytyi hillitä itseänsä, ainoakin liike tuota syvästi haavoitettua tyttöä kohti, olisi hänet heittänyt kauvaksi toivotusta tarkoitusperästä.

"Luuletteko orpananne jäävän henkiin?" kysyi hän kaikin voimin hilliten ääntänsä ja kasvojensa piirteitä.

"Jumalan kiitos -- kyllä. Lääkäri, joka äsken ratsasti täältä, sanoi hänen jo olevan paranemaan päin. Eilen illalla vielä epäili hän, hourailu oli arveluttavaa laatua".

Siinä salaperäinen mutina huoneen pimeässä nurkassa ja sävyisästä kylänlääkäristä oli riehuva luulevaisuus mustalaispäällikön tehnyt.

"Silloin oli meillä, hänen hoitajillansa, raskas hetki vaikeassa kysymyksessä, jonka olimme päällemme ottaneet. Oton kotiin tulon näin onnettomien suhteiden vallitessa olimme pakoitetut hänen vanhemmiltansa salaamaan, mutta jos hän olisi kuollut" -- hän vaikeni kauhean epäröisyyden vaikutuksen alaisena, joka oli hänen ylitsensä rippunut. -- "Myrsky lähenee ja metsänvartija on Tillrodan apteekissa", lisäsi hän huolestuen.

"Ja maatilalla huolehtii kaksi ihmistä nuoresta neidosta, joka meni metsään kukkia poimimaan", liitti Markus.

"Eipä vahingoksi olisi, jos laiskat, hennoitellut neidon kädet, jotka tunkeuvat kukkamaalauksiin ja sormiharjoituksiin, rankkasade kerrankin pesisi", sanoi tyttö sivumennen.

Markus purasi huultaan katsahtaen sateesen. "Niin minäkin luulen", sanoi hän, kääntyen hetken perästä, "mutta en käsitä millä oikeudella teette muistutuksenne noiden ahavoittuneiden käsien suhteen", hän osoitti tytön käsiin, jotka vielä pitivät ovesta kiini.

"Eivät ne kauniit ole", sanoi toinen pilallisesti ja nosti oikeata kättänsä. "Setäni varottikin minua ankarasti päivällä etten saisi hansikoitta mennä vanhaan rakkaasen metsääni".

"Hän pitää ulkonaisesta valosta -- nimestään".

Tyttö nauroi, nauru kuului katkeralta. "Hän ei tiedä, ei voi luulla, miten pahoin tämän nimen laita on. Kaikki Franz nimiset ovat tuota pikaa nähneet kaikki toiveensa raukenevan ja sitä paitsi on -- kotiopettaja perheessä!"

"Jota minä pidän paljon, paljon pahempana -- kauhean kostonhimoinen leppymätön veressään", lopetti toinen lauseen, päästäen harminsa ilmi ja hattuunsa tarttuen.

"Ettehän mene myrskyyn?" kysyi tyttö pelästyen.

"No, miksi en? Ei voi vahingoittaa rikasta, jollaisena hän on raamatussa, jos sade putookin hänen päällensä. Ilma täällä huoneessa kuohuttaa vertani. Minä tuhat kertaa mieluimmin taistelen sateen ja myrskyn kanssa, kuin tahdon vastustaa kovasydämistä katkeruutta. Te olette ehkä sitä paitsi unhottanut että ainoastaan tulin tänne aikeessa hakea tyttöäni -- anteeksi, rakasta hoitajaani, tahdoin sanoa. Hän ei ole täällä tuo urhokas, jalo, hellämielinen, joka ei voinut kärsiä ajatusta, että hän on saattanut minulle tuskaa ja joka kieltäen oman luonteensa, tuli luokseni".

"Hän teki ainoastaan velvollisuutensa", keskeytti neiti Franz äkkiä ja uhkamielisesti, mutta näin lausuessaan värähtivät hänen huulensa ja hän punastui kovin. "Teillä on oikein, työpukuista tyttöä huivipäässä ette täältä löydä -- ettekä enää tule löytämäänkään. Eikö hän teille sanonut olevansa yksi sydän ja sielu minun kanssani? Eikö hänen sopinut vihastua, kuten minunkin ja tuntea samaa kuin minäkin; että ei tyttö, jolla on kunnioitusta itseensä, voi antaa anteeksi niitä halpoja sanoja, jotka hänestä sanoa voidaan ja sanottukin on: että hän pyydystelee miesten sydämiä? Minä paraiten tiedän, miten hän rappusten juurella, jotka huoneesenne johtavat, taisteli itsensä kanssa --".

"Mutta kaikesta tästä huolimatta tuli hän näitä rappuja ja teki kuten oikean naisen tuleekin tehdä, säälivällä sydämellä, eikä itsekkäällä ymmärryksellä tuon kovan periaatteen mukaan, joka sanoo: silmä silmästä. Tämän sydämen epäileminen olisi synti, jota en itselleni voisi anteeksi antaa ja siksipä sanonkin -- miten täällä huoneessa kieltäisittekin tuon hyvän, itsekkäisyydestä vapaan tytön -- sanon: hän on tuleva takaisin, koska samarialaisvelvollisuutensa vielä kerran hänet täytyy luokseni tuoda" -- hän osoitti sidettä.

"Hän on muistava, että minä tarjouduin?"

"Ja te tiedätte, että minä hylkään _tämän_ avun... Minä odotan kärsivällisesti, kunnes rakas hoitajattareni muistaa holhottinsa. Ja nyt menen tieheni, kentiesi löydän tuolla metsässä pikemmin hänen jälkensä kuin täällä sisällä".