Chapter 12

"Ja tätä minun täytyy kärsivällisesti ja mykkänä kuin kala katsella!" huudahti rouva Griebel aivan liikutettuna ja näytti tytön ahavoittuueita sormia, jotka solmisivat samettinauhaa. "Minun täytyisi nähdä, miten amtmannin piika aivan silmieni edessä solmiaa kaulaansa muistorahan, jota Luiseni kolme vuotta päivät läpeensä on kaulallansa kantanut! Ja siitä syystä vaan, että tuo tyttö, jonka aina täytyy olla omituinen laatuansa, on ulkoa oppinut rahassa olevan värsyn pätkän. Totta on tosin, etten minä sellaista oppisi, en mistään hinnasta, en, vaikka tappaisitte minut, herra Markus. Sellainen ulkomaalainen lörpötys ei milloinkaan päähäni pysty, minä olen rehellinen saksalainen, johon voi luottaa -- mitä minä ranskalaisilla lörpötyksillä teen?"

"Se on latinaa, äiti!" huudahti pikku Louise nauraen ja kiersi kauniit kätensä vihastuneen rouvan kaulan ympäri.

"Minun puolestani olkoon ranskaa tai latinaa, sama se. Ja mene nyt tiehesi liehakova kissan poika. Tällä kertaa en anna itseäni narrata. Ei ole oikein teiltä, herra Markus, tuon nuoren karkulaisen puoltaminen rehellistä vanhaa ihmistä vastaan. Ei teidän nyt olisi tarvinnut olla minään Salomona, kuten raamatussa on, -- niin mutkikas ei asia ole -- mutta tuomioonne kuuluu todisteitakin. -- Niin naurakaa vaan, naurakaa niin paljon kuin tahdotte -- minä en siitä ensinkään pahastu. Kyllä tiedän, että itse nauran viimeksi... Tyttö sanoo muistorahan aikoinaan olleen rouva-vainajamme -- mutta amtmannin uusi piika, kuten hän nyt tuossa on, saapui Hirschwinkeliin vasta sitten, kun ylimetsänhoitajan rouva jo kauvan oli maannut haudassaan. Lieneeköhän rouva vainaja taivaasta pudotellut muistotukaateja vieläpä ihmiselle, jota ei ollut ijäissään milloinkaan nähnyt. Älkää sellaista kokeko minulle selittääkään... Ja montako sellaista rahaa lienee vanhalla rouvalla ollut? Eihän saata kantaa kaulan täyttä sellaisia, vaan kannetaan ainoastaan yhtä, eikä useampia" --.

"Mutta parahin rouva Griebel, voi kantaa yhdeksänkin sellaista kultaiseen kaulanauhaan kiinnitettynä, kuten olen tätini omaisuuden joukosta löytänyt", sanoi talonomistaja suuttuneena, mutta sentään leikillisesti: "Koska suotte, tahdon sen vast'edes todistaa, jolloin itse voitte tulla vakuutetuksi, että kaksi kultarahaa puuttui nauhasta, eikä kukaan voi epäillä, ettei toista ole maatilalle lahjoitettu. Tai tahdotteko kentiesi väittää, ettei siellä asu henkilöitä, jotka olivat vainajata lähellä?"

"Miten sen voisin? Siis todella yhdeksän kappaletta samassa ketjussa ja kaikki yhtäläisiä?" kysyi hän matalalla äänellä ja luulossaan järkähytettynä. "Sitä en ole tiennyt", puollusti hän itseänsä kohauttaen olkapäitään. "Vanha rouvamme ei ollut niitä, jotka koreilivat itseänsä -- hyvä Jumala, kenelle hän olisikin koreillut? Tillrodan markkinain aikana oli täällä kartanolla yläkerta aina kiinni koko kaksi päivää, eikä hiirikään, sitä vähemmin markkinoille kävijä olisi löytänyt sokurileivän palaakaan kaapista, hän ei pitänyt meluavasta seurasta... No, olkoon niin, kuten sanotte. Toisen tukaatin on kai amtmannin rouva tai neiti Franz saanut lahjaksi. Mutta siinä tapauksessa tahtoisin kysyä, miten se on joutunut hänen kaulaansa, -- kentiesi neitsy vastaa siihen kysymykseen", sanoi hän, puoleksi kääntyen tytön puoleen ja puhuen olkapäänsä yli. "En saata luulla, että maatilan rouvasväki tyyneenä katselee, kun piika koreilee heidän koristuksillaan. Ja vieläpä keskellä viikkoakin, jolloin täytyy haravoita ja kantaa heiniä latoon ja päälliseksi noin vanhassa hameessa, joka tuskin päällä pysyy -- se on ilveilyä --".

"Mutta, äiti!" sekautui Louise puheesen lempeästi moittivalla äänellä. Nuoren tytön katsanto rippui yhä 'omituisessa', joka kaikkien häväistyksien aikana, joita oli saanut osakseen, ei hetkeksikään ollut menettänyt ylpeätä, reipasta käytöstänsä. "Tuo kuuluu haavoittavalta. -- Sinä olet muulloin hyvä ja lempeä, etkä voi nähdä silmän vettyvän. -- Maatilan rouvasväki on kai lahjoittanut muistorahan".

"Lahjoittanut!" toisti rouva Griebel vihastuneena. "Sitä voi vaan sellainen kottarainen sanoa, jos tahtoo, ja sitten ihmetellä viisauttansa, eikä sentään siinä ole järkeä. Luojani, tuolla maatilalla, jossa ystävä Nälkänen on kokkina ja jossa ei iltapäivälläkään ole kahvipannua tulella ja jossa vanha herra häilyy ympäri vanhassa takissaan, joka tuhansine paikkoineen näyttää vanhalta seinäkartalta -- siellä lahjoitettaisiin palvelijoille tukaattia -- niin tukaateja -- hanhen poikani. Vettyneitä silmiä en tosin voi nähdä, mutta ole hyvä ja katso noita mustia silmiä! Niissä ei ole kyyneleitten jälkiäkään --".

Hän pysäytyi puhuessaan ja katsahti herra Markukseen, joka ikäänkuin keskeyttääksensä hänen puhettansa oli ojentanut kätensä, mutta hänen jyrkkä katsantonsa ei rouvaa peloittanut. "No, mitä teillä, herra Markus, olisi puhettani vastaan?" kysyi hän aivan hyvänlaisesti. "Näyttääkö tuo paatunut piika, että hänellä milloinkaan on kyyneleitä silmissä ollut? Ylpeyden piru niissä vaan on. Ne katsovat meikäläiseen ikäänkuin santaan jaloissaan. Jos sellaiselle olisin laupias, teeskentelisin, jos niin sanoisin. Muuten en enää tahdo itseäni unhoittaa. Huomaan kyllä ettei se meidän muistorahamme ole, eikä minuun koske, kenen se on. Maatilan hyvät ihmiset pitäkööt itse silmänsä auki, minä en ole pantu heidän aarteistansa huolta pitämään".

Näin sanoen astui rouva pöydän luo järjestämään tavaroita tarjottimellaan ja tyttö meni matkaansa. Turhaan koki herra Markus nähdä silmäystä tytön silmistä -- hänen katsantonsa oli läpinäkymätön, ikäänkuin olisi kivestä ollut. Hän ei nostanut silmälautojaan, kulki ohitse, sekä meni rappuja alas.

Ikäänkuin magneetisesti seurasi pikku Louise häntä ja jäi balkongille seisomaan. "Älä lähde vihaisena", huusi hän puoli ääneen ja pyytäen tytölle.

"Älä koskaan koekaan, pikku Louise!" sanoi herra Markus, joka myös oli balkongille astunut, "tätä ei lapsellinen pyyntösi voi parantaa. Syyttömän täytyy kärsiä syyllisen kanssa -- se on naisten tapa. Minäkin olen pannaan ja kiroukseen pantu, koska luulin että jokainen sana moisia syytöksiä vastaan olisi oikeastaan ollut loukkaus".

"Tule sisään Louise, äläkä tee tyhmyyksiä", kuului rouva Griebelin lyhyt ja kuiva käsky. "Anna hänen mennä matkaansa! Vielä tarvittaisiin, että laskisi sanansa täällä kultavaakalle, kuten hovissa, kun sokeakin voi nähdä, ettei muistorahan laita ole oikein. -- Niin, herra Markus, piika hän on kuten muutkin piiat ja että hän osaa niin mahtavoida, ei teidän sentähden tarvitse menetellä kuin olisi amtmannin neiti itse. Siten vaan ihmisiä liehakoidaan, eikä kukaan voi enää ohjata heitä".

Näin sanoen läheni rouvakin ovea, pyyhkien juomalasia, jossa aikoi vadelmamehua ja seltteriä sekoittaa. "Halusta tahtoisin tietää, mistä maatilan nuori neiti on tuon tytön onkinut. Minä en saa milloinkaan päästäni, ettei hän ole karannut mustalaisseurasta. Hän osaa kaikkia mahdollisia konstia, kuten siteestäkin näkee. Hän puhuu niin omituisesti ja hullunkurisesi, ja -- ei, mutta katsokaas metsikköön päin, miten hän käyttäyy. Huivi putoo hänen päästään, eikä hän sitä huomaakaan, -- niin, kuten sanoin, saa se jäädä tielle. Siinä on oikea, kevytmielinen mustalaisveri! Ja hänellä on pikimusta, paksu tukka kuin tatarilaisella. Se oikein kiiltää auringossa. Niin, pitkä, notkea ja sorja on tatarilainen, vanhat noidat varastavat rahakukkarolta naisten taskusta ja nuoret varastavat usein miesten sydämiä. Muistakaa, herra Markus, muistorahan juttu ei ole loppunut vielä -- me kuulemme vielä yhtä ja toista".

"Sitä saamme odottaa!" sanoi hän keskeyttäen lyhyesti ja ankaralla katsannolla rouvan puheen, ottaen pöydältä kirjat, jotka tyttö oli tuonut.

"Niin -- muuta keinoa ei olekaan, mutta paljon kärsivällisyyttä tarvitsemme", sanoi rouva kuivasti ja heitti, päätänsä pudistaen, silmäyksen toiseen, joka kirjoineen meni rappuja alas pihanpuolelle huoneisinsa, jättäen rouvan yksin kaikkine tuomisinensa. Sitten suuttui rouva todenteolla, sillä huoneistaan meni herra Markus suoraan metsään, kuten piiat kertoivat.

Ja herra Pietari Griebel hymyili itsekseen, syödessään iltaistansa päärynäpuun alla pihalla. Hän pyöritti peukaloitansa rouvan tullessa hänen luoksensa ja pikemmin kuin tavallisesi lausui: "Hyvä herra luulee, että olen vaan hänen tähtensä tänne tullut. Kiitoksia. Olen nyt kuumuudessa keittänyt kahvia hänelle, hakenut seltteriä kellarista, leikkasin aivan uuden lakanan palasiksi, jonka itse olen kutonut -- sepä minua enimmän harmittaakin -- hakenut arnikaa joka loukosta ja kenen hyväksi -- kissan! odota jahka hän tulee takasin!"

15.

Tuo arvoituksen alainen olisi siis mustalainen! Hän on siis kasvanut ra'assa leirielämässä. Tällä rohkealla alukkeella oli rouva Griebel viskannut pallin, jonka herra Markus melkein vasten tahtoansa otti kiinni ja sitten eilisen sille toisinaan nauroi, toisinaan sitä hämmästyneenä tutki. Hän hymyili, muistellessaan tytön sydämmellistä suloutta, tytön luonteen esiin tulevia piirteitä, hän hymyili, että ruskeat silmät -- rouva Griebel oli kiukussaan niitä mustiksi sanonut -- vielä olivat säilyttäneet neitsyeellisen katsantonsa, kuten ihossakin oli hienous ja sentään olisi hän lapsena ollut ra'an joukon seassa, -- ei, sellainen metsäkukka ei hän ollut, ja sentään tunkeusi hämäriä arveluita hänen mieleensä: olisivatko metsänvartijan salaiset vieraat sen heimon jäseniä, joita tyttö oli paennut. Olivatko he kentiesi löytäneet hänet ja tahtoivat nyt omistaa samalla kun metsän vartija, toveri, joka oli uskollinen kuin kulta, suojeli heimon kokouksia ja heille antoi huoneensa kenties aikoen sovittaa heimolaiset ja lunastaa tytön heiltä. Sepä oli koko seikkailu ja kun hän mieleensä johti tytön kovan työn, äärettömän uskollisuuden ja hartauden poisti hän nämä ajatukset aivan hullunkurisina. Mutta eilen illalla näki hän taasen tytön metsänvartijan huoneessa. Kauvan metsässä kuljettuaan oli hän -- vasten tahtoansa tietysti -- taasen joutunut tutulle polulle, joka hänelle oli loihturenkaana, jota kuolleiden morsiamien sielut, sinipiiat kiersivät uhrinsa ympäri, taikapiirin, joka ympäröi Hirschwinkeliä ja Grafenholzin metsänvartijahuoneen alaa, ulkopuolelle ei hän päässyt.

Niin hän oli kuunnellut tyttöä myöhäisenä iltahetkenä. Ennenkuin huomasikaan, oli hän noussut rahille kulma-akkunain alla. Näistä oli sinertävä valo lähtenyt, loitsuvalo, yhtä houkutteleva ja puoleensa vetävä hänelle kuin metsistössä suriseville hyönteisillekin. Toinen akkunan verho oli vähän sivulle lykätty ja antoi hänen hiukan katsoa salaperäiseen kulmahuoneesen ja kun nyt yhä pimenevässä metsässä oli niin hiljaista, ikäänkuin kaiken millä henki oli, kärsimätön helle olisi uuvuttanut, oli hän selvästi suljettujen akkunoiden takaa kuullut miehen äänen mutinan. Se oli kuulunut yksitoikkoiselta, melkein kuin ripitys sortuneesta sielusta ja sitä oli usein keskeyttänyt raskas hengenveto ja katkera huokaus.

Lampun valo ei voinut valaista koko huonetta, suurin osa siitä oli synkässä hämärässä. Hän näki siellä tytön istuvan liikkumatonna, pää nojautuen korkean nojatuolin selkälautaa vasten, ja vasen käsi ojennettuna. Näytti, kuin joku pitäisi tytön kättä omassaan. Monta kertaa huomasi hän värähdyksiä tytön kädessä. Herra Markus koki parhaan kykynsä mukaan katsoa ken henkilö oli, joka istui tytön rinnalla huoneen pimeässä nurkassa ja keskeyttämättä puhui tytölle pitäen hänen kädestään, kuten tyttö olisi hänen aivan omansa, mutta akkunan lauta esti häntä eikä näkymätön ollut niin kohtelias että kerrankaan olisi eteenpäin kumartunut.

Tytön vaaleat kasvot olivat loistaneet hämärän läpi. Katsanto oli surullinen ja haukutut silmät, joissa ei ollut kyynelten jälkeäkään, olivat surullisina ja kosteoina kiintyneet puhujaan. Sitten oli tyttö äkkiä kohonnut kuuntelevaan asentoon -- hevosen askeleen ääni läheni joka oli jo kauvan herra Markusta vihoittanut ja häirinnyt, kuului jo tytönkin korviin. Oli aika jättää paikkansa kuuntelijana ja herra Markus haki vanhan paikkansa tiheässä metsässä, ja heti sen jälkeen ilmausi ratsastaja tien mutkaan. Hiljaisessa juoksussa läheten metsän, varjosta yöllisen tähtitaivaan epämääräiseen valoon, näytti ratsastajalla olevan jättiläismoinen vartalo ja salaperäinen komeus, eikä ollut vaikeata ajatella ratsastajan leveäröytäiseen hattuun mustalaispäällikön hopealla huoliteltua takkia.

Ratsastajan lähetessä aukeni huoneen ovi melutta ja metsänvartija astui hiljaa rapuille. Kuiskuttaen tervehti hän ratsastajaa, otti hevosen ohjat, talutti sitä edestakasin muutaman kerran, samalla kun toinen meni huoneesen.

Kentiesi nyt arvoitus olisi selinnyt, ellei Dacks-koira olisi väliin ehtinyt. Koira oli äkkiä huoneesta juosten alkanut haukkuen kiertää hevosta, kunnes isäntänsä, jalkaansa polkien oli sen vaientanut jolloin koira kääntyi sille suunnalle, jossa kuuntelija oli.

Koiran uudestaan haukkuessa oli Markus huoletonna astunut metsästä ja viheriälakkista huomaamatta kulki maantietä kotiin päin. Sittemmin oli hän tosin kääntynyt takasin metsänvartijan huoneesen ja valo loisti yhä vielä akkunasta, kuten himeä tähti metsään, mutta hevonen ja ratsastaja olivat kadonneet, kuin yöllinen kummitus. Nojatuoli jossa tyttö oli istunut oli tyhjä, eikä sanaakaan kuulunut äsköisestä mutinasta, kaikki tuo salaperäinen toimi oli tiehensä lentänyt huoneen ainoan asukkaan hyväksi joka nyt istui yksin lampun ääressä lukemiseen kiintyneenä nojaten kauniita parrakkaita kasvojaan kirjaa kohti.

Tuohon verkkoon, josta ei Markus kaikella selvällä tarkkaavaisuus-voimallaan voinut vapautua, kietoutui yhä uusia lankoja. Muuan juutalainen, joka tuli ostamaan kartanosta hevosia, kertoi mustalais-joukon kulkeneen Tillrodan läpi, ja tehneen ilkitöitä, kun ei heidän annettu pysähtyä yöksi. He olivat olleet oikein hienoa väkeä, joilla oli ollut oikein muhkeita, jalorotuisia hevosia -- Unkarin aroilta luonnollisesti varastettuja. Ja heti sen jälkeen tuli muuan renki valittamaan, että metsänvartija sulki ovensa aivan hänen nenänsä edessä, eikä laskenut enää häntä huoneesen, vaan jutteli aivan maantiellä, ikäänkuin renki olisi roisto, vaikka hän kävi isäntänsä asialla -- nämähän olivat kummallisia ilmoituksia. Nyt tahtoi herra Markus katsoa oikein syvälle ruskeisin silmiin. Hän tahtoi käyttää koko terävä-älyisyyttään, hillitä hullumaisen himonsa selvällä ja tarkalla järjellä kohdataksensa käsittämätöntä tyttöä, jos hän tuli ja hänen täytyi tulla. Tosin oli hän eilen lähtenyt syvimmälle sieluun asti loukattuna, mutta hän oli myöskin luvannut tulla takaisin katsomaan. Ja tähän lupaukseen luotti toinen, kuin rehellisen miehen käden lyöntiin. Hän huolellisesti varoi siteen loukkautumista, ehkä se vaikealtakin tuntui; tyttö näkisi, että toinen oli uskollisesti odottanut.

Siten kesti hän urhoollisesti uuvuttavan iltahetken huvihuoneessa. Ulkorappusen ovi oli sepo seljällään, jotta "apu" voisi suoraan tulla, mutta hetki kului hetken päästä. Polku pysyi yksinäisenä, ei perhonenkaan liehunut kuumuuden halkaisemalla hienon tomun peittämällä tiellä... Taivas kaareili vielä selkeänä ja pilvettömänä kuten sinikiuhtava lasikansi janoavan maan yli, mutta kaukainen ilmanranta metsän reunalla alkoi jo tulla epäselväksi. Aivan hiljaa kohousi tuolla jotain, se heilui ja häilyi, kunnes vihdoin näkyi monia varjoja puun latvojen yli -- ensimäiset pilvet monen päivän päästä. Aina sen mukaan kuin ne ojentuivat eteenpäin ja pitkin haaroin tarttuivat siniseen ilmaan ja rohkeoina heiluivat hehkuvaa aurinkoa kohti, niin samassa suhteessa kasvoi odottavan kärsivällisyyskin -- jos tyttö viipyi, kunnes rajuilma syttyi, ei häntä saisi nähdä enään tänään.

Hän otti hattunsa, sulki lasioven ja astui rappuja alas ja samassa silmänräpäyksessä, kuin hän astui tielle, näkyi liikettäkin metsikössä, jossa polku polveutui. Näkyi kuitenkin, että levottomasti odottavan nuoren miehen sydän tällä kertaa syyttä joutui rieheesen -- siinä ei tullut vihattu ja samalla niin lämpymästi odotettu "suojelustilkku" -- olkihatussa häilyvin sinisin nauhoin tuli Louise juosten ja hänen jälkeensä astui lihava, kunnon äitinsä.

Rouva Griebel seisahtui puolitiehen.

"Jumalan kiitos, nyt se tulee, herra Markus", huudahti hän, päätään nyökäyttäen nousevia pilviä kohti. "Jos saamme sateen, nimittäin oikein perinpohjaisen pesun, muuten kiitän nöyrimmästi, niin kermaan huomenna Tillrodan kerjäläislapsille kakun, niin makean että vielä kymmenen vuodenkin päästä vesi suuhun tulee". Hän laski suuren koppansa, jota kantoi kädessään, maahan ja pyyhkäsi otsaansa.

"On ollut uuvuttava kävelymatka kuumuudessa, herra Markus, enkä itse tähteni olisikaan tänään viileästä huoneestani lähtenyt", sanoi hän nuorelle isännälleen, "mutta uusi piika astui tänään palvelukseen maatilalla ja minun täytyi itse mennä katsomaan, että kaikki kävi oikein. Ja hyvä olikin, että sinne menin. Tuo tyhmä tyttö tulee varakkaasta talonpoikaistalosta, ja vihoittelee nyt tyhjistä kaapeista ja kellarista. Sitä minä arvelinkin, ja panin sen vuoksi koppaan vähän lihaa ja makkaraa ja kun tyttö melusi keittiössä, niin Louiseni salaa pani hyvät tavarat kaappiin. Eikä todella juuri hyvältä näytäkään siellä ja se, joka hiljan on istunut Egyptin lihapatojen ääressä, ei sinne mieli. Siksi pitäisikin maatilan herrasväen oikeastaan oleman kahta ystävällisemmän uudelle piialle, mutta niissä ihmisissä on aina amtmannilaisuus ylpeyksineen veressä, kuten koi vanhoissa turkissa, eikä siinä voi mitään tehdä. Juuri tullessamme pihalle, minä ja Louiseneni, tuli kotiopettaja rappuja alas. Hän oli käärinyt harmaan huntunsa kasvojen ympärille".

"Niin, en nähnyt paljon kasvoista", lausui Louise, "mutta hän on niin ihmeen muhkea vartaloltaan ja näytti ylpeältä kuin oikea hovineitonen --".

"Ja koko piha tuoksui yhtäkkiä orvokeista, kuten vaatekaappini", lopetti rouva Griebel aletun lauseen. "Ja kun hanhenpoikani vähän uteliaasti katsoi sinisillä silmillään hänen kasvoinsa, käänsi hän kasvonsa pois ja oli heti portin ulkopuolella, eikä yksikään ihminen voisi sanoa, miten hän käyttäytyi. Niin, herra Markus, kauheata on, miten ylpeitä he ovat, vaikk'ei ole leipää aitassa eikä korkoa saappaassa. Minä kuulin, kun amtmanni huusi akkunasta hänelle: 'Minne menet, Agnes?' -- 'Vai niin, metsään'. -- 'Oletko ottanut hansikat käteesi?' -- No mitä siitä on sanominen, herra Markus?"

Toinen nauroi. -- "Mutta miksi ei neiti nyt pitäisi huolta kauniista kätösistään, kun kaksi piikaa tekee hänelle työtä --".

"Kaksi piikaa? Nyt hämmästytte, kun kerron, mitä tiedän... Näettekö" -- hän kohotti rankaisevalla ja loukatulla armollisuudella etusormensa -- "kun eilen niin äkkiä kokositte kirjanne ja riensitte huvihuoneesta ikäänkuin tuli olisi kintuillanne ollut, ajattelitte varmaankin: 'Tuo vanha syöjätär', minä nimittäin. No, olkaa huoleti. -- Sen tiedän kuin aakkoset -- sen näin vihastuneesta muodostanne. Mutta olin vaiti ja mietin minäkin. Ja minulla on oikein, ja toisen kerran voitte paremmin uskoa vanhaa, kunnon vaimoa, joka ei milloinkaan ole valehdellut, kuin sellaisia tummia mustalaissilmiä --".

"Miten on käynyt?" kysyi toinen äkkiä keskeyttäen, salaamatta pelästystä, jota tunsi.

"Ei onnettomuutta, josta tarvitsisi pelästyä. Mikä teihin on tullut herra Markus? Mitä meidän kummankaan oikeastaan siihen tulee, jos amtmanni yht'äkkiä ajoi pois piikansa.

"Ajoi pois, sanotte".

Tällä hetkellä hänen järkähtämätön tyyneytensä vähän syrjäytyi. Hän katsoi jotenkin vihastuneena nuoreen mieheen, joka siten ärjyi hänelle.

"Te käyttäytte, ikäänkuin minä olisin ottanut tytön kauluksesta kiinni. Kuten asia nyt on, täytyy nöyrimmästi pyytääni teidän kuuntelemaan minua tyyneenä. Valehtelisin, sanoessani, että milloinkaan olen siitä ihmisestä pitänyt, hän ei ole minun mieleni mukainen, sen halusta myönnän, mutta en milloinkaan voisi häntä vahingoittaa tai kiihoittaa isäntäväkeänsä häntä vastaan. Kysyin sivumennen uudelta piialta, missä toinen on. Silloin katsoi hän tyhmänä ja hämmästyneenä minuun, eikä hänellä ollut aavistustakaan toisesta piiasta... Neiti oli näyttänyt hänelle, mitä hänen aluksi täytyi tuntea, sanoi hän ja vanha herra häilyi ympäri keittiössä ja komensi siellä muristen ja ylpeänä kuin alaupseeri -- yhtään muuta elävää ihmistä ei hän ollut talossa nähnyt".

"Aivan!" kiirehti herra Markus täynnä kärsimättömyyttä.

"No niin -- ja kun sitten sisällä herrasväeltä kysyin tyttöä, jonka kyllin usein olin nähnyt maatilalla työssä, -- niin, voitteko uskoa, niin käänsi vanha rouva vuoteella aivan vaaleana ja mykkänä kasvonsa seinään päin ja amtmanni itse muuttui tulipunaiseksi kasvoiltansa ja katsoi minuun ikäänkuin olisi tahtonut syödä minut, yskäsi ja tiuskasi minulle: 'Vai niin hänkö? Hän on tiessänsä kaukana maailman poluilla, senhän jokainen voi käsittää. Luuleeko, pikku rouva, että minun pitäisi ruokkiman kaksi sellaista laiskuria nyt juuri kun aiotaan repiä katto päältäni ja koko pulskea maatalouteni joutuu häiriölle ja pysähtyy'. -- Huomatkaa, herra Markus', hän sanoi: 'koko pulskea maatalouteni', tuo vanha kerskaaja! -- Ja sitten luulotteleitse hän, että vanha, kokenut emäntä, kuten minäkin, uskoisin tuon tarinan tytöstä. Koko maailmassa ei yksikään palvelija anna ajaa pois itseänsä, olematta käsketty laillisessa järjestyksessä, ellei muuta asiaa ole. Miksi muka minunlaiseni henkilö ei saisi kuulla, miten asian oikea laita on, en todellakaan tiedä, mutta saatte heti ottaa pääni, ellei muistorahalla ole siansa seikassa... No, minkä nyt aiotte, herra Markus, sellaisella kiireellä?"

Hän kääntyi, katsoen silmät selällään isäntäänsä, joka rientoaskelin kulki hänen sivuitsensa samaan suuntaan, josta hän juuri oli tullut.

"Ja sitä vielä kysytte", huudahti toinen. "Ettekö huomaa, että olen kauhean utelias tuntemaan verrattoman uuden piian". Hän riensi eteenpäin ikäänkuin ensimäinen, kevyt tuulenpuuska, joka männyissä suhisi, olisi häntä vienyt. Hän katseli tutkien arenttitilan maata -- jostain tuolta, joko joltain kehnolta pellolta, tai heinärukojen välistä likeiseltä niityltä, pitäisi valkean huivin vihdoinkin näkymän, mutta ei läheltä eikä kaukaa kuultu eikä nähty ainoatakaan ihmistä. Odotetut pilvivarjot kulkivat vaan pellon yli kuten lohduttavat viestit, myrskyn airueet, päärynäpuiden latvoissa amtmannin puistossa suhisi tuuli pudottaen pieniä, kutistuneita hedelmiä maahan.

Herra Markus kulki lehmuksien ohi ja astui vadelma-pensaistosta pihalle -- silloin kuului vihdoinkin jotain ääntä. Portin nariseminen pani koiran nostamaan kuonoansa ja haukahtamaan, sisältä kuului toraa. Pihalle astuessaan näki hän amtmannin seisovan kaapin edessä keittiössä, jonka ovi oli auki. Vanhalla herralla oli piippu ja keppi vasemmassa kädessään ja oikealla löi hän juuri kaapin oven kiinni, niin että saumat tärisivät. Sitten otti hän avaimen ja pisti sen taskuunsa.

"Hiisi vieköön koko talouden!" murisi hän astuen pihalle. Sitten ojensi hän kätensä Markukselle, joka ei voinut olla häntä vertaamatta huonoon näyttelijään, joka näytteli nahjuksen osaa. "Kaikille avoinna on tuolla kaapissa suuri makkara ja vähintäin kolme naulaa parasta kinkkua. Hyviä herkkupaloja todella konnille ja kerjäläisille, jotka täällä kuljeksivat. Niin, luojani, jos samalla tavalla meneteltäisiin minun huoneessani omieni kanssa, ei tarvitsisi ihmetellä minne tulot joutuvat". Hän kynsäsi korvallistaan. "En ensinkään uskalla kertoa rakkaalle vaimolleni, miten hänen varastoansa ryöstetään, hiis' ties mistä syystä. En tiedä onko päivällinen aikeissakaan. Veljenityttären tullessa kotiin --".

"Kentiesi voi piika teille antaa tiedon asiassa", keskeytti Markus.

"Hänkö?" Hän näytti piipulla pöytää kohti, jonka ääressä uusi piika vihaisena toimi. "Hyvä herra Markus, hän on ollut vasta pari tuntia talossa".

"Minä tarkoitin toista".

Amtmanni katsoi hetken pilviin, ikäänkuin tarvitsisi hän aikaa vastatakseen. Sitten kumartui hän äkkiä alas, pyyhkien kädellään takista lastun, joka keittiössä oli siihen tarttunut.