Chapter 11

Eipä hän ollutkaan nainen, joka niin helposti antoi pettää itsensä. Hän pudisti vaan päätänsä toisen kertoessa, että oli itseänsä kynäveitsellä haavoittanut, sanoi vaan kuivalla tavallaan: "Minusta on todellakin käsittämätöntä, miten olette käyttäinnyt, herra Markus. Jos olisi peukalo tai etusormi, niin pitäisin pilanne hyvänäni -- mutta keskelle kämmentä?!" Siitä seuraavan johtopäätöksen: "Teidän on kuitenkin täytynyt menetellä sangen taitamattomasti", nieli rouva, näennäisesti vaivoin... Sitten poistui hän tuodaksensa vanhaa, kulunutta aivinaista ja Arnicalaastaria, mutta herra Markuksen täytyi odottaa ja pitää sillä aikaa kättänsä vedessä -- vanhaa aivinaista ei aina ole käsillä ja minkä rouva oli Arnicalaastarinsa laskenut, ei samalla hetkellä voinut muistaa.

Huoneessa oli taasen hiljaista ja rauhallista. Altaania kohti oleva ovi oli auki ja heikko tuulenpuuska tunkeusi toisinaan huoneesen ilmaa vilvoittamatta. Herra Markus istui sohvalla huoneen nurkassa, edessänsä oli pieni matkalaukku, josta hän oli ottanut palasen nielaastaria -- hän tahtoi nimittäin lopettaa jutun, ennättääksensä, ettei rouva Griebel, kuten oli luvannut, tulisi sitomaan haavaa -- mutta samalla hetkellä oli hän jo unhottanut aikomuksensa. Vasen käsi otsalla ja suljetuin silmin uneksui hän itsensä taasen olevan maatilalla puistossa ja kauniit, tuskalliset, kalmanvaaleat kasvot olivat taasen häntä lähellä, ikäänkuin olisi hengityksen tuntenut.

"Luulenpa lopulta tulevani hulluksi tuon tytön tähden", mutisi hän itsekseen hampaiden välistä ja hänen sormensa, ikäänkuin epätoivossa, harailivat tuuheissa hiuksissa, jotka varjostivat hänen otsaansa.

Silloin tuntui hänestä, ikäänkuin joku pikaa liikkuisi altaaniin tulevilla rapuilla -- kevyesti ja melkein kuulumattomasti kuten kissan pojan pehmein askelin. Ihminen ei se suinkaan olla voinut. Tämä puiston osa oli niin yksinäinen, eikä ympärillä asuvista naapureista olisi yksikään uskaltanut käyttää tätä tietä kartanon herrasväen luoksi tullaksensa.

Herra Markus katsoi ylös ja luuli, pikaisen pelästyksen vaikutuksen alaisena, joka kuin pistos hänen läpitsensä riensi, vieläkin uneksivansa -- mutta se ei auttanut, tuolla seisoi jo melkein ovella haamu, joka oli tullut rappusia ylös, hän se oli, tuo ujo, jonka poskille ja huulille ei puna vielä ollut palannut, huolimatta ilman paahtavasta helteestä, joka jokaisen kasvoille toi heleämmän värin... Tyttö tuli hänen luoksensa -- hänen kotiinsa! No niin, hänpä se olikin joka huolimatta kainoudestaan ja arkuudestaan seurustelussa, vapaasti ja ujostelematta tuli ja meni naimattoman metsänvartijan huoneesen. Ei tyttö huolinut ankaroiden, ulkonaisten tapojen vaatimuksista, eipä hän välittänyt parjaavista, pahoista kielistäkään -- sen oli hän itse sanonut. Ja nyt oli hän täällä, tosin arka katsantoisena, ja pelästyneenä viipyen alttaanin osaksi puolueettomalla alalla, mutta sentään selvästi aikoen astua sisään. Harvinainen tunne, osaksi hänen näkemisensä autuutta, ja harmia hänen ottamastansa askeleesta, valtasi herra Markuksen ja siihen yhtyi vielä pelko, että rouva Griebel millä hetkellä tahansa voisi astua sisään -- niin, se olisi ollut vettä hänen myllyynsä! Varomattoman tytön hyvän nimen ja maineen viimeisestäkin jäännöksestä olisi loppu tullut.

Liikutettuna hyppäsi hän sohvalta ja lämmin puna nousi hänen poskillensa. "Mitä nyt?" kysyi hän epätietoisesti, mikä teki hänen äänensä vähän ankaraksi ja epäsointuisaksi. Tämän kuultuansa näytti tyttö vaipuvan kokoon. Hän tarttui ehdottomasti alttaanin rintanojaan ja painoi toisen kätensä silmillensä. Pian tyyntyi hän toki.

"Herra -- herra amtmanni kiittää sangen paljon kirjoista ja pyytää saada lainata Immermanin Münchausin'", sanoi tyttö kolkosti ja ojensi kaksi kirjaa, jotka amtmanni oli lainannut ja jotka tyttö nyt oli tuonut kopassa, joka oli hänen käsivarrellansa. Ah, hän oli siis asialla herrasväkensä piikana. Miten kummallista, että toinen saattoi unhottaakaan tytön aseman elämässä! Amtmannin käskiessä täytyi hänen vastustamatta mennä -- tämänlaisessa tapauksessa ei rouva Griebelilläkään ollut mitään muistutettavaa.

"Sitä kirjaa ei minulla ole täällä", sanoi hän kirkastuneella katsannolla, "minun täytyy pyytää teitä odottamaan hetkisen -- minä menen sitä noutamaan". Hän kääri huivin yhä verta vuotavan kätensä ympäri ja aikoi juuri aukasta puistoon johtavan oven -- kun tyttö muutamalla askeleella riensi hänen rinnallensa.

"Siihen on aikaa", sanoi tyttöä äkkiä ujolla hämmästyksellä aikoen estää toista aikeessaan. "Minun piti viemän kirjat metsän vartijalle, että hän pitäisi huolta niiden tuomisesta teille ja taasen pyytää toista kirjaa lainaksi -- hän tulee tänä iltana sitä noutamaan -- tahdotteko antaa sen hänelle". Tyttö nosti äkkiä, ikäänkuin häpeän valtaamana molemmat kätensä kasvoillensa. "Oi, Jumala, miten kiusallista!" mutisi hän ja antaen taasen kättensä vaipua lisäsi alasluoduin katsein: "Kirjalaina oli vaan minulla tekosyynä tulemaan -- kentiesi itsekin sen huomasitte. Minä tulin -- koska en voi kestää tietäessäni saattaneeni teille tuskaa lieventämättä sitä. Minä tahdon palkita niin paljon kuin voin".

Ah, kuinka pian kaikki, mitä äsken oli ajatellut, meni hänen mielestään! Hänen liiaksi siveelliset epäilyksensä, rouva Griebelin liikutettu sopivaisuuden tunne -- miten kaikki nämät vähäpätöisyydet voivat tulla kysymykseenkään kuullessa tuota liikutettua värisevää ääntä, joka nyt sattui hänen korvaansa ja nähdessään suloiset vaaleat tytön kasvot, jotka nöyränä vaipuivat rinnalle. Tahtomatta kumartui hän sulkeaksensa tytön syliinsä, jossa tämä kaikkina aikoina olisi suojeltuna. Mutta tämä pikainen liike vaan peloitti tytön heti aina kynnykselle asti, jonka yli äsken oli astunut. Tyttö näytti oikein kauhistuneen sanainsa vaikutusta, nuoren miehen kirkasta katsantoa ja seisoi jalka valmiina, jos nuori mies vielä olisi askeleenkin astunut, juoksemaan rappusia alas ja rientämään kauvas pois.

"Minä juoksin heti huoneesen tuomaan sidettä haavaan", sanoi tyttö vakavasti ja synkästi rypistetyillä silmäripsillä, "tullessani takaisin olitte te jo mennyt. En tiedä olenko yksin syynä tähän onnettomaan tapaukseen -- kuitenkin olen ollut varomaton, enkä saa mitään rauhaa, se toi minut tänne... Minä en tahdo sydämmelläni kantaa sovittamatonta velkaa kenellekään ihmiselle, kenellekään maailmassa, ken tahansa se olisi".

"Vai niin. Siinä tapauksessa kiitän teitä sangen paljon osanottavaisuudestanne", sanoi toinen katkerasti hymyillen astuen pöydän luo. "Te voitte levollisena ja rauhallisena mennä kotiin. Minä yksin olen tähän syynä, miksi olinkaan niin tyhmä, että tulin uhkaavaa asetta niin liian lähelle! Muuten näette, että minä teidän tullessanne olin aikeissa" -- hän viittasi laukkuun -- "aivan yksikertaisesti nielaastarilla sitoa 'tämän onnettomuuden tapauksen' todistajan".

"Ei siinä kylläksi", sanoi tyttö vilkkaasti ja vakavasti, sekä astui taasen huoneesen. "Haava meni jotenkin syvälle -- minä näin sen ja tiedän keinon, joka estää kuumeen ja riennättää haavan parantamista". Tyttö aukasi kopan, joka hänellä oli muassansa, kannen, sekä otti pienen käärön aivinaista, "Sallitteko, että sidon haavan. Voitte huoletta luottaa minuun -- diakonissanvirka ei ole minulle outo".

"Varjelkoon! Mitä ajattelettekaan? Minäkö sallisin sellaisen äärettömän uhrauksen teiltä. Ei, en milloinkaan, kaunis ujo! Se, joka niin hyvin, kuin minäkin tietää, millä sisällisellä vastahakoisuudella te sellaisiin laupeuden töihin antautte -- teidän tarvitsee vaan muistaa, miten kävi sillalla sahamyllyn vieressä, jossa minun ensin täytyi vetoutua teidän kristilliseen laupeuteenne, ennenkuin irroititte minut, kulkulaisraukan, pintehestä -- niin, se joka tämän kaiken tietää, ei toista pyydäkään. Menkäät nyt Jumalan nimessä kotiin tai vieläkin parempi, Grafenholziin ja sanokaa metsänvartijalle, että hän illalla saa minulta hakea sen kirjan, josta puhe oli! Se on silloin saatavilla".

Tyttö ei lähtenyt -- päinvastoin! Astuen kartanon omistajan rinnalle pöydän viereen, kääri hän käärönsä auki, otti tulpan pienen lääkepullon suulta sekä levitti erityisiä sidetarpeita -- tämä kaikki tapahtui rivakasti, varmasti, ja äänettömällä totisuudella, kuten lääkärin on tapana menetellä vastahakoisen sairaan kanssa.

"Sanokaa minua laupeuttomaksi, tuomitkaa minua, halveksikaa minua enempi kuin ennen, minä en sentään mene pois ennenkuin olen velvollisuuteni täyttänyt", sanoi tyttö lempeästi, mutta vakavasti.

"Mutta minä en tahdo ensinkään olla tekemisessä teidän velvollisuuden täyttämisenne kanssa. Minä vältän palvelustanne ja todistan teille täten että olette tehnyt kaikki, mitä ihminen voi, tyynnyttääksenne arkaa omaatuntoanne", huudahti toinen vapisten sisällisestä liikutuksesta. "Tyydyttekö siihen?"

Tyttö pudisti päätänsä. "Minä olen käyttäinnyt tuimasti teitä kohtaan ja haavoittanut teitä liian kovilla sanoilla. Te olette aivan oikeassa pyytäessänne diakonissalta etenkin itsensä hillitsemistä, ja sen vuoksi pyydän teidän antamaan anteeksi äkkinäisyyteni". Epäileväisellä arkuudella ojensi tyttö kätensä.

"Paljon melua tyhjästä", huudahti toinen, puoleksi nauraen, puoleksi suuttuneena, huomaamatta tytön aihetta. "Kenpä tuollaisen mitättömän naarmun tähden haluaa tuhlata ainoatakaan sanaa... Jospa todellakin saattaisin kärsivällisyyteni siihen, että antaisin teidän täyttää tahtonne, ensi hetkellä kuitenkin repisin siteen, -- sillä minä olen liian kärsimätön".

"Olkaa nyt niin hyvä", keskeytti tyttö hänet lempeästi pyytäen.

Näillä sanoilla ja tällä äänellä oli häneen loihtiva vaikutus. Olkapäitään kohauttaen, käänsi hän päätänsä sivulle ja ojensi vaiti ollen haavoitetun oikean kätensä tytölle.

Tyttö oli todellakin ollut diakonissana -- tämä haavan laadun tutkimiseen tottunut, varma tapa ei johtunut ainoastaan naisen synnynnäisestä taitavuudesta.

Herra Markus käänsi vitkaan kasvonsa tyttöön päin ja katseli häntä.

"Oletteko ollut jossain diakonissa laitoksessa?" kysyi hän huomattavalla kummastuksella.

"Olen, mutta en kauvan, enkä aikeessa antautua kokonaan tähän toimeen. Tahdoin vaan saada niin paljon oppia, että maalla, jossa usein on monen tunnin matka lääkärin luo, hädän tullessa voisin auttaa ensi silmänräpäyksessä", vastasi tyttö tointansa keskeyttämättä. Sitten katsahti hän ylös ja sanoi: "Te olette kuitenkin pakoitettu lääkäriä etsimään", näin puhuen loisti kyyneleitä tytön silmissä, "oli lovia terässä".

Toinen nauroi. "Ommelkaa vaan huoletta haava", sanoi hän kehoittaen, "ja luottakaa vahvaan luontooni".

Tyttö puri hampaitansa yhteen ja kuljetti neulaa rivakasti ja varmasti ehkä silloin, tällöin värähdys kulki hänen ruumiinsa läpi... Oli vielä jotain arvoituksen tapaista tytön olennossa, minkä hengen lapsia hän todellakin oli. Hänen lausumis- ja käytöstapansa, koko hänen olentonsa, hänen puoleksi itse kieltämät mutta yhä enempi esiytyvät taitonsa ilmaisivat, että hänen kotonsa alkujaan oli sivistyneissä seuroissa ja kuitenkin piti kotiopettaja, joka sentään paraiten tiesi, mikä rikas hengellinen aarre oli tytön sielussa, tyttöä ankarasti vangittuna alentavan aseman painossa... Mikä tälle itsekkäälle naiselle antoi sellaisen vallan tytön selkeästi ajattelevaan henkeen ja elämään?

Herra Markuksen katsanto rippui, ikäänkuin lumottuna tuossa kauniissa päässä, joka nojasi hänen kätensä yli, tuossa komeassa, yksinkertaisesti taaksepäin kammatussa ruskeassa tukassa -- hämärä virta täynnä sähkövoimaa, saavutti hänet. Hänen hengityksensä muuttui raskaaksi... Huivin peittämättä jättäneellä valkoisen kaulan kapealla alalla näki hän taasen mustan samettinauhan, tällä kertaa puoleksi solmittuna. Oliko tytöllä rinnallaan taikakalu tai kallis muisto, josta ei milloinkaan luopunut? Luuleva, riehuva tunne ajoi kaiken veren hänen päähänsä -- hän olisi halusta tahtonut tempaista nauhan ja heittää sen kauvas pois. Tyttö ei varmaankaan aavistanut, mitä väkivaltaista tekoa toinen tuumi, muuten ei hän olisi niin kiitollisella ja sydämmellisellä katsannolla katsonut ylös; hän irroitti hiljaa kätensä ja astui pöydän luo taasen pannaksensa koppaan sideaseensa.

"Kiitän teitä", sanoi tyttö helpoituksen hengähdyksellä, ikäänkuin raskas taakka olisi hänen sydämeltään nostettu. "Huomenna tulen taasen katsomaan haavaa".

Tähän ei toisella ollut mitään sanomista, eikä hän vastannutkaan. Hänen sisällänsä pahat toiveet ja petolliset keinot kehittivät salaa aikeitansa. Hän näytti tosin sangen tyyneesti katselevan tytön toimia, ja kuitenkin uneksi hän, että vihuri tempasi tämän pienen majan, nosti sen kokonaan ja vei sen pikemmin kuin höyryhepo, siivitettynä kuin toivoisa ajatus, äkkiä ilman läpi, sievästi laskeaksensa sen Markuksen huvilan puistoon lähellä Berliniä... Kauvaksi, kauvaksi Thüringin metsiin jäi silloin itsekkään ullakkokammarin neidin selittämätön voima, Grafenholzin metsänvartijan huone luoksensa vetävine voimineen ja selittämättömine arvoituksineen -- temmattuna irti kaikesta, joka häntä piti täällä, olisi tuo lämpymästi toivottu pakoitettu kääntymään ainoasti häneen ja hänen suojelukseensa -- eikä hän milloinkaan laskisi tyttöä. -- Niin, lähes sellainen oli tuo petollinen verkko, joka solmu solmulta valmistui hänen seisoessaan tytön rinnalla ja hengittäessään orvokkien tuoksua -- kotiopettaja neidin mielituoksu, jolta palvelijankin karkeat vaatteet lemahtivat.

Ja mikäpä häntä estikään itse näyttelemästä vihurin osaa, ja äkkiä riehahtavalla kosinnalla voittamasta hänen rakkauteensa valmistumattoman. Ei mikään muu kuin tuon älykkään pienen tytönpään tahdon voima. Ja tahtoiko hän todella nähdä, amtmannin piian lyhyesti selittävän ja kiittävän eikä tahtovan tulla Markuksen rouvaksi ja huvilan haltijaksi. Koti-opettajan elämän-pyrinnöiden rinnalla oli sellainen päätös sentään uusi ja kuulumaton -- mutta ettei se toisella tavoin lankeaisi, sen tiesi hän, herra Markus nuorempi, jonka oli tapana kotona jotenkin säästämättä ja ankarasti esiytyä hienoissa puvuissa esiytyvää kiekailua vastaan, hän oli nyt varallaan ja puri huuliansa, ettei ainoakaan tulinen sana häneltä toisi purevaa, kieltävää vastausta työpukuiselta totiselta tytöltä.

14.

Herra Markuksen oli ylipäänsä mieleen, että rouva Griebel astui hänen luoksensa. Hän jutteli aina sangen mielellään rouvan kanssa, mutta tällä hetkellä tunsi hän sydämmessään syvimpää vastenmielisyyttä, kuullessaan nahkakenkien narisemisen jotka kovalla melulla tulivat rappusia ylös astuen. Hän näki miten tämän kuultua kova puna lensi tytön poskille. Tyttö ei sentään hämmästynyt, vaan kiinnitti sidettä aivinaiskäärönsä ympäri rouva Griebelin aukaistessa oven.

Rouvan pikku tytärkin, Louise, oli tällä kertaa mukana. Lautasilla, joita molemmat kantoivat, oli tuskin tilaa mehu- ja seltterivesipulloille, kahvikaluille, arnikaoljylle ja laastarille ja Jumala tiesi mitä kaikkia kunnon rouva oli koonnut.

"No --?" kysyi hän pitkäveteisellä äänellä ja silmäripseet kummastuksesta korkealle nostettuina, seisoen ikäänkuin naulattuna rappusien ylimmäisellä askeleella. Ja pikemmin kuin tavallisesti katsahti hän tyttäreensä, sekä levitti itseänsä ehdolla niin, että ruumiillaan melkein täytti oven leveyden ja siten melkein kokonaan sulki näköalan uteliailta pieniltä silmiltä, jotka tiesi takanansa olevan.

"Niin, nyt tulette myöhään, parahin rouva Griebel", sanoi herra Markus. "Ei sentään ole niin pahasti ettei ole vanhaa aivinaista, eikä arnikaa käsillä, kuten maatilalla näyttää olevan. Kokemattomalle kädelleni sattui onnettomuus siellä, ja kun kauhistun hirveästi kaikkia siteitä -- minä olen jotensakin arka -- riensin tieheni, mutta turhaan" -- tässä hän totisella katsannolla kohautti olkapäitään. "Apu seurasi kantapäilläni ja tahdoinko vaiko en, täytyi antaani tapahtua mitä tehtämän piti. Ja katsokaas nyt, huolellisin kasvatusäideistä. Ammottava haava on neulottu, neulottu taiteen kaikkien sääntöjen mukaan ja tahdonpa nähdä sen, jolla on mitään muistuttamista siteen suhteen".

-- "Onko se mahdollista -- neulottu!" näin sanoen laskettiin lautanen helisten pöydälle, eikä siis ollut kielletty pikku Louisenkaan astumasta sisään.

"No, nyt on siis kaikki hyvin", tuumi rouva Griebel. "Mutta tästä lähin saatte, herra Markus, toistaiseksi säästää arkuutenne, sillä enhän minäkään eiliseltä ole... Kunniani kautta, side näyttää todellakin, ikäänkuin sen olisi tehnyt vanha lääkeneuvoksemme Heinrichsdalin linnasta itse -- hän on kunnon mies, kiitetty lääkäri, herra Markus. Niin tuollaisen siteen edessä, kuin tuo on, täytyy todellakin Tillrodan vanhan parturin väistyä häpeäloukkoon. Ja sen olet sinä tehnyt? Ja olet vaan amtmannin piika". -- Hän kiinnitti terävästi silmänsä tyttöön. "No, sano minulle, missä teidän seuduillanne piioille opetetaan tuollaisia miehen töitä? Eipä laitoksessakaan, jossa Louiseni kuitenkin oppii kaiken, mitä ihminen oppia voi, sellaista tapahdu vai miten Louise?"

"Ei, äiti", vastasi pikku tyttö, joka tähän asti vaiti ja kummastellen oli katsellut amtmannin kaunista piikaa. -- "Mutta eräs toveri, joka pääsiäisestä saa paikan kotiopettajana eräällä tilalla, etelä Venäjällä, käy nyt diakonissalaitoksessa oppiaksensa sairaita hoitamaan".

"Vai niin! -- Siinäpä se onkin. -- Neitinne tuolla on myöskin sellainen ja sinä olet häneltä oppinut", sanoi rouva Griebel tytölle, joka tyyneenä, mutta pois käännetyin kasvoin lopetti tuomiensa kapineiden järjestämisen ja nyt painoi kopan kannen kiinni. "Todella olikin sangen hyvin ja sopivasti että hänellä oli sinä tänne lähetettävänä tällaisessa tapauksessa. Luonnollisesti ei hän uskaltanut itse tulla tänne, miehen huoneesen sepä amtmannin veljentyttärelle olisi kaunista ollut. Huh! Olisinpa halunnut kuulla, mitä alamaiseni tallissa ja keittiössä olisivat silloin sanoneet".

Kova puna leimahti nuoren tytön poskille ja hänen kätensä liikkuivat nopeasti aukaistaksensa suuren valkean huivinsa taakse sidotut kulmat.

"Mitä puhutte?" huoahti herra Markus terävällä ja vihastuneelle äänellä. "Missä nyt on kunnon rouva Griebelin terve ja selkeä äly? Tahdon vaan kysyä teiltä, ken älykäs ihminen alistuisi niiden ajattelemattomien tuomioiden alaisiksi, joita alamaisenne lausuvat? Lääkärin apu, sama se keneltä se saapuu, on seuraelämän usein tyhmien tapojen yläpuolella. Olisipa minusta sievä auttaja, joka hukkuvan tai verta vuotavan ihmisen nähdessään rupeaisi tuumailemaan sopiiko auttaa hädänalaista".

"Ei veren vuoto niin vaarallinen ollut, herra Markus", sanoi rouva Griebel, vähääkän oikaisusta huolimatta ja järkähtämättömän tyyneesti. "Kauniille puheellenne kunnia, mutta eipä se niin sattuma ollut. Naisen hyvää mainetta voi karkea seura, jota tarkoitan, johonkin määrin vahingoittaa, -- siinä pysyn -- aivan kuin ilkeät hiiret järsivät parhaimmankin silkin, kysymättä onko se hieno. Kuulisitte vaan kerrankin, miten kielet tärisevät kuin myllynkivet tuolla mäen tuvassa, esimerkiksi tuosta puhuttaessa" -- hän näytti tyttöä -- "mutta en enää tahdo toria saada -- ei Jumala varjelkoon, olen hiljainen kuin muuri", keskeytti hän itsensä.

"Sitä minäkin nöyrimmästi pyytäisin", sanoi herra Markus totisesti ja synkällä katsannolla.

"Olettehan totinen, ikäänkuin seisoisin oikeuden edessä, herra Markus. Eikö totta, 'kunnon rouva Griebel' on yhtäkkiä muuttunut vanhaksi syöjättäreksi, kaiken nuorison ankaraksi viholliseksi sen luulenkin. Mutta se en ole, en ole milloinkaan ollutkaan. Kauniit, nuoret tytöt ovat aina, omassa nuoruudessakin minua ihastuttaneet ja olen mieluisasti katsellut ja ihastellut tuollaista muhkeata tyttöä, jonkalainen itse en ole ollut, en ole ollut kaunis, minulla oli yhtäläinen ympyriäinen, paksu pää, kuin nytkin ja sentään kelpasin Pietarilleni. No, kuten sanon, on aina sydämestäni vihlaissut, jos yhtäkkiä joku tyttö, josta olen pitänyt, on tarttunut pauloihin, ja ihmiset ruvenneet häntä sormellansa näyttämään, niin ei sinun tarvitse hiipiä pois", sanoi hän, kääntyen tyttöön, joka oli hiljaa astunut ovelle ja aikoi avata sen, ja otti samoin kuin maantielläkin sahamyllyn vieressä tytön esiliinasta kiinni. "Mitä sanon, sopii sinullekin, juuri sinulle... No, ei sinulla ole nyt suojelustilkkua, nyt oikein näkee, miltä näytät. Sinä olet kaunis tyttö -- sitä ei kuitenkaan voi kieltää. Kaukaa saa todellakin sellaisia kasvoja etsiä --".

Hän vaikeni hetkeksi, oikein hämmästyneenä, sillä viimeiset sanat kuultuansa oli tyttö siepannut kaulahuivin ja äkkiä peittänyt kasvonsa. Mutta seuraavana hetkenä sai pyhä kiukku vallan tyyneessä rouvassa ja hänen aina tasaisessa mielessään.

"Mitä? Oletko katoolilainen, nunna, koska tämä näyttää sinua kiusaavan. Onko häpeällistä, että rehellinen rouva katsoo kasvoihisi. Heikkari, sinä olet oikea pyhimys. Kerro minulle, oletko metsänvartijan huoneessakin sellainen arka ja ujo kana".

Korkea huudahdus Louiselta keskeytti äkkiä tämän rangaistussaarnan... Tytön äkkinäisesti äsken liikehtiessä oli irtonaisesti solmittu samettinauha pudonnut lattialle. Ei hän enemmän kuin vihastunut rouvakaan ollut sitä huomannut, mutta sitä suuremmalla jännityksellä oli herra Markus nähnyt, miten nauha valui alas. Äkkiä kumartui hän ja otti sen ylös -- kultaraha rippui nauhassa. Tämän rahan nähtyänsä pieni Louise päästi riemun huudahduksen.

Samassa silmänräpäyksessä sattui vieraan tytönkin katse nauhassa rippuvaan kultarahaan ja molemmin käsin tarttui hän kaulaansa.

"Se on minun muistotukaatini", selitti hän tyyneesti ja ojensi kätensä sitä kohti.

"Vai niin! Sinun! kuuleppas tyttöseni, sitä en tahdo päähäni saada. Miten sitten olet saanut niin arvokkaan koristuksen?" kysyi rouva Griebel, tyyneesti lykäten pelästyneen Louisen sivulle itse taistellaksensa tämän taistelun. "Tuon muistorahan tunnen yhtä hyvin kuin minkä muun tahansa tässä maailmassa -- se on Louiseni, niin totta kuin kaks kertaa kaks on neljä... Sellaiset ikivanhat perhekalliudet eivät joukottain lennä maailmassa -- sen sanoi vanha ylimetsänhoitajamme itse -- edespääsö-päivänä antaessaan pikkutyttärelleni tämän tukaatin -- se oli oikein juhlallinen hetki ja vieläkin käy kylmä väre selässäni sitä ajatellessani... Ja sen vuoksi sano nyt vaan -- eihän mitään onnettomuutta ole tapahtunut -- eikö totta, sinä löysit muistotukaatin tuolta portin ulkopuolella, ja se houkutteli sinua kerran koettelemaan, miltä tuollainen kaunis kiiltävä kapine sinulla näyttäisi".

Tyttö vaaleni silloin koko kasvoiltansa.

"Löydettyjen korujen kantaminen ei ole parempaa kuin niiden varastaminen", sanoi tyttö sitten näennäisellä ponnistuksella.

"Mitä nyt -- varastaa!" huudahti pieni paksu rouva, pudistaen päätänsä. "Ken sellaista väittääkään, narrimainen tyttö? Et sinä siltä näytäkään. Vanha ja kokenut ihminen kuten minäkin, tietää heti mistä 'Taavetti olutta osti'. Jos ymmärtäisit olla pitkäsorminen, olisit kyllä hankkinut parempia vaatteita verhoksesi. Mutta sinä olet nuori ja täytyy turhamielisyyttäsi katsoa sormen läpi. Jumala varjelkoon minua toimittamasta sinulle mitään ikävyyksiä tämän tähden. Minä olen aivan iloinen saatuani muistotukaatin takaisin".

"Ei se sitten tämä tukaati tule olemaan", selitti tyttö päättävästi. "Sellaisessa tapauksessa pikku tyttärennekin kantaisi koristusta, joka ei ole hänen. Tämä on jo monta vuotta ollut minun omani", -- sanoi hän samalla kääntyen totisena herra Markuksen puoleen -- "ja -- minun _täytyy_ se sanoa ja todistaa -- se on ennen ollut ylimetsänhoitajan rouva-vainajan. Olkaa hyvä ja katsokaa leimaa. Se on ensimäisiä Sicilialaisia kultarahoja kahdenneltatoista vuosisadalta --".

"Aivan oikein", todisti herra Markus tytön sanat. "Minä tunnen rahan ja sen päällekirjoitus kuuluu:

"Sit tibi Christi, datus --"

"Quem tu regis, iste ducatus",

paatti tyttö lauseen.

Herra Markus laski hymyillen muistorahan tytön käteen.

"Mitään todistuksia teiltä ei oikeastaan tarvita. Yksi asia vaan herättää ihmetystäni, nimittäin että itsekäs neitinne myös voi jalomielinen olla kaunistaessaan palvelijansa tällä muistolla vanhalta ystävältään".

Punastuneena vaikeni tyttö. Taasen solmiessaan huivia joka oli päässään, pani hän riidan alaisena olleen nauhan tukaatineen kaulansa ympärille.