Chapter 10

Näin puhuessaan oli kunnon paksu, pieni rouva Griebel pienillä, puoleksi avonaisilla silmillään terävästi tarkastellut herra Markusta, sillä aina sitten eilisen, jolloin hän näki lavealta kiitetyn Griebelin eukon kahvin, oikean Jumalan lahjan, olevan koskemattomana ja jääkylmänä kirjoituspöydällä sekä noukkinut lattialta huiskin, haiskin olevat asiakirjeet, oli Hirschwinkelin uusi omistaja näyttänyt hänestä sangen kummalliselta ja juuri hetki sitten oli hän tehnyt sangen epäiltävän liikkeen, ikäänkuin tahtoisi kaikin sorminsa tarttua toisen huolellisesti kammattuun, harmaasen ja jo vaalentuneesen tukkaan. Hän ei luonnollisesti ollut sellainen nainen, joka oli tuommoista huomaavinansakaan. Hän oli nyt vasta oikein saanut puhutuksi suunsa puhtaaksi ja poistui sitten sanoen, että hänen nyt vielä tänään täytyi tyhjentää ja kuntoon asettua uutta piikaa varten piikakamarin ullakolla.

Ja sitten, auringon laskettua, tapahtui todellakin, että nopea käsi käänsi avainta balkongin ovessa ja veti salvan takaisin, ja että heti sen jälkeen talon omistaja astui ulkorappusia ja kulki eteenpäin ohrapellon ja puistomuurin välillä. Tie meni talon ulkohuonerakennuksien sivuitse, ensin pienen niityn läpi, sitten suoraan metsään. Kävelijä oli painanut hattunsa syvälle otsaan, ikäänkuin häpeisi hän vienosti huokuvaa ohrapeltoa, ja puiden tummia latvoja, jotka majesteetillisen vakavasti katselivat uutta hullutusta. Mutta tällä kertaa olikin jokainen kolina, hänen omien askeleidensa ääni, otusten hiipiminen kaukana metsistössä, vieläpä oravan liikkeetkin puiden oksilla kuuluneet kahta terävämmin ja kiihottavammin kuin tavallisesti -- kuitenkin olisi äkkinäinen "seis" joltakulta poliisivoiman edustajalta tämän polun käyttämistä vastaan antanut kulkijalle vähemmin miettimistä, kuin se ajatus, että herra Markus, ankara, säntillinen mies, hiipi täällä, arkana kuin otus, vieraalla alalla. Ja tallissa metsänvartijan huoneen vieressä olivat kutut määkineet petollisesti ja koira oli tuolla sisällä painanut kuonoansa etehisen oven alireunaa vasten ja murissut hiljaa vihastuneena vieraalle, joka hiipi ympäri taloa ja joka pehmeällä ruohostolla melkein kuulumatta kulki eteenpäin.

Kulmakamarin akkunat olivat vielä yhtä tarkasti peitetyt, kuin edellisenäkin päivänä. Ainoastaan yhdestä akkunasta, joka antoihe pohjoseen päin, oli kirkas valovista loistanut illan hämärään -- ja tämän akkunan läpi oli hän nähnyt, mitä oli aavistanut ja joka oli saattanut kirouksia hänen huulillensa ja voimattoman vihan katkeran kiukun kyyneleitä hänen silmiinsä... Niin, hän, tyttö, oli ollut siellä, hän oli seisonut lieden ääressä ja kirkas liekki oli juuri leimahtanut avonaisesta hellan reijästä ja täydellisesti valaissut tyttöä. Hän oli tuntenut halua juosta tuonne toiselle puolen ja nyrkin iskulla akkunaa vasten pelottaa tytön syvästä miettiväisyydestä, joka oli hunnun tavoin levinnyt tytön kauniille kasvoille. Mutta siihen olisi hän tuskin saanut aikaakaan -- tyttö oli äkkiä havahtunut alakuloisuudestaan, pian lykännyt hellan kehykset tulen yli ja höyryävä ruoka-astia kädessään kadonnut lähimmän oven taakse.

Mies ulkona oli vielä hetkeksi pysähtynyt seisomaan paikollaan. Sitten oli hän, oikein ojentaen itsensä, ikäänkuin pudistaen tomun jaloistaan, lujin, vakavin askelin mennyt rakennuksen akkunain ohi, niin että Dacks koiralla oli täysi syy ruveta haukkumaan. Yksi akkuna oli helissyt -- joku lienee katsonut uloskin, mutta herra Markus oli jo ennättänyt maantielle, ja käveli siinä, kuin muutkin matkustajat, jotka huolettomasti antoivat yksinäisen huoneen olla, missä oli... Ei, hänen ei enää kauvemmin pitäisi olla tämän onnettoman intohimon kurjana, kehnona leikkikaluna. Häpeä sille miehelle, joka laski intohimoisten tunteiden syvät aallot päänsä yli vyörymään! Kaiken täytyi olla ohi, ikäänkuin maanjäristys olisi punasen rakennuksen hänen takaansa asukkainensa hukuttanut. Tähdet olivat vielä aivan vaaleina ilmautuneet jotenkin vaalealle taivaalle, mutta olivat kuitenkin, ne harvat, joita polun kummallakin puolevien puiden tuuheat latvat sallivat matkustajan nähdä; ne olivat paikallaan pysyneet ja nähneet tuon eteenpäin rientävän naisen, aivan samoin kuin jo vuosia takaperin olivat loistaneet hänen lapsensa päähän. Täytyi olla runoilija voidaksensa verrata naisen silmiä näihin muuttumattomiin, vakaalla ja lohdullisella valolla tuikkiviin tähtiin. Ivallinen, katkera nauru oli aaveen tapaisesti kaikunut syvässä hiljaisuudessa. Löytyiköhän mitään enemmän keinoteltua kun sellainen sydämellinen naisen katsanto sllmälautojen tummien ripsien alla?

Siis oli vihdoinkin tämän myrskyisen viikon viimeinen päivä, lauvantai koittanut ja samalla saapui rakennusmestari, joka mukanansa toi maatilan uuden rakennuksen piirustuksen. Hän oli tarkastamassa työtä sahamyllyllä, jonne herra Markus hänet johti sekä sieltä Hirschwinkeliin päivälliselle.

Niin pian kuin hänen ajokalunsa olivat menneet talon portista, astui herra Markuskin rappusia alas, piirustus mukana, mennäksensä maatilalle. Tämän oli hän voinut itsellensä uskoa -- olipa hän koko yön ollut aivan rauhallinen, niin, niin tyyni kun ei hänen sydämensä milloinkaan olisi rauhattomasti sykkinyt. Se halveksumisen tunne, joka hänessä asui, oli hänelle voiton tuottanut onnettomasta taipumuksestansa. Ja jospa hänestä näyttikin nyt, ikäänkuin ei aurinko nyt enää loistaisi niin kirkkaasti maan päälle kuin ennen; ikäänkuin pimeä maa olisi itseensä imenyt kaiken ilon elämästä ja ilmasta, niin -- täytyi hänen oppia siihen viihtymään. Parempi on katsoa alas hautaan, kuin antaa noiden keinojen viekoitella itseänsä ja muuttua pilkaksi ja nauruksi!

Maatilan puistossa oli alettu heinän niittäminen. Aina kapealle polulle asti olivat viikatteen kohtaamat kukat ja ruoho hajallaan. Siinä oli nenäliinakin. Herra Markus otti ylös hienon, lumivalkean nenäliinan, josta vieno orvokin tuoksu virtasi. Kotiopettaja oli kävellyt tässä, ja sangen uskottavaa oli, että nyt saattoi kohdata hänet tuolla lehtimajassa työnsä ääressä tai kirja kädessä. Näin miettien pysyi hän sangen kylmänä, hän ei ensinkään tahtonut kohdata neitiä ja hänen aikomuksensa kohtaamisen tapahtuessa oli yksinkertaisesti ja sivumennen kohottaa hattuansa, mutta tämäkään ei ollut tarpeen.

Tyttö, joka oli heinän niittänyt, amtmannin piika, seisoi pöydän ääressä lehtimajassa. Hän oli, väsyneenä ja hiestyneenä työstä, hetkeksi mennyt vilposelle, varjoiselle paikalle. Viikate oli pöydällä hänen edessään sekä tukku heiniä, josta tyttö etsi kukkia.

Tervehtimättä laski herra Markus löydetyn nenäliinan pöydälle, ja hän katsahti vaan pilkallisesti tytön hoikkiin, ahavoittuneisin käsiin -- hänen täytyi ehdottomasti ajatella "uutta piikaa", joka kehuttuine työkäsineen tuskin tulisi jatkamaan kukkavihkojen sitomisen hauskaa työtä.

Ja sitten meni hän eteenpäin ikäänkuin lehtisali olisi ollut aivan tyhjä. Metsänvartija oli sanonut hänen esiytymistänsä ja olentoansa röyhkeäksi ja karkeaksi ja syytä olikin nyt tähän nimitykseen; joka paikasta ylpeä ja käskevä, "hieno herra", jonka silmissä ei siinä talossa, johon menee palvelijoita olekaan... Mutta päästyänsä pihalle oli hän aivan toisin. Vanhan rouva sairasvuoteellaan ei pitäisi saaman tietää, että maatila nyt oli sydämen syvimmästä pohjasta inhottava hänelle.

Hän levitti uuden rakennuksen piirustuksen sairaan peittelle ja iloitsi siitä iloisesta kummastuksesta jolla sairas katseli kauniin uutisrakennuksen suunnitelmaa. Siinä olikin komeita, korkeita ikkunoita, lasi-ovia, jotka johtivat verandalle. Viiniköynnökset kiertelisivät valurautaisten käsipuiden ja verandan pilarien ympäri ja ruman pihan sijaan huoneen edustalla osoitti rakennusmestarin ehdotelma kauniin, pensailla istutetun pihan. Hän selitti sairaalle, joka samalla kertaa itki ja nauroi huoneen koko tarkoituksen mukaisen sisustuksen ja pysyi ulkonaisesti aivan tyyneenä niitä naurettavia vaatimuksia ja väitteitä vastaan, joita amtmanni esitti joka äkkiä alkoi uhkua siitä ilmasta, jota oli siipiinsä saanut. Parantumaton kerskaaja oli nyt aseman valtias -- hän rakensi talon. Hän lorutteli parkettilaattiasta, samettipäällyksisistä huonekaluista, joita hankkisi saliin ja ilmaisi vilkkaasti mielipahansa siitä ettei piirustuksessa ollut mitään ajotietä, joka sallisi hienojen vaunujen päästä suoraan rapun eteen. Ja tässä käveli hän vihastuneena huoneen läpi ja pani paikatun yönutun, jonka taskusta moninkerroin pesty pumpulinen nenäliina riippui, majesteetillisesti rinnan yli kiinni ikäänkuin kalliita turkiksia olisi.

Herra Markus nauroi ja pudisti tyynnyttävästi sairaan kättä, sairas oli sellaisia väitteitä ja vaatimuksia kuullessaan pelon alaisesti katsonut häneen. Hän sanoi sairaalle hankkivansa Berlinistä mukavan rullatuolin, jolla sairaan helposti voisi muuttaa kartanoon. Ja nyt lähti hän suurimmalla kiireellä pois. Tuo ummehtunut, kamariin suljettu ilma lienee niin levottomasti ajanut veren hänen kumiseville ohimoilleen, jotka olivat halkeamaisillaan. Tämä kai ajoi hänet ulos vapaasen ilmaan -- hän meni ulos ainoastaan hengittämään raitista ilmaa niin yksin ja ainoastaan siitä syystä. Hän olisi voinut lähteä kotimatkalle pihan portin kautta, mutta tuolla ulkona oli kaikkialla päivänpaistetta ja niin polttavan kuuma varjottomalla, kivisellä ajotiellä, samalla kun puiston puut tarjosivat viileätä varjoa -- ja mistä syystä ei hän olisi saanut mennä puiston kautta kotiin.

12.

Hän vältti huolellisesti puiston portin narisemista kiinni pannessaan, ja jäi hetkeksi liikkumatta seisomaan varjostavain korkeiden vadelmapensaiden väliin, koska -- no niin, koska siinä tuntui niin vilposelta ja raittiilta... Ja nähdessään tytön tuolla niitetyllä kentällä -- miten hän juuri samassa ojentelihe itseään ja veti kotiopettajan heikosti tuoksuvan nenäliinan taskustansa, painaaksensa sitä kasvojansa vastaan -- ystävyys talon neidin ja palvelustytön välillä meni siis niin pitkälle, sen mukaan kuin hän nyt selvästi näki, aina siihen asti että omaisuuskin oli yhteistä.

Tyttö seisoi, selkä käännettynä toista kohti ja tytön hartioiden liikkeestä näki hän, että tyttö suonenvedon tapaisesti veti henkeänsä. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi hän tytön vieressä.

"Miksi itkette?" kysyi hän puoleksi ivaten, puoleksi levotonna. Tyttö päästi heikon pelästyksen huudahduksen, ja pudotti tahtomattansa nenäliinan, joka peitti hänen silmiänsä. Niin, silmälaudat olivat itkusta punaiset, mutta hänen katseistansa loisti syvin harmi kysyjälle. Tyttö ei vastannut, vaan otti taasen viikatteen maasta, ikäänkuin aikoisi uudestaan työhön huomaamatta toista kysymyksineen.

"Enkö saa mitään vastausta", kysyi toinen vielä tukahutetulla äänellä.

Tyttö selvästi taisteli itsensä kanssa.

"Ette, ennenkuin voin teille todistaa, että kovasti olette loukannut minua", kuului viimein hampaiden välistä puristettu vastaus.

"Sen tahtoisitte todistaa?" Toinen naurahti ankarasti. "Minä tosiaankin tahtoisin tietää, miten siinä käyttäyisitte! Mutta sen sanon teille", ja tässä muuttui äkkiä hänen äänensä korko ja se sai hehkuvan kajahduksen, "polvillani tahdon pyytää teiltä anteeksi, jos tämän voisitte minulle todistaa".

Tyttö katsahti, hämmästyneellä ja epävakaisella katseella toiseen -- sitten painoi hän päänsä syvään rinnalle, ikäänkuin olisi hän syyllinen.

"Tiesinhän sen", sanoi toinen tämän nähtyänsä halveksivaisesti. "Te olitte eilen illalla Grafenholzissa...".

"Te myöskin", väitti tyttö tyyneesti.

Tämä tyyni rohkeus teki toiseen vaikutuksen ja samalla häpesi hän aina sydämmeen asti sitä vakoilemista, josta tyttö oli hänet tavannut.

"Ah, en tiennyt, että metsänvartijan huoneessa tarkastellaan niitä, joista on hauska kuljeskella metsässä", sanoi hän, häilyen hämmästyksen ja pohjattoman kurkun välillä.

"Sellaiseen ei metsänvartijan huoneessa ole aikaa eikä halua", jatkoi tyttö yhtä tyynesti kuin ennenkin. "Koira rupesi haukkumaan --".

"Jos silloin katsahditte ulos sitä, jota ehdotettiin kotiin", lisäsi toinen päättäen lauseen, jonka tyttö oli alkanut. "Illallinen oli valmis, hänen tarvitsi ainoastaan istua katetun pöydän ääreen, Hänen onkin muuten oikein hyvä olla. -- Te olette jo ihmeellisesti kotiutunut ja toimekas tulevassa kodissanne".

Suurin silmin katsoi tyttö ensin toiseen, mutta sitten näytti hän äkkiä käsittävän toisen tarkoituksen. Hän punastui ja suupielensä vavahtivat ikäänkuin pidätetystä ivanaurusta.

"Ei kai ole tarkoitus, että me muutamme metsänvartijan huoneesen", sanoi hän puoleksi kysyen.

"Tosin emme 'me', jos tällä myöskin tarkoitatte isäntäväkeänne. Minä luotan, että neiti Agnes Franz nöyrimmin kiittäisi päästäksensä matelemasta entisen kamarineitsyensä kotiin ja taloon".

"Grafenholzin metsänvartijan asunto on hänen korkeutensa ruhtinaan", vastasi toinen pidättäen hymyilyänsä, "enkä tiennyt milloinkaan saavani oikeutta määrätä siitä. Muuten on aikani Thüringissä pian ohi, kun 'neiti Agnes Franz' matkustaa pois, katoan minäkin ulkona maailmalla ansaitakseni leipääni".

Sanomattoman hämmästyneenä katseli hän tyttöä.

"Minä jo voisin teistä sitä uskoa, ellen tietäisi -- että olette petollinen", sanoi hän vitkaan kääntämättä katsettansa tytöstä.

Tytön huulet vapisivat, mutta näennäisesti tyyneenä kuunteli hän tätä syytöstä.

"Minä en teitä vastusta -- miksi puhuisinkin kuuroille korville. Te katselitte oloja sumuisen lasin läpi enkä minä voi liikuttaa sormianikaan antaakseni totuuden tulla näkyviin... Sen pahempi olette yhdessä suhteessa aivan oikeassa vastakin väittääksenne, että olen petollinen --".

"Niin, naisellinen mieltymys halun suhteen, jota ei käy puolustaminen; tottuneelta ja kokeneelta salonkinaiselta olette sen keinon itsellenne anastaneet".

"En, siihen en tunnusta itseäni vikapääksi". Tyttö sanoi sen päättävästi, sekä vakavalla, ehkä suuttuneella katseella.

Toinen nauroi pahasti uskomatta tytön sanoja. "Olisi hauskaa tietää mitä metsänvartijan asunnon mies ajattelee tästä asiasta".

"Hän ajattelee ja toistaa joka päivä: 'Jumalan kiitos, että tämä kauhea, surullinen aika maatilalla nyt on ohitse'. Hän tuntee vapautuksen suloista tunnetta samassa määrässä kuin minäkin".

"Ja sellaisella lohdutuksen perusteella täytyy hänen niin pian kuin mahdollista on pian parantua siitä tuskasta, että te niin julmalla tavalla olette leikkineet hänen kanssansa?"

Ylpeästi kohotti tyttö päätänsä ja terävä vastaus pyöri selvästi hänen huulilla, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi aivan tyyneenä:

"Sanotteko sitä kovaa, raskasta työtä, jonka me, kuin uskolliset toverit olemme yhteisesti tehtäväksemme ottaneet leikiksi? Fritz Weber on rehellinen, kunnon ihminen, jota kohtaan tunnen ikuisesti olevani kiitollinen. Minä olenkin sentähden hänelle luvannut" -- kevyt veitikkamaisuuden tunne näkyi ja katosi yhtä pian kauniilta kasvoiltansa -- "olla hänen häissänsä, jospa täytyisikin tullani meren toiselta puolen. Kahden vuoden kuluttua on hän siinä asemassa, että voi silloin tuoda kotiinsa uskollisen morsiamensa Magdeburgista, jossa hän muinoin oli sotapalveluksessa".

Nuoren kartanon omistajan kasvot kirkastuivat, ikäänkuin valo olisi hänen sydämmessänsä kajastanut. "Ja te tulisitte sinne meren toiselta puolen? Aikooko kotiopettaja neitinne etsiä onneansa siellä?"

Tyttö kohotti olkapäitänsä. "Kentiesi", sanoi hän, sivumennen ja lyhyesti sekä kuljetti heikkoja sormiansa viikatteen terävää terää myöden, ikäänkuin tahtoisi siitä pyyhkäistä pilkun.

"Antakaa sen olla", varoitti hän tyttöä ärtyneenä tästä liikkeestä. "Te vahingoitatte itseänne. -- Heittäkää pois tuo hullu kapine! Te ette sitä enää tarvitse enempää kuin neitinnekään kukan maalaamista".

Tyttö antoi sen käden, jossa hän terävää asetta piti, vaipua alas, mutta ei hänen mieleensäkään tullut sen pois heittäminen.

"Minä teen työtä ja pysyn paikallani siksi, kunnes joku tulee sijaani työskentelemään", vastasi tyttö tyynesti ja totisesti. "Ja miksikä 'neitini' luopuisi taiteesta, joka häntä miellyttää, en käsitä".

"No, mutta sanoittehan itse, että hän menisi meren yli? Ja näettekö se on suora tie onnellisuuden maahan ja uneksitun kultaisen prinssin luo".

Halveksien rypisti tyttö suutansa. "Mikä suuri ajatus rikkaalla miehellä sentään on rikkauden voimasta", sanoi hän katkerasti.

Toinen nauroi. "Olisiko se mielipide väärä? Jumala varjelkoon! Se toteutuu joka päivä. Jos vaan olisi varaa antaa sataa kalliita kiviä, sekä pitää palatsia suuressa maailman kaupungissa ja satunnaisesti kaunista kesähuvilaa rehevien puistojen keskellä, niin sellainen kotiopettaja pitäisi kaikkien näiden salaisuuksien tuhlaajaa ihastuttavana, vaikka hän olisikin musta ja törkeä kuin itse perkele. Ettekö sitä usko?"

"Tietysti, koska te sen sanotte", vastasi tyttö samalla kevyellä äänellä, jolla toinenkin oli puhunut. "Sillä, jota tarkoitan, on myöskin mieltymyksensä. Eikö ole äärettömän rohkeasti häneltä, että hän uskaltaa pitää mieltymyksiä ja vastamielisyyksiä, aivan kuten tekin. Minä tiedän, että hän asettaa rikkauden etuisuudet aivan samalle korkeudelle, jonne tekin panette inhoittavat kotiopettajat -- se on paljon hänen toiveidensa määrän alle".

Tästä terävästä vastauksesta selkeni, että tyttö mitä syvimmin tunsi itsensä vihastuneeksi ja loukatuksi, ehkei toinen näkynyt sitä huomaavan.

"Älkää niin liian tietäväksi itseänne luulko!" sanoi hän nauraen. "Te olette älykäs tyttö ja minusta näytätte sielunne puolesta olevan ihmelapsi piirissänne, mutta neitinne sisällinen olento on teille jäänyt seitsemällä sinetillä lukituksi kirjaksi. Hän pettää teitä, ja menköön siis tiehensä Eldoradoonsa. Minä sydämestäni toivon hänelle kaikkea mahdollista iloa ja hyvää. Tulkoon hän tavallansa onnelliseksi, jos hän vaan jättää varjonsa jälkeensä! Ettehän te seuraa häntä -- eikö niin ole? Te jäätte Hirschwinkeliin?" kysyi hän melkein rukoillen ja syvästi vetäen henkeänsä.

Hänen sanansa eivät tehneet tyttöön mitään vaikutusta. "Minäkö jäisin tänne? -- Kentiesi vastaista kohtaloani oöottamaan?" kysyi tyttö vuorostansa sanomattoman äreällä ja pilkallisella äänellä.

"Se kai ennen, kuin luulettekaan, saavuttaisi teidät", jatkoi herra Markus ihmeellisellä tavalla puristaen nämät sanat ulos -- ne kuuluivat kuitenkin ikäänkuin riehuva sydän lyöntiänsä löisi epävarmassa äänen korossa. Hän astui äkkiä tyttöä lähemmäksi, mutta tyttö väistyi pelästyneenä sumealla katsannolla ja kohotti, ikäänkuin tahtomattansa puollustukseksi kätensä -- viikatteen kirkas terä välkähti heidän välillänsä.

"Minun täytyy kai ottaa teiltä tuon inhoittavan leikkikalun", sanoi hän ärtyneenä ja ojensi pikaisella liikkeellä kätensä viikatetta kohti. Tämä tapahtui ajatuksen nopeudella, mutta miten se tapahtui, ei kai kumpikaan heistä tiennyt -- hän väistyi takaperin ja tyttö päästi pelästyneenä huudahduksen sekä heitti viikatteen kauvas pois luotansa.

"Oliko se minun syyni", änkytti tyttö kauhistuneena.

"Ja jospa niin olisi ollutkin? Eikö se olisi ollut oikein?" kysyi hän ottaen nenäliinansa ja kääri sen haavoitetun käden ympäri. "Rangaistuksen täytyi seurata! Niin antaa tyhmä saakeli itseänsä viekoitella!" Hän veti suunsa pikaiseen ivanauruun, jolloin kauniit, valkoiset hampaat tulivat näkyviin. "Minä tiesin jo ensi päivänä -- tuolla sillalla sahamyllyn vieressä, jossa sain niin mukavia vastauksia -- että Thüringin ohdakkeet voivat pistää ja päälliseksi vielä oikein kovasti -- ja nyt taasen olin sentään niin tyhmä, että menin niiden tielle". Hän kumarsi syvään ja ivallisesti. -- "Ja nyt olemme kuitit, kaunis ujo. Minä olen osani saanut."

Tyttö ei vastannut mitään. Kokoon vaipuneena oli hän seisonut, silmät sanomattomalla kauhistuksella kiinnitettynä valkoiseen huiviin, jonka läpi suuria, punaisia pilkkuja salaman nopeudella nyt tunkeusi esiin. Heti tämän nähtyänsä riensi hän, ikäänkuin karkulainen puiston läpi ja katosi vadelmapensaiden taakse.

Huolimatta suuresta nyreydestään täytyi herra Markuksen nauraa. Tämä urhoollinen sankaritar, joka oikein rohkeasti ja urhokkaasti oli hartioillensa raskaan elon kuorman sälyttänyt, ei voinut katsella vähää veren tilkkaa, vaan jätti uhrinsa pulaan. Hän huomasi hyvin, ettei haava ollut erittäin vaarallinen ja ettei tuo pieni suonen isku voinut häntä vahingoittaa -- virtasihan veri jo muutamia päiviä niin kuumana ja riehuvana hänen suonissansa, ikäänkuin olisi hän kovassa kuumeessa, tämä kaikki teki hänen sydämestänsä oikein synkäksi ja hajamieliseksi... Hänen täytyi hävetä itseänsä. Hän ansaitsi ystäviensä ankaraa pilkkaa ja ivaa. Jos he olisivat nyt nähneet hänet, koulusta kotiin lähetetyn oppimattoman pojan perikuvana. Sellaisen tapauksen sääliväistä ivahymyä ei hän voinut ajatella nyrkkiänsä pudistamatta. Ja mitä oli tuosta halveksimisesta tullut, johon hän kääriytyi -- hyvä Jumala siitä oli hädässä kehno apu! Ensimäisellä silmäyksellä tytön itkeneisin silmiin oli koko halveksiminen kuin puhallettu pois. Ja tuo raitis rivakkuus, jolla hänen muulloin heti sekä hengellisesti että ruumiillisesti oli tapana pudistaa päältänsä kaikki huolet ja ahdistukset, ei sekään häntä nyt ensinkään hyödyttänyt, ei edes voinut tuottaa mitään epätoivon iloisuutta.

Hänen näin käydessään eteenpäin -- puistosta oli hän heti lähtenyt -- ja astuessaan yksinäistä polkua männistön läpi, jossa ei yksikään ihmissilmä häntä nähnyt, siellä oli niin hiljaista ja rauhallista ja siellä havupuiden, nuorilla, pehmeillä kasvannaisilla täytetyt oksat vilvottaen silittivät hänen paljasta, kuumaa otsaansa, taisteli hän voimakkaasti sydämessään tuskallisimman, pettyneen tunteen kuvittelun kanssa... Hetkisen oli hän koko sydämellään riemuinnut, ikäänkuin rajattoman onnen täysi päivä-paiste äkkiä olisi hänet ympäröinnyt -- tyttö oli viaton ja vapaa, ei kellään muulla ollut mitään oikeutta häneen, hän oli vastustamattomasti sen todistanut, mutta mitäpä se nyt häntä hyödytti? Hänen oli samalla kertaa täytynyt varmistua siitä, ettei hänelläkään ollut tytön omistamiseen ensinkään toivoa. Tässä eivät mitkään kaunistelemiset tai tulevaisuuden toiveet auttaneet, tai kaikki tuo, mitä sanotaan pettyneen toiveen haamoitteluksi -- tyttö ei tahtonut ensinkään huolia hänestä, sen sanoi hänelle hänen pohjasta rehellinen, totuuden mukainen mielensä, ja sen vuoksi nyt pitikin miehuullisesti kestää taistelu, ettei itsetuntoisuuden ja kunnioituksen viimeinen hitukin joutuisi kadoksiin.

13.

Hirschwinkelin puistopaviljongissa oli rasittava helle. Ei ollut pitkään aikaan satanut, päivä päivältä oli aurinko noussut ja laskenut pilvettömällä, loistavan sinisellä taivaalla, sekä oli vähittäin kuumentanut kaikki, katot, seinät, puiden oksat ja metsän pensastot, sekä pellot sangen syvälle maahan.

Herra Markuksen mielestä oli rouva Griebelillä oikein, kun hän, tosin sangen runottomasti, mutta sen sijaan oikein kiivastuneena lausui, että sellainen sopimattomalla ajalla sininen taivas, joka "koko ijankaikkisuudessa" ei nostata ainoatakaan siunattua pilveä, näytti hänestä, ikäänkuin ilkeät ja pahat kasvot, jotka pilkkasivat eläinraukkoja Jumalan luomalla maalla. Herra Markuksestakin näytti, ikäänkuin tuo kuihduttava helle, jonka vaitutuksesta kypsyneiden tähkäpäiden painama olki heikkona häilyi nuokuksissaan ja lehdet sekä kukat saivat ensimäisen, heikon, alkavaa surkastumista muistuttavan näön, tunkeusi syvälle hänen sieluunsa kaikkien huokoisten ja hermojen kautta, ikäänkuin hän ympärillään kuulisi vahingon iloista liritystä heikoista, raukoista eläimistä Jumalan luomalla maalla, joiden täytyi tyytyä siihen mitä kohtalo heille antoi, sama se jos raivokkaina pöyhistyivät tai tuskallisesti alistuivat suruun sen taakan alla, joka heille oli pantu.

Hänen haavoitettua kättänsä poltti ja olipa sangen hyvin että hän muun mukavuuden muassa oli lepohuvilaansa hankkinut raikasta vettä ja pesukaapin siihen kuuluvine kaluineen -- nyt ei hänen tarvinnut mennä oikeaan asuntoonsa eikä juosta rouva Griebelin luo, joka ei ensinkään näyttänyt hänestä toivottavalta -- mutta hän ei sentään välttänyt kohtaloonsa.

Juuri samalla hetkellä, kuin hän kastoi kätensä pesuastiaan, astui kunnon lihava rouva puhisten ja hikeä valuen rappusia paviljonkiin "iltapäiväkahvin tähden" katsoaksensa oliko hän kotona.