Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

AMTMANNIN MARIA

Kirj.

E. Marlitt

Suomennos.

Tampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella, 1883.

Tampereella, Takausyhtiön kirjapaino, 1883.

1.

Vanha ylimetsänhoitajan rouva oli jo enemmän kuin vuosi takaperin kuollut. Vuosi on pitkä aika kuolleille, jotka, kuten tiedetään, pian unhoitetaan, eikä tuo vanha nainen Hirschwinkelissä ollut, kuten sillä maanpaikalla oli tapana sanoa, jättänyt jälkeensä yhtään "ystävyyttä" [sukulaisia] -- hänen tähtensä ei ollut lähellä eikä kaukana pienintäkään palasta suruharsoa otettu eikä pidetty. Sellaisten suhteiden aikana piti kai hänen yksinäisen olonsa jäljiltä sammuman, kuten kynttilän liekin, jota sammuksiin puhalletaan, ellei elonsa ajalla hänellä olisi ollut "originalin" (omituisen ihmisen) suuresti silmiinpistävät piirteet -- ja sellaisten luonteiden muisteleminen ei katoa niin pian jälkeen jääneiden mielestä.

Ne harvat kylän asukkaat, joiden tie silloin tällöin kulki Hirschwinkelin suuren asuinrakennuksen sivu, katsahtivatkin sen vuoksi toisen kerroksen kulma-ikkunaan, toden teolla odottaen tuon pienen naisen naaman valkoisine hiuskähäröineen otsalla ja ohimoilla sekä terässankaisine silmälasineen nenällä, hilpeästi, kuten aina, pistävän päänsä heidän askeleensa kuultuaan ja katsovan ulos akkunasta. Siitäpä aina hänen terävästi tarkasteleva silmäyksensä silmälasien yli olikin heti huomannut jokaisen, miten huolellisesti tahansa salatun, reiän kyynärpäässä, jokaisen pienen tahrapilkun takin liepeessä tai hameessa, niin vieläpä kärsimyksen heikoimmatkin piirteet, ja sielläpä oli aina tilaisuuden mukaan heille lausuttu joku kova, moittiva sana, tai kehoitus köyhälle syntiselle heti huolinensa tulemaan hänen luoksensa.

Enimmin kaipasivat häntä kuitenkin metsässä työskentelemät halon hakkaajat, pienkeittäjät ja kimröökin polttajat. "Pieni metsänrouva" oli aina niin säännöllisesti ja vakavin askelin näyttäynyt metsässä. Hänen mustan huntunsa hartioiden ympäri käärityn suuren huivinsa tunsivat he yhtähyvin kuin hänen nopsat, pienet jalkansa valkoisissa sukissa, joiden yli, muinoisajan tavan mukaan, mustat kengännauhat olivat ristiin kierretyt, nämät kaikki olivat yhtä hyvin tunnetut, kuin tuo viheriästä kankaasta tehty vanha pussi, joka riippui hänen käsivarrellansa, ja tuo älykäs, valkoinen villakoira, joka juoksi iäkkään emäntänsä rinnalla.

Viheriästä työpussista oli aina tiheissä ryhmissä pilkistellyt äsken poimittuja yrttejä, joiden tähden tuo vanha selkä uupumatta oli taipunut. Sitäpaitsi sisälsi tuo vanha, tilava kangassäiliö aina koko varaston haavurin työaseita, laastarikääryjä ja lääkepulloja, sitä paitsi ei sieltä milloinkaan puuttunut muutamia palasia karheata saipuaa, sillä, kuten muiden hyväätekevien rouvasihmisten tapana on keittää köyhille lämmintä lientä, niin keitti ylimetsänhoitajan rouva heille ahkeraan suurissa pesupadoissa saipuata ja soopaa. Samalla kertaa likaisten pelotuksena ja kipeiden ja kärsiväin pelottomana lääkärinä ja kylvettäjänä, oli hän myöskin ollut oikea kauhistus, oikea paholainen Thüringissä niin yleisesti vallassa olevalle taikauskolle, ja vähinkin epäluulon kipenä, että oli ryhdytty uhriin ja loihtimisiin haavojen ja muiden ruumiin vammojen parantamiseksi, sai hänet antamaan kansalle kelpo läksyn ja lukemaan heille lakia, oikein "nuottien mukaan", kuten he sanoivat.

Hän oli kuollut luonnollisella kuolemalla kuumeesen, jonka hän sai vilustuneena etsiessään parantavia yrttejä tuulen alaisilta vuorten huipuilta. Koska hän sairastumisensa ensi hetkestä viimeiseen hengen vetoon asti oli ollut kokonaan houreissa, eikä enää tullut järjille, niin ei ensinkään ollut epäilystä siitä, että ne pahat voimat, joita vastaan hän elinajallansa oli taistellut, vihdoinkin olivat tarttuneet hänen itsensä "kauluksiin", hänen oli täytynyt, muu ei auttanut, "nähdä jonkun" metsässä ja se oli loihtinut hänet pois.

Mitään testamenttimääräyksiä ei löytynyt ja siis lankesi hänen, paraimmassa järjestyksessä oleva ja niin sanotussa Hirschwinkelissä siaitseva tilansa kaukaiselle sukulaiselle Mark Brandenburgissa, josta ei yksikään ihminen tähän asti ollut mitään kuullut, tuskin kyllä oli saatu tietää että hänen nimensä oli Markus ja hän oli suuren, Berlinin lähestöllä olevan konetehtaan omistaja.

Tämä ei näyttänyt panevan mitään huomiota uuteen omaisuuteensa. Sen hoitaminen ei liene hänelle ollut soveliasta, jonka vuoksi kaikki oli yhdessä summassa vuokrattu. Vuokraaja asui alikerrassa samalla kuin tuon aution rakennuksen ylikerrassa hiiret elamoivat kaikessa toivottavassa vapaudessa. "Niin", oli vuokraajan kauniimman puolen, rouva Griebelin tapana lausua, halveksien nyykäyttäen päätänsä, "niin, hämmähäkit kyllä vielä inhoittavilla harmailla kutomuksillaan tukkivat avaimen reiän", sillä kerrokseen pääsy oli yhtä vähän myönnetty hänelle, kuin heidän majesteeteillensa luudalle ja harjalle.

Thüringerwaldin korkeammalla siaitsevilla osilla eivät viljakasvit oikein hyvin menesty. Niittymaat ja perunapellot ovat vallitsevina. Kapeat laaksokäytävät ovat usein penikulmaa pitkinä viheriöinä juovina, kuten samettivyöt metsää kasvavien vuorten välillä; ruohovyöt, ja myöskin siellä täällä joku viileä mulloista rikas puro, ja valkoinen, tasainen lehtokäytävä vaihtelevat täällä toistensa kanssa. Hirschwinkelin sitä vastoin muodosti kolkoilta tuulilta erittäin hyvin suojeltu ja kuitenkin auringon valaisema rotko vuorien välissä, jonkunmoinen saari, jossa kesätuuli sydämensä halusta voi edellänsä ajaa korkealle aaltoilevaa viljaa ohrapelloilla, niin saattoipa se tepastella, kullalta loistavilla, kallisarvoisilla nisupelloillakin.

Tuo kaunis tila oli jotensakin erillään vilppaamman liikkeen alaiselta tieltä, ikäänkuin metsäkulissien takana. Siksi saattoikin aivan helposti tapahtua, että tuo outo, joka jo pitkän hetken oli kulkenut eteenpäin metsätiellä, äkkiä pysähtyi siemauksella raitista lähdevettä itseänsä vahvistaaksensa otaksuttavasti vieläkin pidemmälle matkalle.

Tämä lähdevesi, joka jyrkältä lirisi, alastomien, toisiinsa kietoutuneiden kovin kallellaan olevan männyn juurien lomitse, oli kylmää kuin jää ja maistui oivalta. Matkamiehen pieni hopeainen pikari täyttyi ja tyhjentyi useita kertoja, sitten lähti hän edelleen.

Vasemman olkapäänsä yli rippui hänen matkaviittansa ja sivulla nahkanen väsky, kevyt varustus matkalla. Muuten saattoi helposti luulla tuon solakan miehen vaalean harmaassa puvussa käveliäksi, joka kokonaan näkyi vaipuneen siihen nautintoon, minkä metsän kauneus hänessä herätti, niin huoletonna ja hyvässä levossa seurasi hän tietä, jossa se, ikäänkuin leikattuna pyökkimetsän hämärään, tunkeusi eteenpäin puurunkojen välitse.

Hän oli tähän asti kulkenut aivan yksin, ei hän ollut kohdannut ainoatakaan ihmishenkeä. Hän näki oravien hyppelevän oksalta oksalle, hän näki horsmien viheriät leveät lehdet tien varrella hiljaa häilyvän, kun joku pieni eläin liikkui tuossa viherikössä, jonka metsämullan kasvattama voima oli lykännyt aina pyörän jälkiin asti tiellä. Heikot tuulenpuuskat toivat hänelle mansikoiden tuoksun ja samalla hetkellä myöskin paistettujen perunain ruokahalua herättävän hajun. Kaukaa tunkeusi heikosti hänen korviinsa kirveen iskujen ääni, jo neljännen osan tuntia oli matkaajaa oikealla puolella seurannut juoksevan veden hiljainen lirinä, puroa ei hän sentään saattanut nähdä. Mutta nyt harveni metsä vähittäin sille puolen, ja auringon valaisemia niityntilkkuja tuli näkyviin; tuon ruohon peittämän palstan keskitse riensi pikaisin aalloin puro, joka kauvempana pyöritti sahamyllyn ratasta. Synkkien puiden ahtaan puitteen väliin oli kokonainen, pieni metsä-idylli koko lumoavassa voimassaan mahtunut. Kapea silta johti puron yli, jotenkin alkuperäinen siltarakennus, jonka harvojen, ammottavien palkkien väliltä sillan alla kuohuva vesi katseli päivän valoa.

Vieras kiirehti askeleitaan. Hän astui sillalle, siitä saadaksensa täydellisen yleiskatsahduksen tuosta kauniista maaseutukuvasta, mutta hän ei näyttänyt tuntevan sitä salaista ansaa, jonka sellainen, huolimattomasti puron yli tehty puulaituri voi kohdussaan sisältää, sillä luodessaan ihastuneen katseensa myllyä kohti, vaipui hänen toinen jalkansa äkkiä ja hän huomasi sen istuvan kiini kiilattuna sen petäjärungon, joka muodosti laiturin äärimmäisen syrjän, ja lähimpänä olevan palkin väliin.

Pieni kirous huulillansa ponnisti hän itseänsä, näyttäen kaikkia kärsimättömyyden ja harmin merkkejä, vetääksensä jalkansa pinteestä, mutta sillassa ei ollut käsipuita ja pintehessä olevalla ei ollut edes kävelykeppiä apunansa, johonka olisi voinut nyt tarpeellisessa perinpohjaisessa voimain ponnistuksessa nojautua. Liikutettuna ja vähän harmista vavisten lakkasi hän turhista kokeistansa ja katsoi ympärillensä etsiskellen apua, jota, tuossa yksinäisessä laaksossa kuitenkin näytti sangen mahdottomalta saada.

Samassa silmänräpäyksessä kääntyi naishenkilö sahamyllyn kulmasta ja ohjasi askeleensa siltaa kohti. Hän kantoi päänsä päällä suurta tukkoa äsken niitettyä heinää, jota taakkaa hän kannatti toisella, ylösnostetulla kädellään. Kaikesta, min nähdä voi, otaksui hänen palvelustytöksi, nuoreksi, kainoksi talonpoikaistytöksi, joka näytti tuntevan jotain pelkoa vieraasta sillalla, sillä hänen alussa nopea käyntinsä silminnähtävästi hidastui vieraan huomattuansa.

"Hei, kuule, riennä vähän lapseni", huusi hän kärsimätönnä tytölle.

Tämä seisahtui nyt ikäänkuin kiininaulattuna.

Sillalla oleva mutisi hampaidensa välissä jotain äärettömästä moukan tyhmyydestä sekä teki taasen epätoivoisen kokeen päästä irti. Tytölle lienee selvinnyt nähdessään nämät hänen ponnistuksensa, ettei tässä mitään pelättävää ollut, vaan pikemmin oli hän avun tarpeessa oleva ihminen. Tyttö ei kauvemmin arvellut, vaan meni hänen luoksensa.

"Kas -- ettäs jo huomasit, etten minä mikään ihmissyöjä ole", sanoi hän, lähemmin tyttöä tarkastamatta. "Ja nyt sinun täytyy auttaa minua pintehestä. Asetu tähän aivan viereeni, mutta seiso vakavana, että saatan panna käteni olkapäällesi".

Tyttö lähestyi nyt häntä sanaakaan lausumatta, mutta samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän aikoi nojata häneen, huomasi hän, miten tyttö salaa kajosi heinäkimppuun sekä otti siitä suuren heinätukon olkapäänsä ja käsiensä väliin -- miten naurettavaa! -- talonpoikaistytöllä oli arka iho. -- Hän pysähtyi liikkeessään ja veti kätensä takaisin. "Etkö tahdo?" kysyi hän hyvällä tuulella.

"En -- -- oikeastaan en! Mutta ei sahuri eikä hänen renkinsä tule kotiin ennen iltaa ja vaimo myllyssä on heikko ja kipeä".

"Vai niin, minun täytyy siis, kuten ketun ketunraudoissa, pysyä pintehessä, ellet sinä armahda minua".

Hän nojautui eteenpäin heittääksensä silmäyksen tuon suuren, valkoisen huivin alle, jonka hän auringon paisteen suojaksi oli heittänyt päänsä yli ja solminnut leu'an alle. Mutta huivi ulottui kauvas eteenpäin, kuten leveä hatunräytä ja varjosti aina tuntemattomuuteen asti otsan ja nenän. Kasvojen ala-osa taasen vielä enempi katosi tuon solmitun huivin paksuihin laskoksiin: -- jos hän oli kaunis vaiko ruma, jäi siis selville saamatta.

"Niin, pikku-häveliäs, tässä ei muu auta. Sinun täytyy suvaita", lisäsi hän pidätetyllä pikku-hymyllä. "Otaksu olevasi laupeuden sisko ja tee se kristillisestä rakkaudesta".

Tyttö oli vaiti ja nojasi vasemmalla kädellänsä lantiotansa vastaan saadaksensa enemmin voimaa asemalleen. Hän oli pitkä, solakka, kaunisvartaloinen tyttö ja seisoi lujana kuin muuri, kuu toinen nyt, kädellään nojautuen hänen olkapäähänsä, koki äkkinäisellä nykäyksellä vetää jalkansa pintehestä. Heikko valitus, pieni, puolinainen kirous hampaiden välistä kuuluivat tytön korviin; sitten juoksi pinteessä ollut, äkkiä vapautettuna keskelle siltaa ja polki jalallansa useita kertoja tullaksensa vakuutetuksi, että kärsinyt jalka oli vahingoittomana.

Sill'aikaa läksi tyttö edelleen.

"Odota -- sana vielä", huusi hän tytön jälkeen.

"Ei ole aikaa. Kala pahenee", vastasi tämä huoletonna käyden eteenpäin. Puoleksi kääntyen näytti hän, että hänellä oli pieni verkko, jossa oli yksi mullo, oikealla käsivarrellaan riippumassa.

"Eikö sitä sellaisessa tapauksessa olisi mahdollista palkita, miten?"

"Ei!"

"Ei? -- Siis ei... Mutta miten on kiitollisuuteni laita?" --

"Pitäkää se itse!"

"Vai niin! -- Sinä olet lyhyt-nokkainen, lapseni", nauroi hän, pistäen taskuunsa takaisin silkkihuivin, jolla oli pyyhkäissyt viimeisenkin tomuhiukan sattuneesta jalastaan. Heti oli hän tytön rinnalla.

"Minusta näyttää", lausui hän, "ikäänkuin piileisi tuon ruman huivin alla hiton uhkamielinen pää. Mutta miten kävisi, jos olisin yhtä kova kuin sinäkin, enkä ensinkään tahtoisi apuasi lahjaksi?"

"Sitten teette paraiten, että heti käännytte takaisin paikallenne sillalla".

Hän pyrskähti kovaan nauruun ja koki vielä kerran uteliaana, heittää silmäyksen varjostavan huivin alle. Tytöllä oli synnynnäistä sukkeluutta; "moukan tyhmyyttä" ei varmaankaan ollut enempää hänen kasvoillansa, kuin huulillansakaan. Tyttö käänsi äkkiä päänsä sivulle ja hänelle jäi vaan tytön vartalon tarkastaminen. Tyttö oli karkeasti puetettuna. Vanhasta hameesta olivat hiat pois ratkotut ja niiden oli täytynyt tehdä tilaa liinakankaisille hioille, jotka pitkinä ja lumivalkeoina ulottuivat aina käsivarsien yli. Rintaa ja selkää peitti rääsyinen, monesti pesty pumpuli-huivi; kovaksi tärkätyn, sinisen esiliinan kankeat laskokset kaikkea muuta paitsi kaunistivat hänen vyötäisiänsä ja lanteitansa. Epäilemättä kuului tyttö palvelusväen luokkaan. Hameella, vaikkapa muutettu ja työpuvuksi alennettukin, oli kuitenkin sellainen leikkaus, jollaisia kaupungeissa pidetään sekä johti se varmaankin alkunsa emännän vaatevarastosta.

"No, sitten tahdon minä samarialaispalveluksestasi edes puristaa kättäsi".

Hän veti reippaasti hansikan oikeasta kädestään, valkoinen, roteva käsi, kaunis kantasormus sormessa ja ojensi kätensä tytölle.

"Minun käteni on kova", lausui tämä, vetäytyen takaperin. Oikean kätensä, josta kalanverkko rippui, hautasi hän samalla oikein syvälle esiliinansa poimuihin.

"No niin, senpä olisi minun pitänyt ymmärtää", vastasi hän leikillisesti. "Ohdakkeet Thüringissä pistävät, jos niihin kosketaan, sen huomasin jo tuolla sillalla. Palveletko tuolla myllyllä?"

Tyttö oli hetken vaiti, sitten vastasi hän: "Myllysahurilla ei ole varoja pitää ensinkään piikaa. Hän on vuokrannut myllyn, se kuuluu Hirschwinkelin kartanoon". -- Sitten kiirehti hän askeleitaan ja meni tietä eteenpäin suorana kuin mänty metsässä, tukien heinätukkulaa, jota hän kantoi päänsä päällä ja katsomatta oikealle tahi vasemmalle. Hän näytti peittämättä, ettei hänellä ollut halua enempi tutkituttaa itseänsä.

Tuo maaseutulaisen suvaitsemattomuus näytti suuresti matkustajaamme huvittavan. Hän oli vielä nuori mies, joka keveellä kävelyllään ei jäänyt tuumaakaan tytön jälkeen.

"Siis kuuluu mylly kartanoon", toisti hän kysyvällä äänellä. "Mutta, näetkö, näetkö nyt tiedän myöskin, mistä olet kotoisin. Tämä tie johtaa suoraan Hirschwinkelin asuinrakennukseen?"

"Se johtaa myöskin maatalolle".

Hän seisahtui hetkeksi. "Niin, tuo pieni, kartanoon kuuluva arenttitila, jota häverikköön joutunut amtmanni vastoin lakia ja oikeutta pitää hallussaan".

Tässä kääntyi pää heinätukkulan alla ylpeästi ja pikaisesti liikahtaen häntä kohti. Kasvojen ala-osa kohoutui samassa huivin laskoksista ja silmänräpäyksessä näki vieras pienen, kauniin suun vaaleanpunaisine huulineen, joiden ympäri viha piirsi viivojaan.

"Minä olen amtmannin luona", lausui tyttö, ikäänkuin kerrallansa katkaistaksensa hänen puheensa. Tuo orjuuden ikeessä oleva eläinraukka oikein uhkasi.

"Mitä hittoja -- sitten olenkin oikein loukannut sinua, sinä varmaankin pidät isäntääsi suuressa arvossa?"

Tyttö oli vaiti, uhkamielisyydestä kuten näytti.

Hän hymyili salaa. "Sinä olet minusta omituinen, sinä. Mutta palvelethan sinä amtmannilla! Se on jotain; mutta tiedätkö, sen vuoksi onkin minulla valtaa ylitsesi".

Tyttö vetäytyi ehdottomasti takaperin.

"Niin, niin -- suoraan sanoen; minä voin pitemmittä mutkitta ottaa sinulta tuon heinätukkulan, voin ottaa huivisi pantiksi, ellet saata todistan isäntäsi täyttä omistusoikeutta siihen niittyyn, josta äsken niitit heiniä. Hän ei maksa vuokraansa, vaan ottaa sentään hyötyä maalta, joka enemmän kuin vuosi ja päivä sitten ovat häneltä pois tuomitut. Mitä sinulla on nyt tähän vastaamista?"

Aluksi ei tyttö näyttänyt saavan sanaakaan suustansa, mutta sitten lausui hän matalalla äänellä: "että teidän täytyy olla Hirschwinkelin uuden herran".

"Se minä olenkin. Etkö nyt jo huomaa, että sinulla on paljon syytä olla hyvä minua kohtaan".

"Minun -- teitä kohtaan?" Rajaton liikutuksen tunne näytti kulkevan tytön koko olennon läpi.

"Älä pelästy", nauroi hän. "En minä ole mikään huono ihminen; päin vastoin -- nyt en ensinkään ota vastaan tuota kovaa kättä, joka äsken niin ylpeästi minulta kiellettiin tuolla pienellä liikahduksella: 'älkää koskeko minuun', en, vaikka se kuinka ystävällisesti minulle tarjottaisiin... Mutta kaikissa tapauksissa tahtoisin sinun olevan hiukan kohteliaamman minua kohtaan". --

"Niiden ihmisten, joita rakastan, vihollista kohtaan?"

"Vihollista? -- Hm. Niin, sinulla on aivan oikein, sen suhteen, että minä olen kaikkien pelaajien ja tuhlaajien leppymätön vihollinen ja sinun amtmannisi on sellainen, jonka vertaista täytyy hakea".

Tytön rinnasta kohosi huokaus ja huolestuneena änkytti hän: "Silloin kai te minun".

"Sinun rakkaan herrasi kanssa teen riidan lyhyeksi, tahdot sanoa", tarttui hän toisen puheesen sangen ankaralla äänellä, muuttamatta kasvojensa väräystä. "Sen ymmärtää itsestänsäkin. Minä kyllä hänet opetan ja heti sittenkin, ilman armoa -- tuon tuhlaajan, isonkehujan -- siihen saat luottaa -- asioissa en ensinkään ymmärrä leikkiä... Tiedätkö nyt, ken on edessäsi?"

"Kyllä, rikas mies, josta jo raamatussa kerrotaan".

"Aivan niin! Mies, joka ei ensinkään pääse taivaasen, juuri sentähden että hän on rikas -- se raukka! -- Niin, niin, sinä olet oikeassa, tyranni, verenimijä, ihminen, jolla raha-asioissa on kivikova taikka vieläkin paremmin ei ensinkään sydäntä, kuten käytännöllisen asiamiehen tulee... Mutta, älä nyt niin juokse, tyttö!"

Tämä olikin todella alkanut käymään oikeata ryntäysmarssia ja tällä kertaa jäi herra Markus jälkeen. Hän katseli kiinteällä huomiolla tytön perään. Niin, jospa tuo ruma, rääsyinen puku rumentikin tyttöä, jalo vesa oli hän ainakin Thüringin honkametsissä, ilmiö täynnä eloa ja itse tietämätöntä suloa, hoikan, nuoruuden voimaisen ruumiin kaikissa liikkeissä... Vahinko tuosta vartalosta, jota päivänpaiste, työ ja köyhyys kuihduttivat ja kalvoivat, pian tehdäksensä sen köyryksi kulmikkaaksi, ennenaikaansa vanhentuneeksi vaimoksi... Epävarmaa oli kuitenkin, josko ei pää, heti kun varjoava huivi pois putoo, tekisi ruumiin aatelin ja sulon tyhjäksi. Tuo lempeästi piirretty suu ei läheskään ollut takauksena siitä että tyttö ei ollut karsas, ettei hänen kasvonjuonteissaan ollut jotain jokapäiväistä, ettei hänessä ollut pisamia, ettei hän ollut punatukkainen -- mutta ei tuon valkoisen huivin kulman alta pisti juuri esiin loistavan, mustan hiuskähärän kärki -- ei, punatukkainen ei hän ollut.

2.

Tuskin oli tyttö ehtinyt parikymmentä askeletta eteenpäin, kun pieni, vahva rouva ruskeassa olkihatussa ja avarassa röijyssä astui esiin ajotielle vinoon tulevalta polulta. Hän meni suoraan rientävän tytön luoksi ja piteli häntä kiini esiliinasta.

"Kuules nyt, tyttö, onko teillä todellakin", kysyi hän, "niin ylellisesti kalliita perunoita, kun sinä kesäkuun lopulla, se on kesäkuun lopulla, niillä tukit kerjäläiskakarain likaiset suut". Nämät sanat eivät kuuluneet torumiselta, rouva puhui sangen vitkaan ja miettivästi, mutta painolla. Kuului, että hän oli tottunut kaikessa ystävyydessä oikaisemaan kansaa. "Jok'ikinen päivä konttaan minä nelin ryömin kellarin nurkissa löytääkseni vielä jonkun hienon salaatiperunan pöydällemme ja tuolla" -- hän viittasi samalle suunnalle, mistä tyttö juuri oli tullut -- "ja tuolla paistavat he sellaisia joukottain tuhassa. Eikö sen pitäisi suututtaa ihmistä. Me maksamme minuutillansa, täsmällisesti kalliin vuokran huonosta maasta ja sinun amtmanniväkesi korjaa sadon paraimmilta pelloilta, he elävät niin kauvan kuin päivä paistaa yhdessä humussa, eivätkä ensinkään pidä lukua siitä, että kaikki tämä on maksettavakin kerran".

"Rouva, antakaa minun mennä!" huudahti tyttö puoleksi käskien, puoleksi pelästyneenä sekä koki päästä edemmäksi.

"Rouva, rouva", kertoi tuo pieni, paksu vaimo vihastuneena, päästämättä irti esiliinan nauhaa. "Olenko minä sitten päiväpalkkalaisen vaimo? Eikö sinulla, tyttö, ole ensinkään ihmistapoja? Jospa edes olisit sanonut 'rouva kartanonhoitajatar', tai, sama se minun puolestani, vaikka vaan 'rouva Griebel', mutta pelkästään vaan 'rouva'. Et sinä ole hituistakaan herrasväkeäsi parempi. Lahjoittaa tuota pikaa pois kalliita ja hyviä tavaroita, jotka eivät edes ole maksetut, ja sentään on ylpeyden perkele ja turhuuksia päässäsi. Onko sinua milloinkaan nähty pellolla tai niityllä ilman tuota varjostus-tilkkua?" -- Hän viittasi tytön päässä olevaan valkoiseen huiviin. -- "Mutta kuules, kun ollaan palveluksessa, niin ei saa katsoa, polttaako aurinko pari pisamaa enemmän tai vähemmän ihoon, se ei sovi, sillä silloin nauravat ihmiset sinua, kuten nyt ilvehtivät, että ei heinäkopsa ole kyllin hieno ja korea sinulle. Täällä maalla ei pään päällä kanneta heinä-apetta kotiin -- niin ei ole tapa meidän kesken. Ja odotas jahka katson" -- hän kumartui eteenpäin -- "ah, herranen aika, onko se mullo, joka verkossasi on? No, mutta kas vaan, mullo! Niin, niin, maatilalla tiedetään, mikä maistuu hyvältä!"

"Kala on sairasta varten".

"Niin, niin sairasta varten se tuodaan, ja herra amtmanni syö sen, tuo vanha herkkusuu, hän juuri. Näetkö, tyttö, ellen sitä tietäisi, olisin jo monta kertaa lähettänyt sinne teille peltokanan tai jotain muuta hyvää, enhän minä mikään peto ole, minun tulee sääli..."

"Me kiitämme sangen suuresti", kuului lyhyesti ja ynseästi valkoisen huivin alta.

"Me _kiitämme_", toisti tuo pikku, kunnon nainen ilvehtien. "Niin, suurisuinen sinäkin olet! Ken on sitten tuo 'me?' -- Tosin on totta että amtmannilaiset ovat huonosti käyttäneet suuret varansa; tuskin ruumiin verhot ovat heidän omiansa enään, mutta siitä huolimatta ovat he yhä vaan vielä hienoa väkeä, eikä läheskään sinun vertaisiasi".

Sillä välin oli herra Markus jo hetki sitten saavuttanut heidät ja seisoi nyt aivan keskustelevain vieressä, näiden sitä huomaamatta. Vaivalla tukahutti hän naurunsa. Tuo hauska rouva oli, kun hän matkien toisti sanat "me kiitämme", samalla tehnyt niin ivallisen kumarruksen ja melkein vaipunut aivan maahan asti. Hän piti vielä tytön esiliinasta kiini ja kohtauksen katsojasta näytti, että hänen tulee vapauttaa vangittu lintu.

"Kenpä niin kiivastuu, pikku naiseni!" keskeytti hän saarnan.

Tästä äkkinäisestä keskeyttämisestä vetäytyi rouva tosin vähän takaperin, tajuutansa sentään kadottamatta. Paksun kaulansa avulla käänsi hän vitkaan ja vähän vaivalloisesti päätänsä ja sinisillä silmillään kapeasti leikattuin silmälautain alta tarkasteli hän vierasta kiireestä kantapäähän asti.

"Mitä teillä on minun kanssani tekemistä?" sanoi hän kylmästi. "Minä olen kunniallinen rouva ja viipynee kai kauvan, ennenkuin olen 'pikku naiseni' jokaiselle joka tulee hiipien kuin rotta kyyhkyslakasta".

Hän tukahutti hymyilyn ja lausui todellakin liikuttavalla tyyneydellä: "Tehkää vaan vasta-väitteitä niin paljon kuin haluatte -- se ei sentään mitään auta. 'Pikku naiseni' täytyy vielä tunnin kuluessa tarjota minulle kupin kahvia ja tänään illaksi kermata minulle hyvän omeletin; 'pikku naiseni' täytyy pitää huolta hyvästä yösiasta minulle ja olla hiljaa kuin hiiri, jos Hirschwinkelissä käyttäyn, ikäänkuin olisin kotonani siellä..."