v. 1638 julistutti hollantilainen kuvernööri Uudessa Amsterdamissa,

Wilhelm Kleist, epäyskirjan, jossa kiellettiin Ruotsalaisten oikeus asettua näille maille. Sitä paitse olivat Hollantilaiset Delawaren itäiselle rannalle, vastapäätä Schuyilkill-jokea, rakentaneet linnoituksen, nimeltä Nassau, ja vaativat itselleen senkin nojassa ja turvissa omistusoikeuden koko Delaware-laaksoon. Ruotsalaiset maaherrat toivat Ruotsinvallan puolustukseksi esiin indiaanilaiset kauppakirjat; mutta Hollantilaisilla oli, heilläkin, puolestaan heti näyttää ihan samallaiset, joissa oli samat indiaanilaiset puumerkit kuin riitaveljen kauppakirjoissa. Ilmeistä vihollisuutta ei vielä kuitenkaan syttynyt, mutta katkera kiukuntila kuitenkin naapurusten kesken vallitsi, ja siitäpä viimein puhkesi julkinen kähäkkä, joka vaikutti Ruotsin vallan kukistumisen Delawaren rannoilla.

Peder Minuit'in jälkeen, joka jo muutaman vuoden perästä joko kuoli Kristiinassa taikka lähti siirtokunnasta pois (tiedot ovat vaillinaiset) hallitsi sitä luutnantti Mauno Kling ja hänen perästään luutnantti Pietari Hollender, kunnes v. 1642 Ruotsin kruunu, joka nyt oli varsinaisena osakkaana yhtynyt yritykseen, lähetti kuvernööriksi Johana Printz nimisen everstiluutnantin, vanhan sotakarhun 30-vuotisesta sodasta. Tämän herran kanssa ei ollut leikkimistä. Hän piti ankaraa kuria itse siirtokunnassa, ja sekä Hollantilaiset että Englantilaiset saivat häneltä oppia pitämään Ruotsin valtaa kunniassa. Kirjoituksissaan hollantilaisille kuvernööreille käytti hän käskevää kieltä ja ymmärsi pontevilla toimillaan sulkea Hollantilaiset kokonaan pois laivakulusta joella ja kaupasta minqva-indiaanien kanssa. Tätä varten rakennutti hän koko joukon linnoituksia ja kauppa-asemia pitkin Delawaren ja Schuyilkill-joen varsia. Kolme penikulmaa Kristiinaa yläpuolelle, Tenackongh eli Tinicum nimiselle saarelle joessa, syntyi siten Uusi Göteborg, jonne Printz itse asettui asumaan kartanoonsa Printzenhofiin, joka sitten kauvan pysyi hänen perheensä hallussa. Sen ympärille sekä rannalle vastapäätä etevimmät siirtolaisetkin pesänsä tekivät. Muhkea puinen kirkko niinikään kaunisti tätä paikkaa. Vastapäätä hollantilaisten Nassau-linnoitusta, Schuylkill-joen suuhun, rakennettiin Uusi Korsholm. Siltä paikalta meidän päivinämme Filadelfian kaupungin komeat rakennukset kohoavat. Schuylkill oli indiaanien maahan johtavana suurena kauppaväylänä. Sen tähden perusti Printz sen varrelle kaksi puulinnoituksilla varustettua kauppapaikkaa: Wasa ja Mölndal. Viime-mainittuun tehtiin ensimäinen vesimylly. Penikulman matkan päässä Göteborgista alaspäin sijaitsi Upland niminen linnoitus.

Hieman alempana Uplandia oli Finland (Suomi), ja siinä asuivat yhdessä Suomalaiset.[11] Paikan nimenä on meidän päivinämme "Marcus Huck". Uuteen Ruotsiin siirtyneistä Ruotsin alamaisista oli, näet, melkoinen osa meidän kansalaisiamme, vaikk'ei tiedetä aivan kuinka paljon. Ei liioin voi varmuudella päättää milloin ensimäinen siirtolaisparvi Suomalaisia tänne saapui. "Kalmar Nyckel" ja "Gripen" niitä ei ainakaan vielä tuonut, tuskinpa sitten vielä pariin vuoteen mikään siirtolaislaiva. Vasta myöhemmin, kun emämaassa kävi vaikeaksi saada ihmisiä tänne muuttamaan, ryhdyttiin -- kuten ruotsalaiset lähteemme tietävät mainita -- siihen erinomaiseen hankkeesen, että Suomeen ja Ruotsin vuorikuntiin pantiin menemään pestaajia, joiden tuli yllyttää ihmisiä muuttamaan Uuteen Ruotsiin. Jommoinenkin määrä siirtolaisia oli siten tällä tavoin houkuteltuja kansalaisiamme, mutta joku prosentti heidän joukossaan lienee myöskin ollut semmoisia Ruotsin Suomalaisia (arvattavasti Vermlannista), "joita oli vangittu sen tähden, että he luvattomasti asettuivat kruunun metsiin". Pian kuitenkin syttyi oikea siirtokiihko, ja halullisia uutisasukkaita ilmestyi liiaksikin, niin että, heidän pyrkiessään lähteviin laivoihin, sadottain täytyi käskeä pois. Ja erittäinkin paloi sitten monen Suomalaisen mieli hänen raukoilta kotirajoiltaan tuonne uuteen maahan, jossa hän toivoaksensa pääsisi paremmin leiville kuin täällä kotona, jossa Ruotsin mahtavuuden aikakausi ei rahvaan miehelle ollut edullinen. Niinpä m.m. mainitaan Ruotsin neuvoskunnan pöytäkirjoissa vuodelta 1649 että kerrassaan koko 300 Suomalaista oli pyytänyt päästäksensä Uuteen Ruotsiin. Montako sillä kertaa tuli onnesta osalliseksi ei tiedetä. Printzin seurassa kenties jo tuli suurempi lähetys meidän kansalaisiamme. Että ne muodostivat jonkinmoisen "valtion valtiossa", osoittaa heidän kasaantumisensa paraasta päästä yhteen paikkakuntaan: Finland'iin.

Printzin rakentamien linnoitusten joukossa oli ehkä tärkein Elfsborg, Delawaren itäpuolella, noin kaksi penikulmaa Kristiinasta. Se suojeli, näet, tykkineen joen suuta, ja sen varustusväki tutki kaikki hollantilaiset laivat, jotka purjehtivat Delawareen. -- Siten oli Printz pannut parastansa siirtokunnan suojelemiseksi muukalaisten vaikutukselta, ja kyllä hän olikin tuima herra puoltansa pitämään, mutta mitään varsinaista valtioviisautta hänessä ei näy ensinkään olleen. Viisi vuotta kävi kaikki varsin hyvin, mutta silloin tuli Uuteen Amsterdamiin uusi maaherra, joka oli yhtä ponteva kuin Printzkin, mutta sen ohessa viisas ja kohtuullinen vaatimuksissaan. Hänen nimensä oli Peder Stuyvesant. Ahdistaen Printziä hänen omilla aseillaan, purjehti Stuyvesant, huolimatta Elfsborgin kanoonaista, pienellä laivalla Delawaren suusta sisään ja perusti (v. 1651) sen länsirannalle, ainoastaan penikulman matkan päähän Kristiinasta, hänkin puolestaan linnoituksen, joka sai nimekseen Fort Casimir. Tämä linnoitus, joka voi estää laivoja pääsemästä sisään jokehen, sai kunnon Printzi-herran raivostumaan. Mutta hän ei saanut muuta aikaan kuin tulisia muistutuksia Uuteen Amsterdamiin, sillä kotimaasta ei kuuteen vuoteen ollut tullut minkäänlaista apua, ja Uusi Göteborg oli palanut poroksi ynnä melkein koko hänen varastonsa kanssa. Monta kertaa oli hän pyytänyt tullaksensa kutsutuksi pois, mutta mitään vastausta saamatta. Silloin lähti Printz herra syksyllä v. 1653 tiehensä siirtokunnasta, jätettyään hallituksen vävylleen, Johana Papegojalle.

Mutta kauvan odotettu apulaiva, joka vihdoin viimeinkin oli Ruotsista lähetetty, kulki hänen ohitsensa matkalla. Siinä oli muassa kauppakolleegin sihteeri Johana Rising, joka oli lähetetty apumieheksi kuvernöörille. Rising oli ponteva ja päättäväinen mies. Purjehtiessaan Delawaren suusta sisään, laski hän laivansa Fort Casimirin edustalle ja pakoitti linnan vähäväkisen hollantilaisen varustusväen antautumaan. Ruotsin lippu nostettiin vallitukselle, ja linnoitus pantiin parempaan kuntoon. Se sai nyt toisen nimenkin: Kolminaisuuden-linna. Pian sen jälkeen Papegoja palasi takaisin Euroopaan, ja koko hallitus jäi Risingin käsiin.

Mutta kuultuaan että Fort Casimir oli menetetty Ruotsalaisille, antoi Länsi-Indian komppania Amsterdamissa, Uuden Alankomaan omistaja, Stuyvesant'ille käskyn viipymättä hyökätä Uuden Ruotsin kimppuun. Se oli pantava tämän komppaniaan vallan alle. Syyskuussa v. 1654 purjehtikin Stuyvesant seitsemällä laivalla ja 6 à 7 sadan miehen kanssa joen suusta sisään ja pakoitti Kolminaisuuden-linnan antautumaan. Niin kävi syyskuun 18 p:nä Kristiinankin, ja sillä oli koko Uusi Ruotsi valloitettu. Kuusitoista vuotta vain oli se ollut olemassa.

Sekä Kolminaisuuden-linnan että Kristiinan varustusväet saivat lähteä tiehensä kaikella kunnialla; samoin ruotsalainen kuvernööri virkamiehineen. Ja sama oikeus suotiin muuten kaikille muillekin Ruotsin alamaisille; mutta -- sanotaan kuitenkin heittämysehdoissa --"jos jotkut Ruotsalaiset ja Suomalaiset eivät tyydy lähtemään, niin kuvernööri Rising saakoon heitä siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos siihen taipuvat, niin heitä ei ole väkivallalla pysyttäminen; mutta ne, jotka jäävät, saakoot vapauden pysyä Augsburgin tunnustuksessa ja pitää tykönänsä yhden opettajan". Ainoastaan 19 miestä teki uskollisuus-valan Hollantilaisille. Muut kenties aikoivat muuttaa takaisin Euroopaan, jahka saisivat kiinteän omaisuutensa myydyksi. Mutta miten lienee ollutkaan, -- harvassa vain oli niitä, joilta lähtöä tuli. Kaikkein useimmat jäivät paikoilleen. Uudet asuinsijat olivat jo kodikkaiksi käyneet. Vaikka siis emämaan valta oli loppunut, elivät Ruotsalaiset ja Suomalaiset ikääskuin pienenä omana yhteiskuntana itsekseen, Hollantilaisten heitä yhä vieläkin karsain silmin katsoessa. Valloitus oli tapahtunut verta vuodattamatta, mutta kuitenkin kulki sodan seurassa ryöstöä ja väkivaltaa. Hollantilaisten hallitustapa oli epäluuloinen ja siten kyllä tirannillinen. "Niin pian kuin joku Ruotsin entisistä alamaisista joutui vähimmänkin epäluulon alaiseksi, joko ystävyytensä tähden indiaanien kanssa tai muista syistä, muutettiin hän heti vastoin tahtoansa Uuteen Amsterdamiin". Kaikki, jotka olivat asuneet Kristiina-puron alapuolella, pakoitettiin muuttamaan yläpuolelle, koska Hollantilaiset tahtoivat yksinomaan isännöidä virran laskupaikoilla. Sillä tavoin tulivat maan entiset isännät asumaan enemmän yhdessä, säilyttäen jotakuinkin kansallisuuttaan, ruotsalaisuuden kuitenkin päästessä yhä enemmän voitolle. Heidän voutinaan oli Hollantilainen van Dyke, mutta alavoutina eräs Suomalainen Antti Jurgen (Yrjönpoika?), joka heti alussa oli vannonut uskollisuusvalansa Hollannille. Jokaiselle "ruotsalaiselle ja suomalaiselle perheelle" pantiin veroa 5 à 6 hollant. gylleniä.

Onneksi ei Pohjan miesten siirtokunta pitkäksi aikaa jäänytkään Hollantilaisten vallan alle. Kuten jo olemme kertoneet, joutui, näet, koko Uusi Alankomaa ja sen kanssa tietysti myöskin "Uusi Ruotsi" v. 1664 Englantilaisten haltuun. Ruotsalais-suomalaisia uutisasukkaita mainitaan silloin olleen 600. Vuosisadan mennessä umpeen olivat he kasvaneet likimmiten yhdeksi tuhanneksi. He viihtyivät hyvin uudessa maassaan, ja ruotsalais-suomalainen tienoo oli kauvan aikaa paraimmin viljelty seutu Delawaren rannoilla. Ja niinkuin meidän päivinämme kansalaisemme Amerikassa kohtaloansa kehuvilla kirjeillä tuon tuostakin kutsuvat sukulaisiaan ja tuttaviaan tuonne valtameren toiselle puolen, niinpä silloinkin jo tämmöiset kiitoskirjeet tehtävänsä tekivät. Niinpä v. 1664 Amsterdamin kaupunkiin Euroopan Hollannissa oli tullut joukko suomalaisia perheitä, yhteensä 140 henkeä, vanhoja, nuoria ja lapsia, jotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kuten Ruotsin valtakunnan asiamies Amsterdamissa tästä seikasta mainitsee, olivat nämä matkalaiset enimmäkseen umpisuomalaisia -- ainoastaan muutamat miehistä osasivat ruotsiakin, -- heidän lapsensa kulkivat paitasillaan, ja kovasti he valittivat rasituksen-alaista tilaansa kotimaassa (Pohjois-Ruotsissa, sillä he eivät olleet suorastaan Suomen puolelta). Heillä oli muassaan muutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 lähetettyjä kirjeitä, joissa sitä maata paljon kiitettiin. Niinpä olivat he päättäneet muuttaa sinne. Tokko sitten perille pääsivät, ei tiedetä. --

Englantilaisen hallinnon alaisiksi jouduttuaan nauttivat Delawaren Ruotsalaiset ja Suomalaiset samoja oikeuksia kuin vallitseva englantilainen kansallisuuskin, mutta mitä tämmöinen yhteiskunnallinen yhteen sulaminen Englantilaisten kanssa vaikutti Pohjolaisten omaan kansallisuuteen, on tietysti toinen asia. -- William Penn (katso alemp.) kuvailee Ruotsalaisia ja Suomalaisia seuraavasti: "He ovat suorasukaista, rotevaa ja ahkeraa väkeä; eivät kuitenkaan ole paljon edistyneet hedelmäpuiden hoidossa ja istuttamisessa, ikääskuin enemmän haluaisivat tarpeiden täyttämistä kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan että indiaanit enensivät heidän huolettomuuttaan, tarjotessaan heille hyötymisen keinoja, nimittäin nahkoja ja turkiksia rommin ja muun väkevän juoman edestä. He kohtelivat minua ystävällisesti, kunnioittavat esivaltaa ja ovat siivoja Englantilaisia kohtaan. He kun ovat kelpo väkeä ja ruumiiltaan rotevat, niin heillä on kauniit lapset ja melkein joka huone täynnä; muutamilla on kuusi, seitsemän, jopa kahdeksankin poikaa. Ja heidän kunniakseen täytyy mun tunnustaa että harvoin olen nähnyt raittiimpia ja ahkerampia nuorukaisia."

Vaikka, kuten vasta mainitsimme, entisen Uuden Ruotsin asukkailla Englantilaisten yhteydessä yleensä oli hyvä olla, näkyy kuitenkin ens' alussa -- ennenkun William Penn sai tämän alueen omakseen --vallinneen jonkunmoista tyytymättömyyttä, johon lienee etevin syy ollut englantilaisen kuvernöörin New Yorkissa, Lovelacen, veroitusyritykset; ja siihen aikaan rikkoontui hetkeksi maan isäntien ja Pohjolaisten väli vähäisen kapinan kautta, jossa etupäässä Suomalaiset näkyvät olleen osalliset. Muuan seikkailija, kylän kesken Pitkäksi Suomalaiseksi (Långe Finn) sanottu, talonpojan renki viraltaan, kehui olevansa kenraali Königsmarckin poika sekä saaneensa emämaasta toimeksi jälleen saattaa siirtokuntaa Ruotsin vallan alle. "Hän sai monta seuralaista varsinkin Suomalaisista", mutta pian tuli hänen valesyntynsä paljastetuksi, kapina tukehutettiin ja järjestys palautettiin. Långe Finn itse poltto-merkittiin ja ajettiin maasta pois. "Hänen seuralaisensa osaksi menettivät tilansa ja tulivat suureen vahinkoon." Koko tämä seikka on muuten joteskin hämärä.

Siirtokunnan kirkollinen tila kävi 16 sataluvun loppupuoliskolla joteskin ahtaaksi, se kun ei enää saanut mitään pappia vanhasta emämaasta. Siihen saakka oli heillä aina ollut oma sielunpaimenensa, m.m. muuan Johana Campanius, joka myöskin on kirjoittanut kertomuksen siirtokunnan ensimäisistä vaiheista. Niinikään oli heillä kolme kirkkoa. -- V. 1693 lähettivät siirtolaiset -- sittenkun Ruotsin kuningas Kaarle XI oli saanut tiedon heidän tilastaan ja kehoittanut Turun piispaa, Gezeliusta, heitä auttamaan -- kirjoituksen Ruotsiin, antaen siinä pyydettyjä tietoja tarpeistaan. He anovat saadaksensa kaksi ruotsalaista pappia, jotka lupaavat palkita, sekä joukon hengellisiä kirjoja, joista lupaavat hinnan maksaa. Muuten sanovat he elävänsä varsin onnellisina maanviljelyksellään ja hyvässä sovussa hallituksensa ja naapuriensa kanssa. Hengellisessä suhteessa vain oli puutetta. Suomalaisten puolesta kuitenkin kirjoituksessa lisätään: "Suomalaista pappia ei ole meillä ollut emmekä tarvitsekkaan, sillä me ymmärrämme kaikki ruotsia." Muassa oli luettelo ruotsalaisen seurakunnan perheistä. Niitä oli yhteensä 139 ja asukkaita kaikkiaan 938. Nimissä huomaa monta, jotka silminnähtävästi ovat suomenkielistä syntyperää, kuten esim. Nils Laican (Laikkanen), Eric Molica (Molikka), Hindric Parchon (Parkkonen), Olle Kuckow (Kukko) y.m. -- Vuonna 1697 tuli vihdoin Ruotsista kaksi pappia ja joukko ruotsinkielisiä kirjoja. Suomalaisista ei enää ollut puhetta. Heidän kielellinen kansallisuutensa oli jo tähän aikaan sammunut; eikä olekkaan siinä mitään ihmettelemistä, koska ei ollut milloinkaan mitään vaikuttavaa mahtia olemassa, joka sen säilyttämisestä olisi huolta pitänyt. Mutta vaikka Ruotsalaiset saivat pappinsa ja kirjansa, sammui heidänkin kansallisuutensa vähitellen, niin että 17 sataluvun loppupuolella jo kaikki puhuivat ainoastaan englannin-kieltä. Sillä kielellä täytyi heille viimein niiden pappienkin saarnata, joita yhä lähetettiin vanhasta emämaasta. Viimeinen ruotsalainen pappi kuoli v. 1831. Hänen nimensä oli Niilo Collin.

Se erämaa, jossa Ruotsalaisten ja Suomalaisten aura ensiksi vakoa teki, on nyt kukoistavana maakuntana, jota luonnon ja ihmisen työt yhdessä kaunistaa. Kolmella valtiolla on siitä osansa: Kristiinan ja Fort Casimirin ympärillä leviää pieni Delaware-valtio; pohjoispuoli, Uuden Göteborgin ja Korsholman seudut, on Pennsylvaniaa ja viimein Elfsborgin ympärystö New Jersey-valtiota, -- kaikki voimakkaan ja vapautta rakastavan väestön hallussa, jonka kanssa Ruotsalaiset ja Suomalaiset helposti sulivat yhteen.

5. Maryland. Carolina..

Melkein yhteen aikaan kuin Uuden Englannin siirtokunnat oli maa Potomac-joen pohjois-puolella, nykyinen Maryland, tullut avatuksi asutukselle. Tämän maakunnan kanssa syntyi aivan uusi laji siirtokuntia. Siihen saakka oli menetelty niin, että kruunu luovutti omistusoikeutensa seuroille eli yhtiöille, "komppaniioille", jotka sitten toimittivat asutuksen. Sillä tavoin oli syntynyt Virginia, sillä tavoin Uusi Englantikin. Nyt alkoivat kuninkaat yksityisille, enimmäkseen suosituilleen ja hovimiehille, mutta myöskin velkojilleen lahjoittaa isoja maa-alueita Amerikassa, huolimatta siitä oliko samat alueet jo ennen annettu muille. Lahjan-saaja oli sitten asianomaisen alueen proprietor, omistaja.

Sillä tavoin sai lordi Yrjö Calvert Baltimore, joka oli Kaarle I:n ministereitä, tältä omakseen silloisen Virginian pohjoisimman osan, Potomac-joen pohjoisen rantakaistaleen. Se oli ihanaa, hedelmällistä maata, jolla oli hyvät satamat sekä Chesapeak-lahden että Atlantin rantavedessä. Lordi Baltimore oli jaloluontoinen ja valistunut mies. Itse hän oli uskonluopio, katolisuskoon kääntynyt, ja hän avasi maansa kaikille kristityille siirtolaisille, joiden joukossa sattui olemaan muutamia Ruotsalaisia ja Suomalaisiakin. Ilman mitään kirjoitettua lakia tuli uskonvapaus pian käyttöperäiseksi tavaksi Marylandissa. (Maa sai nimensä kuningatar Henrietta Maryn kunniaksi.) Siirtolaiset saivat vapaan hallitussäännön kaksihuoneisen edustuslaitoksen kanssa. Itse tahtoi lordi Baltimore vain perustuslaillisena hallitsijana hoitaa siirtokuntaa taikka asettaa maaherran sijaansa. Kuninkaallinen vapaakirja saatiin kesäkuun 22 p:nä v. 1632. Maan asuttamisen toimitti paraasta päästä lordin veli Leonard Calvert. Vapaamielisen hallitusmuotonsa turvissa oli Maryland tupakkakauppoineen onnellinen siirtomaa. Sen pääkaupunki Baltimore on nyt Amerikan mahtavimpia satamakaupunkeja.

Toisin menettelivät sitä vastoin maan mahtavat Carolinassa. --Tämän siirtokunnan olivat oikeastaan perustaneet jo v. 1562 ranskalaiset hugenotit, amiraali Coligny'n toimesta. Mutta kolme vuotta myöhemmin tunkeusi maahan joukkokunta Espanjalaisia, jotka tappoivat kerettiläiset Ranskasta ja ottivat maan omaan haltuunsa. Tosin kostivat Ranskalaiset pian kyllä tämän hirmutyön, mutta kun sittemmin englantilaisia uutisasukkaita ilmestyi Carolinaan, ja kun vuosisadan kuluessa koko joukko katolilaisia ja puritaanilaisia siirtolaisia heihin yhdistyi, jäivät Ranskalaiset lopuksi vähemmistöön. Näin ollen, ja kun Ranskalaiset ja Espanjalaiset jo melkein olivat jättäneet koko siirtokunnan, lahjoitti sen Kaarle II ylhäisille englantilaisille aatelisherroille, jotka tällä lavealla alalla saisivat hallita ja vallita mielensä mukaan. Siihen kuului silloin sekä Pohjois- että Etelä-Carolina. Taas tulvaili maahan kaikellaista kansaa: perheitä Uudesta Englannista, maailman paraimpia uutisviljelijöitä, Languedoc'in hugenotteja, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Hollantilaisia, Englantilaisia Barbados-saarelta Länsi-Indiassa. Lordi Shaftesbury, tunnettu politikoitsija ja yhteiskunnallinen haaveilija, joka oli maan etevimpiä isäntiä, sommitteli yhdessä filosofi Locke'n kanssa siirtokunnalle hallitussäännön, jonka mukaan tänne oli perustettava perinnöllinen aatelisvalta ja keski-aikainen läänityslaitos. Maa jaettaisiin kreivi- ja paronikuntiin "maakreivineen" ja "kazikeineen", ja tämän maa-aatelin valtaan jätettäisiin koko lainsäädäntö ja veroitus. Tähän loistavaan kehykseen sijoitettiin sitten Englannin valtiokirkkokin, piispoineen ja muine pääpappineen.

Mutta vakavat miehet Uudesta Englannista ja Skotlannista eivät tästä loistosta vähintäkään välittäneet. He hosuivat sen luotaan, ja Locken suurenlaatuinen hallitusmuoto oli ikuiseksi aikaa naurettava valtiollinen hullutus. Siirtolaiset sitä paitse olivat jo itse säätäneet hallitusmuodon, joka paremmin vastasi heidän tarpeitansa. Se kannatti itsehallintoa ja uskonnollista vapautta. Heidän täytyi tosin pitää luonansa proprietorien eli omistajien lähettämä maaherra, mutta tarkasti valvottiin ett'ei tämä saanut vähintäkään supistella heidän oikeuksiansa; ja kun kerran eräs kuvernööri semmoista yritti, pistivät he hänet laivaan ja lähettivät takaisin Englantiin. Vuosisadan lopussa oli kummallakin Carolinalla, jotka erotettiin v. 1673, itse teossa ellei kohta nimeksi, täydellinen itsehallinto. Proprietoritkin viimein jättivät koko siirtokunnan oman onnensa nojaan. Se oli heille huono "affääri."

6. Pennsylvania. Georgia.

V. 1666 oli Kaarle II lahjoittanut vasta valloitetun Uuden Alankomaan veljellensä, Yorkin herttualle, joka Englannin historiassa on tunnettu nimellä Jaakko toinen. Hänen mukaansa sai sekä maakunta että kaupunki Hudson-joen suussa nimekseen New York. Tämä siten myöskin oli proprietori-siirtokuntia.

Kaarle II:n kuoltua ja mainitun Jaakon päästyä hallitukseen seurasi kovat ajat tämän seudun siirtokunnille. James (Jaakko) toinen ei saattanut noita vapaita yhteiskuntia kärsiä. Hän vihasi niitä sydämensä pohjasta, ja hänen käskynhaltiansa Andros koki riistää niiltä pois kaikki oikeudet ja vapaat laitokset, määräten itse veroja oman mielensä mukaan. Massachusettsin täytyi luopua kartastaan ja vastaan-ottaa kuninkaallinen kuvernööri. Rhode Island ja Connecticut pysyivät hallitusmiestensä viisaiden toimien johdosta vapaina.

Viimein -- vuonna 1688 -- syöksi vallankumous Englannissa tirannin valta-istuimelta pois, ja siirtokunnat saivat vapaat laitoksensa osaksi takaisin.

Nykyiset valtiot New Jersey ja Delaware (entinen Uusi Ruotsi) olivat osia Uudesta Alankomaasta. Mutta siitä eroitti ne Yorkin herttua, joka lahjoitti edellisen ja myi jälkimäisen. New Jersey tuli proprietori-siirtokunnaksi. Mutta täällä kävi niinkuin Carolinassa. Voimakkaat siirtolaiset Uudesta Englannista ja Skotlannista asuttivat itä-osan, ja kvääkärit pääsivät isännöimään länsi-osassa. Nämä pitivät puoltansa proprietoreja vastaan ja säätivät itselleen väkisinkin vapaat laitokset, kunnes viimein proprietorein oli täytymys kokonaan väistyä pois. Vallankumouksen perästä New Jersey tuli kuninkaalliseksi siirtokunnaksi.

Delawaren osti mainehikas William Penn. Hän oli syntynyt Londonissa v. 1644, sai kasvatuksensa Oxfordin kirkko-opistossa (the college of Christ-church) ja liittäytyi aikaisin kvääkärien (the qvakers = vapisijat) omituiseen uskonnolliseen lahkokuntaan, tunnustaen näiden kanssa ainoastaan sisällistä ääntä jokaisessa ihmisessä hänen uskonsa ylimmäksi ohjenuoraksi ja harrastaen suurta yhteistä ja yhtäläisyydelle rakennettua veljeskuntaa kaikkein ihmisten kesken, olkoot nämä mitä rotua hyvänsä. Vietettyään uskonsa vuoksi monta vuotta vankeudessa ja harhailtuaan kauvan vierailla mailla, päätti William Penn, vapaaksi päästyään, perustaa turvapaikan uskon tähden vainottuja ihmisiä varten, mitä tunnustusta hyvänsä nämä olivatkin. Hänen isänsä oli Britannialle tehnyt monta hyvää-työtä, m.m. valloittanut Jamaican, ja kruunu oli hänelle velassa. Kaarle toinen mielellään suostui maksamaan pojalle maa-alueella Amerikassa. Siten sai Penn v. 1681 laaditun lahjoituskirjan kautta omakseen koko maa-alueen New Yorkin ja Marylandin välillä sekä oikeuden hallita ja vallita sitä miten ikinä tahtoi. Ja ihana olikin se maa, joka tuli hänen osaksensa. Alleghany-vuorilta lännessä laskee maakunta hiljoilleen, vuorten, laaksojen, kukkulain ja hedelmällisten tasankojen vaihdellessa, alas Delawaren lahdelle ja joelle. Suuri Susquehanna-virta kiertelee sen keski-osan läpi, laskeutuen viimein Chesapeak-lahteen. Siirtomaa sai nimekseen Pennsylvania eli Pennin metsistö. Sen itäosissa asui jo Ruotsalaisia, Suomalaisia ja Hollantilaisia, mutta muualla ainoastaan indiaanit. Ja koska Penn tahtoi että nämäkin -- indiaanit --tunnustaisivat hänen oikeutensa maahan, osti hän heiltä heidän alueensa. Siinä kirjeessä, jonka hän oston aikaan-saamiseksi lähetti heidän päälliköilleen, lausutaan muun muassa:

"Minua kovasti liikuttaa se tylyys ja vääryys, jota ihmiset usein harjoittivat teitä kohtaan, tullessaan luoksenne uhratakseen teidät omien etujensa tähden eikä näyttääkseen teille esikuvaa kärsivällisyydestä ja hyväntahtoisuudesta. Kuullakseni on tämä seikka usein vaikuttanut levottomuuksia, nurisemista ja katkeruutta, toisinaan verenvuodatustakin. Siitä on suuri Jumala pahoillaan. Minä en ole mikään semmoinen ihminen, minä rakastan ja kunnioitan teitä ja toivon ystävällisen, oikean ja rauhallisen käytöksen kautta saavuttavani samaa teidän puoleltanne. Niitä miehiä, jotka olen lähettänyt teidän luoksenne, elähyttää sama henki. He ovat toimivat sen mukaan, ja jos joku heistä loukkaisi teitä taikka teidän väkeänne, niin saatte pikaisen ja täydellisen korvauksen oikeutta rakastavain miesten antaman tuomion kautta, jotka miehet ovat yhtä suureksi osaksi valittavat kummaltakin puolen. Pian tulen minä itse teidän tykönne, ja silloin voimme vapaammin puhua kaikista asioista. Vastaiseksi lähetän asiamieheni luoksenne sopimaan teidän kanssanne maan-luovutuksista ja pysyväisestä rauhasta. Toivon että te kohtelette heitä ja meidän väkeämme ystävällisesti sekä pidätte hyvänänne ne lahjat, jotka lähetän merkiksi hyvästä tahdostani ja päätöksestäni elää teidän kanssanne oikeutta, rauhaa ja ystävällisyyttä harjoittaen."

Kun sopimus indiaanien kanssa oli saatu aikaan, kuljetti Penn tähän maahansa suuret joukot uskolaisiaan, jotka hän oli vapauttanut hirvittävistä vankiluolista Englannissa. Sen ohessa kutsuttiin erinäisen julistuksen kautta kaikki vainotut ihmiset Euroopassa asettumaan Pennsylvaniaan. Kutsumusta noudattikin suuri joukko uutteria Saksalaisia ja Ranskalaisia, jotka pian kyllä tekivät Pennsylvanian pohjois- ja länsi-osista mitä ihanimman yrttitarhan maan päällä. Siirtolaiset saivat itse säätää hallitusmuotonsa, joka turvasi heille itseveroituksen ja lainsäädännön oikeuden. Ainoastaan toimeen-paneva valta jäi proprietorille tai hänen lähettämilleen maaherroille. Hallitussääntö sitä paitse määräsi täydellisen uskon-vapauden.

Vuonna 1682 lähti Penn itse 2,000 siirtolaisen kanssa uuteen maahansa, jossa kaikki asukkaat tervehtivät häntä riemulla. Hän kulki Delaware-jokea ylöspäin, valitakseen paikkaa ensimäiselle suurelle kauppa-asemalleen Pennsylvaniassa. Pysähtyen Schuylkill'in ja Delawaren väliselle kairalle, ryhtyi hän välipuheisin indiaanien kanssa, osti heiltä maakappaleen, jonne sanottu kauppapaikka oli perustettava, ja solmi rauhaliiton heidän kanssansa. Indiaanit puolestansa lupasivat seuraavaa: "Tämä ystävyys on oleva pilvetön, niin puhdas ja säteilevä kuin aurinko kauniimmassa valossaan; sitä kietova side ei ole koskaan katkaistava, niin kauvan kuin tähdet tuikkivat taivaalla." Se vanha tammi, jonka alla indiaanit ensi kertaa pitivät kokousta Pennin kanssa, tuli koko seudulle pitkäksi aikaa suuren hartauden esineeksi. Sen siimeksessä uudistettiin sitten vielä monta kertaa vanhat lupaukset. Ja niille tienoille nousi ennen pitkää ryhmä puumökkiä, joille Penn antoi nimeksi Veljesrakkaus, Filadelfia. Siinä kylässä asuu meidän päivinämme lähes yksi miljoona ihmistä, ja se on suuruudeltaan kolmas Amerikan Yhdys-Valtain kaupungeista.

Viisikymmentä vuotta Pennsylvanian asuttamisesta, v. 1732, perusti Pennin ja Roger Williams'in sielunheimolainen James Oglethorpe, ylevämielinen Skotlantilainen, Georgian siirtokunnan Carolinan eteläpuolelle. Se sai nimensä kuningas Georg eli Yrjö II:n mukaan, joka Oglethorpille myönnytti oikeuden sen asuttamiseen. Ihmisystävällinen Skotlantilainen muutti sinne monta tuhatta onnetonta, jotka hän oli lunastanut Englannin velkavankiloista; ja pian tulvaili hänen maahansa paljon muitakin ihmisiä Skotlannista ja Saksasta. Vähitellen rupesi tämäkin siirtomaa kukoistamaan ja oli vapaussodan alkaessa hankkinut itselleen samat oikeudet kuin molemmat naapurit pohjosessa, Carolinat. Niinkuin nämäkin lakkasi Georgia pian kyllä olemasta proprietori-siirtokuntana ja tuli kuninkaalliseksi, s.o. siirtomaan maaherraa ei asettanut enää proprietori virkaan, vaan kruunu.

Tämmöisiä kuninkaallisia siirtokuntia olivat sen ohessa Virginia, New Jersey, New York, Massachussetts ja New Hampshire. Proprietori-siirtokuntina pysyivät Maryland, Pennsylvania ja Delaware. Näissä kaikissa siirtomaissa oli edustuslaitos, tavallisesti kaksi "kamaria;" mutta eduskunnan päätökset olivat, ennen pääsemistänsä voimaan, maaherran vahvistettavat, ja neuvoskunnan eli ylikamarin nimitytti enimmäkseen kruunu tai proprietori. Toisin oli laita n.s. kartta-siirtokunnissa, joilla oli kuninkaallinen vapauskirja. Semmoisia olivat ainoastaan Rhode Island ja Connecticut. Näissä valitsi kansa itse kaikki virkamiehensä, ylimmästä alimpaan, maaherralla ei ollut mitään veto- eli kielto-oikeutta, ja kumpasenkin kamarin valitsi niinikään kansa. Semmoinen oli alkuansa myöskin Massachusetts, kunnes, kuten olemme nähneet, James II riisti siltä kartan pois; ja uudessa, joka saatiin Englannissa tapahtuneen vallankumouksen perästä, ei enää ollut oikeutta kuvernöörin valitsemiseen.

Valtiollisiin oloihinsa nähden olivat siten nämä kolmetoista siirtokuntaa varsin erilaiset. Ja paljon erilaisuutta oli niinikään niiden maan-laadussa, ilmanalassa, kansanluonteessa j.n.e. Toista oli Uusi Englanti verrattain niukempine maaperineen ja vakavine, kansanvaltaisine väestöineen, toista Virginia rikkaine tasankoineen ja ylimysvaltaisine kasvimaan omistajineen. Ja väestö itse oli mitä kirjavinta sekamelskaa: Englantilaisia, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Saksalaisia, Hollantilaisia, Ruotsalaisia, Suomalaisia, Ranskalaisia, puhumattakaan neekereistä, joita jo oli melkoinen määrä. Mutta tästä kirjavuudesta huolimatta rakastivat he kaikki vapaita laitoksia taikka oikeammin: laitoksia, jotka sopivat heidän oloihinsa. Tässä kohden vetivät kaikki siirtokunnat yhtä köyttä, Itseveroitus-oikeuden puolesta taisteli Virginia yhtä voimakkaasti ja yhtä innollisena kuin Massachusetts, ja viimeinpä astuikin suuren vapaussodan johtajaksi virginialainen mies. -- Ulkonaisetkin erilaisuudet katosivat katoomistaan, ja jo 18 vuosisadan keskivaiheilla oli eri siirtokuntain erilaiset väestö-ainekset enimmäkseen sulaneet yhteen, yhdeksi ainoaksi, englannin-kieltä puhuvaksi kansaksi.

XIII.

Englantilaiset valloittavat Canadan.

Ken nuoruudessaan on lukenut Fenimore Cooper'in kertomuksia, hän varmaankin säilyttää sielunsa silmän edessä mitä parahimman kuvaelman niistä tuhansista taisteluista, joita siirtolaiset Pohjois-Amerikan rannikkomailla saivat kestää alueittensa alkuperäisiä isäntiä vastaan. Indiaanit, harmissaan maansa ylpeille anastajille, hyökkäsivät tuon tuostakin rajaseutujen yksinäisten uutistalojen kimppuun ja tappoivat säälimättä niiden asujamet. Siitä sitten seurasi verinen kosto siirtolaisten puolelta, ja punanahkojen wigwamkylät haihtuivat ratisevana liekkinä ilmaan. Nämä tämmöiset kähäkät olivat melkein jokapäivästä leipää uutisasukkaalle läntisemmissä erämaissa, kunnes veljien viljelys häntäkin saavutti ja naapurit pääsivät auttamaan. Mutta tämä metsäläiselämä kasvatti sukupolven tarkkasilmäisiä pyssymiehiä, joita pian tarvittiin vieläkin suuremman vaaraan uhatessa.

Ne suuret sodat, joita 17 ja 18 vuosisadan kuluessa Ranska ja Englanti Euroopassa keskenään kävivät, ulottuivat aina myöskin Amerikaan, jossa, kuten olemme kertoneet, Ranskalaisillakin oli tukeva jalansija, nimittäin Canadassa. Heidän kuvernöörinsä Quebekissä kokosivat suuret sotajoukot punanahkoja, jotka hävittäen ja polttaen tunkesivat Uuden Englannin ja New Yorkin maakunnan rajaseutuihin. Ja Englantilaiset maksoivat samalla mitalla. Heidän palkkaamansa irokeesit pujahtivat tuon tuostakin polttaen ja tappaen Canadaan. Indiaanilaisia etujoukkoja seurasi sitten säännöllinen sotaväki kummaltakin puolen, käyttäen tavallisesti kulkutienään sitä pitkää laaksoa, joka Montreal'in seudulta ulottuu Hudson'iin asti. Tämän laakson täyttävät George- ja Champlain-järvien pitkulaiset vesistöt, jotka yhdessä Hudson- ja S:t Lawrence-jokien kanssa, joihin ne laskevat, muodostavat melkein yhtämittaisen vesiväylän New York'ista Quebekiin. Tänne rakennetiinkin jo aikaisin joukko linnoituksia, joista Ticonderoga ja Crownpoint Champlain-järven rannalla olivat tärkeimmät. Ne olivat milloin minkin riitaveljen käsissä. Ja emämaan synnyttämiin sotiin täytyi siirtolaisten ottaa osaa sekä raha- että veriverolla.

Eikä ainoastaan Canadan rajoilla näitä rajasotia käyty. Alleghany-vuorten länsipuolella, Ohion lähteillä, oli avara, autio alue, jota Virginia väitti omakseen, käyttäen siellä metsästäjiään ja maanmittariaan. Täällä retkeili jo myöskin -- 1750-luvun alussa -- Virginian kuvernöörin toimesta Yrjö Washington sotaisissa yrityksissä sillä Quebekin kuvernöörit puolestaan pitivät Ohio-aluetta Ranskan omana ja olivat sinne rakentaneet Fort Duquesne nimisen linnoituksensa, samalle paikalle, jossa Pittsburghin kaupunki nyt sijaitsee. V. 1755 lähetti Englannin hallitus sotajoukon, jota johti kenraali Braddock, tätä linnoitusta valloittamaan; mutta Ranskan palkkaamat indiaanit olivat väijyksissä metsässä ja hakkasivat Braddockin sotajoukon melkein tykkänänsä maahan. Ainoastaan Washingtonin rohkeus ja toimekkuus pelasti sen vähäiset tähteet.

Maailmanvaltojen välinen sota sai Englannin puolelta paremman vauhdin vasta sitten, kun William Pitt vanhempi oli astunut hallituksen etupäähän. Hän pani menemään yhdellä kertaa kolme armeijaa Canadaa vastaan. Näistä valloitti yksi Fort Niagaran, toinen Ticonderogan ja Crownpointin; mutta kolmas, nerokkaan kenraali Wolfe'n johtamana, kulki vahvalla laivastolla S:t Lawrence- jokea ylöspäin Quebekiä kohden. Tämä kaupunki oli lujilla linnoituksilla varustettu ja asemansakin puolesta hyvissä turvissa. Sitä arveltiin mahdottomaksi valloittaa, ja sen puolustajana oli urhokas, ponteva kuvernööri Montcalm. Mutta Wolfessa, joka vielä oli vallan nuori mies, asui leijonan rohkeus, samalla kun hänen tulisen sielunsa lentoa ohjasi taitavan sotapäällikön aprikoiva äly.

Hän oli saanut koetella oppiansa Euroopan tappotanterilla ja viimeiksi,