Chapter 1

AMALIA YSTÄVÄMME

Yksinäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

R. KILJANDER

Ensimmäisen kerran julkaissut K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1892.

HENKILÖT:

AKSEL. BERTHA, hänen vaimonsa. AMALIA. MIINA-TÄTI. STIINA-TÄTI. FIINA-TÄTI. PALVELUSTYTTÖ.

Tapahtumapaikka eräässä pikkukaupungissa.

Näyttämö kuvaa hauskaa, sievillä huonekaluilla varustettua salia Akselin luona. Perällä ovi, samoin molemmilla puolilla. Näyttämön oikealla puolella on pöytä. Pöydällä kahviastiat, karahvi lasineen, kukkakimppu ja hiljan aukaistu kirjapaketti, jossa on kaksi tai kolme pienempää teosta. Vasempana toinen pöytä, jolla on kirjoitus-aineet. Aika: aamupuoli. (Oikea ja vasen luetaan näyttämöltä).

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

Aksel. Bertha.

AKSEL (laskee kuppinsa pöydälle): Kiitoksia, Berthaseni, se oli mainiota kahvia! Olet oikein kunnostanut itsesi syntymäpäivänäsi.

BERTHA (neuloen): Hauskaa, että kerrankin olet tyytyväinen.

AKSEL. Kerrankin tyytyväinen? Sinun kanssasi olen aina tyytyväinen, sen kyllä tiedät, mutta se ei estä minua välistä olemasta erittäin tyytyväinen. Noh, nyt vaan pikkuinen savu. (Sytyttää sikarin) Kas niin! (Nojautuu mielihyvällä taaksepäin tuolilla) Onpa tosiaankin oikein suloista istua näin pienessä, sievässä kodissaan kiltin eukkonsa rinnalla ja unohtaa kaikki puuhat ja kaikki asiatoimet, nauttiakseen vain levossa ja rauhassa onneaan. -- Meillä on todellakin hyvin hauskaa täällä, Bertha!

BERTHA (katsoo yhä vain työhönsä) Kyllä -- mutta en luule sinun aina noin ajattelevan.

AKSEL. Kuinka? Mitä tarkoitat?

BERTHA. Minun vain johtui mieleeni, kuinka usein näinä viimeisinä aikoina olet kotoa poissa ollut. Toisin oli laita vuosi takaperin.

AKSEL. No, mutta ajattelehan, Bertha, kuinka paljon olen laventanut asioitani sen jälkeen. Olisiko parempi, jos istuisin kotona pitäen sinulle seuraa ja jättäisin asiat sipo silleen?

BERTHA. Eihän toki -- sitä en tarkoita.

AKSEL. Eikä sitäpaitsi sinullakaan enää ole niin paljon aikaa minun kanssani juttelemaan, sitten kun pikku Ilmarin sait hoidettavaksesi. Itsekunkin tulee pitää huolta velvollisuuksistaan, näetkös!

BERTHA. Sen hyvin ymmärrän; mutta minä vain pelkään tuon alinomaisen ulkona oleskelemisen kääntyvän tavaksi, pelkään, ettet enää viihdy kotona yhtä hyvin kuin ennen. Niin, Aksel, kyllä se vain niin on -- sinä et minua enää rakasta.

AKSEL. Ohoh -- tuopa oli suuri uutinen!

BERTHA. Etkä sinä enää ole aivan suorakaan minua kohtaan.

AKSEL. Älä helkkarissa!

BERTHA. Niin -- sinä näinä aikoina salaat paljon asioita vaimoltasi.

AKSEL. Mutta tämähän alkaa jo kuulua oikein kamalalta.

BERTHA. Laske sinä vain leikkiä, mutta täytyy sinun kuitenkin myöntää, että olen oikeassa. Minkätähden esimerkiksi et tahdo tunnustaa, missä eilen olit koko illan? Kuinka saatat noin suurta epäluottamusta osoittaa Berthallesi, joka sinua niin hellästi rakastaa?

AKSEL. Ahaa -- siihenkö meidän taas olikin tuleminen! Tiedätkö, Bertha, minä en tosiaankaan luullut sinua noin uteliaaksi.

BERTHA. Uteliaisuudeksiko sitä sanot, jos mielelläni tahdon tietää, mitkä tärkeät toimet sinua niin kauan ulkona kaupungilla pitivät? Etköhän sinä mitä tarkimmin tutkisi minua, jos yhtä kauan viipyisin kotoa poissa?

AKSEL. Tosin sen tekisin, mutta siinä on suuri eroitus. Minullahan näet, on asioita --

BERTHA (keskeyttäen): Ja ystäviä ja kumppalia.

AKSEL. No, olkoon niinkin! Enpähän tykkänään liene maailmasta luopunut, vaikka naimisiin olen mennyt, tiedänmä.

BERTHA (huokaa): Et olekaan, sen tietää Jumala! Mutta sellaistahan elämä on!

AKSEL. No, älä nyt ole pahoillasi, Berthaseni; aikanaan saat kyllä kaikki tietää.

BERTHA. En välitä koko asiasta, koska et voi sitä heti minulle sanoa.

AKSEL. Iltapuolella, kun lähdemme ajelemaan, kerron sen sinulle. Saattaisimme ajaa vähän maalle, Hansenin huvilan ohitse, siellä päin on niin kaunista. Eikö sinunkin mielestäsi, Berthaseni, tuo pikkuinen huvila kauniine kasvikkoineen ole erittäin sievä?

BERTHA. Kyllä -- kun sen vain joku toinen omistaisi eikä tuo suuri kortinlyöjä Hansen. -- Onhan hänkin sinun hyvä ystäväsi.

AKSEL. Äläkä ajattele nyt mitään ikäviä, vaan tule sen sijaan katsomaan pikku Ilmaria; enhän vielä tänään ole nähnytkään tuota nuorta herraa.

BERTHA. No, mitäpä häntä herättää, kun hän nukkuu niin makeasti.

AKSEL. Se ei mitään tee, hänellä on hyvää aikaa ottaa vahinko takaisin jäljestäpäin.

BERTHA. Anna hänen nyt olla! Jos Amalia tulee toivottamaan minulle onnea, ei minulla ole aikaa häntä uudestaan nukuttaa.

AKSEL. No pahuus! Olet siis ilmoittanut Amalialle syntymäpäiväsi olevan tänään? Päätimmehän olla siitä kenellekään virkkamatta; etkö muista?

BERTHA. Hyvin sen muistan, mutta hän itse tarjoutui tulemaan, illalla täältä lähtiessään.

AKSEL. Sen uskon; kyllä Amalia aina muistaa etujansa valvoa. No, sepä nyt harmillista!

BERTHA. Minkäpä sille tein? Olisiko minun pitänyt kieltää häntä tulemasta?

AKSEL. Eipä juuri -- mutta sinun ei pitäisi aina olla niin ystävällinen ja kohtelias hänelle. Saattaisit antaa hänen jonkun kerran huomata, ett'emme kumpikaan erinomaisen paljon pidä hänen alituisesta juoksustaan täällä.

BERTHA. Kuinka voisin sen tehdä! Amalia, joka niin paljon pitää minusta ja joka alinomaa minua auttaa tuhansilla pienillä toimituksilla!

AKSEL. Sen hän tekee vain saadakseen sitä useammin täällä juosta ja ehkäpä myöskin erinomaisen suuresta halusta saada pistää nenänsä joka paikkaan. Kerranhan näin kotiin tullessani hänen seisovan kyökissä täydessä puuhassa puolipäiväsemme valmistamisessa.

BERTHA. Niin, se oli silloin, kun hänen piti opettaa minua laittamaan uudenlaista lihalientä, vaikka siitä ei sitten mitään tullut.

AKSEL. Toisen kerran tapasin tuon korean neidin järjestelemässä liinavaatteitani, jotka juuri olivat pesusta tuodut. Enkö, totta vie, silloin punastunut aivan kuin koulutyttö, jolta löydetään rakkauskirje.

BERTHA. Minkätähden tuletkin niin vähästä hämillesi! Mielestäni Amalia oli hyvin ystävällinen, kun tarjosi minulle apuansa.

AKSEL. No niin, saattaa se ollakin hyödyksi siinä tapauksessa, että paitojen luettelo joutuu sinulta hukkaan. Amalia ja hänen rakkaat tätinsä Miina, Stiina ja Fiina ja kaupungin kaikki muut juorusiskot silloin voivat sen muististaan sinulle lukea.

BERTHA. Aina sinä vain puhut pahaa Amaliasta, ja kuitenkin hän on vähintäin yhtä suuresta arvosta kuin --

AKSEL. -- kuin kaikki minun ystäväni yhteensä -- no niin, sehän on tunnettu asia. Mutta, hänen arvostaan huolimatta, ei minua juuri surettaisi, vaikka hän jonakin kauniina päivänä taittaisi niskansa portaissamme. (Amalian ääni kuuluu ulkoa) Kuulehan! Tunnetko sinä ääntä?

BERTHA (nousee): Amalian -- hän puhuu Maijulle. -- Muista nyt olla kohtelias ja huomaavainen häntä kohtaan! (Menee perälle).

AKSEL (nousee): Kohtelias ja huomaavainen! Hm -- äskeisen hurskaan toivoni jälkeen. No niin -- suotta minulle ei liene kasvatusta annettu,

TOINEN KOHTAUS

Edelliset. Amalia (perältä).

AMALIA (noin 35 vuoden ikäinen, komeassa ja nuorekkaassa puvussa. Hänellä on varjostin ja kukkakimppu toisessa kädessään): Hyvää päivää, hyvää päivää, armaat, rakkaat ystäväni! (Jättää parasolin tuolille lähelle ovea) Ja nyt (lentää Berthan kaulaan) tuhannen tuhatta onnentoivotusta, rakas, kulta Berthaseni! Elä aina terveenä, iloisena ja onnellisena, äläkä koskaan, koskaan unhota ystävääsi Amaliaa, joka sinua niin hellästi lempii ja rakastaa! (Suutelee Berthaa ja antaa hänelle kukkakimpun).

BERTHA. Kiitoksia, paljon kiitoksia! Kuinka kauniita kukkia! Istu, Amalia hyvä!

AMALIA. Kiitos, kiitos! (Istuu kahvipöydän ääreen) Ohhoo -- astuin niin kiivaasti, että oikein väsyin! Olette kenties jo kauankin minua odottaneet?

AKSEL (kohteliaasti): Niin, me juuri teistä puhuimme, kun kuulimme äänenne tuolta ulkoa.

AMALIA. Pelkäsitte luultavasti etten tulisikaan? Vai arvelitteko kääntyneeni sairaaksi? Ooh, siitä ei ole pelkoa, minä en koskaan ole kipeä. Mammalla onkin tapana sanoa: »niin virkeätä ja liikkuvaa tyttöä ei ole koko kaupungissa kuin minun Amaliani on.» Ei, mutta asianlaita oli semmoinen, näettekös, että kun juuri olin tänne tulossa ja kuljin Miina-tädin ikkunan ohitse, koputti hän minua sisään, sillä hän oli ostanut uutta kahvia ja odotti par'aikaa luoksensa Fiina- ja Stiina-tätejä, eikä millään muotoa päästänyt minua, ennen kuin olin juonut kaksi kuppia hänen kanssaan. Siellä kuulin, että Marin, kamreerskan, pieni poika oli kipeä ja -- -- Mutta, kuuleppas, kuinka pikku Ilmari jaksaa?

BERTHA. Hyvin, Jumalan kiitos!

AMALIA. Sepä hauskaa; minulla on taskussani hänelle karamellia. (Hakee taskustaan) No, missä tuo tuutti nyt onkaan? Ahaa, jopa sen löydän! Kas tässä! (Panee sen pöydälle) No niin, niinkuin jo sanoin, kuulin että poika oli kipeä ja päätin sentähden sivumennessäni pikimmältään pistäytyä häntä katsomassa. Mutta voi suuri Jumala, siellä vasta surkeata oli!

BERTHA. Noo?

AKSEL. Oliko poika kuollut?

AMALIA. Ei aivan, mutta hirmuisen kovassa kuumeessa se pikkuinen eläväinen makasi, eikä hänellä monta päivää jälellä ole, saadaanpa nähdä. Vanhin poika oli vielä lisäksi leikannut sormeensa ja nuorin tyttö saanut suuren kuhmun otsaansa pudotessaan tuolilta. Marilla oli itsellään päänkivistystä, ja miesriiviö -- en voi paremmin sanoa -- oli kestikievarissa biljardia pelaamassa!

AKSEL. Ooh -- mikä julma ihminen!

AMALIA. No, sanokaapas muuta! Kun julkeaa jättää vaimon ja lapset semmoiseen kurjuuteen! Mutta sellaisia ne miehet ovat -- Jumala paratkoon -- ei ne muusta huoli kuin omista huveistaan ja --

BERTHA. Saanko tarjota sinulle kupin kahvia, Amalia? (Antaa hänelle kupin).

AMALIA. Paljon kiitoksia! (Panee sokeria kuppiin ja ottaa leipää puhuessaan) Ja kun muistan, kuinka miellyttävä ja kaunis Mari oli tyttönä, kuinka sievästi ja komeasti hänellä kaikki oli kotonaan ja kuinka iloisesti ja sydämellisesti hän aina otti vieraitaan vastaan, ja kun kaikkea tätä vertailen hänen nykyiseen kohtaloonsa, niin oikeinpa sydäntäni vihlaisee, että -- --

BERTHA. Suo anteeksi, minulla on vaan kahta lajia leipää tarjottavana, mutta niinkuin jo eilen sanoin, en ole mitään varustanut syntymäpäivääni varten --

AMALIA. Ooh, kultaseni, että sinä viitsit! Mitä tyhjästä kursailee niin vanhan ystävän kanssa kuin minä olen tässä talossa. Mutta varustuksista johtuu mieleeni eräs asia, josta minun täytyy teille kertoa, ystäväni. Niin -- voitteko ajatella! -- tänä aamuna tulee tullikirjoittajan piika meidän kyökkiimme ja pyytää lainaksi lihaliemikattilaa. »Mitä herrasväki sillä tekee?» kysyin minä vähän kummastellen. »Juu, sihteeri rouvineen viettävät huomenna hääpäiväänsä ja antavat suuret päivälliset kaikille tuttavilleen», kuului röyhkeä vastaus. Suuret päivälliset! Sihteerin herrasväki. Ei, nyt ei enää ole häpyä ollenkaan!

AKSEL. Toden totta! Eihän semmoista ole ennen kuultukaan! Ne muuten näyttävät olevan siivoja ihmisiä, joiden tulisi tietää, mikä heille sopii, mikä ei.

AMALIA. Kyllä kaiketi! Mitä köyhempiä, sitä röyhkeämpiä! Eivätkö ne hölmöt saattaisi ottaa esimerkkiä viisaista ja ymmärtäväisistä ihmisistä? Mamma sanoo minulle usein: »Malla-kultaseni, eikö meidänkin joskus pitäisi kutsua päivälliselle muutamia likeisimpiä tuttavia, joiden luona sinä usein niin paljon hyvää nautit»; mutta silloin minä aina vastaan: rakas mammaseni, se tosin minusta olisi sanomattoman hauskaa, ja varaahan siihen meillä kyllä olisi, mutta meidän tulee olla varuillamme -- ihmisillä saattaisi olla siitä sanomista, sillä sitä ei koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka parhaatkin tarkoituksemme käännetään ja väännetään.

AKSEL. Siinä olette aivan oikeassa. Ihmisiä todellakin on olemassa, jotka voivat kaikki pahimpaan kääntää.

AMALIA (päätään pudistaen): Ooh, kyllä niitä on, kyllä niitä on sellaisia!

AKSEL. Jotka tunkeutuvat perheisiin, sekaantuvat emännän toimiin ja urkkivat puolisoiden keskinäisiä asioita.

AMALIA. Aivan niin, sellaisia tunnen monta.

AKSEL. Ja pahinta kaikista on, ett'eivät sellaiset henkilöt käsitä, kuinka vastenmielisiä he ovat, vaan luulottelevat olevansa tuiki tarpeellisia siellä, johon vain kerran ovat päässeet perehtymään. Eikö ole totta!

AMALIA. Totta, peräti totta. Meillä näyttää olevan aivan samat mielipiteet, herra Heino.

BERTHA. Ota vielä korppua, Amalia hyvä!

(Katsoo pitkään Akseliin.)

AMALIA. Paljon kiitoksia; ne ovatkin oikein maukkaita.

BERTHA. Etkö halua toista kuppia, Aksel?

AKSEL (nousee): En, kiitos! Teidän luvallanne, hyvät naiset, menen nyt tervehtimään poikaani ja perillistäni.

AMALIA (juoden): Oi, sitä pientä enkeliä!

BERTHA. Älä häntä vaan säikähdytä, ett'ei hän rupea huutamaan. (Akselin mennessä hänen ohitsensa hiljaa) Aksel, kuinka saatoit --?

AKSEL (samoin): Eihän tuo mitään ymmärtänyt.

AMALIA. Suudelkaa sitä pikkuista ruusunnuppuista oikein lämpimästi, oikein herttaisesti minunkin puolestani! Minä tulen heti jälessä Berthan kanssa.

AKSEL (kohteliaasti): Erittäin hupaista!

(Menee oikealle).

KOLMAS KOHTAUS

Amalia. Bertha.

AMALIA. Kuinka sievä ja kohtelias miehesi aina on minua kohtaan! Koko kaupunki onkin ihastunut hänen hauskaan ja iloiseen käytökseensä. Mutta melkein liian iloinen, (herittää sormellaan) melkein liian iloinen hän vain on, ystäväiseni.

BERTHA. Mitä tarkoitat?

AMALIA. Mitäkö tarkoitan? Ei mitään, ei niin mitään. Ei se ansaitse puhumistakaan. Täytyyhän sitä elää mukana, ja hauskassa seurassa annetaan mielellään rahojen luistaa.

BERTHA. Rahojen?

AMALIA. Ei, nyt en lausu sanaakaan enempää -- en sanaakaan, koska sinä noin siitä kiivastut.

BERTHA. Mutta olenhan minä aivan tyyni.

AMALIA. Ei, älä koetakaan minua houkutella -- älä ollenkaan yritäkään! Sitä paitse miehesi luultavasti on sinulle jo kertonutkin kaikki.

BERTHA. Mutta enhän tiedäkään, mistä on kysymys.

AMALIA. Vai niin! No, koska välttämättömästä _tahdot_ sen tietää. -- Mutta sen sanon, jos sinä vain rupeat sitä suremaan, niin minulla ei enää iloista hetkeä ole. Lupaatko ett'et ole koko asiasta milläsikään; (puristaa Berthan kättä) lupaatko sen, kultaseni?

BERTHA. Lupaan, lupaan; mutta kerro nyt!

AMALIA (salaperäisesti): No niin, kun eilen illalla läksin luotasi -- luulen kellon olleen noin 11 paikoilla -- ja kun olin joutunut aivan likelle porttiamme, kuulin etäämpää läheneväin henkilöin ääniä. Minä painuin seinää vastaan, pysähdyin ja kuuntelin -- en millään muotoa saadakseni tietää, keitä he olivat -- mitä se minua olisi liikuttanut? -- mutta minä, näethän, pelkäsin heidän huomaavan minut ja tekevän minulle pahaa. Silloin kuulin selvään heidän puhuvan asioista ja suurista rahasummista, ja kun sitten tulivat lähemmäksi, näin heitä olevan neljä, neljä herrasmiestä. Kahta en voinut tuntea pimeässä -- ell'ei toinen heistä kumminkin olisi ollut nuori herrassyötinkimme Söderlund -- tiedäthän, hän, joka niin hirmuisesti juo. Mutta toiset kaksi hyvin tunsin: toinen oli patruuna Hansen ja toinen -- sinun miehesi.

BERTHA. Vai niin; jotain sellaista juuri aavistin. No, entä sitten?

AMALIA. Herra Jumala, kuinka totiseksi sinä kävit! Ei, ei, älä pakoita minua jatkamaan! Ennen puren kieleni halki, ennenkuin --

BERTHA (tyynesti): He puhuivat siis asioista?

AMALIA. Niin, tiedätkös, kortinlyönnistä ja asioista ja viidestä tuhannesta markasta, tai oliko se viidestäkymmenestä tuhannesta, sitä nyt en voi niin tarkoin sanoa. Ja toinen niistä, joita en tuntenut, sanoi: tällä kertaa veli Hansenilla oli hyvä onni, johon Hansen vastasi, että hän juuri edellisenä iltana oli saman summan menettänyt. Ja juuri kun he menivät minun lymypaikkani sivu, kuulin -- -- Ei, nyt pidän suuni kiinni, ihan varmaan!

BERTHA (tyynesti niinkuin ennenkin): Mitä kuulit?

AMALIA. Kuulin Hansenin sanovan miehellesi: »lähetä minulle siis huomenna kolmetuhatta markkaa», ja miehesi vastasi: »ole huoletta, ne saat jo aamupuolella aivan varmaan.»

BERTHA. Kolmetuhatta markkaa! Suuri Jumala! Ooh, se on mahdotonta!

AMALIA. Taivaan tähden, rauhoitu, rauhoitu, rakas Bertha! Juo lasi vettä, (kaataa vettä lasiin) -- Kas tässä! Se rauhoittaa sinua.

BERTHA. Se on tarpeetonta. -- Kolmetuhatta markkaa! Ei, kyllä sinä mahdoit väärin kuulla?

AMALIA. Voihan se olla mahdollista. Mutta olettehan sitäpaitsi niin varakkaita, ett'ei siitä --

BERTHA. Ja luulet heidän puhuneen korttivelasta?

AMALIA. Herra Jumala, kuinka sen voisin tietää! Kortinlyönnistä he kumminkin puhuivat.

BERTHA. Oletko varma siitä, että se oli Hansen, jonka kanssa Aksel puhui?

AMALIA. Kyllä minä häntä siksi luulin. Mutta eikö todellakaan miehesi ole kertonut, kenen seurassa hän vietti eilisen illan?

BERTHA. Ei, hän ei ole tahtonut sitä minulle sanoa.

AMALIA. Ai, ai, ystäväiseni, tuopa kuuluu pahalta! Mutta älä ajattele enää koko asiaa -- koeta unhottaa kaikki tyyni! Puhutaan jotakin hauskempaa, iloisempaa!

BERTHA. Hän siis kumminkin lyö korttia, niinkuin välistä olen pelännytkin. Ja kuinka hän on minua luulotellut, ett'ei hänellä muka ikänä ole korttia kädessäkään ollut! Ja lisäksi vielä niin suuri summa! Ei, se on mahdotonta, minä en voi tätä saada päähäni.

AMALIA. Kas niin, nyt sinä kuitenkin rupeat murehtimaan tuota asiaa, vaikka äsken lupasit olla järkevä. Heitä jo kaikki nuo ajatukset mielestäsi! Kerroppas minulle esimerkiksi, mitä kaikkea hyvää olet mieheltäsi saanut syntymäpäivälahjaksi! No, annappas kuulla!

BERTHA. Mitäkö olen saanut syntymäpäivälahjaksi? Nuo kirjat tuolla, (osoittaa kirjakääryä) -- Ei, ei, minä en kuuna päivänä voi tätä käsittää!

AMALIA. Etkö mitään muuta? Mutta saithan viime vuonna kultaisen rannerenkaan, brossin ja paljon muuta kaunista. Mitä miehesi ajattelee, kun --?

BERTHA. Se on minulle yhden tekevä, kun vain pääsisin selville, kuinka oikeastaan noiden kolmentuhannen markan laita on. (Päättäväisesti) Niin -- se on parasta: minä menen heti Akselilta kysymään.

AMALIA. Herran tähden, mitä aijot tehdä? Silloin hän heti arvaisi sinun minulta tuon uutisen kuulleesi. Maltahan kuitenkin siksi kun olen poissa!

BERTHA. No olkoon sitten, koska niin tahdot! Kolmetuhatta markkaa! Sillä rahalla eläisimme vähintäkin puolen vuotta! Ei, se on mahdotonta, aivan mahdotonta!

(Liikuntoa kuuluu oikealta).

BERTHA (nousee): Kas niin, nyt hän herätti Ilmarin!

AMALIA. Muista se: ei sanaakaan asiasta niin kauan kuin minä täällä olen!

(Nousee myöskin).

NELJÄS KOHTAUS

Edelliset. Aksel, Bertha, Ilmari itkee.

AKSEL (ovella): Amalia. Oi sitä pientä raukkaa! Mikä häntä vaivaa? (Menee ovea kohden) Älä itke! Täti tulee, täti tulee!

(Menee).

BERTHA. Aksel, sitten kun Amalia on mennyt, niin minulla on jotakin tärkeätä puhuttavaa sinun kanssasi.

(Menee).

VIIDES KOHTAUS

AKSEL (yksinään; katsoo Berthan jälkeen kummastellen): Vai niin, aivan kernaasti! Sepä juhlallinen katse! Mitähän nyt on tapahtunut? Olisikohan Amalia jollakulla kummallisella tavalla saanut tietoa -- --? Ei, kuinka se olisi mahdollista! Päätimmehän Hansenin kanssa, ett'emme mitään puhuisi koko asiasta. No, olkoon mitä tahansa, saanhan sen sittemmin tietää. Mutta mitä kello jo mahtanee olla? (Katsoo kelloansa) Kaksitoista! No, hitto vieköön, joko se niin paljon on! Minun täytyy siis heti lähettää checki, jonka hänelle lupasin ennen puoltapäivää. Parasta kun samalla kirjoitan hänelle muutaman rivin ja pyydän kuittia. (Istuu vasemmalle pöydän luokse ja alkaa kirjoittaa) »Veli Hansen! Tämän mukana lähetän sinulle luvatun checkin, jolla Pohjoismaiden pankista voit nostaa ne kolmetuhatta markkaa, jotka jäin sinulle eilen illalla velkaa. Kuittia odotan sanantuojan mukana. Ystävyydellä Aksel Heino.» -- Kas niin, mutta missä on checkikirjani? (Etsii paperien seasta) Luulin nähneeni sen täällä tänään. Eipä sitä vaan näykkään. No, sitten se varmaan on konttorikamarissa.

(Nousee ja menee vasemmasta sivuovesta, jonka hän jättää puolitiehen auki).

KUUDES KOHTAUS

AMALIA (ulkopuolella): Kultaseni, älä vaivaa itseäsi, kyllä minä sen löydän -- (tulee sukkelasti sisään) Mihinkä ne karamellit jätinkään? Muistaakseni panin ne tähän pöydälle? Aivan oikein, tässähän ne ovatkin. (Ottaa tuutin ja aikoo mennä, vaan huomaa samassa Akselin kirjeen) Ah, jotain kirjoitettua! Mitähän se lienee? (Lähenee varpaillaan pöytää) »Veli Hansen!» Mitä? olisiko -- (lukee puoliääneen ja kiireesti) »checki. -- Pohjoismaiden pankista -- 3,000 -- velkaa.» (Puhuu) No taivaan suuri luoja, eikös siinä kumminkin ollut perää! Mitähän nyt Bertha sanoo! -- Ah, joku tulee! Pakoon pian!

(Menee).

SEITSEMÄS KOHTAUS

Aksel, (sitten) Palvelustyttö.

AKSEL. Eihän täällä ketään olekaan; minä, näen mä, erehdyin. Ehkä joku kosketti eteisen ovea. No, olipa onni, ett'ei se ollut Bertha, sillä jos hän olisi saanut nähdä kirjeen, niin koko salaisuuteni olisi ennen aikojaan tullut ilmi. (Valmistaa kirjeen) Kas nyt se on valmis. (Soittaa) Oikein on mielestäni synti heittää noin paljon rahaa melkein niinkuin maantielle, mutta mikä on tehty, se on tehty. (Tyttö tulee) Kuulehan, vie tämä kirje patruuna Hansenille kestikievariin ja pyydä vastausta! (Tyttö menee) No, mitähän nyt toimittelisin sillä aikaa kuin Amalia on Berthan luona! Enköhän vaan mene kamariini ja heittäy sohvalle pitkälleni -- olen tosiaankin hiukan väsynyt yöllisen valvomisen jälkeen. Niin, sen teen. Mutta ensin lasi soodavettä, sillä kulkkuni tuntuu saakelin kuivalta. (Ottaa pulveria taskustaan, kaataa sen lasiin ja juo) Ah, se maistui, se!

(Menee vasempaan. Näyttämö hetken tyhjänä).

KAHDEKSAS KOHTAUS

Bertha. Amalia.

BERTHA (kummeksien): Mutta mikä sinun nyt on? Miksi noin äkkipäätä lähdet?

AMALIA. Ei, ei, minä en saata viipyä, en saata viipyä!

BERTHA. Et saata viipyä?

AMALIA. Niin, oi niin, minä tukehdun, jos täällä kauemmin olen!

BERTHA. Oletko kipeä?

AMALIA. Niin, minä kärsin, minä kärsin hirmuisia vaivoja sinun tähtesi, armas, rakas Bertha raukkani; minua vaivaa kauhea tuska, kun näen sinun elävän ja liikkuvan täällä, synnin ja huikentelevaisuuden onnettomassa pesässä!

BERTHA. Mitä sinä oikeastaan tarkoitat?

AMALIA. Tarkoitan vaan, ett'et sinä vielä tunne tuon huikentelevaisuuden hirveätä suuruutta. Oi teitä, miehet, miehet!

BERTHA. Tiedätkö kenties jotakin uutta tuohon äskeiseen juttuun?

AMALIA. Josko tiedän? Oo, lapsiraukkani, mun onneton, hyljätty lapsiraukkani! Tule, paina pääsi uskollista sydäntäni kohden (sulkee vastahakoisen Berthan syliinsä) -- Tule, niin kerron sinulle kaikki, kerron sinulle koko tuon kauhean totuuden, paljastetussa, koristelemattomassa muodossaan! Ajattele sitten minusta mitä tahdot -- sano, että olen utelias, tunnoton, röyhkeä; sano mitä hyvänsä, minä kuitenkin kerron. Niinpä kuule! Asian laita on valitettavasti juuri niinkuin sen äsken sinulle kerroin. Miehesi jäi eilen Hansenille velkaa 3,000 markkaa, minä luin vast'ikään erään kirjeen, jossa hän tunnustaa velan ja uudelleen lupaa maksaa nuo rahat tänään edellä puolenpäivän. Kirje oli avoinna tuolla pöydällä ja sivumennen en voinut olla siihen vilkaisematta --

BERTHA. Suuri Jumala, onko hän kadottanut järkensä? Missä on kirje? Sano minulle, missä se on?

AMALIA. Tuolla se oli pöydällä, mutta ei sitä enää näy siinä. Hän varmaankin on sen jo lähettänyt.

BERTHA (etsii turhaan paperien seasta): Todella, se on poissa. Mutta tuosta paperiarkista on palanen reväisty -- kyllä asiassa niin muodoin perää on. Taivaan Jumala! Siinä nyt nähdään huonojen seurakumppanien vaikutukset!

AMALIA. Niin, sitähän minä aina olen sanonut. Aksel ei ole mikään paha ihminen -- ei millään muotoa -- mutta hän on niin vilkas, niin iloinen, niin taipuvainen. Sen huomasin hyvin jo hänen sulhasena ollessaan, jolloin ensin häneen tutustuin, ja monta kertaa aijoin sinua varoittaa, sillä kaunis ulkomuoto tavallisesti peittää kevytmielisyyden. Ah. miksi sitä en tehnyt! Mutta älä sure! Jos miehesi tykkänään unhoittaisikin velvollisuutensa sinua kohtaan (puristaa Berthaa kiinteämmin rintaansa kohden) -- jos hän todellakin -- -- --

BERTHA (tuskastuen tahtoo hänestä irtautua): Anna minun olla -- --

AMALIA (pitää häntä vyötäisiltä): Jos ei hän sinusta enää ollenkaan välittäisi -- ja ennemmin tai myöhemmin hän kyllä semmoiseksi kääntyy, -- niin tiedät kumminkin yhden, jonka ystävyys aina on oleva sama, joka -- --

BERTHA (joka on hänestä irtautunut): Hyvä, hyvä -- minä lähden nyt Akselia puhuttelemaan.