Part 8

Kuultuaan ritarin saapuneen kotiin, riensi Sancho Pansan vaimo, joka tiesi miehensä lähteneen tämän asemieheksi, ensimmäiseksi tervehtimään tulijaa. Nähtyään puolisonsa kysyi hän tältä: "No entä aasimme, rakas mieheni, miten se jaksaa?" -- "Aina paremmin kuin isäntänsä", vastasi Sancho nyreästi. -- "Herra olkoon ylistetty armostaan!" huudahti vaimo; "mutta kerrohan nyt mitä kaikkea hyvää olet ansainnut toimessasi rakas ystäväni; missä ovat juhlahameet minulle ja jalkineet lapsille?" -- "En tuo mitään sellaista, tuon jotain vielä parempaa." -- "Ah, kuinka sinä teet mieleni iloiseksi" sanoi vaimo; "näytähän sitte minulle tuo paljon parempi! Palan vallan halusta nähdä sitä, ilahuttaakseni hiukan sydän parkaani, joka on ollut suruun nääntyä sinun niin kauvan poissa ollessasi." -- "Näytänhän sitten kun sopii, vaimo", vastasi Sancho; "ole nyt kärsivällinen nykyisyyteen nähden ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi meidät vielä toisiin seikkailuihin, joista saat nähdä minun palaavan mitämaks kreivinä tai jonkun saaren maaherrana, saaren semmoisen joita on vain harvassa maan päällä, eikä minkään tavallisen tusinasaaren." -- "Taivas sen suokoon, rakas mieheni", sanoi vaimo, "me kyllä sellaista tarvitsemme. Mutta sanos minulle mitä sinä noilla saarilla tarkotat; en sitä ollenkaan ymmärrä." -- "Ei kannata viskata helmiä sioille", vastasi Sancho; "tulet sen kyllä aikanaan ymmärtämään, eukkoseni, ja oletpa totta vie levittävä silmäsi suuriksi, kun alamaisesi kutsuvat sinua armolliseksi rouvaksi." -- "Mitä sinä lörpöttelet armollisista rouvista ja alamaisista?" kysyi Teresa Pansa. -- "Elähän nyt hätäile saadaksesi tietää kaikkea, Hannaseni", sanoi Sancho; "päivässä on enemmän kuin yksi tunti. Sulle riittää kun sanon totuuden, ja sitte tuki suusi. Sen vain voin sinulle ohimennen virkkaa, ettei koko maailmassa ole sen hauskempaa tointa kuin olla seikkailuja etsivän vaeltavan ritarin asemiehenä. Tosin eivät useimmat tapaukset käy hänen mielensä mukaan, sillä sadasta sellaisesta sisältää yhdeksänkymmentä yhdeksän vastoinkäymisiä. Sen tiedän omasta kokemuksestani, vaimo; milloin kiikutettiin minua ilmassa, milloin sain pahasti selkääni; mutta kaikesta huolimatta on suloista odottaa jotakin uutta tapahtuvaksi ja sitä varten kavuta vuorten yli, rähmiä metsien halki, tunkeutua vuoristoihin -- tahtoisinpa että olisit nähnyt kaiken tämän -- sekä käydä linnoissa ja asua majataloissa tarvitsematta koskaan mitään maksaa -- lempo vie, ei killinkiäkään tarvitse tiskille pyörähyttää!"

Tällaisista asioista Sancho Pansa keskusteli vaimonsa kanssa, sill'aikaa kun don Quijoten veljentytär ja emännöitsijä riisuivat seikkailijaltamme vaatteet ja laskivat hänet vuoteeseensa. Ritari katseli heitä samein silmin tuntematta kumpaakaan. Kirkkoherra pyysi neitoa hyvin hoitelemaan enoansa ja etenkin varomaan, ettei tämä uudelleen pääsisi karkaamaan heidän luotaan ja kertoen mikä vaiva heillä viime kerralla oli tuodessaan häntä kotiin. Sen kuullessaan molemmat naiset jälleen päästelivät haikeita valitushuutoja, kirosivat ritariromaaneja, jopa vaativat sallimuksen työntämään hornan pimeimpiin kuiluihin kaikki moisten tekeleiden kirjoittajat. Lopulta he kovin pelästyivät ajatellessaan mahdollisuutta, että kenties uudelleen voisivat kadottaa rakkaan isäntänsä juuri kuin tämä oli parantumaisillaan, -- niinkuin sitte todella tapahtuikin.

Mutta vaikka tämän kirjan tekijä on äärettömällä uutteruudella koettanut etsiä jälkiä don Quijoten kolmannella seikkailumatkallaan tekemistä urhotöistä, ei hänen ole onnistunut löytää minkäänlaisia tietoja niistä, ei ainakaan luotettavia kirjallisia muistiinpanoja. Vain suullinen tarina on säilyttänyt la Manchan asujanten muistissa sellaisen tarinan, että don Quijote kolmannen kerran maailmalle matkatessaan oli mennyt Zaragossaan, missä oli ollut mukana eräässä kuuluisassa turnauksessa ja silloin urhotöillään ja älykkäisyydellään saavuttanut tavatonta mainetta. Yhtä vähän on tekijä saanut tietoa hänen muista seikkailuistaan ja hänen kuolemastaan, eikä hän olisi saanut yhtään mitään tietoonsa, jollei hän onnekseen olisi sattunut yhteen erään vanhan lääkärin kanssa, jolla oli hallussaan lyijyarkku, joka hänen sanojensa mukaan oli löydetty erään vanhan erakkomajan raunioista. Tästä arkusta oli löytynyt pergamenttikääre, sisältävä vanhanaikaisilta goottilaisilla kirjaimilla piirrettyjä espanjankielisiä runoja, joissa kerrottiin monista don Quijoten urotöistä, Dulcinean ihanuudesta, Rosinanten reippaudesta ja Sancho Pansan uskollisuudesta ynnä monista muista seikoista. Tämän uskomattomalta kuuluvan kertomuksen kirjoittaja esittää lukijoilleen seuraavassa kaiken minkä hän kirjoituksen sisällöstä voi lukea, eikä toivo muuta palkintoa väsymättömistä aherruksistaan la Manchan arkistojen läpi lukemisessa kuin että he uskoisivat hänen sanojansa yhtä hartaasti kuin kaikkein arvossapitämiä ritariromaanejakin. Se riittää kyllin palkitsemaan hänen vaivansa, ja hän tuntee itsensä tyydytetyksi ja halukkaaksi jatkamaan tätä yhtä todenperäistä kuin huvittavaakin kertomusta.

KUUDESTOISTA LUKU.

Don Quijote de la Mancha ja hänen asemiehensä Sancho Pansa lähtevät etsimään uusia seikkailuja.

Kirkkoherra ja parturi, veljentytär ja emännöitsijä olivat kyllä ryhtyneet varmoihin varokeinoihin sulkeakseen don Quijoten hänen vuoteeseensa ja pakottaakseen tämän kristikunnan leijonan ja vaeltavan ritarisäädyn kukan aikoinaan kuolemaan hyödyttömällä tavalla kotiloukossaan; mutta kohtalo, joka niin usein leikittelee ihmisten aikomuksilla, teki tyhjäksi kirkkoherran älykkäisyyden, parturin viekkauden, emännöitsijän varovaisuuden ja veljentyttären hienot juonet. Muuanna kauniina iltana verraton ritarimme talutti Rosinantensa ulos tallista, satuloi sen ja lähti ratsastamaan Toboson tietä Sanchon ja tämän uskollisen aasin kera.

He eivät sinä yönä eivätkä seuraavana päivänäkään kohdanneet minkäänlaisia seikkailuja, kunnes illan tullen äkkäsivät edessään Toboson kuuluisan kylän. Tuskin oli ritari saanut sen näkyviinsä, kun hän päästi kaikuvan riemuhuudon; mutta Sancho sen sijaan kävi hyvin huolestuneeksi ja alakuloiseksi, kun ei tiennyt sanoa missä talossa Dulcinea asui, jota ei ikinään ollut nähnytkään -- yhtä vähän kuin don Quijotekaan. Ritari oli kuolla ikävästä ja kaihosta, Sancho taasen pelosta ja katumuksesta, koska ei ollut noudattanut herransa käskyä käydä neidon luona, eikä nyt tiennyt mitä valehdella. Vihdoin don Quijote päätti ratsastaa kylään vasta yön tultua, jonka vuoksi he lepuuttivat jäseniään korkkipuumetsistössä Toboson tien varrella ja vasta auringon laskettua ratsastivat sisään kylään.

Oli puoliyön aika. Kylän asukkaat nukkuivat sikeintä untansa; oli jotenkin hämärä, ja Sancho toivoi täydellistä pimeyttä, jotta sillä voisi puolustella tietämättömyyttään kaunottaren asuinpaikan suhteen. Koko kylässä ei kuulunut juuri muita ääniä kuin koirain haukuntaa, mikä seikka suuresti hämmästytti don Quijotea ja pelotti Sanchoa; yhtäällä hirnui aasi, toisaalla kirkui sikakarja, ja kissat pitivät aika ilvettä katonharjoilla. Nämä erilaiset äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi hälyksi, joka yön hiljaisuudessa kuului sitä äänekkäämmältä ja herätti matkustajissamme pelon ja ahdistuksen tunnetta. Rakastunut ritarimme piti tätä pahana enteenä; mutta epätoivon vilaustakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan kun hän lausui aseenkantajalleen: "Sancho, rakas poikaseni, johdata nyt minut Dulcinean palatsiin; ehkäpä meidän onnistuu tavata hänet vielä valveillaan." -- "Mitä lemmon palatsia tarkotatte?" kysyi Sancho. "Se talo, jossa hänen ruhtinaallisen armonsa tapasin, oli kylän viheliäisimpiä hökkeleitä." -- "Epäilemättä hän silloin oli vetäytynyt johonkin palatsinsa sivurakennukseen", sanoi don Quijote, "missä huvittelihe kamarineitsyeittensä kanssa, kuten korkea-säätyisten naisten tapa on." -- "No, jos kerran neiti Dulcinean pitää asua palatsissa, niin täytyy sen portin olla aina avoinna; jollei ole, niin sallitte kai minun hälyyttää koko kylän hereille, jotta portti meille avautuisi. Mennään nyt suoraa päätä kapakkaan, tottahan semmoinen paikka toki on aina avoinna." -- "Etsikäämme ensin palatsi käsiimme", sanoi don Quijote, "ja kun sen olemme löytäneet, olen sanova sinulle mitä meidän sitte on tekeminen. Mutta kuules Sancho, enkö näe edessäni jotakin suurta ja hämärää? Epäilemättä on se juuri prinsessan palatsi." -- "Ehkäpä on", myönnytteli Sancho; "menkäämme siis sitä kohden. Mutta kun saavumme sen luo, katoaa se varmaan näkyvistäni jonkun loitsun kautta."

Don Quijote kannusti maltittomasti hevostaan; ja ratsastettuaan pari sataa askelta tulivat he erään korkean tornin juurelle, joka oli kylän kellotapuli. "Kirkkoonhan tästä joudumme, Sanchoseni!" huudahti ritari. -- "Näen sen kyllä selvillä silmilläni", sanoi Sancho, "ja suokoon taivas, ettemme vain kohtaa hautaammekin. Pahaa tietää, että näin sydänyöllä saavumme hautausmaalle. Mutta muistelenpa tuon neitsyen talon olevan erään takakujan varrella." -- "Onko aikomuksesi saattaa minut epätoivoon, sinä onneton ihminen?" haastoi don Quijote; "milloin olet kuullut ruhtinaallisten henkilöiden asuvan takakujan varrella?" -- "Hyvä herra, maassa eletään maan tavalla; ehkäpä Tobosossa on tapana rakentaa palatsit ja muut suuret talot syrjäkatujen varrelle. Sallikaa minun lähteä etsimään tuota palatsia joka taholta. Toivoisin koko talon hornan kattilaan, kun siitä meille niin paljo hommaa ja vaivannäköä lähtee." -- "Varo itseäsi, Sancho", huudahti ritari tuimistuneena, "puhu kunnioituksella kaikesta mikä neiti Dulcineaa koskee, muuten emme elä sovussa keskenämme." -- "Suokaa sanani anteeksi, armollinen herra; mutta miten ihmeellä voisinkaan ensi vilauksella löytää neidin talon, jonka vain yhden kerran ijässäni olen nähnyt, varsinkin kun on pimeä kuin säkissä. Ettehän itsekään sitä löydä, vaikka teidän olisi pitänyt nähdä se satoja kertoja." -- "Kautta kaikkien hyvien henkien, sinä saatat minut aivan epätoivoon", sanoi don Quijote; "enkö ole sulle satoja kertoja sanonut, etten ikinäni ole nähnyt verratonta Dulcineaa, etten ole jalallanikaan astunut hänen palatsinsa portaita ja että olen rakastunut häneen vain sen maineen perustuksella, mikä hänellä on maailman kauneimpana ja älykkäimpänä prinsessana!" -- "Oh, tällä kertaa kyllä ymmärrän puheenne, herra", vastasi Sancho; "ja kun te kerran sanotte, ettette eläissänne ole häntä nähnyt, niin totta vie en minäkään ole häntä nähnyt." -- "Mitäs tämä nyt merkitsee?" kysyi ritari. "Sanothan nähneesi hänet jauhoja seulomassa, kun sait häneltä vastineen minun kirjeeseeni." -- "Elkää huoliko uskoa koko juttuun", murahti Sancho; "sanon teille vielä kerran, etten milloinkaan ole nähnyt häntä enkä tunne häntä muuten kuin teidän puheistanne, ja tuomani vastauksen laita on aivan sama. Paha minut periköön, jos tunnen neiti Dulcineaa paremmin kuin suurturkkiakaan!" -- "Sancho, Sancho, leikinlaskuilla ja pilapuheilla on oma aikansa, mutta ei niitä aina käy tuominen esille."

Sankariemme tällä tavalla keskustellessa näkivät he erään miehen lähestyvän kahdella muulilla ajaen, joka kaikesta päättäen meni jo näin varhain pellolleen. Miehen kohdalle tultua sanoi don Quijote hänelle: "Hyvää huomenta, rakas ystäväni, voisitteko sanoa minulle, missä täällä sijaitsee prinsessa Dulcinean palatsi?" -- "Hyvä herra", vastasi mies, "minä en ole kotosin näiltä seuduilta ja olen vain vähän aikaa oleskellut tässä kylässä, missä palvelen eräällä rikkaalla maanviljelijällä. Mutta tuossa aivan vastapäätä on tämän kylän kirkkoherran ja lukkarin asunto; jompikumpi näistä voi kertoa teille prinsessasta, sillä heillä on luettelo kaikista Toboson asukkaista. En muuten luule täällä löytyvän yhtäkään prinsessaa, vaan saattanenhan pettyäkin. Täällä on paljon naisia, joista jokainen voi pitää itseään prinsessana." Näin sanoen hän kiirehti aasejaan eteenpäin.

Sancho näki herransa olevan tyytymättömän tähän vastaukseen ja käyvän kovin alle päin, jonka vuoksi hän sanoi: "Armollinen herra, päivä kohta koittaa, enkä luule hyväksi että enää viivyttelemme täällä kadulla. Jos minua uskotte, niin olisi parempi että heti lähtisimme kylästä ja vetäytyisimme johonkin läheiseen metsään; sittekun jo on täysi päivä, palaan minä tänne ja etsin joka sopesta teidän valtiattarenne palatsia, ja tahdonpa olla turkkilainen, jollen sitä löydä. Kun sen sitte viimein olen saanut vainuuni, käyn sanomaan armolliselle neidille teidän olevan täällä läheisyydessä ja pyytävän lupaa saada tavata häntä, kaikessa siveydessä tietysti, ilman että hänen maineensa siitä joutuu kärsimään." -- "Toden totta, rakas Sanchoseni", vastasi ritari lohdutettuna, "sinä sanot tuhannen hyvää ajatusta muutamilla harvoilla sanoilla; tahdonpa kernaasti noudattaa neuvoasi. Käykäämme siis, poikaseni, käykäämme etsimään sopiva paikka, missä voin heittäytyä vähän pitkäkseni, ja sinä lähdet minun lähettiläänäni tuon kauneuden kuningattaren luo, jonka vaiteliaisuus ja kohteliaisuus lupaavat minulle ihmeellistä suosiota." Sancho paloi halusta saada isäntänsä poistumaan kylästä, missä pelkäsi kirjepetoksensa tulevan ilmi. Hän siis lähti edellä kulkemaan, ja puolen peninkulman päässä kylästä he saapuivat erääseen lehtoon, johon don Quijote kätkeytyi, sillä välin kun hänen kelpo asemiehensä meni lähettilästoimelleen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Miten kekseliäs Sancho lumosi prinsessa Dulcinean, sekä muita yhtä hullunkurisia kuin todenperäisiä tapahtumia.

Kätkeydyttyään erääseen korkkipuulehtoon Toboson tien vierellä don Quijote käski Sanchon heti ratsastamaan kylään, uhalla ettei saisi lainkaan palata, jollei hänen olisi onnistunut puhutella prinsessaa ja esittää tälle ritarin nöyrä pyyntö ja vastaanottaa häneltä käskyjä vastaisista urotöistä. Sancho sonnustihe urheasti uuteen tehtäväänsä ja lupasi tuoda yhtä suotuisan vastauksen kuin edelliselläkin kerralla. "Lähde siis, poikaseni", lausui don Quijote hänelle jäähyväisiksi, "eläkä hämmästy kohdatessasi kasvoista kasvoihin tämän kauneuden lumoavan auringon. Onnekas asemies, onnellisin kaikista ammattisi harjottajista! Sinä joka olet valittu näkemään tuon jalon henkilön, johon luonto on kaikki aarteensa tuhlannut, elä unhota piirtää muistiisi, millä tavalla valtijattareni sinut vastaanottaa, vaihtavatko hänen kasvonsa väriä ja osottavatko hänen piirteensä jotakin mielenliikutusta sinun kertoessa minun tuskistani, tai tuleeko hän levottomaksi ja murheelliseksi; jos tapaat hänet seisovana, niin tarkasta vaihtaako hän tuon tuostakin jalkaa, ja kertaa pariin kolmeen kertaan vastauksensa; tarkastele hänen silmäinsä eloa, hänen äänensä sointia ja kaikkia hänen liikkeitään ja elkeitään. Ja kun kaiken tämän minulle uskollisesti kuvailet, voin helposti lukea hänen sydämmensä syvimmät salaisuudet ja tiedän kaikki mitä minun tarvitseekin tietää rakkauteni esineestä. Sillä jollet vielä tiedä, niin tulee sinun tietää, että rakastavaisten kesken rakkaus tunnetaan ulkonaisista ilmiöistä, jotka kuvastavat rakastetun henkilön sydämmen tunteita. Lähde siis, rakas poikaseni, ja suokoot kohtalon vallat sinulle paremman seikkailun kuin minulle ovat antaneet ynnä suotuisamman menestyksen kuin mitä minä täällä surullisessa yksinäisyydessäni saavutan." -- "Minä lähden nyt ja palajan takaisin minkä harmoni kaviot kannattavat", vastasi Sancho. "Mutta hillitkäähän toki levottomuuttanne, rakas isäntäni, sillä minusta näyttää kuin olisi sydämmenne tykkänään särkynyt; kohtaloaan ja onneaan pitää ihmisen vastaanottaa rohkein sydämmin ja mielin. Vaikken yöllä löytänytkään neiti Dulcinean palatsia, niin varmasti löydän sen nyt selvällä päivällä, ja kun sen kerran olen löytänyt, niin sallikaa minun sitte menetellä oman pääni jälkeen."

Nämä sanat sanottuaan Sancho kääntyi ympäri ja kannusti aasinsa täyteen raviin. Don Quijote jäi hevosensa selkään, pitäen ohjaksia höllällä, nojautuen veltosti keihääseensä ja hautoen synkkiä, suruisia mietteitä aivoissaan. Sancho Pansa oli ratsastaessaan yhtä hämillään kuin herransakin, sillä hän ei tiennyt millä ihmeen tavalla toteuttaisi lupauksensa; mutta jätettyään metsän niin kauvas taaksensa, ettei don Quijoten silmä häntä enää äkännyt, laskeutui hän ratsultaan ja heittäysi erään puun varjoon kootakseen ajatuksiaan ja neuvotellakseen itsensä kanssa.

"Miettikäämmepäs nyt hiukan tämän matkasi tarkotusta, Sancho Pansa! Menetkö ehkä etsimään kadotettua aasiasi? Totta tosiaan, sitä varten et lähde; vaan mitäs sulla on asiana? Etsimään prinsessaa, yhtä ainoata pikkuruista prinsessaa vain, joka yksinään on niin kaunis kuin aurinko ja kuu yhteensä. Ja missä tämän kaunokaisen sitte muka löydät, Sancho? No kah, Toboson suuressa kaupungissa! No hyvä, keneltä hänelle viet terveisiä? Tietysti kuuluisalta la Manchan ritarilta don Quijotelta, joka maailmasta hävittää kaiken vääryyden ja hirmuvallan, antaa isoovaisille ruokaa ja janoovaisille juomaa. Siihen saakka siis kaikki hyvin, Sancho ystäväni. Tunnetkos sitte taloa, minne sinun pitäisi mennä? Et ollenkaan, mutta isäntäsi sanoo sen olevan suuren linnan tahi kuninkaallisen palatsin. Oletkos koskaan nähnyt tätä ylhäistä naista? Et sitäkään, yhtä vähän kuin isäntäsikään. Totta tosiaan, Sanchoseni, jos Toboson asukkaat tietäisivät sinun tulevan ryöstämään kauneinta heidän naisistaan, niin leipoisivat he selkääsi varstanvarsilla; ja luuletkos sellaisen saunan tekevän sulle hyvää? Ehkäpä he olisivatkin siinä oikeassa; mutta jos tietäisivät minun tulevan toisen miehen lähettiläänä ja etten mitään omasta päästäni tee, niin tokkopa käyttäytyväisivätkään niin suorasukaisesti? Elä siihen sentään luota; kelpo la Manchalaiset tuskin ymmärtänevät leikkiä, eikä sinunkaan ole tarvis mennä syyhyttä saunaan. Äh, minua houkkaa, mitä lempoa minä täällä oikeastaan teenkään? Menen saamaan hyvän selkäsaunan toisen edestä ja toisten huviksi! Väisty kauvaksi, kiusaaja; sinä minua vain tuonne sudenpesään houkuttelet, jotta saisit nähdä minun liikaten ja muotopuolena sieltä palaavan."

Täten itsensä kanssa keskustellen Sancho hetkeksi vaipui hiljaisiin mietteisiin, mutta puhkesi sitte ääneen lausumaan: "Mutta enköhän vain saa pelkkää harmia koko jutusta, ehkäpä pääsen hengestänikin? Mikäs pakko minun on pannakaan päätäni pyövelinpölkylle! Olenhan jo tuhannet kerrat huomannut herrani olevan aivan rutihullun, joka pitäisi panna pakkoröijyyn ja teljetä houruinhuoneeseen; enkä minä suoraan sanoen ole ollenkaan hänen orjansa. Pitäisikö minun olla hullu kuten hän, siitä syystä muka että minua huvittaa seurata häntä matkoillaan ja että sananlasku sanoo: Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin sanon sinulle millainen olet. Mutta näin ollen, koska hän nyt kerran on hullu ja hulluutensa saattaa hänet luulemaan asioita ja esineitä toisiksi, niinkuin tuulimyllyjä jättiläisiksi, muuleja dromedaareiksi ja lammaslaumoja sotajoukoiksi, niin ei liene vaikeata saada häntä uskomaan ensimmäistä vastaantulevaa talonpoikaistyttöä armolliseksi Dulcinea-neidiksi. Jollei hän tahdo uskoa, niin vannon asian todeksi; jos hän vannoo vastaan, niin vannon minä kahta vankemmin; jos hän vielä pysyy itsepäisenä, niin totta totisesti vastustan häntä edelleenkin rahtuakaan peräytymättä. Ainakin sen saan aikaan, ettei hän vasta lähetä minua moisille asioille, kun näkee ettei siitä ole mitään hyötyä. Tai ehkäpä hän minua uskookin kun vannon, että taas joku ilkeä ja vihamielinen poppamies on loihtinut hänen Dulcineansa talonpoikaisluntukseksi, hänelle sillä harmia tehdäkseen."

Nämä mietteet saattoivat Sanchon mielen tasapainoon ja lepoon, ja hän luuli helpollakin suoriutuvansa leikistä. Hän jäi puun alle aina iltaan asti, siten enentäen don Quijoten hellää kaipuuta; ja onni olikin hänelle niin suotuinen, että hän vihdoin viimein aasinsa selkään yrittäessään näki Toboson tiellä kolme talonpoikaistyttöä, hekin aaseilla ratsastaen. Tuskin oli hän nämä äkännyt, kun kiirehti täyttä laukkaa don Quijoten luo, jonka löysi istuvana entisessä asennossaan ja ylen rakastuneesti ja onnettomasti huokailevana. "No vihdoinkin olet täällä, rakas ystäväni, mitä uutta kuuluu?" kysyi ritari. "Tuoko tämä päivä mukanaan elämän vai kuoleman?" "Rakkautta se vain teille tuo", vastasi Sancho häikäilemättä. "Hyviäkö uutisia siis minulle tuot, poikaseni?" -- "Niin hyviä, että teidän on vain kannustettava Rosinanteanne kylään päin kohdataksenne neiti Dulcinean itsensä, joka saapuu tännepäin kahden kamarineitosensa kera." -- "Iankaikkinen isä!" huudahti ritari, "tottako puhut vai leikkiä? Elä vain petä minua, rakas ystäväni, eläkä koetakaan valheellisella ilolla karkottaa ikäviä ajatuksiani!" -- "Hä, ettäkö pettäisin teitä", ylvästeli Sancho, "nyt kun itse juuri olette pääsemässä totuuden perille? Antakaa huhkia vain, niin saattepa tuossa tuokiossa nähdä prinsessan, pyntättynä ja koristeltuna kuin kuninkaantytär ainakin. Hän ja hänen neitsyensä ovat pelkkää kultaa ja taivaansinistä silkkiä, helminauhoja, jalokivikoristeita ja kullan- ja hopeanhohtoista vaatetta, niin etten ymmärrä miten he semmoista ylellisyyttä jaksavat päällänsä kantaakaan; heidän hiuksensa valuvat heidän olkapäillään pitkinä kiharoina, niin että niitä luulisi päivänsäteiksi kun tuuli niitä häilyttää. Ja he ratsastavat ylpeillä konkareilla, jotka maksavat varmaankin painonsa kultaa."

Tielle käännyttyään he näkivät noiden kolmen kyläntytön ratsastavan vastaansa. Don Quijote tähysteli silmät suurina Tobosoon päin, mutta kun näki vain nämä halpasäätyiset tytöt, rupesi hän epäilemään Sanchon tiedonantojen todenperäisyyttä ja tiedusti että kylän ulkopuolellako tämä prinsessan oli kohdannut. "Kylän ulkopuolellako?" matki Sancho, "eikö teillä ole lainkaan silmiä päässä, kun ette älyä hänen tulevan tuossa juuri vastaanne, säteilevämpänä kuin kesäinen päivä?" -- "En näe muuta kuin kolme talonpoikaistyttöä aaseilla ratsastaen", sanoi don Quijote. -- "Herra meitä armahtakoon!" siunasi Sancho; "kuinka on mahdollista, että voitte aaseina pitää noita kolmea lumivalkoista tasa-astujaa? Joko te ette näe mitään, tai olette sitte taaskin lumottu." -- "No nyt et sinä tällä kertaa näe paremmin kuin minäkään. Ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen don Quijote ja sinä olet Sancho Pansa; ainakin siltä minun silmiini näyttää, sen voin vannoa." -- "Voi minun päiviäni, te vain suvaitsette laskea leikkiä, armollinen herra", sanoi Sancho; "avatkaahan toki silmänne sepo seljälleen ja käykää tervehtimään prinsessaa, joka jo on aivan lähellä meitä."

Näin sanoen hän itsekin ratsasti tyttöjä kohti, ja laskeutuen alas harmonsa selästä hän tarttui ensimmäisen aasin marhamintaan, laskeusi polvilleen ja huusi korkealla äänellä: "Oi korkea prinsessa, te kauneuden loistava kuningatar, suvaitkaa armollisesti vastaanottaa tämä orjanne, ritarismiehistä kehnoin, jonka näette tuossa edessänne kylmänä kuin kivi, voimatonna ja ryhditönnä, perin pohjin masentuneena teidän korkeasta läsnäolostanne! Minä olen Sancho Pansa, hänen asemiehensä, teidän palvelukseksenne; ja hän itse on kurja ja maatakiertävä ritari don Quijote de la Mancha, jota muuten myös kutsutaan Surullisen hahmon ritariksi."