Part 7

"Ensiksikin, herrani, tietäkää, että nimeni on..." Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ei muistanut minkä tekonimen kirkkoherra hänelle oli antanut. Mutta nähtyään hänen hämmentyvän kiiruhti tämä apuun: "Ei ole lainkaan ihmeellistä, jalo neiti, että sekaannutte muistellessanne kaikkia kohtaamianne kovanonnen iskuja, sillä suuret onnettomuudet tavallisesti hämmentävät ihmiseltä mielen ja muiston; ja se kohtalo mikä prinsessa Micomiconaa ovat kohdanneet, sen todella pitää olla kovin suuri ja raskas, koska hänen on täytynyt lähteä maiden ja merien takaa etsimään itselleen kostajaa." -- "Totta on", sanoi Dorotea, "että mieleeni yht'äkkiä tuli niin hirmuinen kuva kärsimistäni onnettomuuksista, että tuskin tiedän mitä puhun; mutta luulenpa tulleeni taas tolkuilleni ja toivon, että ilman teidän auttamattannekin voin jatkaa kertomustani. Tietäkää siis, hyvät herrat, että olen Micomiconin suuren valtakunnan laillinen perijätär ja että herra isäni, kuningas Tinacrio Viisas, joka oli syväoppinen loitsija, sai tämän taitonsa kautta tietää että äitini, kuningatar Xantippa, kuolisi ennen häntä ja että minä hänen itsensäkin kuoltua jäisin orvoksi varsin nuorella ijällä. Tämä seikka ei häntä niin suuresti murehuttanut, se kun oli tavallinen maailman meno; mutta hän tiesi sen ohessa -- yhä saman salaisen taitonsa avulla -- että muuan ilkeä jättiläinen, joka hallitsi eräässä rajoillamme sijaitsevassa suuressa saarivaltakunnassa ja jonka nimi oli Pandafilando Karsaskatseinen (jonka lisänimen hän oli saanut koska aina katseli kieroon muita sillä pelättääkseen) minun orvoksi jouduttuani hyökkäisi isolla sotavoimalla maahani ja ryöstäisi sen tykkänään käsistäni. Tätä hirveää onnettomuutta en muka voisi muuten välttää kuin menemällä vaimoksi tuolle jättiläiselle, mutta sitä tiesi isäni minun ei koskaan tekevän. Minä en ikinä suostu vaimoksi jättiläiselle, vaikka tämä olisi suurin ja hirvittävin koko maailmassa. Sen vuoksi sanoi isäni kuollessaan minulle, että jättäisin hyvällä valtakuntani tuolle hirviölle, jotta alamaiseni eivät tulisi sodan jaloissa kärsimään; ja että sitte valittuani miehistäni uskollisimmat seuralaisikseni, matkustaisin viipymättä Espanjaan etsimään suojelusta eräältä kuuluisalta vaeltavalta ritarilta, jonka urhotekojen maine täyttää koko maailman ja jonka nimeksi hän mainitsi muistaakseni don Azote tai don Gicote..." -- "Sanokaa don Quijote", ehätti Sancho väliin, "elikkä muuten Surullisen hahmon ritari." -- "Aivan oikein", myönsi Dorotea, "don Quijote se olikin. Muuten hänen piti olla kookas ruumiiltaan sekä kasvoiltaan laiha, sanalla sanoen isäni kuvasi teidät, herra ritari, niin ihmeteltävän tarkasti, ettei minulla ollut lainkaan vaivaa tuntiessani teidät siksi jo ensi silmäykseltä. Muuta ei minulla enää ole sanottavaa, sillä luulen jo perineeni takasin esi-isäini valtakunnan, koska te hyvyydessänne olette luvannut minulle väkevän käsivartenne apua ja lähtevänne minne vain teidät vien. Tarkotukseni on asettaa teidät kasvoista kasvoihin tuon kurjan Pandafilando Karsaskatseisen kanssa, jolle toivon teidän verisesti kostavan ja riistävän häneltä kruununi ja valtakuntani, jotka hän vääryydellä on minulta anastanut. Unhotin vielä mainita, että isäni, viisas kuningas Tinacrio, jätti minulle paperikäärön, johon kreikkalaisin tai araapialaisin kirjaimin (joita en osaa lukea) oli merkitty, että jos tuo ritari urhotekonsa suoritettuaan pyytäisi minua puolisokseen, minun olisi siihen ehdottomasti suostuttava ja annettava hänelle valtakuntani ja käteni." -- "Hei vaan, Sanchoseni, miltäs se rupeaa kuulumaan!" huudahti don Quijote ylen ihastuneena. "Tajuatko mistä on kysymys? Kuinka usein olenkaan sinulle tällaisista asioista puhellut? Katsohan vain miten valtakuntia satelee hallittavaksemme ja kuninkaantyttäriä naidaksemme!" -- "Siitäpä näyttää", myönnytteli Sancho; "mutta jopa olemmekin saaneet kauvan sellaista ihmettä odottaa." -- "Kas tällainen, jalot herrat", jatkoi Dorotea, "on onnettomuuksieni historia. Muuta minulla ei ole lisättävää kuin että kaikista seuralaisistani pelastui eräässä hirveässä haaksirikossa vain tämä pitkäpartainen asemieheni. Me kahden vain pelastuimme kumpikin lankullamme, niin että minusta tuntuu kuin olisi taivas lähettänyt meille ihmeen säästääkseen meidät parempia aikoja varten." -- "Paremmat ajat ovat jo koittaneet", huudahti don Quijote. "Vannon uudelleen pitäväni teille ennen antamani lupauksen, seuraavani teitä hamaan maailman ääriin enkä erkanevani teistä ennenkun pidän kädessäni julman ja viekkaan vihollisenne päätä, jonka taivaan ja voimakkaan käsivarteni avulla leikkaan hänen rungostaan, oli hän sitte vaikka Mars-jumala itse. Ja asetettuani teidät jälleen kuninkaalliseen valtaanne, jätän kätenne ja sydämmenne vapaasti käytettäväksenne; sillä niin kauvan kuin tahtoni on vangittu tuon julman kaunottaren kahleisiin... Muuta en voi sanoa kuin että minun on mahdoton ajatella ketään muuta naista, vaikka se olisi Feniks-lintu itse!"

Sancho Pansaa, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut herransa puhetta, murehuttivat tämän viime sanat niin kovin, ettei hän voinut olla sanoiksi puhkeamatta. "Niin totta kuin kerran kuolen", huudahti hän, "te, herra don Quijote, näytätte kerrassaan kadottaneen viimeisenkin järjenrahtunne! Niinkuin vielä voisitte epäröidä, kun suuri ja mahtava prinsessa tarjoo teille kättänsä ja valtakuntaansa. Luuletteko sellaisia onnenpotkauksia joka oksalla kasvavan, vai pidättekö neito Dulcineaa kauniimpana kuin tätä prinsessaa? Ei sinnepäinkään, tuo tytönnaasikka ei riitä riisumaan edes tämän kengännauhojakaan. Miten nyt minun kreivikuntani käy, jolla minua niin kauvan olette narrailleet? Ei, naikaa te vain prinsessa ja ottakaa tuo kuningaskunta, joka kerrassaan putoo suuhunne; ja kun sitte olette päässyt kuninkaaksi, niin tehkää minut oitis kreiviksi tai markiisiksi, vähät minä muusta!" Don Quijote ei jaksanut kärsivällisesti kuulla Sanchon törkeitä solvauksia hänen sydämmensä valtijatarta vastaan; sanaakaan virkkamatta hän kohotti keihäänsä ja takoi sillä niin voimakkaasti onnettoman asemiehensä päähän, jotta tämä luhistui maahan; ja jollei Dorotea olisi käynyt väliin, olisi hän poloisen vielä hengiltäkin ottanut. "Luuletteko te kurja moukka", karjasi hän, vihapäissään teititellen Sanchoa, "että minä iankaikkisesti voin kärsiä teidän typeriä puheitanne ja alati teille anteeksi antaa? Elkää luulkokaan semmoista, te kirottu konna, joka uskallatte avata kurjan kitanne häväistäksenne verratonta Dulcineaa! Ettekö tiedä, kelvoton olento, että minä häneltä saan kaiken voimani ja urheuteni ja että ilman häntä en kykenisi hiirtäkään tappamaan? Sanokaas minulle, mestari myrkkykieli, ken tämän kuningaskunnan olisi valloittanut, ken jättiläiseltä kaulan katkaissut ja ken teistä markiisin tehnyt -- sillä kaikkea tätä pidän jo suoritettuna asiana -- jollei sitä olisi tehnyt juuri Dulcinean urhous, joka on terästänyt minun käsivarteni näitä kaikkia suuria tekoja toimittamaan? Hän se minussa taistelee ja antaa minulle voiton, samatekuin minäkin hänessä elän ja hengitän. Ilkeä solvaaja, kuinka kiittämätön olettekin! Juuri sinä hetkenä, jolloin teidät olen kohottanut maan mahtavain verralle, palkitsette sen puhumalla pahaa siitä henkilöstä, joka teille hyvää tekee." Sancho ei kuitenkaan ollut niin masentunut äskeisestä selkäsaunastaan, ettei olisi ymmärtänyt ritarin sanoja; mutta hän tahtoi siirtää arvoisan ruumiinsa turvallisempaan paikkaan ennenkun uskalsi vastata. Hän siis nousi kiiruusti pystyyn ja asettui prinsessan muulin taa, mistä puheli ritarille: "Sanokaas minulle, armollinen herra, eikö ole totta ettette peri valtakuntaa, jollette nai tätä prinsessaa; ja jollette niin tee, niin millä sitte minua palkitsette? Tästähän minä äsken puhetta pidin ja enkös vain ollut oikeassa? Ja miksi tosiaan epäröittekään naida tämän kuningattaren, joka on tulla tupsahtanut suoraan taivaasta syliinne? Mitä kauneuteen tulee, niin en enää puutu siihen juttuun; mutta totta puhuakseni ovat molemmat minusta yhtä kauniita, vaikken ole milloinkaan nähnytkään neiti Dulcineaa." -- "Mitä sinä puhut, kurja petturi! Etkö ole Dulcineaa nähnyt?" jyrisi don Quijote. "Etkö juuri tuonut minulle vastausta häneltä?" -- "Niin, nähkääs, tarkotin sanoa, etten ole häntä nähnyt tarpeeksi voidakseni kaikki hänen kauneutensa yksityiskohdat kertoa; ylimalkaan hän oli minusta mahdottoman kaunis." -- "Niin ollen annan sinulle anteeksi", sanoi don Quijote, "ja suo sinäkin minulle anteeksi tämä pieni ikävyys, sillä ihminen ei voi aina hillitä ensimmäisiä mielitekojansa." -- "Sen kyllä tiedän", vastasi Sancho, "sillä lörpötteleminen onkin aina ollut minun ensimmäinen mielentekoni, niin etten voi olla sanomatta mitä sylki suuhuni tuo." -- "Kavahda siis vastedes sillä tapaa lörpöttelemästä; sillä ruukku käy niin kauvan kaivolla, kunnes . . . Niin, muuta en sinulle sano." -- "Juuri niin, Herramme näkee taivaastaan kaikki mitä täällä maan päällä tapahtuu ja hän tietää ken meistä huonommin menettelee, minäkö joka en puhunut oikein, vaiko teidän armonne joka käyttäytyi moisella tavalla." -- "No nyt ollaan jo tarpeeksi puhuttu", lausui Dorotea. "Sancho ystävä, menkää suutelemaan isäntänne kättä, pyytäkää häneltä anteeksi ja muistakaa vasta kiittää ja laittaa vähän varovaisemmin. Etenkin pankaa mieleenne, ettette koskaan puhu pahaa tuosta Toboson neitosesta, jota tosin en tunne, vaan jota kernaasti tahtoisin palvella, koska tämä mainio la Manchan ritari häntä pitää niin suuressa arvossa. Mitä muuten sinuun tulee, niin luota lupaukseeni, etkä suinkaan jää ilman palkintoa." Sancho nyökkäsi prinsessalle ja kävi suutelemaan herransa kättä, jonka tämä suurella arvokkaisuudella hänelle ojensikin.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Don Quijoten surullinen palaus kotitienoilleen puisessa häkissä ja paholaisjoukon saattamana.

Vaeltavan ritarin ja hänen asemiehensä rakennettua rauha välillään näkivät kulkijamme tiellä miehen ratsastavan aasilla, luullen häntä ensin mustalaiseksi. Mutta Sancho, jonka sydämmessä aasin näky synnytti tuskallisen tunteen, tunsi heti ratsastajan Gines de Passamontiksi, niinkuin asianlaita todella olikin. Tämä oiva toveri oli pukeutunut mustalaisten tapaan, joiden kieltä hän taisi, ja varustanut myöskin aasinkin mustalaisvaljailla, jotta paremmin saisi sen myydyksi, mutta Sanchon tarkkaa silmää se ei voinut pettää; hän tunsi paikalla niin hyvin ratsun kuin ratsastajankin ja alkoi huutaa täyttä kurkkua: "Ah, sinä lurjusten lurjus Ginesille, luovuta paikalla minun aarteeni, minun leponi ja elämäni! Jätä oitis tänne aasini, minun iloni ja ylpeyteni! Pakene, pakene, rosvojen rosvo; pötki tiehesi, sen emävaras, ja luovuta pois saaliisi!" Nähdessään noin lukuisen seurueen edessään ymmärsi Gines jo puolenkin sanan, hyppäsi alas aasin selästä ja pötki kiiruimman kautta matkoihinsa, ilman että kukaan viitsi lähteä häntä takaa-ajamaan.

Sancho juoksi joutuun aasinsa luo, ja hellästi syleillen elukkata purskahti hän nyyhkyttäen lausumaan: "Kuinka olet voinut, armas lapseni, lemmikkini, rakas toverini, uskollinen ystäväni, helmalapseni?" Ja hän suuteli aasin turpaa ja hyväili sitä kuin ainakin suuresti rakastettua ja hellästi kaivattua ystävää. Aasi ei puolestaan puhunut mitään, mutta vastaanotti hyväilyt vallan asiaankuuluvina. Koko seurue iloitsi Sanchon onnesta, ja don Quijote ylisti hänen hellää sydäntään ja uudisti vielä kerran lupauksensa kolmesta aasista, jotka Sancho oman aasinsa perimisestä huolimatta tulisi häneltä saamaan.

Illan tullen matkueemme saapui sen majatalon portille, joka Sanchossa niin synkkiä muistoja oli herättänyt; mutta joko lie aasin löytäminen elähyttänyt hänen rohkeuttaan tahi tunsi hän itsensä turvallisemmaksi isäntänsä parissa; mutta niin kuitenkin kävi, että hän tällä kertaa vähääkään aristelematta rohkeni seurata toisia sisään. Don Quijote tervehti kohteliaasti emäntää, jota hän edelleen piti linnanrouvana, ja tunsi itsensä kristikunnan onnellisimmaksi ritariksi, kun lihava Maritorne alentui ottamaan kynttilän ja johdatti hänet vanhaan makuusuojaansa.

Tällä välin olivat kirkkoherra ja parturi menneet toiseen huoneeseen; ja ymmärtäen hyvin että tähän asti olivat vain puoleksi suorittaneet kepposensa, kun olivat saaneet hänet majataloon, miettivät he nyt keinoa saada hänet aina kotikyläänsä saakka. Dorotean älykäs avuliaisuus otettiin nytkin kiitollisesti vastaan, ja kirkkoherra esitti vihdoin suunnitelman, joka yksimielisesti hyväksyttiin.

He ryhtyivät ensin kauppoihin erään majatalossa yöpyvän kuorma-ajurin kanssa, jolta lainasivat härän ja vankkurit kahdeksi päivää. Sitte he laativat vahvoista seipäistä kokoon häkin, joka oli kyllin tilava makaavalle miehelle. Kun he sitte vielä olivat pukeneet itsensä, palvelijansa ynnä eräitä talonpoikia eriskummallisiin vaatteisiin ja värjänneet kasvonsa, astuivat he hiljaa don Quijoten makuusuojaan, lähestyivät varovasti vuodetta hänen sikeästi maatessaan ja köyttivät hänen kätensä ja jalkansa niin lujasti, ettei hän herättyään kyennyt vähintäkään vastarintaa tekemään, vaan oudoksuen katseli uutta asemaansa ja noita merkillisiä haamuja, jotka häntä ympäröivät.

Hän ei nytkään voinut muuta luulla, kuin että ne olivat tämän lumotun linnan haltijoita, jotka pitivät peliään hänen kanssaan ja olivat hänet loihtineetkin, koskei hän kyennyt puolustautumaan eikä edes jäsentä liikahuttamaan. Vehje siis onnistui mainiosti kirkkoherran suunnitelman mukaan.

Ainoa, joka tämän salaperäisen tapauksen aikana oli tavallisessa puvussaan ja kenties myöskin ainoa täysjärkisen tavalla käyttäytyvä, oli Sancho. Ja vaikkei paljoa puuttunut että hän hölmistyi yhtä suuressa määrässä kuin herransakin, tunsi hän kuitenkin kaikki nuo valepuetut henkilöt; mutta hän oli niin moninaisten kovanonnenpotkujen ja pettymysten murtelema, ettei hän edes avannut suutansakaan, vartoen vain mikä tarkotus ja loppu hänen herransa pahoinpitelyllä oikeastaan oli. Sittekun häkki oli niin tarkoin sulettu, etteivät säleet ja saranat ainakaan ensi nykäisyllä peräänantaneet, nostivat nuo salamyhkäiset haamut sen hartioilleen kantaakseen sen vankkureille. Kulkueen astuessa ulos huoneesta kuultiin järeän ja mahtavan äänen, niin järeän kuin parturi Niklaksen kurkusta vain voi tulla, puhuvan näin:

"Oi sinä Surullisen hahmon ritari! Elä ollenkaan ihmettele eläkä sure nykyistä vankeuttasi, sillä se on välttämätön paha, jotta suuri ja uhkarohkea yrityksesi saisi mitä pikaisimman päätöksen. Ja sen se saa, konsa la Manchan hurja leijona ja Toboson valkea kyyhky ovat taivuttaneet ylpeät niskansa, avioliiton suloiseen ikeeseen, josta aikoinaan syntyy sarja leijonanpoikasia, jotka väkevillä kynsillään verrattomasti isästään muistuttavat. Tämä on tapahtuva, ennenkun vuosi kahdesti on umpeen vierinyt. Ja sinä, asemiehistä ylväin ja kuuliaisin, elä sinäkään säikähdä tai harmistu nähdessäsi silmäisi valoa ja vaeltavan ritariston kukkaa tällä tavalla kuletettavan; sillä kohta saat nähdä olevasi -- jos se maailmoitten tekijän tahto on -- niin korkeaan asemaan korotettu, ettet enää itseäsi tuntisikaan. Eläkä milloinkaan epäile herrasi lupausten todenperäisyyttä. Pyhän Valhettaren nimessä vakuutan sinulle vielä kerran, että sinun suurenmoiset urhotyösi eivät suinkaan jää palkitsematta, niinkuin aikanasi tulet havaitsemaan. Seuraa siis, oi jumalainen asemies, urhoollisen ja lumotun ritarisi jälkiä; sillä asiaan kuuluu, että sinä käyt hänen kanssaan minne ikinä kohtalo teitä johtaa. Ja koska minun ei ole sallittu tämän enempää teille puhua, niin suljen teidät Kaikkivaltiaan turviin ja palaan takasin sinne mistä olen tullutkin."

Puheensa lopussa parturi korotti äänensä kumeaksi ja vaijenti sen sitte yht'äkkiä, niin että nekin, jotka petoksesta tiesivät, hätkähtivät melkein luullen todellisen hengen ääntä kuulevansa. Don Quijote sai suurta lohdutusta näistä ennustuksista, sillä hän oli ymmärtävillään niiden todellisen sisällyksen, joka lupasi hänelle rauhallisia elon päiviä avioliiton siteissä rakastetun Dulcinean kanssa, mistä liitosta olisi putkahtava maailman nuoria leijonanalkuja, hänen poikiaan, suuren la Manchan ikuiseksi ylpeydeksi ja kunniaksi. Ja uskoen tämän kautta ritarikirjoista ahmimainsa haaveitten käyvän toteen, huokasi hän syvään ja huusi kaikuvalla äänellä: "Ken lienetkin, oi mahtava henki, joka minulle niin suuria asioita ennustat, minä vannotan sinua sanomaan puolestani sille viisaalle loitsijalle, joka elämäni vaiheita ohjaa, ettei hän sallisi minun menehtyvän tässä vankilassani, ennenkun olen nähnyt ihanien lupaustesi toteutuvan. Sillä jos ne kerran toteutuvat, pidän vankeuttani kunnianani ja tätä kovaa sijaani pehmeänä vuoteena enkä minään ankarana taistelukenttänä. Mitä tulee asemieheni Sancho Pansalle antamiisi lupauksiin, kiitän niistäkin hänen puolestaan, luottaen niin hänen uskollisuuteensa ja rehellisyyteensä, ettei hän milloinkaan minua hylkää myötä- tai vastoinkäymisissä. Sillä vaikkei onni auttaisikaan minua sellaiseen valtaan, että voisin hänelle lupaamani saaren elikkä jotain muuta yhtä arvokasta lahjaa antaa, ei hän kuitenkaan ole menettävä laillista palkkaansa. Olen nimittäin testamentissani, jonka ennakolta olen laatinut, määrännyt hänelle osan omaisuudestani, tosin ei hänen ansioittensa, mutta minun varallisuuteni mukaisen."

Sancho Pansa, jonka isäntänsä hyvyys liikutti kyyneliin saakka, kumarsi mitä kohteliaimmin ja suuteli hänen molempia käsiään, sillä vain toista kättä hän ei voinut, koska molemmat olivat yhteen sidotut. Sitte nostivat kummitukset häkin vankkureille.

VIIDESTOISTA LUKU.

Ritarimme lumouksesta ynnä monikahdoista muista tapahtumista.

Nähdessään itseänsä moisella tavalla kuletettavan puheli don Quijote itsekseen: "Olen lukenut hyvin monenkaltaisia kertomuksia vaeltavista ritareista, mutta en ikinäni ole lukenut, nähnyt enkä kuullut, että lumottuja ritareja kuletettaisiin tällä tapaa ja näin hitaasti, kuin näiden laiskain ja kankeiden eläinten tapa yleensä on. Sillä ylipäätään heitä kuletetaan erinomaisen vinhasti mustaan pilvivaippaan verhottuina halki ilmojen, tai tulisilla vaunuilla, tahikka myös aarnieläimillä tai muilla semmoisilla eläimillä ratsastaen; sillä ajatellessani että minua nyt hinataan härkävaunuissa, täyttyy mieleni suurella häpeällä. Mutta ehkä ritarilaitos ja loitsimistapa ovatkin nykypäivinä saaneet toisenlaisia lakeja kuin ennen; tai on myöskin mahdollista, että koska minä ensiksi olen meidän päivinämme uudistanut jo unhoon joutuneen vaeltavan ritarisäädyn, on sitä varten keksitty uusia loihtukeinoja ja -tapoja lumottujen ritarien kulettamiseksi. Mitäs sinä tästä asiasta oikein ajattelet, Sancho ystäväiseni?"

"Enpä oikein tiedä mitä ajattelisin", vastasi urhea asemies, "sillä minä en ole lainkaan lukenut teidän vaeltavia romaanejanne; mutta luulenpa melkein voivani vannoa, etteivät nuo peikot teidän ympärillänne ole oikein oikeauskoisia katolilaisia." -- "Taivasten tekijät!" huudahti ritari, "luuletko peikkoja oikeauskoisiksi, ukkoseni? Kuinka ne sellaisia voisivatkaan olla, koska ne kaikki ovat paholaisia, jotka ovat pukeutuneet valheruumiisiin voidakseen saattaa minut tähän outoon tilaan. Mutta jos itse tahdot tietää totuuden, niin kosketa niihin ja tunnustele niitä, ja saatpa nähdä, ettei niillä ole lainkaan ruumista ja että ne ovat vain näennäisesti olemassa." -- "Totta tosiaan olen jo koskettanut niitä", vastasi Sancho; "ainakin on tuo ympärillämme alituisesti häärivä paholainen siksi hyvässä lihassa, ettei hän ainakaan ilmasta elä. Sitäpaitsi on hänellä toinenkin ominaisuus, jota en ole paholaisista kuullut sanottavan, jotka levittävät ympärilleen tulikiven katkua ja muita pahoja hajuja; mutta tämä peijakas lemuaa myskiltä ja hajuvesiltä puolen peninkulman päähän." Tämän Sancho sanoi parturista, jolla oli aina pieni varasto hajuaineita matkassaan. "Elä sitä ihmettele, Sancho ystävä", sanoi don Quijote; "sillä sinun tulee tietää että paholaiset ymmärtävät paljon mistä meillä ihmisillä ei ole mitään käsitystä, ja joskin ne kulettavat tuoksuja mukanaan, eivät ne itse tuoksu miltään, sillä ne ovat ruumiittomia henkiä; taikka jos ne lemuavat, niin eivät ne suinkaan lemua hyviä, vaan pahoja ja inhottavia hajuja. Syy siihen on se, että missä tahansa ne kulkevatkin, niillä aina on horna mukanaan. Jos siis luulet että mainitsemasi henki lemuaa hyvältä, niin erehdyt suuresti, tahikka koettaa se pettää sinua, jottet sitä paholaiseksi luulisi."

Keskustelun kuluessa don Quijote nähtiin kalpenevan ja värisevän, mikä herätti yleistä levottomuutta; kaikki pelkäsivät menneensä liian pitkälle pilassaan.

Suuri, kuuluisa ja voittamaton don Quijote sijoitettiin heinänipulle häkin nurkkaan, ja kirkkoherran kehotuksesta kiiruhti ajaja härkiään niinkuin vain näiden hidasten eläinten luonteelle sopi; ja kuuden päivän perästä saavuttiinkin vihdoin ritarin kotikylään. Oli sunnuntai ja keskipäivän aika, jolloin kaikki kylän asukkaat olivat kokoutuneet torille, missä siis ei suinkaan puuttunut katselijoita, jotka heti tunsivat kuulun maanmiehensä. Joukon kokoutuessa vankkurien ympärille ja toisten kysellessä don Quijotelta kuulumisia, toisten udellessa miksi häntä tällä tavoin kylään tuotiin, meni muuan poikanen ilmottamaan ritarin veljentyttärelle ja emännöitsijälle, että heidän herransa oli tuotu kotiin härkävankkureilla ja puisessa häkissä heinäko'on päällä ja niin laihana ja surkastuneena, että oli koko mies vain luuta ja nahkaa. Oli säälittävää kuunnella näiden kelpo naisten valitushuutoja, nähdä heidän lyövän kasvoihinsa ja kuulla heidän toivottavan synkeimpään manalaan kaikki kirotut ritariromaanit, jotka olivat syynä koko tähän surkeuteen. Sama näytelmä uudistui häkin luona, kun he huomasivat don Quijoten olevan vielä surullisemmassa tilassa kuin heille oli kerrottu.