Part 5

Hänen jälkeensä tuli muuan noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, hyvännäköinen mies, joka hiukan karsasti toisella silmällään ja oli kahlittu toisella tapaa kuin muut. Hänen jaloissaan oli ketju niin pitkä, että se kiersi koko hänen ruumiinsa ympäri, ja kaulassa oli hänellä kaksi rengasta, joista toinen oli kiinnitetty ketjuun, ja toinen oli n.s. leukanoja, josta kävi kaksi rautatankoa alas vyötäisille; näihin jälleen olivat isoilla munalukoilla varustetut käsiraudat kiinnitetyt, niin ettei hän voinut viedä käsiä suuhunsa tai kumartaa päätään maahan päin. Don Quijote kysyi miksi tätä vankia näin kovin kohdeltiin. "Siksi", vastasi vartija, "että tämä on yksinään tehnyt enemmin rikoksia kuin nuo kaikki toiset yhteensä, ja koska hän sitäpaitsi on niin raju ja keinokas, ettemme muuten saisi häntä käsissämme pidellyksi." -- "Herra ritari", virkkoi silloin rosvo, "jos teillä on jotakin meille annettavaa niin antakaa se pian ja menkää sitte taivaan nimessä matkoihinne, sillä tuo loppumaton kyselynne muiden ihmisten elämänkohtaloista alkaa meitä jo väsyttää. Jos olette yhtä utelias minun suhteeni, niin tietäkää että nimeni on Gines de Passamont, jonka elämäkerran nämä omat sormeni ovat kirjoittaneet. Se on ihmeellinen kirja ja kaunein mitä Espanjassa sitte Maurien aikojen on sepitetty. Mutta jatkakaamme matkaamme sen pitemmittä puheitta; nämä lörpötykset ovat jo muutenkin vieneet liian paljon aikaa." Passamontin näin töykeästi puhuessa kohotti vartija keppiään kurittaakseen häntä siitä, mutta don Quijote astui väliin sanoen: "Aivan oikeana pidän, että niin armottomasti köytetty mies saa edes kieltään vapaasti käyttää"; sitte hän kääntyi vankien puoleen ja puhui heille: "Rakkaat veljet, kaikesta mitä olette minulle puhuneet olen tullut siihen käsitykseen, että vaikka teidät rikostenne vuoksi onkin tuomittu, ette kuitenkaan rangaistusta mielellänne kanna ja perin haluttomasti menette kaleereihin; niin myös, että mahdollisesti yhden puuttuva rohkeus piinapenkillä, toisen varattomuus ja kolmannen ystävättömyys sekä vielä tuomarin ahdasmielinen arvostelukyky ovat voineet olla syynä perikatoonne ja siihen, ettette ole saaneet oikeutta osaksenne, vaikka todellisuudessa asianne kenties olisikin oikea. Kaiken tämän vuoksi katson nyt itseni velvolliseksi osottamaan teille, että taivas on asettanut minut maailmaan ja liittänyt vaeltavaan ritaristoon siinä tarkotuksessa, että auttaisin vääryyttä kärsiviä ja vapauttaisin heikkoja mahtavien mielivallasta. Mutta koska viisaus vaatii, että minkä hyvällä voi tehdä, siihen ei pakkokeinoja ole käytettävä, niin pyydän nyt herraa päällysmiestä ja muita herroja vartioita irrottamaan teidän kahleenne ja päästämään teidät vapauteen; sillä löytyy aina muitakin ihmisiä, jotka tarpeen tullen haluavat palvella kuningasta, ja väärin on tehdä orjiksi sellaisia, jotka ovat syntyneet vapaina. Ja ennen kaikkea, hyvät herrat vartijat", lisäsi hän, "pyydän teitä muistamaan, etteivät nämä miesparat ole koskaan tehneet teille vääryyttä; sallikaa siis heidän tehdä tiliä omantuntonsa kanssa elkääkä pakottako heitä sellaiseen, jota eivät ole ansainneet. Taivaallinen vanhurskaus kyllä rankaisee niitä jumalattomia, jotka eivät paranna itseänsä, eikä kunniallisten ihmisten sovikaan ruveta toisten pyöveleiksi. Pyydän tätä teiltä mitä leppeimmin ja kohteliaimmin, hyvät herrat, ja jos siihen myönnytte, tunnen aina kunnioittavaa kiitollisuutta teitä kohtaan; mutta jos ette hyvällä taivu, niin on tämä keihäs ja miekka ja käsivarteni voima pakottava teidät siihen." -- "Hoh hoh, sepä oli sukkela kompa!" nauroi päällysmies; "eipä ole hullummin ajateltua pyytää meitä vapauttamaan kuninkaan kaleerivangit, niinkuin meillä muka olisi valta siihen. Menkää, herraseni, laputtakaa tiehenne ja korjatkaa vähän suoraan vatia, jota kannatte päässänne, elkääkä vastedes pistäkö nokkaanne sellaiseen mikä ei teihin kuulu." -- "Te olette roisto ja kurja pelkuri!" jyrisi don Quijote; ja näin sanoen hyökkäsi hän päällysmiehen kimppuun niin tuimasti että hän, antamatta tälle aikaa ryhtyä puolustukseen, syöksi hänet vaarallisesti haavoitettuna alas satulasta. Muut vartijat ällistyivät suuresti niin rajusta ryntäyksestä, mutta hyökkäsivät sitte kaikki don Quijotea vastaan, mikä hutkien häntä miekalla, mikä tavotellen piikillään, niin että sankarimme olisi pian käynyt huonosti, jolleivät kaleeriorjat, joille arvaamatta tarjoutui näin oivallinen tilaisuus päästä vapauteen, olisi rientäneet murtamaan kahleitaan. Tästä syntyi sellainen hämminki etteivät vartijat, joiden yhdellä haavaa täytyi torjua don Quijoten vimmattuja hyökkäyksiä sekä estää vankeja vapautumasta, saaneet oikeastaan mitään aikaan. Sancho auttoi tällä välin Gines de Passamontin irti kahleistaan, jonka jälkeen tämä syöksyi päällysmiehen kimppuun, anasti häneltä tussarin ja avusti sen perällä niin tarmokkaasti tovereitaan, että vartijain oli kiiruimman kautta pötkittävä pakoon ja heitettävä taistelutanner voittajain valtaan.

Sancho ei kuitenkaan suurestikaan iloinnut loistavasta voitosta, sillä hän arvasi vartijain heti menevän ilmottamaan asiasta Pyhälle Hermandadille [6] ja vaatimaan tätä asekädessä rankaisemaan lainrikkojia. Tätä peläten hän sanoi isännälleen, että parasta olisi heti erota tieltä ja ottaa turvansa vuoristoon; "sillä nuo hirtehiset eivät suinkaan laiminlyö rämpyttää hätäkelloa ja ympäröidä meitä joka taholta, jolloin voimme saada pahempia kolauksia kuin kivenheittoja ja kepiniskuja." -- "Olet oikeassa", vastasi don Quijote, "mutta tällä hetkellä on meillä jotain vielä tärkeämpää tehtävänä." Ja hän huusi luokseen vangit, jotka juuri olivat ryöstäneet vartijain päällysmiehen ilki alastomaksi; nämä asettuivat kehään ritarin ympärille kuullakseen mitä tällä oli heille sanottavaa.

"Oikeamielisten ihmisten korkein hyve on heille osotettujen hyvientekojen tunnustaminen, mutta kiittämättömyys on kaikista paheista kamalin. Olette nähneet, herrani, minkä uroteon juuri tein hyväksenne, ja huomannette kai mihin kiitollisuudenvelkaan olette sen johdosta minua kohtaan joutuneet; olen varmasti vakuutettu, etten apuani suinkaan ole tarjonnut kiittämättömille ihmisille. Sen vuoksi pyydän teiltä vastapalvelukseksi, että täältä poistuessanne panette köyden jälleen kaulaanne ja kahleet käsiinne; ja kun satutte kulkemaan Toboson mainion kaupungin ohi, poikkeatte sinne ja esitätte itsenne neiti Dulcinealle, jolle sanotte tulleenne hänen nöyrän orjansa Surullisen hahmon ritarin tyköä ja kerrotte kaikki mitä olen tehnyt hyväksenne aina vapautuksenne hetkeen saakka. Sen jälkeen pääsette omiin valtoihinne ja voitte mennä mihin tahdotte." -- Gines de Passamont vastasi kaikkien puolesta seuraavasti: "Teidän ritarillinen armonne ja meidän jalo vapauttajamme, meidän on mahdoton täyttää mitä pyydätte; emme näet uskalla lähteä täältä yhtenä joukkona siinä tilassa kuin mainitsitte, koska silloin varmasti joutuisimme kiini; päinvastoin on tärkeätä että heti hajaannumme toisistamme ja koetamme kukin omia teitään luikkia pakoon, jottemme joutuisi poliisin käsiin, jonka epäilemättä pian saamme kintereillemme. Mutta minkä teidän armonne puolestaan voi helposti tehdä on se, että muutatte tätä vaatimustanne ja määräätte meidän lukemaan joukon rukouksia neiti Dulcinean hyväksi. Sitä voimme tehdä vaaratta itsellemme, päivillä ja öillä, paetessamme tai levätessämme, sodan ja rauhan aikana. Mutta että meidän pitäisi tästä vielä kerran käydä Egyptin lihapatojen luo, tai toisin sanoen panna tuo naru kaulaamme, -- siinä vaatimuksessa ei ole järkeä hituistakaan, tai te uneksitte semmoista vaatiessanne." -- "Kautta taivaan valtojen!" karjasi don Quijote suuttuneena; "nyt minä määrään että te, don Ginesille de Parapilla vai mikä teidän kehno nimenne lienee, saatte käydä Tobosoon aivan yksinänne häntä koipien välissä kuin häpeävä koira ja koko entinen rautakorunne niskassanne!"

Silloin Passamont, joka ei myöskään ollut siunattu kovin pitkällä kärsivällisyydellä eikä muuten pitänyt ritarin järjenvoimia kovin suuressa arvossa, ei enää kauvempaa voinut hillitä itseään; hän iski silmää tovereilleen, jotka heti hajautuivat ja antoivat sellaisen kivisateen suhista don Quijotea vastaan, että tämän oli mahdoton suojella itseään kilvellä ja saada liikkeelle Rosinantea, joka oli tunteeton hänen kannuksilleen kuin pronssihevonen. Sancho lyyhistyi aasinsa taa ja pelastui sillä tapaa myrskyn käsistä; mutta hänen herransa ei päässyt yhtä helpolla, vaan sai kupeihinsa neljä tai viisi kiveä, jotka kaasivat hänet kellelleen. Entinen ylioppilas juoksi hänen luokseen ja tempasi vaskivadin hänen päästään takoen sitä vuoroon hänen hartioihinsa vuoroon kiveen, niin että se tuli vallan täyteen kuhmuja. Ryövärit riistivät ritarilta vielä hänen asetakkinsa ja olisivatpa vieneet kengätkin hänen jaloistaan, jolleivät rautaiset säärisuojukset monine nauhoineen ja solkineen olisi olleet esteenä. Kaiken lopuksi he ottivat Sanchonkin kauhtanan, ja jaettuaan saaliinsa keskenään hajautuivat he kukin haaroilleen, enemmän ajatellen pelastua P. Hermandadin käsistä kuin mennä rauta kaulassa tervehtimään neiti Dulcineaa...

Aasi, Rosinante, Sancho ja don Quijote jäivät yksin taistelutantereelle; aasi seisten pää nuupuksissa ja alati luimistellen korviaan, ikäänkuin olisi vielä kuullut kivien suhinaa ympärillään; Rosinante pitkällään maassa herransa vieressä, pari pahaa haavaa kupeissaan; Sancho miltei yhtä alastonna kuin maailmaan tullessaan ja puolikuolleena pelosta; ja don Quijote viimein allapäin pahoilla mielin, surren tämän pahan maailman kiittämättömyyttä.

YHDESTOISTA LUKU.

Mitä mainiolle don Quijotelle Mustalla vuorella tapahtui.

Tuntien sekä sielun että ruumiin tuskia virkkoi don Quijote seuralaiselleen:

"Ystäväni Sancho, olen kuullut sanottavan että hyväntekeväisyys kehnoja kohtaan on yhtä turhaa kuin kirjoittaa hiekkaan runoelmia. Jos sinua olisin kuullut, olisi tämä ikävyys säästynyt; mutta tapahtunut mikä tapahtunut; -- kärsivällisyyttä vain, sillä kokemus tekee meidät alati viisaammiksi." -- "Sen totisesti uskon", vastasi Sancho, "tahdonpa olla turkkilainen, jos te tulette tästä sen viisaammaksi; mutta koska kerran sanoitte, että jos olisitte minua totellut niin olisitte säästynyt tästä selkäsaunasta, niin pyydän teitä edes tällä kertaa tottelemaan minua, jotta pelastuisitte vielä pahemmasta pulasta. Sillä nyt on kysymys Pyhästä Hermandadista, joka teidän ritaritöistänne yhtä vähän välittää kuin kuolleesta kanasta. Oih, luulenpa jo tuntevani korvissani niiden nuolien suhinan!" -- "Olet luonnoltasi pelkuri, Sancho", sanoi don Quijote; "mutta jottet sanoisi minua yksipintaiseksi ja itsepäiseksi, niin tahdon kuulla neuvoasi tällä kertaa ja vetäytyä kauvemmaksi tuosta hirmuisesta Hermandadista, jota niin pahoin pelkäät. Mutta sen panen ehdoksi, ettet ikinä, et elävänä etkä kuolleena, sano kellekään minun täältä paenneen. Muulloin en koskaan ole väistänyt vaaraa missäkään muodossa, mutta nyt teen sen yksinomaan sinun hartaasta pyynnöstäsi ja sinun mieliksesi. Jos toisin puhut niin valhettelet, ja tästä hetkestä alkaen sanon sinulle joka tilaisuudessa, että olet valhetellut ja valhettelet joka kerta kun siitä puhut ja siitä ajattelet. Elä yhtään vastustele! Sillä ajatellessani että pakenisin ja väistyisin minkäänlaista vaaraa, saatikka sellaista vaaraa joka saattaisi olla todellinenkin, tahdon mieluummin istua tässä tuomiopäivään saakka ja odottaa ei ainoastaan Pyhän Hermandadin veljeksiä, joita niin pelkäät, vaan vaikkapa kaikkia Israelin kahdentoista sukukunnan veljeksiä, seitsentä Makkabealaista, Kastoria ja Polluxia ja kaikkia veljeksiä, veljeskuntia ja veljeyksiä mitä taivaan alla on." -- "Hyvä herra", sanoi Sancho, "eihän peräytyminen ole pakenemista!"

Ja vetäen perässään Rosinantea tunkeutui hän isäntänsä kanssa Mustaan vuoristoon.

Seikkailijamme viettivät yönsä keskellä tätä vuoristoa, hirvittävän kolkossa paikassa, missä Sancho arveli parhaaksi viipyä muutamia päiviä tai ainakin niin kauvan kuin heidän eväänsä riittäisivät. He asettuivat kahden kallion väliin pyökkipuiden alle, missä luulivat olevansa turvatut kaikenlaisilta ikävyyksiltä. Mutta kohtalo, joka kaikkia asioita ohjaa oman oikullisen mielikuvituksensa mukaan, toi tänne myöskin Gines de Passamontin, tuon kuuluisan veijarin ja suurvoron, joka don Quijoten toimesta päästyään vapauteen piileili P. Hermandadin vainukoiria ja nyt luuli täällä kallioiden keskellä löytävänsä rauhaisan tyyssijan; hän sattui tulemaan samaan paikkaan missä ritari ja tämän asemies olivat, ja tunsi heidät kyllä puheestaan, mutta antoi heidän nukahtaa. Ja niinkuin ilkeät ihmiset aina ovat kiittämättömiä ja epäkohteliaita ja pakko opettaa heitä menettelemään vähemmin luvallisella tavalla, niin Gineskin nyt seikkailijaimme nukkuessa anasti itselleen Sanchon aasin, Rosinante kun näytti hänestä niin kurjalta, ettei olisi sitä milloinkaan saanut kaupatuksi tai pantatuksi; ja ennen päivänkoittoa lähti hän tiehensä niin hiljaa, etteivät nukkujat siitä heränneet.

Aamurusko syttyi idässä ilahuttaen ja lämmittäen hymyllään maanpintaa, mutta luoden pelkkää surua Sanchon kasvoille, kun tämä näki aasinsa kadonneeksi. Hän päästi vihlovia valitushuutoja ja hyppeli hurjana kuin mielipuoli, niin että don Quijotekin siihen havahtui ja kuuli aseenkantajansa sanovan: "Oi, sinä lempilapseni, sydänkäpyseni, kotona syntynyt ainokaiseni, lasteni leikkitoveri, vaimoni hempi, naapureini kateudenaihe ja kuormani keventäjä, joka niillä kahdellakymmenellä pennillä mitä sinulla päivässä ansaitsin hankit meille puolet jokapäiväisistä elintarpeistamme!" Nähtyään Sanchon kyyneleet ja kuultuaan syyn hänen suruunsa don Quijote koetti häntä lohduttaa miten paraiten taisi, sanoen että kärsivällisyys oli vankin turva maailman vastoinkäymisissä. Se ei kuitenkaan Sanchoa niin suuresti lohduttanut kuin ritarin hänelle viimein lupaamat kolme aasia niistä viidestä, mitä tällä oli kotona. Näin painavia perusteita Sancho ei enää voinut vastustaa, vaan kuivasi kyyneleensä, tukahutti huokauksensa ja nyyhkytyksensä sekä kiitti sulavasti jalomielistä isäntäänsä.

Auringon kohottua ylemmäksi taivaalle tunsi don Quijote suurta mielihyvää oleskelustaan näillä vuorisilla seuduilla, missä epäilemättä monet suuret seikkailut häntä odottivat. Hän johdatti mieleensä kaikki ihmeelliset tapaukset, joita vaeltaville ritareille oli sattunut samallaisissa yksinäisissä erämaanloukoissa, ja hän oli niin syventynyt ja ihastunut näihin mietteisiinsä, ettei muuta ajatellutkaan. Sanchokaan, joka näki heidän olevan täällä täysin turvassa, ei pitänyt muusta murhetta kuin vatsansa täyttämisestä eväitten tähteillä. Hän käveli herransa jälessä aasinsa entinen sälytys hartioillaan ja pisteli poskeensa repun sisältöä niin tuimaan kuin kykeni, ajattelematta mitään tämän ihanampia seikkailuja.

"Sancho ystäväni", sanoi don Quijote hänelle äkkiä, "tahdonpa tehdä tässä vuoristossa urotyön, joka hankkii minulle ihmisten kunnioitusta, ikuistaa nimeni kuolemattomaksi ja lyö laudalta kaikkien entisten ja tulevaisten vaeltavien ritarien urotyöt." -- "Onko se hyvin vaarallista lajia, herra?" kysyi Sancho. -- "Ei", vastasi don Quijote, "vaikka voisi niinkin käydä, että menestyksen sijasta perisimme vastoinkäymisiä. Mutta kaikki riippuu vain sinun ketteryydestäsi." -- "Minun . . . ketteryydestäni, hyvä herra?" sammalsi Sancho. -- "Aivan niin, ystäväiseni", vakuutti ritari, "sillä jos palaat joutuun sieltä minne sinut aijon lähettää, niin on vaivani lopussa ja kunniani aika alkava. Mutta miksi pitäisin sinua kauvemmin tietämättömyydessä? Tahdon siis ilmottaa sinulle, uskollinen aseenkantajani, että mainio Amadis Gallialainen oli maailman paraita vaeltavia ritareita; tai mitä puhunkaan, hän oli laatuaan ainokainen, ensimmäinen ja ruhtinas kaikkien aikalaistensa joukossa. Ei Belianis yhtä vähän kuin kukaan toinenkaan ollut hänen vertaisensa, eivät edes olisi kelvanneet hänen asemiehekseenkään. Sanon sinulle myöskin, että jos maalari tahtoo saavuttaa mainetta taiteessaan, pitää hänen jäljentää kaikkein etevimpäin mestarien tauluja; sama sääntö on voimassa myös kaikissa muissa ylevämmissä taiteissa ja tieteissä. Kun nyt näin on laita, niin minun mielestäni myös se vaeltava ritari, joka paraiten jälittelee Amadista, pääsee myöskin lähimmäksi kaikkea ritarillista täydellisyyttä. Ja yksi niistä tapahtumista, joissa tämä suuri ritari jaloimmalla tavalla osotti viisauttaan ja hyveellisyyttään, lujuuttaan ja rakkauttaan oli se, että hän vetäytyi Köyhyyden kalliolle tekemään parannusta ja otti nimekseen Beltenebros, [7] joka todella olikin kuvaava nimi hänen uudelle elintavalleen. Mitä minuun tulee, on minun helpompi jälitellä hänen katumusharjotuksiaan kuin halkoa jättiläisiä, tappaa louhikäärmeitä, hävittää sotajoukkoja, hajoittaa laivastoja ja purkaa lumouksia; ja koska tämä seutu on vallan omiaan siihen tarkotukseen, ei ole syytä päästää käsistään näin oivallista tilaisuutta." -- "Mutta, armollinen herra", pisti Sancho väliin, "mitä sitte oikeastaan aijotte tehdä tässä autiossa paikassa?" -- "Oh, enkö sitä sulle ole sanonut?" vastasi ritari. "Aijon jälitellä Amadista esiytymällä täällä epätoivoisena, hurjana ja mielipuolena, ja samalla kertaa jälitellä myöskin urhoollista Rolandia, joka saadessaan tietää Angelikan antaneen lempensä Medorille joutui siitä niin suuren murheen valtaan että tuli hulluksi, repi ylös puita, samensi lähteitten kirkasta vettä, hävitti karjalaumoja ja tappoi niiden paimenet, poltti asuntoja ja teki tuhansia muita hullutuksia, jotka ovat ikimuistettavia. Ja vaikken aijokaan jälitellä kaikkia Rolandin, Orlandon eli Rotolandin (sillä häntä kutsuttiin näillä kaikilla nimityksillä) hullutuksia, niin tahdon tehdä niistä tärkeimmät. Mahdollista myös voi olla, että tyydyn jälittelemään vain Amadista, joka ei tehnyt mitään vahingollisia hullutuksia, vaan ainoastaan itkemällä ja valittamalla hankki itselleen suuremman maineen kuin kukaan muu."

"Minusta kuitenkin näyttää", vastusti Sancho, "että niillä ritareilla jotka noin käyttäytyivät oli harmi tai joku muu aihe syynä tyhmyyksiinsä ja hullutuksiinsa, mutta mitä syytä teillä olisi ruveta sillä tapaa hulluttelemaan? Mikä nainen teidät on pettänyt ja mitä aihetta teillä on luulla että tuo Toboson Dulcinea olisi tehnyt tyhmyyksiä maurien tai kristittyjen kanssa?" -- "Hei, siinäpä se solmu onkin", huudahti don Quijote; "se juuri tekeekin minun hulluuteni niin hienoksi; ajatteles, että vaeltava ritari tulee hulluksi ilman mitään aihetta! Eikö se juuri osota sydämmeni valtijattarelle mihin kaikkeen hänen ritarinsa oikein kykenee! Elä siis, rakas Sancho, koetakkaan peräyttää minua tästä niin harvinaisesta, niin onnellisesta ja erinomaisesta mielenjuohteesta! Hullu olen ja hullu tahdon olla aina siihen hetkeen saakka, jolloin palautat minulle vastineen siihen kirjeeseen, jonka sinun myötäsi lähetän neiti Dulcinealle. Jos vastaus on sitä laatua että se palkitsee uskollisuuteni, niin lakkaa hulluuteni ja katumusharjotukseni; mutta jollei se minua tyydytä, niin tulen hulluksi täydellä todella ja olen siinä tilassa tunnoton kaikelle. Niin että millaisen vastauksen valtijattareni ikinä lähettää, minä kunnialla selviän nykyisistä sieluntaisteluistani: joko voin viisaana miehenä riemuita toivomastani ilosanomasta tai olen hulluna välinpitämätön tuomallesi epäsuotuiselle vastaukselle."

Näin puhellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka seisoi kuin jyrkkä keila keskellä muiden vuorten kehää. Pieni puronen lirisi vierellä ja ympärillä levisi vihanta niitty. Nurmen raikkaus ja monilukuiset aarniopuut, pensaat ja kukkaset, jotka kallion pintaa peittivät, tekivät tämän mitä miellyttävimmäksi oleskelupaikaksi. Se viehättikin Surullisen hahmon ritaria siihen määrään, että hän valitsi paikan katumussijaksensa ja tervehti sitä niin suurenmoisella riemastuksella kuin olisi todella kadottanut järkensä: "Tämä, oi taivas", huudahti hän, "on se paikka, jonka valitsen itkeäkseni sitä säälittävää tilaa johon olet minut saattanut. Täällä valukoot kyyneleeni kuten tämän puron vedet, ja huokaukseni pankoot näitten puitten oksat ja lehdet väräjämään, jotta koko maailma tulisi tietämään sydämmeni julman tuskan ja liikuttavan vaivan. Oi, te maalaiset jumalat, keitä lienettekin, jotka näissä korvissa asutte, kuulkaa onnettoman rakastajan valituksia, jonka pitkällinen poissaolo armaastaan ja kuviteltu mustasukkaisuus ovat johtaneet näille autioille seuduille itkemään surullista tilaansa ja sen kiittämättömän kaunottaren oikullisuutta, jonka kasvoihin ja muotoon taivas on kiinnittänyt kaiken mahdollisen maallisen kauneuden. Oi, te metsänneidot ja vuorenhaltijat, joiden tyyssija on näiden korpien synkässä povessa, auttakaa minua valittamaan onnettomuuttani tahi elkää ainakaan väsykö kuulemaan siitä! Ah, Toboson ihana Dulcinea, sinä päivieni aurinko ja öitteni kuu, sinä vaivojeni autuus, seikkailujeni loistava pohjantähti, sääli tätä surullista tilaa, johon julma ero sinusta on minut saattanut, ja tehköön se sydämmesi suosiolliseksi minun horjumattomalle rakkaudelleni! Oi, te yksinäiset puut, jotka tästälähin olette ainoa seurani täällä, ilmaiskaa lehtienne värinällä ja oksienne huojunnalla, etten ole haitaksi teille! Ja sinä rakas aseenkantajani, seikkailujeni miellyttävä ja uskollinen toveri, katsele tarkkaavaisesti mitä nyt tulen tekemään, jottet unohtaisi rahtuakaan kertoessasi siitä kaunottarelleni, jonka takia tätä kaikkea teen. Ja oi sinäkin Rosinante, minun erottamaton seuraajani ja hyödyllinen auttajani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä; suothan minulle anteeksi että nyt onnettomaksi tultuani mieluummin valitsen yksinäisyyden, ja uskothan minua kun sanon, että vain suurella mielihaikeudella sinusta eroan." Näin puhellen hän laskeutui hevosensa selästä, riisui siltä suitset ja satulan ja läimähyttäen kädellään sen lanteita saneli hän huoaten: "Vapauden antaa sinulle nyt se, joka itse on kadottanut vapautensa. Oi ratsuni, yhtä kuuluisa suurten tekojesi kuin onnettoman kohtalosi vuoksi, mene nyt minne itse mielit, sinut tunnetaan kaikkialla ja sinun otsaasi on kirjoitettuna, että maineessa voitat kaikki muut jalot ritariratsut."