Part 4

Kun molemmat uroomme olivat päässeet ratsujensa selkään, pysähtyi don Quijote portille, kutsui luokseen isännän ja puheli tälle arvokkaasti seuraavaan tapaan: "Arvoisa linnanherra, olisinpa todellakin kehno ja kiittämätön olento, jollen alati muistaisi kaikkea sitä kohteliaisuutta ja vierasvaraisuutta, mitä linnassanne olette minulle osottaneet; jos voisin maksaa kiitollisuudenvelkaani kostamalla jonkun kärsimänne vääryyden, niin tietäkää että elämäntehtäväni on heikkojen auttaminen ja ilkiöiden rankaiseminen. Muistelkaa siis tyystin mielessänne, olisiko teillä ehkä valittamista jotain henkilöä vastaan, ja sitte vain käskekää minua; vannon ritarisäätyni kunnian nimessä, että heti paikalla hankin teille korvausta." Isäntä vastasi yhtä mahtipontisesti: "Herra ritari, minun ei, Luojan kiitos, ole lainkaan tarvis turvautua teidän kostavaan käteenne; sillä jos ken minua loukkaa, on minussa miestä kostamaan itse puolestani. Ainoa korvaus mitä teiltä pyydän on se, että maksatte minulle kaikesta mitä tämän yön seutuun täällä olette nauttineet, samaten myös ratsuillenne antamistani heinistä ja kauroista. Sillä tuolla tapaa ei koskaan ole sallittu lähteä majatalosta."

"Mitä, onko tämä majatalo?" huudahti don Quijote ihmeissään. -- "On kuin onkin, ja kaikkein oivallisimpia", sanoi isäntä. -- "Sittepä olen pahoin pettynyt", jatkoi ritari; "olen koko ajan pitänyt tätä linnana, vieläpä mahtavana linnana. Mutta jos tämä todella on majatalo, niin suonette minun kai jättää kaikki maksamatta; minä en nimittäin saa millään ehdolla rikkoa vaeltavien ritarien tapaa vastaan, sillä kaikki sellaiset, joihin kirjoissani olen tutustunut, eivät ole suorittaneet penniäkään yhtä vähän majataloissa kuin muuallakaan. Sillä oikeus ja kohtuus vaatii, että heitä kaikkialla kestitetään ilmaiseksi, palkinnoksi niistä uskomattomista uhrauksista ja ponnistuksista, joita he saavat kestää etsiessään seikkailuja öin ja päivin, kesin ja talvin, jalkaisin ja ratsain, ollen milloin nälkään tai janoon, milloin kylmään tai helteeseen nääntymäisillään, ja alati alttiina kaikenlaisille vaaroille ja vastoinkäymisille mitä maailmassa vain on tarjona." -- "Lorujanne ritareista, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, en tahdo kuulla", äyskäsi isäntä; "maksakaa vain paikalla kaikki mitä olette minulle velkaa ja heittäkää perättömät pakinat sikseen! Min'en anna omaani koskaan ilmaiseksi." -- "Te olette kehno ja ilkeä isäntä", tiuskasi don Quijote, ja tarttuen pertuskaansa nelisti hän täyttä ravia ulos portista ilman että kenkään ennätti sitä estää; pulasta kerran selviydyttyään hän ratsasti jonkun aikaa eteenpäin katsahtamatta taakseen, joutuiko asemiehensä hänen mukanaan. Tällä välin isäntä, joka näki turhaksi periä maksua don Quijotelta, oli kääntynyt laskuineen Sanchon kimppuun. Mutta tämä vannoi kautta kaikkien pyhien, ettei hän aikonut maksaa enempää kuin isäntänsäkään; hän oli vaeltavan ritarin asemies ja vaati itselleen samoja etuja kuin tämäkin. Isäntä joutui vihan vimmaan ja uhkasi, jollei Sancho maksaisi, itse antaa hänelle omilla käsillään sellaisen maksun, että hän sen vielä kauvan muistaisi. Sancho puolestaan vannoi uudelleen kahta karkeammin, ettei hän vaeltavan ritariston lakien mukaan, joita hän isäntänsä palvelijana oli velvollinen seuraamaan, maksaisi penniäkään vaikka häneltä nahka nylettäisiin, jottei vastaisuudessa vaeltavien ritarien asemiehet saisi syyttää häntä niin mainion lain rikkomisesta.

Sancho-poloisen onnettomuudeksi oli majatalossa samaan aikaan muutamia Segovian verankutojia ja Cordovan kangaskauppiaita, kaikki hyviä tovereja ja hilpeitä veikkoja. Yhteisen ajatuksen elähyttäminä nämä astuivat Sanchon luokse ja vetivät hänet alas aasin selästä. Pari heistä meni sisältä noutamaan vankan peitteen, jonka keskelle Sancho-parka pantiin. Neljä väkevintä miestä tarttui peitteen nurkkiin, ja niin alettiin Sanchoa heitellä ilmaan kahdentoista jopa viidenkintoista jalan korkeuteen.

Pahoin pilkatun miesparan kauheat hätähuudot kuuluivat etäälle hänen herransa korviin, joka ensin käsitti asian niin, että taivas nyt lähetti hänelle uuden seikkailun. Mutta tunnettuaan mölinän lähtevän palvelijansa karheasta kurkusta käänsi hän Rosinantensa ympäri ja ajoi tuimaa vauhtia takasin majataloa kohti, jonka portin löysi lukituksi. Kierrellessään talon ympäri sisäänpääsyä etsien näki hän jotenkin matalan muurin yli miten Sancho nousi ja laski, nousi ja laski ilmassa niin ketterästi ja sulavasti, että ritari olisi purskahtanut kaikuvaan nauruun, jollei olisi ollut niin sydämmistynyt. Mutta hänen nykyisessä mielentilassaan ei leikki häntä miellyttänyt; hän yritti monta kertaa kiivetä hevosensa selästä muurinharjalle ja olisi kai onnistunutkin, jolleivät kaikki jäsenensä olisi olleet niin hellät, että hän tuskin kykeni jalkaansa maahan laskemaan. Ainoa minkä hän voi tehdä, oli lasketella muurin yli niin runsaan tulvan haukkumasanoja, ettei paperimme riittäisi niitä toistamaan. Niistä vähääkään välittämättä nuo parantumattomat koiranleuvat jatkoivat hauskaa huviaan nauraa hohottaen yhä kovemmin, eikä poloista Sancho-parkaa auttaneet rukouksensa eikä uhkauksensa, kunnes miehet viimein väsyivät leikkiin ja pelkästä laiskuudesta päästivät hänet rauhaan. Käärien hänet avaraan kauhtanaansa he nostivat hänet samaan paikkaan mistä hänet olivat ottaneetkin, nimittäin aasin selkään.

Helläsydämminen Maritorne, jota suretti Sanchon kärsimä julma kohtelu, kävi hänelle heti ammentamassa kaivosta raikasta vettä; mutta juuri kun Sancho yritti viedä sitä huulilleen, kuuli hän muurin takaa isäntänsä varottavan äänen, joka huusi hänelle: "Poikani Sancho, elä juo sitä vettä, elä maistakaan sitä, lapseni, muuten olet kuoleman oma! Onhan minulla tässä sitä jumalallista ihmelääkettä, joka parantaa vaivasi yhdessä tuokiossa." Näin sanoen heilutti hän muurin yli rautapeltistä purtiloaan. Mutta Sancho katsahti vain jäykästi huutajaan ja vastasi karsaasti: "Hei, herraseni, oletteko jo unohtanut, ettei minua ole lyöty ritariksi? Juokaa itse konilääkkeenne ja jättäkää minut rauhaan!" Näin sanoen otti hän maljasta kulauksen; mutta havaittuaan juotavan olevan silkkaa vettä ei hän enää ottanut toista kulausta, vaan pyysi Maritornelta vähän viiniä. Tämän pyynnön tuo kiltti tyttö täyttikin, suorittaen maksun omasta kukkarostaan.

Sittekun Sancho oli saanut juoduksi, johdatettiin hän kaikella kunnialla majatalon portille, missä iski tallukkansa aasin kupeisiin ja ratsasti tiehensä ylen tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mistään maksaa, vaikka maksun tosin oli oikeastaan suorittanut hänen selkänsä, hänen tavallinen takaajansa. Totta on, että hänen reppunsa jäi isännälle pantiksi, mutta iloissaan hän ei sitä lainkaan huomannut. Nähtyään Sanchon joutuneen matkaan tahtoi isäntä salvata portin, mutta Sanchon pilkkaajat, jotka eivät olisi pelänneet don Quijotea vaikka tämä olisi ollut yksi Pyöreän pöydän ritareja, eivät sitä sallineet; heitä ehkä suututti, kun eivät voineet tehdä ritarille samaa temppua kuin hänen palvelijalleen.

YHDEKSÄS LUKU.

Don Quijote valloittaa Mambrinuksen kypärin.

Kun Don Quijote ja Sancho jälleen alkoivat taivaltaa eteenpäin majatalon portilta, puheli ritari seuraavaan tapaan: "Sancho ystäväni, olet nyt huomannut miten onni meille tähän asti on ollut tyyten vastainen ja miten me nytkin pahoin pideltyinä lähdemme tästä majatalosta. Sen vuoksi tahdon tästä lähtien ottaa lisänimeksi _Surullisen hahmon ritari_ kuten aikaisemmin don Galaor, joka kutsui itseään Perinnöttömäksi ritariksi." Tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi, kun äkkäsi etäällä ratsastajan, jolla oli päässään jotakin mikä kiilsi kuin kulta. "Oi Sanchoseni", huudahti hän, "tiedätkö etteivät mitkään asiat ole niin paikkansa pitäviä kuin sananlaskut, sillä ne johtuvat kokemuksesta, joka on kaikkien tieteiden äiti; varsinkin koskee tämä sitä sananlaskua, joka lausuu ettei onnettomuus aina väijy köyhän ovella. Sanon tämän sinulle sen vuoksi, että jos viime yönä saimme pahoin selkäämme, on nyt käsissä hetki ja seikkailu, joka tarjoaa meille voittoa ja kunniaa. Katsoppas tuota miestä; kaikesta päättäen hän kantaa päässään Mambrinuksen kypärää, jonka olen vannonut valloittavani itselleni. Hän tulee suoraan meitä kohden." -- "Herra", vastasi Sancho, "miettikää tarkoin mitä sanotte ja vielä tarkemmin mitä teette!" -- "Luuletko minun erehtyneen, sinä viheliäinen olento, joka epäilet kaikkea?" jyrisi ritari. "Etkö näe tuota ritaria, joka harmaalla, täplikkäällä orhilla ratsastaa meitä kohden ja pitää päässään kultaista kypäriä?" -- "Näenpähän vain miehen, joka ajaa ruskeanharmaalla aasilla ja pitää päässään jotakin kiiltävää esinettä." -- "No niin, minkä näet kiiltelevän, se juuri on Mambrinuksen kypäri. Siirry minusta muutaman askeleen päähän ja jätä minut yksikseni; saat nähdä miten minä aikaa tyhjiin jaarituksiin tuhlaamatta suoritan tämän seikkailun tuossa tuokiossa ja valloitan tuon kallisarvoisen kypärin, jota niin hartaasti olen halunnut itselleni."

Sen ritarin ja hänen ratsunsa ja kypärinsä laita, jonka don Quijote oli näkevinään, oli tämmöinen. Tässä piirikunnassa oli kaksi kylää, joista toinen oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa parturia; sen vuoksi sai isomman kylän parturi, joka varsinaisen ammattinsa ohessa harjotti myöskin haavalääkärin tointa, pitää huolta kummastakin kylästä. Nyt sattui pienemmässä kylässä muuan mies sairastumaan ja oli suoneniskun tarpeessa, jotapaitsi jotkut toiset kaipasivat parranajoa; sen vuoksi oli parturi nyt matkalla sinne, ja sateen yllättämänä hän oli saippuavadillaan suojellut hatturisaansa; ja kun vati oli vaskesta ja aivan uusi, välkkyi se puolen peninkulman päähän. Hän ratsasti kauniilla harmaalla aasilla, niinkuin Sancho aivan oikein oli huomauttanut; ja kaikki tämä oli saanut don Quijoten kuvittelemaan näkevänsä edessään kultakypärisen ritarin ratsastavan harmaantäplikkäällä orhilla, sillä hän sovitti kaikki kohtaamansa ilmiöt omien eriskummallisten romaanihaaveittensa mukaisesti. Niinpä hän nytkin, nähdessään poloisen vieraan ritarin lähestyvän, hän ratsasti tätä vastaan höllitetyin ohjaksin ja keihäs tanassa, lujasti päättäen lävistää vastustajansa; ja aivan lähelle tultuaan huusi hän: "Puolusta itseäsi, kehno olento, tai jätä paikalla minulle tuo esine, johon minulla on kieltämätön oikeus!"

Nähdessään moisen merkillisen haamun rajusti hyökkäävän kimppuunsa taivas ties mistä syystä, ei parturi tiennyt muuta keinoa nahkansa pelastamiseksi kuin hypätä maahan aasinsa selästä ja painaa käpälämäkeen minkä koivet kannattivat, joutamatta sen enempää ajattelemaan aasiaan ja saippuavatiaan. Huomattuaan voitonsaaliin jäävän hänelle ei don Quijote enää pitkittänyt vainoomista, vaan kääntyi asemiehensä puoleen huutaen: "Tuo pakana ei ollutkaan mikään tyhmyri. Hän menetteli kuin majava, jonka luonto on opettanut henkensä pelastukseksi puremaan poikki oman häntänsä. Nostappa maasta tuo kypäri!" -- "No, sieluni kautta!" vastasi Sancho, katsellen valloitettua kypärää, "vati ei ole mikään huono saalis; se on varmasti kuuden markan arvoinen jollei enemmänkin." Ritari otti esineen ja koetteli sitä päähänsä puolelle jos toisellekin; mutta kun se vain ei ottanut oikein sopiakseen, rupesi häntä harmittamaan: "Lempo vieköön, se pakana, jolle tämä mainio kalu taottiin, mahtoi olla kovin isopäinen! Mutta mikä vielä pahempi, luulenpa että tästä kypäristä puuttuu tykkänään alapuolisko." Sancho ei enää voinut olla hymyilemättä, kun näki isäntänsä pitävän parturin vatia kypäränä, ja olisi arvattavasti puhjennut isoääniseen naurunhohotukseenkin, jolleivät hänen hartiansa olisi niin usein tehneet tuttavuutta ritarin peitsenvarren kanssa. "Mitä siinä naurat, Sancho?" ärähti don Quijote julmistuneena. "Nauranpahan vain ajatellessani tämän kypärin entisen omistajan päätä", vastasi Sancho, "ja sitä että kypäri muistuttaa parturin vatia kuin vesipisara toista samanlaista." -- "Tiedätkö mitä nyt ajattelen?" virkkoi don Quijote. "On vallan varmaa, että tämä verraton kypäri on sattumalta joutunut jonkun pöllöpään käsiin, joka tuntematta sen todellista arvoa on kullanhimoisena rikkonut ja sulattanut sen alaosan omiksi hyvikseen, niin että jälelle jäänyt osa todella, kuten sanot, muistuttaa parturin vatia. Mutta oli sen laita miten tahansa -- minä, joka tunnen sen arvon, en suotta mukise tästä vähäpätöisestä muutoksesta. Vien kypärin ensimmäiseen pajaan ja annan takoa siihen silmäverhon lisää, ja olenpa varma, ettei sille vedä silloin vertoja edes se kypäri, jonka Vulkanus takoi itse sotajumalalle. Siihen asti käytän sitä semmoisena kuin se nyt on; aina se on parempi kuin ei mitään ja kestää hyvästi kaikenlaisia kohtauksia." -- "No niin", myönteli Sancho, "jättäkäämme tämä asia sikseen. Mutta sanokaas minulle mitä tuolla harmaan täplikkäällä orhilla tekisimme, jonka satulasta survaisemanne miesparka on jättänyt oman onnensa nojaan? Päättäen siitä kiiruusta millä hän koipiaan käytteli, ei hänellä lie halua palata tänne takasin; ja partani kautta, harmo ei ole hullumpi." -- "En ole pitänyt tapanani", vastasi don Quijote, "riistää mitään voittamiltani vastustajilta, eikä vaeltavan ritariston lakien mukaista olekaan antaa heidän kulkea jalkasin, paitsi jos voittaja itse on taistelussa menettänyt hevosensa. Silloin hän huoletta voi ottaa voitetun ratsun rehellisenä sotasaaliina. Siispä, Sanchoseni, jätä rauhaan tuo hevonen tahi aasi, kummaksiko sitä kutsua tahdot; ken sen kadotti, tulee varmaan noutamaan sen, sittekun olemme edenneet kyllin kauvaksi tästä paikasta." -- "Hitto vie!" manasi Sancho, "tekisipä kovin mieleni ottaa tuo elukka, tai ainakin vaihtaa se omaani, joka ei minusta näytä yhtä hyvältä. Puukot ja pistimet, herra ritari, minusta tuntuvat teidän ritarilakinne liian ahdasmielisiltä, jos ne eivät salli vaihtaa aasia toiseen! Ainakin tahtoisin tietää onko lupa vaihtaa edes satuloita?" -- "Siitä en tosin ole oikein selvillä", vastasi don Quijote, "mutta kunnes saan siitä parempaa varmuutta sallin sinun ottaa satulan, jos nimittäin olet sen tarpeessa." -- "Tarvitsen sitä yhtä kipeästi kuin omaa itseäni", sanoi Sancho ja kävi riisumaan satulaa parturin aasin selästä, pannen sijaan oman satulansa.

Kun tämä oli tehty, istuivat he murkinoimaan lopun eväistään; ja valitsematta erityisesti matkan suuntaa (mikä olisikin ollut vastoin vaeltavien ritarien tapoja) antoivat he Rosinanten, jota aasi seurasi kuin parasta ystäväänsä, kulkea minnepäin halusi. Täten he saapuivat huomaamattaan valtamaantielle, jota alkoivat umpimähkään seurata.

KYMMENES LUKU

jossa don Quijote vapauttaa joukon kovaonnisia, joita väkisin vietiin semmoiseen paikkaan, minne eivät itse halunneet mennä.

Kun don Quijote viimein kohotti katseensa maasta, huomasi hän tusinan verran miehiä lähestyvän, jotka näyttivät olevan sidotut toisiinsa kuin helmet rukousnauhassa pitkällä köydellä, joka kulki kaikkien kaulojen ympäri, sekä käsiraudoilla kalvosimissaan. Mukana seurasi kaksi ratsastajaa ja kaksi jalkamiestä, edelliset varustetut olkatussareilla, jälkimmäiset miekalla; sitäpaitsi oli kullakin heittokeihäs tai biskaijalainen peitsi. Nähdessään tämän surullisen saattueen Sancho sanoi: "Nuo ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan kaleereihin!" "Mitä!" huudahti don Quijote; "pakko-orjiako? Onko mahdollista, että kuningas harjottaa väkivaltaa alamaisiaan kohtaan?" -- "Niin en sanonut", vastasi Sancho, "sanonhan vain, että nuo ovat rikostensa takia tuomitut palvelemaan kuninkaan kaleereissa." -- "Oli miten oli", sanoi don Quijote, "nämä miehet kärsivät väkivaltaa eivätkä kulje omasta vapaasta tahdostaan." -- "Sitähän minä juuri tarkotinkin", sanoi Sancho. -- "Jos niin on laita", virkkoi ritari, "niin näen nyt itselleni tarjoutuvan mieluisan tilaisuuden estää hirmutekoja ja auttaa ja tukea sorrettuja." -- "Mutta ajatelkaahan toki, hyvä herra", huudahti Sancho, "ettei kuningas eikä korkea oikeus harjota mitään hirmuvaltaa näitä roistoja vastaan, vaan on tuominnut heidät ansioittensa mukaan!"

Tällä välin oli joukkue tullut lähemmäksi, jolloin don Quijote kohteliaasti pyysi vartijoita selittämään minkä vuoksi noita ihmisparkoja kuletettiin tuolla tapaa. "Hyvä herra", vastasi toinen ratsastajista, "ne ovat pakko-orjia, jotka ovat matkalla kuninkaan kaleereihin; muuta en tiedä, enkä luule teidänkään tarvitsevan tietää sen enempää." -- "Teidän velvollisuutenne kuitenkin on", sanoi don Quijote, "sallia minun kysyä kultakin heistä erikseen, mikä heidän onnettomuuteensa on syynä." Hän lausui tämän niin ystävällisesti, että toinenkin ratsastajista katsoi kohteliaisuuden vaativan vastaamaan: "Meillä on kyllä mukanamme pöytäkirja näiden ihmiskurjien rikoksista, mutta meillä ei nyt kuitenkaan ole aikaa ruveta sitä lukemaan eikä meidän muutenkaan maksa vaivaa ruveta aukomaan laukkujamme. Te, herrani, voitte kyllä puhutella heitä itsekutakin; he tyydyttävät uteliaisuutenne jos heillä vain on halua, ja sitä heiltä tuskin puuttuukaan, sillä nämä kunnon veikot eivät muuta pyydä kuin saada kerskailla konnantöillään."

Saatuaan tämän luvan, jonka don Quijote olisi ottanut asekädessäkin jos se häneltä olisi kielletty, lähestyi hän joukkoa ja kääntyi ensimmäisen puoleen, kysyen mistä rikoksesta hänet oli vangittu. "Sen vuoksi että rakastuin liiaksi", kuului vastaus. -- "Mitä, eikö muuta syytä ollut?" huudahti ritari. "Jos ihmisiä lähetetään kaleereihin sen vuoksi että ovat liiaksi rakastuneet, niin olisin minäkin jo aikoja sitte istunut aironlapa kädessä!" -- "Minun rakkauteni ei ollut sitä laatua kuin te ehkä tarkotatte", vastasi pakko-orja; "minä rakastuin niin suuresti muutamaan pesukoriin, etten voinut luovuttaa sitä käsistäni; ja jolleivät oikeudenpalvelijat olisi sekautuneet juttuun, olisi se yhä vieläkin hallussani. Minut tavattiin teossa, vangittiin ja muitta mutkitta tuomittiin, sain selkääni satasen raippoja ja lähetettiin kolmeksi vuodeksi korkeaa kruunua palvelemaan." Puhuja oli nuori mies, arviolta neljänkolmatta vuotias ja kotoisin Piedrahitasta. -- Don Quijote teki saman kysymyksen toiselle vangille, joka oli synkän ja surullisen näköinen eikä vastannut hänelle sanaakaan. "Tämä on kanarialintu", vastasi edellinen hänen puolestaan, "joka viedään kaleereihin koska on laulanut liiaksi." -- "Mitä!" huudahti don Quijote, "lähetetäänkö joku kaleereihin pelkästä laulamisesta?" -- "Kyllä, herra, mikään ei ole sen vaarallisempaa kuin hädässä laulaminen." -- "Päinvastoin", sanoi ritari, "olen kuullut sanottavan että laululla voi haihduttaa hätänsä ja murheensa." -- "Mutta tässä kohden on asianlaita aivan toinen; ken kerran laulaa, saa katua sitä kaiken ikänsä." -- "Myönnän etten sitä käsitä", sanoi don Quijote. -- "Herra", sanoi silloin muuan vartijoista, "nämä kelpo veikot kutsuvat kidutuspenkillä tunnustamista hädässä laulamiseksi. Kysyttäessä tämä pöllöpää tunnusti rikoksensa, joka oli hevosvarkaus, ja täten 'hädässä laulettuaan', kuten he sanovat, hänet tuomittiin ensin paikalla saamaan kaksisataa raipaniskua ja sitte kuudeksi vuodeksi kaleereihin. Ja kun nyt hänet noin allapäin ja pahoilla mielin näette, johtuu se siitä, että toiset pitävät häntä kurjana raukkana, jolla ei ollut rohkeutta kärsiä ja kieltää, niinkuin muka olisi helpompi sanoa 'ei' kuin 'kyllä', ja että kelmille on parempi itse määrätä kohtalonsa kuin kuulla se vierasten miesten suusta. Omasta puolestani ajattelen, etteivät he siinä kuitenkaan ole niin vallan väärässä." -- "Sitä mieltä minäkin olen", sanoi don Quijote, ja kääntyen kolmannen vangin puoleen kysyi hän tältä hänen rikostaan. Mies vastasi huolettomasti: "Sain kaleeria viideksi vuodeksi, koskei minulla ollut kymmentä tukaattia." -- "Oh, annanpa teille kaksikymmentä, jos sillä voin pelastaa teidät pulastanne", lausui don Quijote. -- "Totta vie, se on vähän liian myöhäistä", vastasi vanki; "te tarjoatte minulle sinappia, kun olen jo lopettanut ateriani. Jos minulla ennemmin olisi ollut nuo tarjoamanne kaksikymmentä kultalintua, olisin niillä voinut rasvata pöytäkirjurin kynän ja kirkastaa yleisen syyttäjän järjen, niin että nyt kävelisin Toledon katuja pitkin enkä kulkisi kuin mikäkin koira näissä kahleissa. Mutta kärsivällisyyttä vain, kullakin asialla on aikansa." -- Don Quijote puhutteli vielä neljättä vankia, joka oli harmaapäinen vanhus, valkea parta aina ryntäille asti ulottuen. Tämä pillahti itkemään kun häneltä rikostaan kysyttiin, eikä vastannut sanaakaan. Sen sijaan esiytyi ensimmäinen vanki jälleen selittäjänä. "Tämä kunnianarvoisa halliparta", sanoi hän, "menee kuninkaan meriväkeen neljäksi vuodeksi, sittekun juhlasaatossa ja korupuvussa ensin kulki kaupungin halki." -- "Se kai merkinnee", arveli Sancho, "että hänet tuomion jälkeen vietiin kaakinpuuhun piestäväksi." -- "Aivan niin, ja rangaistuksensa sai hän siitä syystä, että harjotti noituutta ja muita ilkeitä asioita..." -- "Siihen minulla ei ole mitään sanottavana", lausui don Quijote.

Sitte hän kääntyi vielä viidennen vangin puoleen udellen hänen rikostaan, johon tämä vastasi vielä huolettomammin kuin edelliset: "Lähden tästä palvelemaan hänen majesteettiaan, koska tulin vaihtaneeksi vanhat paitani toisten uusiin ja perin rahoja sellaisilta, jotka eivät olleet mulle velkaa. Siitä pidettiin tutkinto, ja kun mulla ei ollut varoja eikä suojelijoita, niin olin vähällä joutua hirteen; kuitenkin pääsin kuuden vuoden kaleerivankeudella, johon olin tyytyväinen, sillä olin ansainnut rangaistukseni. Minä olen nuori ja elämä on pitkä, niin että vankeuteni kyllä jaksan kestää. Jos teidän armollanne olisi antaa jotakin meille köyhille raukoille, niin Jumala sen kyllä taivaassa palkitsee ja me muut täällä maan päällä rukoilemme teille pitkää ja onnellista ikää." Tämä vanki oli puettu ylioppilaan tavoin, ja muuan vartijoista sanoi hänen olevan taitavan puhujan ja osaavan hyvin latinaa.