Part 2

Nähdessään ritarin hulluuden olevan vaarallisempaa laatua kuin oli luullut isäntä päätti antaa hänelle ritarilyönnin heti päivän koittaissa. Hän tuotatti tuota pikaa itselleen kirjan, johon hänen oli tapana merkitä muulinajajille antamansa heinä- ja ohramäärät, ja ottaen mukaansa ennenmainitut neitoset ynnä pienen pojan, joka kantoi kynttilää, hän meni alas takapihalle don Quijoten luo ja käski hänen laskeutumaan polvilleen. Sitten mutisten kirjastaan jotakin juhlapuheen tapaista hän kohotti kätensä ja antoi ritarille niin tuntuvan läimäyksen niskaan, että tämä pakosta notkisti päätänsä, ja sitte toisen läimäyksen miekan lappeella selkään, yhtä mittaa höpisten jotain hampaittensa välistä. Tämän tehtyään hän käski toisen neitosista vyöttämään miekan ritarin kupeelle, jonka tyttö vaivoin naurunhaluaan hilliten tekikin lausuen samalla: "Jumala antakoon teille menestystä taisteluissa, te kaikkein urhoollisin ritari!" Don Quijote pyysi tytön mainitsemaan hänelle nimensä, jotta hän vastedes voisi hyväntekijättärensä kanssa jakaa kaiken kunnian, minkä käsivartensa voimalla tulisi maailmassa itselleen hankkimaan. Kaunotar vastasi vaatimattomasti nimensä olevan Tolosa ja isänsä rihkamakaupustelijan Toledossa, ja että hän muuten aina oli altis palvelemaan ritariamme. "Erinomaisena mielisuosiona minua kohtaan", lausui don Quijote, "pyydän teitä vastaisuudessa kutsumaan itseänne _donna_ Tolosaksi",[2] johon pyyntöön asianomainen suostuikin. Toinen tyttö kiinnitti vuorostaan kannukset ritarin kantapäihin, ja heidän välillään syntyi miltei samantapainen puhelu; nimeänsä kysyttäessä tyttö vastasi itseään tavallisesti kutsuttavan vain Myllärintytöksi, koska hänen isänsä oli kunniallinen mylläri Antequerassa. Uusi ritari pyysi häntäkin Iästä lähtien käyttämään aatelista arvonimeä ja lausui muuten tuhannet kiitokset hänelle osotetuista arvokkaista palveluksista. Kun tämä ihmeellinen juhlameno oli loppuun suoritettu, meni don Quijote, joka kuollakseen ikävöi päästä uusiin seikkailuihin, heti satuloimaan ratsunsa; satulassa istuen hän syleili isäntäänsä ja lausui hänelle monet kiitokset saamastaan ritarilyönnistä, puhellen samalla niin eriskummallisia asioita, että olisi sulaa hulluutta meidän käydä niitä tässä toistelemaan.

Isäntä, joka oli iloissaan kun viimeinkin pääsi vieraastaan, vastasi yhtä korkeaolentoisesti vaikka vähemmillä sanoilla ja päästi hänet lähtemään mitään maksua vaatimatta.

NELJÄS LUKU.

Mitä uudelle ritarille tapahtui hänen majatalosta lähdettyään.

Päivä alkoi juuri sarastaa, kun ritariksi lyöty don Quijote lähti majatalosta sydän niin ilosta tulvehtien, että hän tuskin pysyi ratsunsa selässä; mutta muistaen isännän neuvot kaikista matkoilla tarvittavista esineistä päätti hän ensin palata kotiinsa ottamaan rahoja ja puhtaita liinavaatteita sekä varaamaan itselleen asemiehen. Tähän toimeen hän oli mielessään valinnut erään lähittyydessä asuvan talonpojan, joka oli varoista köyhä mutta lapsista rikas, ja ruumiiltaan tarpeeksi roteva kelvatakseen vaeltavan ritarin asemieheksi.

Tässä tarkotuksessa hän kääntyi kotikylään vievälle tielle, ja aivan kuin olisi Rosinante arvannut isäntänsä ajatukset, alkoi se nelistää niin hilpeätä vauhtia, että sen kaviot tuskin koskettivat maata.

Don Quijote oli matkannut lähes pari peninkulmaa, kun hän näki suuren ihmisjoukon kulkevan samaa tietä; ne olivat, kuten myöhemmin tullaan näkemään, Toledon kauppiaita, jotka olivat matkalla Murciaan silkkiä ostamaan. Heitä oli kuusi miestä, hyvin asestettuja ja varustetut päivänvarjoilla; sen lisäksi neljä ratsastavaa huovia ja kolme muuta palvelijaa, jotka taluttivat muuleja.

Tuskin oli don Quijote heidät havainnut, kun hän jo kuvitteli uudelleen seikkailun kohtaavan; ja matkien kaikessa romaaneista lukemiaan juonia päätti hän tästä koituvan sellaisen seikkailun, joka erityisesti sopi hänelle. Hän siis nousi ylpeällä ja päättäväisellä ryhdillä pystyyn jaluksissaan, tarttui tukevasti keihääseensä, peitti rintansa kilvellä ja asettui keskelle tietä odottamaan vaeltaviksi ritareiksi luulemiaan matkamiehiä. Kun nämä viimein tulivat silmän ja korvan kannattamalle, korotti hän äänensä ja huusi heille uhkaavasti: "Kenkään teistä ei pääse kulkemaan tästä ohi, jollei myönnä ettei koko maailmassa ole la Manchan keisarinnan, verrattoman Dulcinea del Toboson veroista kaunotarta".

Sellaista puhetta kuullessaan kauppiaat pysähtyivät katselemaan miehen eriskummallista ulkoasua; ja yhtä hyvin hänen hahmostaan kuin puheestaankin he arvasivat olevansa hullun kanssa tekemisissä. Tahtoen kuitenkin tietää mitä tuo vaatimus tarkotti ja haluten itselleen vähän ilmaista huvia vastasi muuan heistä, joka oli aika sukkela velikulta: "Herra ritari, me emme tunne ollenkaan tuota kaunotarta josta puhuitte; antakaa meidän nähdä hänet, ja jos hän todellakin on niin kaunis kuin väitätte, niin myönnämme mielellämme teidän olevan oikeassa."

"Jos saisitte hänet nähdä", virkkoi don Quijote, "niin miksipä enää vaatisinkaan teitä tunnustamaan totuutta, joka itse puhuu puolestaan? Tärkeätä on että uskotte totuuden sitä ensinkään näkemättä, ja että vannotte sen todeksi ja puolustatte sitä ase kädessä kaikkia vastaan. Myöntäkää se heti paikalla, te röyhkeät ja vallattomat miehet, tahi vaadin teidät kanssani taistelemaan; ja tulkaa sitte yksi yhtä vastaan ritarilakien mukaan, tai kaikki yhtä haavaa jos tahdotte, niinkuin teidänkaltaisen joukkueen tapa on. Vartoon teitä tyynenä kuten ainakin mies, jolla on oikeus puolellaan."

Näin sanoen hän syöksyi keihäs tanassa niin rajua vauhtia äskeistä puhujaa vastaan, että röyhkeän kauppiaan olisi käynyt huonosti, jollei hänen onnekseen Rosinante olisi kompastunut ja kaatunut; sitte se vieri ratsastajineen hyvän matkaa alaspäin luisevaa kenttää pitkin. Ritari koki päästä ylös, mutta hänen kilpensä, kannuksensa ja vanhat raskaat varuksensa tekivät kaikki ponnistelut turhiksi. Hänen kielensä ei siltä pysynyt toimetonna, sillä koko ajan hän huusi: "EIkää paetko, te pelkurit! Odottakaas vain, vaivaiset; se oli hevoseni syy eikä minun, että maahan putosin."

Muuan kauppiaitten muulinajajista, joka oli äkäpintainen mies, ei enää sietänyt ritariparan suulautta ja kerskailua, vaan tempasi hänen keihäänsä, taittoi sen palasiksi ja alkoi pisimmällä niistä leipoa don Quijotea niin tuntuvasti, etteivät tämän rautavaruksetkaan voineet varjella häntä tulemasta survotuksi kuin oljet elontappajan varstan alla. Kauppiaat viimein huusivat lyöjälle, että tämä jättäisi miesparan rauhaan; mutta palvelija oli vallan vimmoissaan eikä tahtonut leikistä hevillä luopua. Aseensa rikki hakattuaan hän kokoili muutkin keihään palaset ja löi ne vuoron perään pirstoiksi sankarimme selkään; mutta tämä ei tässä sateessa sulkenut suutaan hetkeksikään, vaan uhkaili kovasti taivasta ja maata ja maantierosvoja, jommoisiksi vastustajiaan luuli. Vihdoin viimein muulinajaja jätti hänet rauhaan ja kauppiaat jatkoivat matkaansa, jonka kuluessa selkäänsäsaanut ritari tarjosi heille loppumatonta ilonaihetta.

Yksin jäätyään yritteli don Quijote nousta maasta, mutta kuinka se olisikaan hänelle nyt pahoin piestynä onnistunut, kun hän ei edes ehjänäkään ollessaan voinut omin voimin pystyyn kohota? Ja kuitenkin tunsi hän itsensä onnelliseksi onnettomuudessaan, ajatellen että sellaista voi sattua vain vaeltaville ritareille, ja muuten luki hän tapaturmansa kokonaan ratsunsa syyksi.

VIIDES LUKU

jossa jatketaan kertomusta ritarimme kovaonnisesta kotiintulosta.

Huomattuaan ettei kyennyt omin voimin ylös nousemaan turvautui don Quijote tavalliseen lohdutuskeinoonsa: hän rupesi muistelemaan jotakin samallaista tapausta romaaneistaan, ja hänen sukkela muistinsa johdatti hänelle heti mieleen kertomuksen Balduinista ja Mantuan markiisista, kun Carloto oli jättänyt edellisen haavoitettuna vuorelle, -- kertomuksen, jonka nuoret ja vanhat tuntevat ja joka on yhtä todenperäinen kuin Muhametin ihmetyöt. Se tuntui hänestä sopivan erinomaisesti hänen nykyiseen tilaansa, ja syvästi murheellisena hän rupesi vieriskelemään maassa ja raukealla äänellä voihkaamaan valitusta, jonka tarina on pannut metsässä makaavan haavoitetun ritarin suuhun: "Missäs olet, sydämmeni valtijatar, koska tuskani eivät sinua ollenkaan liikuta; etkö niitä lainkaan tunne vai oletko uskoton ja kuuro rakkauteni äänelle?" Tällä tavoin hän jatkoi lauluaan, kunnes hänen tultua kohtaan: "Oi jalo Mantuan markiisi, kallis enoni!" kohtalo toi paikalle erään hänen kotikylästään kotosin olevan talonpojan, joka oli vienyt myllyyn vehnäkuorman ja nyt nähtyään maassa viruvan miehen meni hänen luokseen kysyen kuka hän oli ja miksi valitteli niin surkeasti. Don Quijote, joka piti itseään Balduinina, luuli tulijaa enokseen, Mantuan markiisiksi, ja kertoi yhä laulaen kaikista onnettomuuksistaan ja keisarin pojan rakkaudesta hänen vaimoonsa; sanalla sanoen aivan niinkuin puheenaolevassa tarinassa kerrotaan.

Talonpoika, joka oli vallan ihmeissään moisesta hulluudesta, irrotti kaatuneen ritarin päästä säpäleiksi lyödyn kypärin, ja kuivattuaan hänen kasvonsa hiestä ja pölystä tunsi hänessä maanmiehensä. "Taivasten tekijät, herra Quijana (mikä ritarimme oikea nimi oli hänen vielä järkevänä ollessaan), kuka teidät tuohon tilaan on saattanut?" Mutta vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin toinen vain viritti lauluaan. Kelpo maamies, nähdessään ettei tällä tavoin asiasta selkoa saatu, irrotti ritarilta rautapaidan ja kaulurin tarkastellakseen hänen haavojaan, huomaamatta sentään missään verta tai naarmuja; sitte hän nosti kaatuneen vaivoin maasta ja sijotti hänet aasinsa selkään, arvellen tämän astuvan tasaisemmin kuin Rosinanten. Hän ei unohtanut aseitakaan, vaan kokosi yksin keihäänkappaleetkin, köyttäen kaikki Rosinanten selkään; sen jälkeen hän tarttui hevosta suitsiin ja aasia marhamintaan ja alkoi matkata kotia kohti, ajullaan turhaan aprikoiden syytä don Quijoten eriskummallisiin älähdyksiin.

Ritari oli yhä synkeällä mielellä; hänen ruumiinsa oli saadusta selkäsaunasta niin turroksissa, että hän tuskin kykeni pysymään tuon rauhallisen eläimen selässä, ja hän päästeli tavan takaa surkeita valituksia, jotka saivat toisen yhä uudelleen kyselemään mikä häntä oikein vaivasi. Mutta näytti siltä kuin itse pahuuden isä olisi johdattanut don Quijoten mieleen kaikki tarinat, joilla oli vähintäkään sukulaisuutta hänen nykyisen tilansa kanssa. Nyt hän jo unohti Balduinin, muistellakseen sen sijaan tarinaa maurilaisesta Abindarraezista, jonka Antequeran kuvernööri Rodrigo de Narvaez kuletti vangittuna linnaansa. Kun talonpoika taaskin kyseli hänen vointiaan, puhui hän sanasta sanaan samalla tavalla kuin vangittu Abindarraez vastasi don Rodrigolle, niin että talonpoika viimein toivotti itsensä hornaan päästäkseen mokomaa loruilemista kuulemasta. Sen hän kumminkin ymmärsi että kelpo ritari oli kadottanut järkensä, ja kiiruhti joutumaan kylään päästäkseen rauhaan don Quijoten pitkiltä puheilta. Mutta tämä nalkutti yhä samaa virttä: "Jalosukuinen don Rodrigo de Narvaez, tietäkää että tuo kaunis Jarifa, josta juuri puhuin, on nykyään verraton Dulcinea del Toboso, jonka puolesta olen tehnyt ja tulen vastedeskin tekemään mainiompia urhotöitä kuin konsanaan on nähty, meidän päivinämme nähdään ja tulevaisuudessa tullaan näkemään." -- "Hei, hyvä herraseni", vastasi talonpoika, "min' en milloinkaan ole ollut enkä tule olemaan Rodrigo de Narvaez enkä Mantuan markiisi, olenhan vain halpa naapurinne Pekka Alonzo, ettekä tekään ole mikään Balduin tai Abindarraez, vaan olette kelpo aatelismies herra Quijana." -- "Tiedän kyllä kuka olen", virkkoi don Quijote, "enkä ole vain niitä joita olen maininnut, vaan olenpa jos tahdon Ranskan kaikki kaksitoista pääriä [3] tai Maineen yhdeksän ritaria [4] yhteensä, sillä minun urhotekoni ovat etevämmät kuin heidän kaikkien yhteensä."

Tällä tapaa puhellen he illan tullen viimein saapuivat kylään; mutta talonpoika odotti vielä jonkun aikaa, jotteivät ihmiset saisi nähdä ritaria niin surkeassa tilassa. Vasta kun yö oli tullut, vei hän don Quijoten hänen kotiinsa, missä vallitsi suuri hämmennys isännän poissa ollessa. Kylän kirkkoherra ja parturi, don Quijoten hyvät ystävät, olivat saapuvilla, ja emännöitsijä sanoi heille: "No mitä, herra lisensiaatti Pero Perez (se oli kirkkoherran nimi), nyt sanotte meidän herrastamme? Kuuteen päivään emme ole nähneet häntä emmekä hevostaan; ja näyttääpä hän ottaneen mukaan kilpensä, peitsensä ja rautapaitansa, kosk'emme niitäkään ole missään huomanneet. Voi minua onnetonta! Olen vallan varma siitä, niin totta kuin kerran olen kuoleva, että nuo kirotut ritariromaanit, joita hän aina ahmi, ovat sekottaneet hänen järkensä."

"Hyvä", sanoi kirkkoherra, "vannon että ennen huomista iltaa ne ovat kaikki tuomitut roviolle, sillä ne ovat saattaneet ystävistäni parhaimman perikatoon; takaanpa etteivät ne enää tuota turmiota kellekään."

Tämä puhelu kävi niin kovaäänisesti, että don Quijote ja talonpoika, jotka juuri saapuivat paikalle, kuulivat sen; ja jälkimmäinen, joka siitä sai varmuutta arveluilleen ritarin järjen tilasta, rupesi huutamaan täyttä kurkkua: "Avatkaat portti, herrat hyvät, Mantuan markiisille ja herra Balduinille, joka palaa pahasti haavoitettuna, ja kuuluisalle don Rodrigo de Narvaezille, Antequeran kuvernöörille, joka tuo mauri Abindarraezin vangittuna mukanaan". Moisen huudon kuultuaan sisässäolijat avasivat portin, ja kirkkoherra ja parturi tuntien paraan ystävänsä, veljentytär kelpo enonsa ja emännöitsijä hyvän isäntänsä riensivät kaikin ulos häntä syleilemään. "Hillitkää itseänne", sanoi ritari, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan aasin selästä, "olen pahoin haavoitettu hevoseni kömpelyyden takia; saatettakoon minut vuoteeseeni, ja jos suinkin mahdollista, tuotakoon viisas Urganda hoitelemaan haavojani." -- "No, siinä sitä ollaan!" huudahti emännöitsijä, "johan sydämmeni sanoi millä jalalla isäntäni ontui. Käykää sisään Luojan nimessä, hyvä herrani, ja karkottakaa sellainen poppamuija mielestänne; kyllä me parannamme teidät ilman häntäkin. Kirotut, satakertaisesti kirotut olkoot nuo kehnot kirjat, jotka teidät ovat saattaneet tähän tilaan!"

Sankarimme kannettiin vuoteeseensa, mutta kun hänen haavojaan ruvettiin tutkimaan, ei löydetty ainoatakaan sellaista. "En olekaan haavoitettu", sanoi hän, "sain vain jäseneni murretuiksi, kun hevonen kaadettiin altani taistellessani kymmentä maailman ilkeintä jättiläistä vastaan." -- "Hyvä, hyvä", virkkoi kirkkoherra, "joko nyt jättiläisetkin ovat olleet leikissä osallisina! Niin totta kuin olen papiksi vihitty, ei niitä huomisillalla ole ainoatakaan jälellä." He kyselivät don Quijotelta ristiin rastiin hänen seikkailujaan, mutta hän vastasi vain pyytäen saada vähän ruokaa ja lepoa, joita paraiten tarvitsi. Hän sai kumpaakin tarpeeksi asti, ja sillä aikaa otti kirkkoherra talonpojalta selkoa missä tilassa tämä oli don Quijoten tavannut. Mies kertoi kaikki tarkalleen unohtamatta ritarin lavertelujakaan tiellä; ja kaikki tämä oli omiaan vahvistamaan kirkkoherran päätöstä huomispäivän tehtävästä, jota varten hän pyysi myös ystävänsä parturi Niklaksen saapumaan silloin don Quijoten asuntoon.

KUUDES LUKU.

Kirjaston tarkastus don Quijoten luona ja hänen toinen lähtönsä maailmaan.

Vaivoistaan perin väsyneenä sankarimme oli vaipunut sikeään uneen, kun kirkkoherra ja parturi saapuivat hänen kotiinsa ja pyysivät veljentyttäreltä kirjastohuoneen avainta, jonka tämä kernaasti antoikin. He astuivat sinne joukolla sisään, emännöitsijäkin aristellen mukana, ja löysivät siellä yli sata isoa nidosta, muita pienempiä lukuunottamatta, kaikki hyvin sidottuja ja hyvin pidettyjä. Tuskin oli emännöitsijä ne nähnyt, kun hän nopeasti lähti ulos ja palasi pian takasin kädessään vadillinen vihkivettä. "Kuulkaas, arvoisa kirkkoherra", sanoi hän tälle, "sirottakaa joka paikkaan tätä vihittyä vettä, jottei mikään niistä ilkeistä poppamiehistä, joita nuo kirjat ovat täynnä, loitsisi meitä kostoksi siitä että nyt karkotamme heidät maailmasta."

Kirkkoherra hymyili tälle yksinkertaiselle puheelle ja käski parturin heittämään kirjat akkunasta ulos ja rakentamaan pihalle rovion, jotta ne kaikki yhdessä poltettaisiin, tai kantamaan ne takapihalle ja siellä polttamaan, jottei savua tunkisi huoneisiin. Polttamisesta piti emännöitsijä huolen vielä samana yönä; ja paremmaksi vakuudeksi muurauttivat kirkkoherra ja parturi kirjastohuoneen oven umpeen.

Kun don Quijote kaksi päivää myöhemmin nousi vuoteestaan, oli hänen ensi aatoksensa mennä tervehtimään rakkaita kirjojaan; mutta kun ei lainkaan löytänyt koko kirjastohuonetta, kulki hän puolelta toiselle etsien sitä kaikkialta, voimatta arvata minnekä se oli joutunut. Varmaankin sata kertaa hän tuli sille kohdalle, missä ennen oli nähnyt kadoksiin joutuneen oven, ja tunnustellen kaikkialta kädellään tirkisteli hän joka taholle sanaakaan sanomatta ja nähtävästi hitustakaan käsittämättä tämän harvinaisen tapauksen laitaa. Vihdoin etsimiseen kyllästyneenä hän kysyi emännöitsijältä, millä taholla kirjastohuone oikeastaan sijaitsi. "Mikä huone, herra?" kysähti emännöitsijä, joka oli saanut hyviä neuvoja, "ja mitä te oikeastaan haette sieltä, missä mitään ei ole? Ei ole enää kirjastohuonetta eikä kirjoja koko tässä talossa; paholainen tuli tänne maatessanne ja vei kaikki mukanaan?" -- "Se ei ollut mikään paholainen", virkko siihen veljentytär, "vaan muuan loitsija, joka yöllä heti lähtönne jälkeen tuli tänne pilvessä ja louhikäärmeellä ratsastaen ja astui kirjastohuoneeseenne ties mitä tietä; mutta hetken kuluttua se nousi ilmaan katon kautta, jättäen koko talon savua täyteen. Ja kun viimein rohkenimme mennä hävitystä katsomaan, emme enää nähneet koko huonetta eikä kirjoja, emme edes vähintäkään merkkiä siitä missä ne ennen olivat sijainneet. Sen vain muistan, ja emännöitsijäkin sen kai muistaa, että tuo ilkeä äijä poislähtiessään huusi kovalla äänellä tehneensä hävitystyönsä salaisesta vihasta kirjojen omistajaa kohtaan. Hän sanoi nimekseen Munjaton." -- "Sano Freston eläkä Munjaton", tiuskasi don Quijote. "En muista, oliko nimi Freton tai Friton", vastasi veljentytär, "mutta sen muistan hyvin, että se päättyi tavulla 'ton'." -- "Totta kyllä on", lausui don Quijote, "että hän on viisas loitsija ja minun katkera vihamieheni, joka kantaa ainaista kaunaa minua kohtaan, koska taitonsa on sanonut hänelle minun kerran joutuvan kaksintaisteluun erään nuoren ritarin kanssa, jota hän rakastaa ja suojelee; hän tietää että minä kaikesta hänen taidostaan huolimatta pääsen voitolle ja sen vuoksi hän kaikilla tavoin koettaa vahingoittaa minua. Mutta tietköön hän pettyvänsä ja ettei hän voi muuttaa toiseksi sitä, mikä taivaassa kerran on päätetty."

Veljentytär iloitsi yhdessä kirkkoherran ja parturin kanssa suuresti kepposensa onnistumisesta; mutta don Quijoten ajatukset olivat kaukana siitä että heittäisi ritarivehkeet mielestään. Hän piti joka päivä salaisia neuvotteluja erään naapuristossa asuvan talonpojan kanssa, joka muuten oli kelpo mies (jos tätä sanaa voi köyhästä käyttää), mutta järjen puolesta perin heikosti varustettu. Vihdoin hän sai tämän kauneilla sanoilla ja suurilla lupauksilla rupeamaan hänen miehekseen. Muun muassa kehotti don Quijote miesparkaa pelotta ja hyvällä luottamuksella lähtemään hänen mukaansa, koska voi sattua sellainenkin tilaisuus, että hän voisi kotoisen lantatunkionsa vaihtaa jonkun saaren maaherran virkaan. Nämä ja monet muut yhtä hyvin perustellut lupaukset houkuttelivat _Sancho Pansan_ (se oli miehen nimi) jättämään vaimonsa ja lapsensa ja seuraamaan naapuriaan tämän asemiehenä.

Don Quijote, joka oli tullut vakuutetuksi matkarahojen tarpeellisuudesta, hankki sitä sievosen määrän myymällä muutamia maakappaleita ja panttaamalla toisia, kaikki polkuhintaan. Hän lainasi myös itselleen eräältä ystävältään ison, pyöreän kilven ja paikkasi kypärinsä mitämaks parempaan kuntoon; ja kun kaikki oli täten valmiina, ilmotti hän asemiehelleen päivän ja hetken, jolloin aikoi lähteä matkaan, kehottaen häntä myöskin varustamaan puolestaan mukaan kaikkea mikä matkalla oli tarpeen, ja ennen kaikkea ottamaan tilavan matkalaukun. Sancho lupasi tehdä työtä käskettyä, sanoipa vielä ottavansa mukaan aasinsa joka oli vankka eläin, koska hän ei ollut tottunut matkustelemaan jalkasin. Aasi pani don Quijoten vähän arvelemaan, hän kun ei muistanut missään lukeneensa että vaeltavien ritarien asemiehet ratsastivat aasilla. Lopuksi hän siihen kuitenkin suostui, mutta päätti mielessään ensi sopivassa tilaisuudessa lahjoittaa asemiehelleen jalomman ratsun, jonka joltakin röyhkeältä ritarilta riistäisi. Hän varusti vielä mukaan puhtaita liinavaatteita majatalon isännän neuvoa seuraten. Kun kaikki oli täten salaisesti hyvin varustettu, lähtivät don Quijote ja Sancho eräänä yönä kotikylästään -- edellinen puhumatta mitään veljentyttärelle ja emännöitsijälleen, jälkimmäinen ottamatta jäähyväisiä vaimoltaan ja lapsillaan -- ja kulkivat niin joutua, että yön tullen saattoivat olla varmoja ettei heitä enää saavutettaisi, vaikka lähdettäisiinkin heitä takaa-ajamaan.

Sancho Pansa ratsasti kuin mikäkin patriarkka aasillaan haarareppuineen ja viininassakoineen ja odotteli kärsimättömästi pian pääsevänsä jonkun saaren maaherraksi kuten isäntänsä oli luvannut. Don Quijote noudatti samaa suuntaa kuin ensimmäisellä matkallaan, nimittäin ratsasten Montielin kedon poikki, jolla nyt oli helpompi kulkea kuin edellisellä kerralla, koska vielä oli varhainen aamu ja auringonsäteet vinosti langeten eivät sanottavassa määrässä haitanneet.

He olivat ratsastaneet hyvän aikaa vaihtamatta keskenään sanaakaan; mutta Sancho Pansa, joka ei kauvan voinut olla vaitonaisena, avasi viimein suunsa ja sanoi: "Herra vaeltava ritari, tottahan vielä muistatte luvanneenne minulle saaren; tulen hallitsemaan sitä vallan ihmeellisesti, oli se miten suuri hyvänsä." -- "Kuuntelehan nyt tarkasti sanojani, Sancho ystäväiseni", vastasi don Quijote; "tiedä että kaikkina aikoina vaeltavien ritarien tapa on ollut lahjoittaa asemiehilleen valloittamiensa saarten ja valtakuntain hallitusvirkoja; ja mitä minuun tulee, en suinkaan aijo luopua tästä kiitettävästä tavasta, vaan tahdon mennä vielä pitemmällekin; sen sijaan että ritarit usein antoivat palvelijainsa odottaa palkintoaan niin kauvan, että nämä ennättivät tulla vanhoiksi ja raihnaisiksi, lupaan minä, jos kumpikin elämme ja minä kuuden päivän kuluessa valloitan sellaisen kuningaskunnan, jolla on joukko vasallivaltioita, kruunata sinut kuninkaaksi yhdessä niistä. Eikä sinun tarvitse sitä ollenkaan kummeksia, sillä minun laisilleni ritareille sattuu niin merkillisiä asioita ja tapauksia, että helposti voin pian antaa sinulle enemmän kuin olen luvannutkaan." -- "No, niin ollen", virkkoi Sancho, "jos minusta jonkun teidän kertomanne ihmeen kautta tehdään kuningas, niin tulee eukostani Teresa Pansasta vähintäin kuningatar ja lapsistamme prinssejä ja prinsessoja." -- "Sitä ei ole epäilemistäkään", vastasi don Quijote. -- "Minä kuitenkin vähän epäilen", sanoi Sancho, "sillä vaikka kruunuja sataisi taivaasta, niin enpä usko yhdenkään niistä sopivan eukkoni päähän; sillä tietäkää, herra, ettei hänestä ole sipulinkaan verran kuningattareksi; kreivikunta kaiketi sopisi hänelle paremmin, ja sen hän kerran saakin, jos Herra meitä siihen auttaa." -- "No, jätä hänet sitte Herran huomaan", sanoi don Quijote, "hän antaa sinulle mikä sinulle paraiten sopii." -- "Kiitän teitä näistä sanoista", vastasi Sancho, "ja panen turvani teihin, joka olette niin hyvä isäntä ja tiedätte antaa minulle mikä minulle paraiten sopii."

SEITSEMÄS LUKU.

Urhean don Quijoten menestys hirmuisessa ja ennen kuulumattomassa taistelussa tuulimyllyjä vastaan, ynnä hänen kamppauksensa elämästä ja kuolemasta kahdenkymmenen muulinajajan kanssa.