Part 15

"Minua todella ihmetyttää sinun perin huoleton luonteesi, Sancho. Luulenpa tosiaan että olet luotu kivestä tai metallista, jolta tykkänään puuttuu tunne- ja liikuntokykyä. Minä valvon sinun nukkuissasi, itken sinun laulaissasi; minä kidutan itseäni ja paastoan, sill'aikaa kun sinä laiskottelet ja röhkit pelkästä kylläisyydestä. Hyvän palvelijan tehtäviin kuuluu ottaa osaa herrainsa taakkaan ja tuntea heidän tuskiaan, ainakin niin paljon kuin säädyllisyys vaatii. Katsohan miten yö on tyyni ja kuinka yksinäisiä me täällä olemme; jo sen pitäisi kehottaa meitä valvomaan hetken kesken makaamistamme. Niin totta kuin elät, nouse pystyyn, mene hiukan syrjään täältä ja anna hilpeällä mielellä ja kiitollisella sydämmellä itsellesi edes nelisen tai viitisen sataa iskua siitä luvusta, minkä on määrä lunastaa Dulcinea hänen lumouksestaan; tätä sinulta hyvällä pyydän, sillä käsikähmään en kanssasi alennu. Kun olet lopettanut työsi, vietämme lopun yötä laulamalla, sinä uskollisuudestasi ja uljaudestasi, minä erostani lempeni esineestä; tällä tavoin me jo alamme sitä paimenelämää, jota kotikylässämme tulemme viettämään."

"Armollinen herra", vastasi Sancho, "minä en ole mikään luostariveli, jotta kesken untani nousisin pieksämään itseäni, ja vielä vähemmän haluan pieksämisen jälkeen ruveta laulaa hoilottamaan lopun yötä. Sallikaa minun rauhassa nukkua, muuten pakotatte minun vannomaan kalliin valan, etten ikipäivinä ajattele koko pieksämisjuttua." -- "Voi, mikä kivisydän oletkin! Voi kurja asemies itseäsi!" huudahti don Quijote; "niin huonostiko palkitset leivän jonka multa olet syönyt ja kaiken sulle tuhlaamani suosion ja ystävyyden! Minun kauttani pääsit maaherraksi ja minulta olet saanut lupauksen lähimmässä tulevaisuudessa tullaksesi kreiviksi tai markiisiksi tahi joksikin muuksi suureksi herraksi, jonka lupauksen täytän heti kun koevuoteni on loppuun kulunut, sillä omasta puolestani _post tenebras spero lucem_".[12] -- "Sitä en ymmärrä", sanoi Sancho; "sen vain ymmärrän, että niin kauvan kuin nukun en pelkää enkä toivo mitäkään, en uneksi vaivoista enkä palkinnoista, mutta vain siunaan sitä joka unen keksi. Sillä uni on viitta joka peittää ihmisten huolet, ruoka joka ravitsee nälkäisen, juoma joka juottaa janoisen, tuli joka poistaa kylmän, ja viileys joka varjoo helteessä; sanalla sanoen uni on raha joka käypi kaikkialla ja jolla voi ostaa kaikkea, ja vaaka joka punnitsee samalla mitalla niin kuninkaalle kuin kerjäläisellekin, niin typerälle kuin viisaallekin. Uni on hyvä asia, herrani, enkä siinä tiedä muuta pahaa kuin että sen sanotaan kelvottomasti muistuttavan kuolemata."

"Mutta minä olen ajatellut, Sancho ystäväni," jatkoi don Quijote, "että jos olet toivonut saavasi jonkunlaista palkintoa niistä iskuista, jotka vapahtavat Dulcinean lumouksesta, niin annan kernaasti sinulle niin paljon kuin haluat. En tosin ilman epäilyksiä lupaa tällaista palkintoa, sillä epätietoista on, miten rahan edestä tehty sovitustyö sopii asian laatuun; mutta voimmehan ainakin koettaa sitä. Mieti siis, Sancho hyvä, miten paljon pyydät, ja rupea sitte itseäsi pieksämään; maksun saat ottaa niistä rahoistani, joita kannat vyölläsi." Tämän tarjouksen kuullessaan Sancho levitti silmänsä suuriksi ja päätti sydämmessään hyvällä suostua iskuihin; sitte hän vastasi herralleen: "Jos niin on laita, teidän armonne, niin pitänee minun tehdä mieliksenne; rakkaus vaimooni ja lapsiini pakottaa minua ansaitsemaan rahaa tällä tavalla, vaikka se tosin tapahtuukin nahkani kustannuksella. Kuinka paljon lupaatte minulle joka iskusta?" -- "Jos sinulle maksaisin", sanoi don Quijote, "lääkkeen arvon ja laadun mukaan, niin ei siihen riittäisi Veneziankaan aarteet eikä Perun kulta. Määrää itse hintasi ja laske mitä määrä yhteensä tekee." -- "Iskujen määrä on kolmetuhatta kolmesataa ja vähän päälle, joista jo olen ennättänyt antaa itselleni kokonaista viisi; jos nyt annamme näiden viiden kuitata nuo päälle olevat, niin jää tasan kolmetuhatta ja kolmesataa. Jos vielä laskemme neljänneksen realia joka iskulta -- sillä vähemmällä en leikkiin antaudu -- niin saamme kolmetuhatta ja kolmesataa neljännesrealia, ja kolmetuhatta sellaista on viisitoistasataa puolirealia, mikä viimein on seitsemänsataa ja viisikymmentä kokorealia, johon lisäksi tulee kolmesataa neljännesrealia, mikä kokorealeissa on seitsemänkymmentä ja viisi; eli siis kaiken kaikkiaan kahdeksansataa kaksikymmentä viisi kokorealia. Tämän määrän erotan siis itselleni teidän armonne rahoista, ja sitten palajan kotiin rikkaana ja onnellisena, vaikka selkääni hiukan kirveltääkin. Mutta eihän lohia verkotta saada." -- "Oi rakkahin Sancho! Oi sinä siunattu Sancho!" riemuitsi don Quijote. "Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle olemmekaan, Dulcinea ja minä, aina päiviemme loppuun asti! Jos hän pääsee takasin entiseen olemukseensa -- jota en epäilekään -- niin on hänen onnettomuutensa ollut sulinta onnea ja minun tappioni mitä mainehikkain riemu. Mieti nyt vain, poikaseni, milloin pieksämisen aijot alkaa. Antaakseni sinulle rohkeutta tahdon vielä luvata sata realia lisäksi." -- "Milloinkako?" toisti Sancho; "totta vie, alan jo ensi yönä. Pitäkää vain huolta että itse vietätte yönne taivasalla, niin minä kyllä pidän huolta selkäsaunasta."

Tuli sitte yö, jota don Quijote mitä suurimmalla kärsimättömyydellä oli odotellut, peläten joka hetki jonkun kaplaan auringonjumalan vaununpyörissä rikkautuvan ja päivän olevan vallan päättymättömän, niinkuin rakastavaiset tavallisesti ajattelevat sovittua lemmenkohtausta odotellessaan. Vihdoin he saapuivat nuoreen lehtoon hiukan syrjässä maantieltä, missä riisuivat ratsultaan valjaat, heittäytyivät viileään nurmeen ja söivät illallista Sanchon matkarepusta. Kelpo tavalla itseään vahvistettuaan kävi Sancho täyttämään herralleen antamaansa lupausta; hän teki aasinsa marhaminnasta oivan patukan ja eteni metsään parinkymmenen askeleen päähän don Quijotesta. Nähdessään hänet niin uljaana ja päättäväisenä käyvän toimeen sanoi ritari: "Pidä varasi, rakas poikaseni, ettet itseäsi vallan piloille lyö; anna iskun odottaa iskua eläkä kovin kiirettä huoli pitää; ennen kaikkea elä henkeäsi lopeta ennenkun koko määrä on loppuun suoritettu. Ja jottet laskuissasi sekautuisi, seison minä syrjässä ja lasken rukousnauhani helmillä jokaisen iskun, jonka itsellesi annat. Rohkeutta vain poikaseni; taivas vahvistakoon sinua hyvässä aikomuksessasi ja saattakoon sen kunnialla loppuun!" -- "Hyvä maksaja ei arkaile panttia antamasta", sanoi Sancho tavallisella puheenparrellaan; "aijonpa suomia nahkaani niin että tuntuu, siltä kuitenkaan lopettamatta itseäni, sillä vasta siten luulen ihmetyön voivan tapahtua."

Hän riisui sitte yläruumiinsa paljaaksi ja alkoi patukkaa tuimasti heiluttaen suomia itseään, don Quijoten laskiessa lyöntejä. Sancho oli ennättänyt vasta seitsemänteen tai kahdeksanteen, kun leikki rupesi hänestä tuntumaan liian tuimalta ja maksu liian pieneltä; sen vuoksi hän sanoi joutuneensa kaupassa tappiolle ja vaati joka iskulta puoli realia neljänneksen sijaan. "Jatka vain, rakas Sancho, eläkä aristele", sanoi don Quijote; "minä kyllä mielelläni korotan maksun kaksinkertaiseksi." -- "Olkoon menneeksi", vastasi Sancho, "satakoon sitte iskuja kuin rakeita." Mutta tuo veitikka ei enää pannutkaan selkäänsä patukalle alttiiksi, vaan alkoi vimmatusti pieksää lähellä olevia puita, aina väliin ohkaisten ja huokaisten, niinkuin muka olisi tuntenut joka lyönnin omaa nahkaansa kirveltävän. Don Quijotea tämä into kovin liikutti, ja peläten että Sancho varomattomuudellaan tekisi lopun itsestään ennen aikojaan ja siten estäisi hänen hartainta toivettaan toteutumasta, sanoi hän: "Pidätä, ystäväni, pidätä kalliin henkesi nimessä; tämä keino tuntuu minusta liian rajulta; sinun täytyy levätä välillä, eihän Roomaakaan yhdessä päivässä rakennettu. Enemmän kuin tuhannen iskua olen jo saanut lasketuksi; anna sen riittää täksi kerraksi, sillä sanotaanhan, että aasi kyllä sietää kelpo kuorman, vaan ei liikaa kuormaa." -- "Ei, herra, elköön minusta milloinkaan sanottako, että etukäteen olen ottanut maksun ja sitte heittänyt työn puolitiehen. Väistykääs vähän syrjään, että saan antaa tuhatkunnan lisää; parilla semmoisella erällä tulee koko määrä täyteen, jopa vähän ylitsekin." -- "Koska olet niin innoissasi", sanoi don Quijote, "niin jatka vain kernaasti minun puolestani; minä menen syrjään."

Sancho kävi uudelleen työhönsä niin rohkein mielin, että oli pian riistänyt kaarnan kaikista ympärillään olevista puista; sitte näytti hän saaneen yhä uutta intoa ja kiljasi julmalla äänellä, samalla iskien hirveästi muuatta viatonta pyökkipuuta: "Kurja veresi vuotakoon!" Tämän raivoisan huudon kuullessaan don Quijote juoksi hätään, sai kiini patukasta ja sanoi Sancholle: "Elköön taivas sinun milloinkaan salliko uhrata henkeäsi minun edestäni, sillä sitä tarvitsee poloinen perheesi toimeentullakseen. Dulcinea saa varrota sopivampaa tilaisuutta, ja minä puolestani odottelen kunnes jälleen olet päässyt voimiisi ja me kaikki voimme tyytyväisinä saattaa tämän asian onnelliseen loppuun." -- "Koska kerran teidän armonne niin tahtoo", vastasi Sancho, "niin olkoon menneeksi minun puoleltani. Mutta olkaa hyvä ja heittäkää vaippanne hartioilleni, sillä olen kovin hiestynyt ja voin pian kylmettyä, josta voisin saada uusia kärsimyksiä." Don Quijote kääri vaippansa huolellisesti Sanchon ympärille, ja tämä nukkui sikeästi aina auringonnousuun asti.

Sitte he nousivat pystyyn ja jatkoivat edelleen matkaansa, ja kolmisen tuntia ratsastettuaan he saapuivat majataloon, joka ei don Quijoten silmissä enää näyttänyt miltään ritarilinnalta, sillä viimeisessä kaksintaistelussaan tappiolle jouduttuaan hän oli kadottanut useimmat hulluista haaveistaan.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Don Quijote ja Sancho saapuvat kotikyläänsä, ja miten heitä siellä vastaanotetaan.

Don Quijote viipyi koko päivän majatalossa odotellen yötä, jolloin Sancho voisi suorittaa katumusharjotuksensa loppuun; eivätkä he ennen lähteneet, ennenkun se todella oli tapahtunut.

Don Quijote oli vallan suunniltaan ilosta ja vartoi kärsimättömästi nousevaa päivää, jolloin näkisi Dulcinean vapautuneeksi lumouksesta. Päivänkoitteessa he läksivät jälleen taivaltamaan, muttei ainoatakaan vaimonpuolta ritarin silmä keksinyt tiellä, minkä vuoksi hän rupesi kovin epäilemään suuren Merlinin luotettavaisuutta.

Jonkun aikaa kulettuaan he saapuivat eräälle kunnaalle, jonka harjalta he näkivät kotikylänsä kaukana siintävänä. Heti kun sen oli äkännyt, lankesi Sancho polvilleen huutaen ilosta hurmautuneena: "Avaja silmäsi, oi armas kotiseutu, ja katso poikaasi Sanchoa, joka palajaa kotiin rikkaana jollei juuri rahasta, niin ainakin ruoskansyyhelmistä. Avaja sylisi ja paina povellesi myöskin poikasi don Quijote, joka tosin palajaa toisen onnekkaamman voittamana, mutta kuitenkin oman itsensä voittajana, mikä minun mielestäni on voitoista ihanin. Olemme kumpikin saaneet kovia kokea, sillä aina ei ihminen löydä mitä etsii; mutta rahoja minulla kuitenkin on jonkun verran, sillä jos sainkin tuimasti selkääni, niin sain siitä hyvän maksunkin." -- "Jätä nuo hullutukset, Sancho", sanoi don Quijote, "ja palatkaamme synnyinkyläämme toisin mielin; sillä täydellä todella alamme nyt paimenelämämme."

Kylään tullessaan don Quijote näki kaksi poikaa keskenään riitelevän. Toinen sanoi: "Äh, Pekka, et sitä ikinäsi saa, etkä saa edes nähdäkään!" -- "Kuuletkos, Sancho", sanoi don Quijote, "mitä tuo lapsi sanoo? Et ikinäsi sitä saa nähdä!" -- "No, mitä siitä huolitte, mitä tuollainen tenava sanoo?" vastasi Sancho. -- "Etkös ymmärrä", sanoi don Quijote, "että se merkitsee, etten ikinäni saa nähdä Dulcineaa."

Sancho aikoi tähän vastata, mutta kuuli silloin melua, joka sai hänet katsahtamaan toisaanne; hän näki jäniksen, jota suuri lauma metsäkoiria ja metsästäjiä ajoi takaa. Se juoksi aasin jalkojen väliin, jolloin Sancho otti sen kiini paljaalla kädellään ja näytti sitä herralleen. Mutta tämä ei siihen katsahtanutkaan, niin raskas hänellä oli sydän, ja hän mutisi vain itsekseen: "Ah, paha merkki tuokin! Kovin paha merkki! Pakeneva jänis, takaa-ajavat koirat, ja minä joka ainiaaksi olen kadottanut Dulcinean." -- "No, totta vie, tepä eriskummallinen mies olette", sanoi Sancho; "kuvitelkaapas nyt myöskin, että tämä jänis on neiti Dulcinea ja koirat niitä poppamiehiä, jotka hänet olivat muuttaneet talonpoikaistytöksi. Hän pakeni niiden edellä, minä sieppasin hänet kiini ja laskin hänet teidän syliinne, te olette hänen herransa ja hyväilette häntä; mikä kumman paha merkki se on ja mitä teillä siitä on pelättävää?"

Molemmat pojat, jotka tuonnoin olivat riidelleet keskenään, tulivat katsomaan jänistä, jolloin Sancho kysyi heiltä äskeisen kiistan aihetta. Se joka oli huutanut: "Et ikinäsi saa sitä edes nähdäkään", vastasi ottaneensa toveriltaan lintuhäkin, jota ei aikonut antaa takasin. Sancho osti riidanalaisen häkin heiltä muutamilla penneillä, ja osottaen sitä don Quijotelle sanoi hän: "Katsokaas, armollinen herra, miten kaikki enteet nyt ovat tulleet kumotuiksi! Vaikka olen typerä mies, tuntuvat minusta enteet yleensä tietävän yhtä vähän kuin viimetalvinen lumi. Jollen väärin muista, on myöskin arvoisa kirkkoherramme varottanut kristillisiä ja ymmärtäväisiä ihmisiä uskomasta mokomiin lapsellisuuksiin. Käykäämme tästä vain huoletta sisään kylään, sillä tuollaisten seikkojen takia ei kannata pysähtyä." Tällöin tulivat metsästäjät pyytämään jänistään, jonka don Quijote heille antoikin.

Kirkkoherra ja parturi Niklas olivat pitkänään ruohopenkereellä, edellinen lukien rukouskirjaansa. Nähdessään don Quijoten he kiiruhtivat häntä vastaan avoimin sylin. Don Quijote laskeusi alas ratsultaan ja syleili heitä hellästi, jonka jälkeen he seurasivat häntä kotiin. Sancho oli levittänyt aasilleen loimeksi ja ritarin varusten peitteeksi erään kirjavan naamiaispuvun ja pannut sille päähän pukuun kuuluvan hullunkurisen hatun. Tämä herätti kylän lapsissa rajatonta riemua; he säntäsivät joka taholta aasin ympärille ja huusivat minkä jaksoivat: "Hei, tulkaa joutuun katsomaan! Sanchon aasi on tullut kotiin koreampana kuin maalaismorsian ja don Quijoten ratsu laihempana kuin kuivanut silakka!" Kirkkoherran ja parturin seuraamana ynnä nulikkapolven ympäröimänä astui don Quijote sisälle taloonsa, missä häntä vastaanottivat emännöitsijä ja veljentytär, joille oli annettu tieto hänen tulostaan. Myöskin Teresa Pansalle oli ilmotettu hänen miehensä saapumisesta, ja hän kiirehti tälle vastaan hapset hajallaan ja paljain jaloin, kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan. Hän tähysteli tarkoin miestään, ja kun ei huomannut tämän yllä merkkiäkään maaherran komeudesta, huusi hän: "Ah, pyhä neitsyt, sinähän näytät pikemmin kerjäläiseltä kuin miltään kuvernööriltä! Tällä laillako sinä palaat saareltasi, jalkasin ja vaatteet repaleissa?" -- "Suu kiini, Teresa", vastasi Sancho, "ei kaikkialla kinkkuja näe, vaikka näkee koukkuja. Lähdetään tästä kotiin, siellä sitte kerron sullo ylen ihmeellisiä asioita. Rahaa mulla kyllä on, joka on pääasia, ja rahaa sellaista, jonka olen ansainnut omalla neuvokkaisuudellani, tekemättä vääryyttä kellekään." -- "Ah, onko sulla rahaa, ukkoseni? Sen parempi, enkä sillä väliä pidä miten se on ansaittu." Sanchon lapset halailivat nyt vuorostaan isäänsä, kukin tiedustellen tuomisia; sitte kävivät he kotiin päin, taluttaen aasia perässään.

Tuskin oli don Quijote saapunut kotiinsa, kun hän vei kirkkoherran ja parturin syrjään, ja kerrottuaan heille onnettomasta kaksintaistelustaan Välkkyvän kuun ritarin kanssa ynnä sitoumuksestaan olla vuoden ajan aseita kantamatta, ilmaisi hän aikomuksensa olevan antautua sillä välin paimen elämään, kierrellen metsissä ja kedoilla rakastuneita ajatuksia hautoen, sekä pyysi heitäkin, jollei heillä ollut muita tehtäviä, seuraamaan häntä näin tyyten rauhalliseen ja viehättävään elämäntapaan. Itse ostaisi hän tarpeeksi karjaa ja kaikkea mitä paimenelämään tarvittiin. Vielä hän lisäsi, että tärkein osa valmistustöistä jo oli suoritettu, hän kun oli jo keksinyt kaikille sopivat paimennimet. Kirkkoherran kysyttyä minkälaisia ne olivat, sanoi hän kutsuvansa itseään paimen Quijotizoksi, kirkkoherraa Pastorelloksi, parturia Nicolosoksi ja Sancho Pansaa Pansinoksi. Molemmat ystävät hyvin hämmästyivät tästä uudesta hulluudesta; mutta he olivat siihen myöntyvinään, toivoen ettei hän pääsisi luiskahtamaan heidän käsistään ja että niin rauhallinen elämäntapa ehkä hänet tykkänään parantaisi. He siis lupautuivat hänen tovereikseen; sanoipa Niklas mestari olevansa maailmankuulu runoniekka ja kyllä varustavansa koko joukon paimenlauluilla ja rakkausviisuilla. "Ja mitä meillä vielä on tehtävää", jatkoi hän, "on se, että kukin valitsee paimenettarelleen nimen, jotta voi tätä lauluissaan ylistää, sekä ettemme jätä yhtäkään kalliota tai puuta merkitsemättä tällä nimellä, niinkuin rakastuneitten paimenten tapa on." -- "Sepä vasta on mainiota", huudahti don Quijote. "Omasta puolestani en luule enää tarvitsevani miettiä uutta nimeä lemmitylleni, koska jo olen ikuisesti kiintynyt verrattomaan Toboson Dulcineaan, näitten rantojen kunniaan, niittyjemme kukkaan, kauneuden alkulähteeseen ja sulojen keijukaiseen, tai lyhyesti sanoen olentoon, jolle ei kielessämme löydy kylläksi tyydyttäviä nimityksiä." -- "Se on totta", sanoi kirkkoherra; "mutta meidän muiden on täältä etsittävä joitakuita nopsia paimentyttöjä, jotka kelpaisivat runottariksemme." Ja hän ylisti vielä kerran don Quijoten erinomaista ja järkevätä päätöstä sekä tarjosi seuraansa kaikkina joutohetkinä, jolloin oli virantoimituksistaan vapaa. Sitte he sanoivat hänelle jäähyväiset ja kehottivat häntä säästämään terveyttään parhaansa mukaan.

Veljentytär ja emännöitsijä olivat sattumalta kuulleet koko keskustelun; ja heti kun näkivät don Quijoten jääneen yksikseen, riensivät he hänen huoneeseensa, ja veljentytär kävi hänen kimppuunsa: "Mitäs tämä taas tietää, enokulta? Nyt kun luulimme teidän vihdoinkin vetäytyneen rauhaisaan kotielämään, aijotte lähteä entistä hullumpiin seikkailuihin, aijotte ruveta rakastuneeksi paimenheitukaksi. Se tosiaan olisikin teille arvokas toimi!" -- "Luuletteko todellakin", jatkoi emännöitsijä, "kykenevänne istumaan kedolla paljaan taivaan alla kesän helteessä ja talven pakkasissa! Se sopii talonpojille, joilla on hyvä terveys ja tottumus sellaiseen elämään aina lapsuudestaan pitäen, mutta teille olisi sittekin vaeltavan ritarin ammatti parempi kuin paimentoimi. Seuratkaa vain minun neuvoani, armollinen herra, sillä minä olen vanha ja paljon kokenut ihminen: pysykää kauniisti kotona, hoitakaa taloanne ja maanviljelystänne, rukoilkaa Jumalaa ja antakaa almuja; ja jos sellainen elämä on teille pahaksi, niin pankaa syy minun päälleni." -- "Hyvä on, hyvin olette puhuneet, rakkaat ystäväni", sanoi don Quijote, "mutta minä kyllä itse tiedän mikä minulle parhaaksi on. Valmistakaa minulle nyt vain vuode, jotta pääsen nukkumaan, sillä tunnen todella itseni hiukan pahoinvoivaksi. Olkaa myös vakuutetut, että niin ritarina kuin paimenenakin en koskaan unohda teidän tarpeitanne, kuten teoistani saatte nähdä." Nuo kiltit naiset saattoivat hänet vuoteeseen ja tarjosivat hänelle illallista sekä hoitivat häntä paraansa mukaan.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Don Quijoten sairaus, testamentti ja kuolema.

Don Quijote tuli todellakin hyvin sairaaksi, joko sitte mielenkarvaudesta tappionsa vuoksi tai matkojensa tuhansista vaivoista ja rasituksista, tahi ehkä myöskin kumpaisestakin syystä. Uskollinen Sancho istui koko ajan vuoteen pääpuolessa, ja kirkkoherra ja parturi kävivät myös joka päivä häntä katsomassa; luullen hänen tautinsa johtuvan surusta ettei Dulcineaa oltu voitu vapahtaa lumouksesta, koettivat he kaikin keinoin lohduttaa ja huvittaa häntä. Parturi kehotti häntä rohkasemaan mieltänsä, sanoen odottelevansa vain hänen parantumistaan antautuakseen paimenelämään, jota varten jo oli sepittänyt kauniin runoelman sekä ostanut kaksi komeata paimenkoiraa. Mutta kaikesta huolimatta ei don Quijoten mielentila käynyt sen paremmaksi; ja sen huomatessaan Sancho virkkoi: "Mitä ajattelettekaan, rakas isäntäni? Nyt kun juuri olemme saaneet tiedon neiti Dulcinean vapauttamisesta, tahdotte te vain virua vuoteessanne! Elkää lainkaan kuolemaa ajatelko, se on meidän kaikkien harras toivomus; mikä kiire teillä nyt muka olisi kuolla! Eihän se niin suuri asia ole että saa selkäänsä kaksinkamppailussa, jotta siitä tarvitsisi epätoivoon joutua. Ettehän lainkaan ole tullut vaivaiseksi tai muotopuoleksi; ja kyllä kykenette vielä tuon häpeän kostamaan. Nouskaa siis vuoteestanne ja huomatkaa, miten me kaikki palamme halusta ruveta paimeniksi ja viettää elämäämme kedoilla laulaen kuin kaniikit; te yksin olette synkkä ja surullinen kuin satavuotias erakko. Tehkää niinkuin minä, joka otan ilot ja surut vastaan sellaisina kuin ne tulevat ja lohdutan itseäni kaikissa vaiheissa ajattelemalla, että elämä on elämätä kuolemaan saakka. Noudattakaa neuvoani, rakas, armollinen pikku herrani, eläkää niin kauvan kuin suinkin saatatte, sillä suurin hulluus taivaankannen alla on paneutua kuolemaan tietämättä mistä syystä se tapahtuu; ettehän voi näyttää meille ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka olisi pelkästä alakuloisuudesta kuollut. Nouskaa siis, sitä hartaasti rukoilen, vuoteestanne, heittäkää kaikki sairaat ajatukset ja lähtekää kanssamme tanhuoille ja metsiin soittaen huilua ja laulaen viisuja; ehkäpä tapaamme siellä neiti Dulcineankin vapahdettuna kaikista poppamiesten juonista. Min'en antaisi kaiken maailman murheista palanutta killinkiäkään! Mutta jos aikomuksenne on kuolla sen vuoksi, että jouduitte kaksintaistelussa tappiolle, niin lykätkää syy minun niskoilleni ja sanokaa, että minä olin kehnosti kiinnittänyt Rosinanten satulavyön, jonka vuoksi putositte. Ja olette kai lukenut ritarikirjoistanne, että kamppailussa tavallisesti aina toinen ritari työntää toisen satulasta. Tällä erää se oli vastustajanne, ensi kerralla te itse." -- "Sancho on lausunut totuuden", sanoi parturi; "sellaisen tapahtuman takia ei tarvitse rohkeuttaan menettää, sillä eihän todellisuudessa vielä mitään ole menetetty."

Mutta heidän puheensa eivät pystyneet don Quijoteen, joka ei niistä tullut sen hilpeämmäksi eikä terveemmäksi. Tauti päinvastoin kävi pahemmaksi, eikä lääkäri voinut viikon perästä antaa mitään toivonaihetta. Don Quijote tunsi itse tilansa ja pyysi jäädä yksikseen, sillä hän halusi nukkua; unta kesti lähemmäs seitsemän tuntia. Veljentytär ja emännöitsijä itkivät häntä jo kuni kuollutta; mutta sitte hän yht'äkkiä heräsi, kutsui naiset luoksensa ja lausui: "Rakkaat tyttäreni, kiittäkää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka rajattomassa laupeudessaan on osottanut minulle armoista suurimman!" -- "Kallis enoni", sanoi veljentytär, "mitä tällä oikeastaan tarkotatte?" -- "Rakas veljentyttäreni", vastasi don Quijote lempeästi, "minulle on tullut osaksi ihmisen kallein tavara, joka yksistään voi hänelle taata hiukan lepoa tässä kurjassa elämässä ja antaa hänelle palkinnon hyveistään tulevaisessa elämässä. Tämä kallis tavara on ihmisen terve järki; minä olin sen kadottanut lukemalla liian pitkinä joutohetkinäni hyödyttömiä ja vahingollisia ritariromaaneja; mutta nyt on taivas sen jälleen minulle takasin antanut. Kauvan en siitä enää saa nauttia, mutta kiitollisuuteni ei sen vuoksi ole vähempi. Tahdon ainakin käyttää hyväkseni näitä harvoja hetkiä, elämäni viimeisiä, korjatakseni pitkän entisyyteni erehdyksiä ja tehdäkseni niitä hyviä töitä, joita tähän asti olen laiminlyönyt. Kutsukaa tänne ystäväni, arvoisa kirkkoherra ja mestari Niklas sekä uskollinen Sanchoni, jolta minun täytyy pyytää anteeksi, että sain hänenkin päänsä hullutuksillani sekautumaan."