Part 14

"Ei, niin ette saa menetellä, arvoisa kuvernööri", sanoi lääkäri; "minä annan teille lääkettä ruhjevammoja varten, joka tekee teidät paikalla terveeksi; ja lupaanpa myös antaa teidän syödä mitä vain haluatte, panematta enää lainkaan vastaan." -- "Sen olisitte voinut tehdä jo aikaisemmin", sanoi Sancho; "sillä yhtä varmaa on, etten luovu aikeestani, kuin että tahtoisin ruveta turkkilaiseksi. Sellaisia tapauksia kuin viimeöinen ei mulle saa sattua kahdesti; ja yhtävähän haluan uudelleen ruveta maaherraksenne kuin toistamiseen kuolla nälkään. Tietäkää että olen Pansojen sukua, jotka kaikki ovat olleet härkäpäitä, ja kun he kerran ovat sanoneet 'ei', niin se pysyy sellaisena, vaikka koko maailma romahtaisi heidän niskaansa. Päästäkää minut nyt rauhassa lähtemään, sillä onpa jo aika alkaakseni matkani." -- "Kuulkaahan, herra kuvernööri", sanoi hovimestari, "me tahdomme laskea teidät menemään, koska se kerran on luja päätöksenne, vaikka surulla kadotammekin teidän arvoisenne miehen; mutta tietäkää, että jokainen maaherra on velkapää tekemään tiliä hallituksestaan. Olkaapa siis tekin hyvä ja laatikaa tällainen tili, sitte emme teitä enää pidätä." -- "Kenkään ei voi minulta mitään tiliä vaatia, jollei armollinen herttua sitä itse käske", vastasi Sancho; "aijon juuri mennä hänen luokseen, ja hän saa nähdä, että lähden täältä yhtä paljaana kuin tulinkin; se on paras todistus, että olen hyvin hoitanut minulle uskotun tehtävän." -- "Toden totta", sanoi tohtori Pedro Rezio, "hänen armonsa Sancho on oikeassa. Päästäkäämme hänet lähtemään, sillä herttua on rajattomasti iloitseva saadessaan hänet jälleen nähdä."

Kaikki muutkin suostuivat siihen ja laskivat hänet lähtemään, tarjoten hänelle seuraansa ja mitä kaikkea mukavuutta hän vain matkalleen halusi. Sancho vastasi, ettei hän tarvinnut muuta kuin vähän kauroja aasilleen sekä palasen leipää ja juustoa itselleen, sillä matka oli hänellä kovin lyhyt. Kaikki syleilivät häntä ja hän vuorostaan syleili itkien kaikkia, jättäen heidät ihmetyksiin hänen yhtä viisaasta puheestaan kuin tarmokkaasta esiytymisestään.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Don Quijote lähtee herttuan palatsista, tapaa Välkkyvän kuun ritarin ja joutuu kaksintaistelussa hänen kanssaan tappiolle.

Barataria-saaren virkaheitto maaherra ratsasti nyt suruisin mielin herttuan linnaa kohden, pohtien mielessään kaiken inhimillisen suuruuden turhuutta; mutta yht'äkkiä hän tunsi maan vajoavan jalkainsa alla ja hän ja aasi putosivat putoamistaan maan sisään muutamien silmänräpäysten kuluessa, jotka Sanchosta tuntuivat iankaikkisuudelta.

Ensin hän luuli sitä loitsijain teoksi, jotka tahtoivat kostaa hänelle kaikista niistä valheista, joita hän oli herralleen syöttänyt. Hänelle muistui myöskin mieleen -- sillä vaaran hetkellä ajatus lentää salaman nopeudella -- ne iskut, jotka hän oli luvannut antaa itselleen Dulcinean vapauttamiseksi lumouksesta ja joiden nojalla hän oli saanut maaherrakunnankin. Vihdoin hän löysi itsensä aasinsa alta, jonka käheä kirkuna epäsointuisasti yhtyi hänen ähkimisiinsä. Tunnustella jäseniään, nousta pystyyn ja nostaa aasinsakin -- se oli kaikki muutamien harvojen silmänräpäyksien työ. Hän huomasi itsensä pahoin ruhjoutuneeksi, vaan ei lainkaan haavoitetuksi, mistä seikasta kiitti onnellista tähteään. Tapaturmansa alkoi hänestä tuntua yhä luonnollisemmalta; ja käveltyään hetken ympäriinsä uudessa asunnossaan hän huomasi pudonneensa vanhaan sudenkuoppaan, josta varalaitteet oli otettu pois.

Hän silloin rupesi huutamaan täyttä kurkkua apua; mutta päivä painui mailleen, ilman että yksikään ohikulkija oli huomannut hänen pulaansa. "Voi, tähän sudenkuoppaanko siis pitää päättyä don Quijoten aseenkantajan ja Baratarian maaherran elämä?" valitteli Sancho itsekseen. "Entä harmoparkani, jääköhän sekin metsänpetojen saaliiksi?" Hänen näin uikutellessaan kuului ääni, joka Sanchosta tuntui tulevan suoraan taivaasta, huutavan ylhäältä: "Ken siellä valittelee?" -- "Jumalan kiitos!" huudahti Sancho, "onko se don Quijote itse? Ah, hyvä, laupias herrani, vetäkää minut ylös täältä, päästäkää minut pälkähästä, armahtakaa toki uskollista aseenkantajaanne ja hänen aasiparkaansa!" -- "Minä olen don Quijote!" vastasi ritari; "ja jos totta on, että sinä olet poloisen Sanchoni sielu, niin en säästä rukouksiani ja palveitani sinua kiirastulen vaivoista kirvoittaakseni."

Sancholle, joka muutenkin oli pelosta vallan henkihieverissään, maksoi paljo vaivaa ja selityksiä saada herransa käsittämään hänen pulansa ja että hän todellakin oli ruumiillinen Sancho Pansa, eikä vain tämän sielu. Siitä vihdoin selville päästyään don Quijote hinasi suurella vaivalla uskollisen aseenkantajansa sudenkuopasta, ja yhdistetyin voimin saatiin aasiparkakin pälkähästä. Sitte ritari suuntasi kulkunsa vallan toiseen suuntaan kuin herttuallinen linna sijaitsi.

"Mitäs nyt ajattelettekaan, armollinen herra?" kysyi Sancho säikähtyneenä. "Käykö tässä taasen samatekuin Camachon häissä, joista lähdimme lihapatojen äärestä nälkää näkemään? Ettekö edes salli minun mennä itseäni linnan keittiössä hiukan kostuttamaan kaikista hallitukseni huolista ja vaivoista? Säälikää toki minua, jos ette itseänne sääli!" Mutta don Quijote pysyi kuurona näille liikuttaville rukouksille ja sanoi päättäneensä lähteä etsimään uusia seikkailuita.

Oi urhea Manchan ritari! Ken olisikaan sinulle voinut ilmaista, mikä kohtalo sinua Barcelonan muurien edustalla odottaisi, missä loistaville urhotöillesi tehtiin lyhyt ja surkea loppu? Saatettuasi kaikki loitsijain ilkeät ansat häpeään, voitettuasi koko maailman jättiläiset, suojeltuasi neitseitä, vapautettuasi vankikurjia ja nautittuasi lemmekästä hovisuosiota tulisi siis salliman oikku riistämään sinulta ikuisiksi ajoiksi kalvan ja peitsen käyttelyn! Murhe täyttää myöskin elämäkertasi kirjoittajan, joka niin kauvan on seurannut loistavaa uraasi, täytyessään kertoa tästä kovanonnen potkauksesta ja päättäessään niin ihmeellisen tarinan seuraavalla surullisella tapauksella.

Eräänä aamuna, kun don Quijote ratsasti täysissä varuksissa aamuajolle rautatietä pitkin, näki hän vastaansa tulevan ritarin, asestetun kuten hän itsekin kiireestä kantapäähän ja kantaen kilpeä, johon oli maalattu välkkyvä kuu. Lähemmä tultuaan outo ritari huusi suurella äänellä: "Loistava ritari, verraton sankari don Quijote de la Mancha! Minä olen Välkkyvän kuun ritari, jonka tavattomista urotöistä maine varmaankin on saapunut korviisi, ja olen tullut taistelemaan kanssasi koetellakseni onko sinulla vielä voimaa käsivarressasi ja pakottaakseni sinut tunnustamaan että minun valtiattareni, ken hän sitte lieneekin, on suloudessa sinun Dulcineaasi verrattomampi. Jos vapaaehtoisesti tahdot myöntää tämän todeksi, niin vältät varman kuoleman; mutta jos kanssani taistella haluat, en sinut voitettuani sinulta muuta pyydä kuin että lakkaat kantamasta aseita ja etsimästä seikkailuja kokonaisen vuoden aikana ja että myös palaat kotiisi elääksesi siellä rauhallisesti ja terveyttäsi ja talouttasi hoitaen. Mutta jos sinä minut voittaisit, niin saat ottaa pääni, aseeni ja hevoseni, ja tulevat minun urotyöni lisäämään omaa mainettasi. Mieti nyt tarkoin minkä itsellesi parhaaksi katsot, ja vastaa sitte pian, sillä minulle on suotu vain tämä päivä tämän asian ratkaisua varten."

Don Quijote hämmästyi suuresti Kuuritarin julkeudesta ja tavattomasta vaatimuksesta; mutta tyynesti ja arvokkaasti hän vastasi: "Herra Välkkyvän kuun ritari, jonka urotöistä yksikään ei ole saapunut kuuluviini, minä tohtisin vannoa, ettette milloinkaan ole nähnyt verratonta Dulcineaa; sillä jos hänet kerrankin olisitte nähnyt, ette varmaankaan olisi antautunut tähän hyödyttömään kiistaan, sillä pelkkä hänen näkönsä olisi vakuuttanut teille, ettei koskaan ole ollut eikä koskaan ole hänen vertaistaan kaunotarta. En siis tosin väitä että olette valhetellut, vaan että olette erehtynyt ja ajanut harhaan, ja sitä mukaa otan vastaan taisteluvaatimuksenne mainitsemillanne ehdoilla, ja sen teen nyt heti, jottei määräaikanne suotta turhaan kuluisi. Ehdoistanne sen kuitenkin kiellän, että teidän voittojenne kunnia tulisi muka minun osakseni, sillä enhän tunne millanen mainitsemanne kunnia onkaan, ja muuten tyydyn vain omaan kunniaani, jonka tiedän todenperäiseksi. Asettukaa siis kentälle minkä matkan päähän tahdotte, minä teen samoin, ja voitto on sen, ken paremmin osaa käyttää aseitansa."

Kaupungissa oli Välkkyvän kuun ritarin huomattu puhelevan don Quijoten kanssa; ja kun sankarimme maine oli saapunut Barcelonaan saakka, lähtivät varakuningas ja monet ylimykset kaupunginportille katselemaan taistelua ja tulivat paikalle juurikun don Quijote käänsi hevosensa ottaakseen vauhtia ryntäykseen.

Nähdessään molempain ritarien antautuvan huimaan kaksinkamppailuun astui varakuningas väliin ja kysyi kiistan syytä. Välkkyvän kuun ritari sanoi sen koskevan etevämmyyttä kauneudessa ja kertoi lyhyesti saman, minkä oli sanonut don Quijotelle, sekä mainitsi taisteluehdot. Saatuaan don Quijotelta samallaisen selityksen älysi varakuningas, että taaskin oli käsillä jokin sankarillemme varattu kepponen, jonka vuoksi hän vetäytyi etäämmälle, sanoen: "Herrat ritarit, jos tässä todellakin on kysymys joko riita-asian tunnustamisesta tahi kuolemasta ja jos kumpikin olette yhtä järkähtämättömät mielipiteissänne, niin karauttakaa kaikkien hyvien henkien nimessä toisianne vastaan."

Kuuritari kiitti varakuningasta kohteliain sanoin, ja myöskin don Quijote teki samoin, sulkien sen ohessa itsensä Sallimuksen ja Dulcinean armolliseen suosioon, kuten hänellä aina oli tapana taistelua alkaissaan. Sitte hän otti tavallista pitemmän vauhtimatkan, koska näki vastustajansakin niin tekevän. Ilman torventoitotusta tai muuta sotaista hyökkäysmerkkiä käänsivät molemmat ritarit ratsunsa ja kannustivat ne huimaa vauhtia toisiaan vastaan.

Kuuritarin hevonen oli nuorempi ja vikkelämpi kuin Rosinante, joten hän kohtasi tämän kahden kolmanneksen päässä välimatkasta ja antoi keihästään käyttämättä vastustajallaan sellaisen puukkauksen, että ratsu ja ratsastaja kellahtivat päist'pikaa tantereelle. Sitte hän nopeasti hyppäsi satulastaan, laski jalkansa don Quijoten rinnalle ja keihäänsä hänen kypärinsä silmäverholle sanoen: "Olette voitettu, ritari, ja henkenne on mennyttä kalua, jollette myönny sopimuksessamme määrättyihin ehtoihin."

Mutta don Quijote, joka oli huumautunut täräyksestään ja niin perin heikko, ettei kyennyt avaamaan silmäverhoaan, lausui heikolla ja haudanomaisella äänellä: "Dulcinea del Toboso on maailman ihanin nainen ja minä olen onnettomin kaikista ritareista maan päällä; ja koska on väärin että tämä totuus joutuisi kärsimään minun heikkouteni vuoksi, niin työnnä vain keihääsi kurkkuuni, ritari, ja riistä elämäni, kun jo kerran olet riistänyt kunniani." -- "Ei, en toki", vastasi Välkkyvän kuun ritari, "jääköön minun puolestani katoamattomaan kirkkauteensa maine Toboson Dulcinean ihanuudesta! Minä tyydyn vain siihen, että suuri don Quijote palajaa kotikyläänsä vuoden ajaksi, kuten sovimme ennen taisteluamme, tai ainakin niin kauvaksi, kunnes hänelle annan vapautensa takasin."

Tämän keskustelun kuuli varakuningas seurueineen; he kuulivat myöskin don Quijoten vastaavan, että jollei häneltä vaadittu mitään mikä halventaisi neiti Dulcinean arvoa, sitoutui hän kernaasti kaikkiin muihin ehtoihin kuni tunnollinen ja kunniallinen ritari ainakin. Tähän tunnustukseen Kuuritari oli tyytyväinen, jonka jälkeen hän nopeasti hypähti ratsunsa selkään ja kumartaen varakuninkaalle ajoi hiljaista ravia kaupunkiin päin. Don Quijote nostettiin maasta, ja kun hänen silmäverhonsa avattiin, huomattiin hänen olevan vallan kalpea ja hikinen. Rosinante oli saanut sellaisen kolauksen, ettei sitä millään voimin saatu häivähtämään paikoiltaan. Sancho oli alla päin pahoilla mielin eikä tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Koko näytelmä tuntui hänestä unennäöltä ja ilkeältä loitsutempulta. Hän näki herransa voitetuksi ja sitoutuneeksi olemaan vuoden mittaan aseita käyttelemättä; ja siitä hän johtui ajattelemaan, että koska hänen herransa maine nyt oli sumentunut, niin myöskin hänen omat suuret toiveensa samalla haihtuivat sumuna ilmaan. Hänen näitä surullisia asioita mietiskellessään käski varakuningas saattamaan don Quijote kantotuolilla kaupunkiin, minne hän itsekin palasi ottaakseen selvyyttä Välkkyvän kuun ritarin persoonasta.

Mutta jättäkäämme nyt varakuningas keskustelemaan voittajan, s. o. parturi Niklaksen kanssa, ja seuratkaamme kuuluisata ritaria, joka hiukan vammoistaan toivuttuaan lähti matkaamaan kotikyläänsä kohti.

KUUDESKOLMATTA LUKU

jossa puhutaan sellaista, jonka saa nähdä vain se, ken sen lukee.

Barcelonasta lähtiessään don Quijote vielä kerran surullisesti katseli sitä paikkaa, missä hän oli joutunut tappiolle, ja sanoi: "Tässä kukistui Troija, tässä on kovaonneni eikä suinkaan pelkuruuteni riistänyt minulta kalliisti hankkimani kunnian; tässä onnetar minulle osotti huikentelevaisuutensa ja oikullisuutensa, tässä himmentyi urhotekojeni loiste, ja tässä viimein kukistui maineeni, joka ei enää siitä nouse." -- "Urhoollisen mielen tulee yhtä suuressa määrässä", sanoi Sancho, "osottaa kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä kuin hilpeyttä myötäkäymisessä. Katsokaas miten minä tein: jos olin iloinen ollessani maaherrana, niin en nyt ole sen surullisempi aseenkantajanakaan; sillä olen kuullut sanottavan, että tuo naisihminen, jota onnettareksi kutsutaan, on oikullinen, jopa sokeakin, niin ettei hän tiedä eikä näe mitä tekee, ja kenen korottaa, kenen alentaa." -- "Sinähän vasta olet oikea filosoofi, Sancho", vastasi ritari; "sinä puhut kuin mikäkin oppinut mies, ilman että tiedän ken sinulle sellaista on opettanut. Mutta mikäli tiedän, ei maailmassa lainkaan ole olemassa mitään onnetarta eli kohtalon jumalatarta, ja kaikki asiat, mitkä maailmassa tapahtuvat, niin hyvät kuin huonotkin, eivät ole sokean sattuman työtä, vaan ovat kaitselmuksen erityisestä johdatuksesta. Siitä juuri tulee sananlasku: jokainen on oman onnensa seppä. Niin olen minäkin takonut oman onneni, vaan en tarpeellisella viisaudella, jonka vuoksi korkealle tähtäävät toiveeni ovatkin saaneet näin häpeällisen lopun. Olisihan minun toki pitänyt ajatella, että Kuuritarin valtavaa kimoa vastaan Rosinante ei kyennyt mihinkään. Minä kuitenkin uskalsin yrittää ja tein minkä voin, vaan lensin paikalla maahan. Mutta vaikka se minulle maksoikin kunniani, en sillä kadottanut sanassansa pysyvän miehen hyvettä. Ollessani rohkea ja urhoollinen vaeltava ritari, vahvistin käsivarteni voimalla ja urhotöilläni maineeni; ja nyt, kun olen ratsulta viskattu aseeton aseenkantaja, olen tottelevaisuudellani todistava, että aina pidän sanani. Käykäämme siis kotiin, Sancho ystäväiseni, ja viettäkäämme siellä koevuosi, jotta hiljaisesta elämästä ammentaisimme uusia voimia jälleen antautuaksemme loistavalle sotilasuralle." -- "Hyvä herra", sanoi Sancho, "jalkasin kulkeminen ei minusta lainkaan ole niin huvittavaa, jotta se minua kiihottaisi pitkiin päivämatkoihin. Ripustakaamme nämä aseet johonkin puuhun, ja kun jälleen istun harmoni selässä sääret ilmassa roikkuen, niin totta tosiaan kulemme niin nopeaan kuin teidän armonne vain haluaa; mutta jalkasin ja nopeasti kulkemaan ei minua mikään mahti voi pakottaa." -- "Hyvin puhuttu, Sanchoseni", vastasi don Quijote; "ripustakaamme siis aseeni puuhun ja kirjoittakaamme sen kaarnaan ne sanat, jotka olivat piirretyt Rolandin aseihin:

"Näit' aseit' ellös liikutella koita, Joll'et sa Rolandia voimass' voita."

"Se käy mainiosti laatuun, armollinen herra", sanoi Sancho; "ja jollemme Rosinantea tulisi kaipaamaan matkallamme, voisimme senkin ripustaa puuhun aseitten pariksi." -- "Ei totisesti", sanoi don Quijote, "ei sitä eikä aseitakaan ripusteta mihinkään, jottei sanottaisi hyvän palveluksen tuottavan huonon palkan." -- "Aivan oikein", myönteli Sancho, "sillä järkeväin ihmisten puheen mukaan ei aasin satulaa saa rangaista aasin syntien takia. Ja kun teidän armonne itse on syypää tähän tapaukseen, niin pitää teidän rangaista itseänne eikä lainkaan kostaa aseromuillenne eikä siivolle Rosinante-parallekaan, saatikka sitte minun poloisille koivilleni, panemalla ne marssimaan kauvemmaksi kuin kannattavat."

Koko tämä päivä ja vielä kolme seuraavaa kului tällaisissa puheluissa isännän ja palvelijan kesken, ilman että matkalla sattui mitään häiriötä. Viidentenä päivänä don Quijote lepäsi puun juurella ja vaipui hetkiseksi syviin mietteisiin. Hän huokasi useita kertoja syvään, niin että Sancho luuli hänen muistelevan onnetonta kaksintaisteluaan Välkkyvän kuun ritarin kanssa; mutta perin ikävästi hän hämmästyi, kun don Quijote puheli hänelle seuraavaan tapaan:

"Nyt, kun kova kohtalomme on tuominnut meidät toimettomuuteen, olisi sinun, Sancho, viimeinkin aika muistella lupaustasi ja vapauttaa Dulcinea lumouksesta. Valehtelematta sanoen näyt sinä niin pelkäävän nahkaasi, että toivoisin sinut suoraan susien suuhun." -- "Toden totta, armollinen herra", vastusteli Sancho, "en lainkaan luule että vaivainen selkäni voi ketään pelastaa lumouksesta. Sehän kuulostaa aivan entisen lääkärin neuvolta: jos sulla pää on kipeänä, niin hiero lujasti jalkojasi. Sen ainakin voisin vannoa, ettette ritarikirjoissanne missään ole lukenut lumousta voitavan pyörtää piiskaniskuilla. Mutta oli asianlaita miten hyvänsä, niin mieltänne noudattaakseni huimin nahkaani milloin vain halu tai tilaisuus mulle siihen tulee." -- "Taivas siitä huolta pitäköön", huoahti ritari; "pitäisihän sinun tuntea että se on sun omakin asiasi, sillä onhan Dulcinea sinunkin vaitijattaresi, koska kerran minä olen herrasi ja isäntäsi."

Näin puhellen he saapuivat eräälle niitylle, jolla herttuapari seurueineen kerran oli toimeenpannut paimenjuhlan; sen muistaessaan don Quijote, joka oli ollut mukana, sanoi Sancholle: "Tässähän on niitty, jolla joku aika sitte tapasimme joukon somia paimenia ja suloisia paimenimpysiä, jotka tahtoivat matkia ja uudistaa muinaista arkaadista paimenelämää. Jos olet samaa mieltä, niin rupeamme mekin paimeniksi, ainakin siksi ajaksi, jonka kuluessa minä en saa aseita käyttää. Ostan lampaita ja kaikkea mitä paimenelämään kuuluu, minusta tulee paimen Quijotiz ja sinusta Pansino, ja me käyskentelemme kedoilla ja metsissä laulaen ja huilua soittaen ja juoden lähdetten kristallikirkasta vettä. Tammet ja pähkinäpensaat tarjoavat meille auliisti ravintoa maukkailla hedelmillään, kovat korkkipuut ovat istuimiamme ja pajupensaat suovat viileää varjoa; ruusut tuoksuvat ympärillämme ja niityt tuhansine kukkineen ovat pehmeänä ja miellyttävänä vuoteenamme, kuu ja tähdet levittävät päämme päällä hillittyä ja suloista valoaan. Huvituksenamme on soitto ja laulu, hellät kyyneleet ja huokaukset. Apollo innostaa meitä runoilemaan, ja Amor sytyttää sydämmemme leimuamaan. Siten me myöskin voimme saavuttaa kuolemattoman maineen, eikä vain nykyaikana, vaan tulevaisinakin vuosisatoina." -- "No vie sun!" ihasteli Sancho, "sepä vasta on minun mieleiseni elintapa; annappa olla kun siitä puhelen Niklas-mestarillekin, niin eiköhän tule hänkin mukaamme. Ja voisinpa vannoa ettei kirkkoherrallakaan ole mitään sitä vastaan, sillä onhan hän kelpo mies ja rakastaa hilpeätä iloa." -- "Oikein hyvin puhuit, Sancho poikaseni!" sanoi don Quijote; "jos parturi Niklas tulee joukkoomme, mitä en epäilekään, niin ottakoon hän nimekseen Nicoloso. Kirkkoherran suhteen en tiedä minkä nimen hälle antaisimme, jollemme hänen papillisen säätynsä mukaan kutsu häntä Pastorelloksi. Mitä paimentyttöihin tulee, joita tapa meitä vaatii rakastamaan, ei heille ole vaikea nimiä keksiä; valtijattareni Dulcinean nimi voi merkitä yhtä hyvin paimentyttöä kuin prinsessaakin, joten minun siis ei ole tarvis hänelle toista nimeä antaa; sinä puolestasi, Sancho, annat omalle lemmityllesi minkä nimen itse haluat." -- "Enpä halua häntä muuksi kutsua kuin Teresonaksi", vastasi Sancho, "koska se muistuttaa niin hyvin muijani varsinaista nimeä Teresa kuin hänen lihavuuttaankin.[11] Mutta kirkkoherran en luule tarvitsevan mitään paimenetarta, koska se olisi hänen papillista säätyään vastaan." -- "Voi taivasten tekijät", huudahti don Quijote, "miten ihanaa elämää tulemmekaan viettämään, Sancho ystäväiseni! Voi sitä huilujen, tamburiinien, mandoliinien ja viulujen liritystä, joka päivät päästään soi korviimme!"

"Mutta tietäkääs, armollinen herrani", sanoi Sancho, "että minä olen sellainen raukka, etten milloinkaan luule näkeväni sitä päivää, jolloin saan alkaa näin mainiota elämää viettää. Voi kuitenkin, miten sieviä puulusikoita osaisinkaan tehdä, jos todella pääsisin paimeneksi! Entä millaisia puutarhaharavia ja kukkakeppejä! Voin ja juuston valmistamisessa olen oikea mestari; ja vaikken näillä kyvyilläni viisaan nimeä perisikään, saisin ainakin kiitosta kätevyydestäni ja kekseliäisyydestäni. Pikku-Sancha, vanhin tyttäreni, toisi meille ruokaa kedolle. Eläpäs ollakaan; tyttö ei näytä hullummalta, joten siis lie parasta että hän pysyy kauniisti kotona. Paimenten joukossa on sekä hyviä että huonoja ihmisiä niinkuin muuallakin maailmassa, enkä mielelläni päästä karitsaani heidän kerittäväkseen. Tilaisuus tekee varkaan, sanotaan; ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän sure; parempi on tehdä mutkia kuin huonosti hutkia." -- "Kylläksi jo sananlaskuja, Sancho", sanoi don Quijote; "yksikin niistä jo tarpeeksi selittää ajatuksesi. Hullu metsään huutaa, kuulee viisas lähempääkin." -- "Kas vaan, arvoisa isäntäni", vastasi Sancho, "johdattepa nyt mieleeni sananparren: pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." -- "Niin, katsoppas, hyvä Sancho", sanoi don Quijote, "minä käytän sananlaskuja ja puheenparsia aina oikeassa paikassa, niin että ne sopivat yhteen ajatukseni kanssa kuin sormi ja sormustin; mutta joka tapauksessa lopettakaamme nyt tämä keskustelu ja poiketkaamme, koska jo alkaa hämärtää, hiukkasen syrjään maantieltä etsiäksemme itsellemme yösijaa; taivas tietää, mitä huominen päivä tuo mukanaan."

He väistyivät siis tieltä ja söivät sangen myöhäisen ja laihan illallisen Sanchon suureksi suruksi, joka huoaten muisteli vaeltavan ritariston monenkaltaisia puutteita ja kärsimyksiä, joita hän oli saanut kokea vuorilla, metsissä ja kedoilla harhaillessaan, vaikka runsaudensarvestakin joskus oli heille herkkuja vuotanut, kuten herttuan linnassa ja rikkaan Camachon häissä. Mutta hän lohduttihe sillä ajatuksella, ettei yötä ja puutetta alituisesti kestä; ja niin hän vietti sen yön sikeästi nukkuen, herransa valvoessa hänen vieressään.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Yöllinen seikkailu, josta Sancho saa paljon tuntuvamman osan kuin Don Quijote.

Yö oli jotenkin pimeä, vaikka kuu kumottikin taivaalla, sillä sankariemme yösijakseen valitsema paikka oli keskellä synkkää metsää, minne valoa ei päässyt vähintäkään. Don Quijote maksoi luonnolle niukan veron makaamalla vain ensi heräämään asti; sitte hän kavahti seisaalleen ja tapasi Sanchon sikeässä unessa. Sillä Sanchon tapa oli nukkua raskaasti kuin tukki illasta aamuun saakka, kuten hänen hyvä terveytensä ja tällä erää varsinkin hänen lievät murheensa vaativat; don Quijoten murheet sitävastoin pitivät häntä alati valveilla. Hän nyt herätti Sanchonkin sanoen hänelle: