Part 13

Kun vastaanotto oli päättynyt, saatettiin Sancho muhkeaan palatsiin, missä oivallinen päivällinen odotti juhlasalissa; hänen astuessaan sisään pärähtivät airueitten torvet, ja neljä paashia kiiruhti tarjoomaan hänelle vettä kättenpesua varten, jonka toimen Sancho hyvin arvokkaasti suoritti. Sitte soitto lakkasi ja Sancho istui yksin pöytään. Hänen viereensä asettui seisomaan muuan henkilö, joka sittemmin osottautui olevansa lääkäri, pieni valaanluinen keppi kädessä. Eräs palvelijoista otti pois kallisarvoisen liinan, joka oli peittänyt hedelmämaljan ja monilukuisia ruokavateja. Toinen, joka näytti olevan oppinut mies, luki ruokasiunauksen, muuan paashi solmi pitsireunaisen suuliinan Sanchon leuvan alle ja hovimestari ojensi hedelmämaljan hänen eteensä. Mutta tuskin oli kuvernööri ennättänyt saada ensi palan suuhunsa, kun lääkäri sauvallaan kosketti maljaa, ja se kiiruimmiten korjattiin pois. Hovimestari asetti esiin toisen ruokalajin, jota Sancho aikoi maistaa; mutta taaskin oli mies keppineen varalla ja vati vietiin pois yhtä joutuun kuin edellinenkin.

Tämän nähdessään Sancho tuli vallan ihmeisiinsä, ja katsellen avosuin kaikkia läsnäolevia kysyi hän, oliko päivällinen vain jokin silmänkääntäjäntemppu, jossa kaikki ruokalajit katosivat järjestään näkymättömiin, sitä mukaa kun niitä esille tuotiin. Tähän vastasi lääkäri: "Armollinen herra, täällä ei ole lupa syödä muulla tavoin kuin mitä yleinen tapa säätää kaikilla saarilla, missä on maaherroja. Minä, teidän armonne, olen lääkäri ja pidän kuvernöörin terveydestä hellempää huolta kuin omastani, miettien ja tutkien yötä päivää hänen ruumiinsa rakennusta ja terveytensä tilaa, jotta voisin sairaudentapauksessa hänet parantaa; ja tärkein tehtäväni on olla läsnä hänen aterioillaan salliakseni hänen syödä mikä hänelle on terveellistä ja poistaakseni mikä on vatsalle vaarallista Sen vuoksi annoin viedä pois hedelmät, koska ne ovat liian vetisiä, ja paistin, koska se oli liiaksi maustettua ja sentähden janoa kiihottavaa; sillä ken liian paljon juo, se hävittää ruumiinsa perusnesteen, joka on terveen elämän pääedellytys." -- "Mutta niin ollen saanen toki maistaa noita peltopyitä, jotka näyttävät olevan hyvin paistetut eivätkä varmaankaan ole mulle vahingollisia." -- "Taivas varjelkoon teidän armoanne niihin koskemasta, minä en sitä ikinä salli." -- "Miksi niin?" -- "Sen vuoksi että suuri oppi-isämme Hippokrates, lääketieteen valo ja johtotähti, sanoi: _Omnis saturatio mala, perdicis autem pessima_ s.o. kaikki ylensyöminen on vaarallista, mutta etenkin peltopyiden syöminen on vaarallisinta." -- "Jos niin on", sanoi Sancho, "niin pyydän herra tohtorin valitsemaan pöydällä olevista ruoista jotain, mistä minulle on enimmän hyötyä ja vähimmän vahinkoa, ja antakaa sitte minun syödä rauhassa, sillä olen nääntymäisilläni nälkään, ja eihän lääketiedekään sellaista onnettomuutta katsone terveydelleni hyödylliseksi." -- "Teidän armonne on oikeassa", sanoi lääkäri; "minun mielipiteeni on, ettette maista näitä keitettyjä kaniineja, sillä ne ovat hienovillaisia eläimiä; eikä vasikanpaistikaan ole terveellistä sillä sekin on liiaksi maustettua. Tätä nykyä suosittelisin teidän armollenne tusinan verran pieniä äyriäisiä ynnä muutamia ohuita leikkeleitä syltättyä porsasta, jotka saattavat vatsan kuntoon ja edistävät ruoansulatusta."

Tätä oppinutta puhetta kuunnellessaan Sancho nojautui tuolinsa selkänojaa vastaan katsellen lääkäriä läpitunkevin silmäyksin; ja tämän sanatulvan viimein päätyttyä hän arvokkaasti kysyi, mikä tohtori oli miehiään ja missä hän oli oppinsa saanut. "Herra kuvernööri, nimeni on Pedro Rezio Täynnä Aavistusta ja olen kotoisin Menematkaasi nimisestä kylästä, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovarin välillä oikealle kädelle päin, ja tohtorinarvoni olen saavuttanut Osunan yliopistossa." -- "No hyvä" vastasi Sancho katsellen lääkäriä vihasta leimuavin silmäyksin, "kuulkaapas nyt mitä sanon, te herra tohtori Pedro Rezio Täynnä Huonoja Aavistuksia, joka olette kotosin Menematkaasi kylästä Caracuelin ja Almodovarin välillä, sutikaa paikalla nähtävistäni niin pitkältä kuin tietä piisaa, tai vannon kautta päivänvalon, että otan sauvan paksumman kuin teidän puikkonne ja paukutan teitä ja teidän tapaisianne siksi kun koko saarella ei löydy lääkärinhaiventakaan, ainakaan ei sellaisia, jotka eivät tunnusta omaa tietämättömyyttään; oppineita ja taitavia lääkäreitä kyllä osaan pitää arvossa ja kunniassa."

Nähdessään kuvernöörin niin suuttuneena ja kuullessaan hänen julmia uhkauksiaan lääkäriparka luimisti korviaan ja yritti kiiruusti paeta salista, mutta silloin kuului postitorven toitotus pihalta; hovimestari katsahti ulos akkunasta ja palasi sitte tällä sanomalla: "Siellä tuli sanansaattaja armolliselta herraltamme herttualta; hän tuo varmaan jonkun tärkeän viestin." Sanansaattaja säntäsi sisään hikisenä ja hengästyneenä ja veti povestaan kirjeen, jonka antoi kuvernöörille; tämä ojensi sen hovimestarille, jotta hän lukisi päällekirjoituksen, joka kuului: "Don Sancho Pansalle, Baratarien kuvernöörille, omaan tai hänen sihteerinsä käteen." -- "Kuka täällä on minun sihteerini?" kysyi Sancho. -- "Minä se olen, armollinen herra", vastasi muuan nuori mies; "sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja sitäpaitsi olen biskayalainen." Uusi sihteeri luki kirjeen ja sanoi sen olevan salaista laatua. Sancho viittasi kaikkia muita paitsi hovimestaria poistumaan, jonka jälkeen sihteeri luki kirjeen, joka oli näin kuuluva:

"Tietooni on tullut, herra don Sancho Pansa, että jotkut minun ja saarenne viholliset aikovat hyökätä kimppuunne jonakin yönä, en tarkoin tiedä minä; teidän on siis oltava valpas ja varovainen, jotteivät he teitä äkkirynnäköllä yllätä. Tiedän myös luotettavien vakoojien kautta, että neljä valepuettua henkilöä on saapunut kaupunkiinne ottaakseen teitä hengiltä, koska pelkäävät neroanne ja urhokasta käytöstänne. Pitäkää siis silmänne alati auki ja tutkikaa tarkoin niitä jotka pyrkivät puheillenne, elkääkä syökö mitään siitä mitä eteenne pannaan. Olen kyllä lähettävä teille apua, kun niiksi tulee. Jääkää hyvästi; luotan älyynne; joka teidät selvittää tästä pulasta. Annettu täällä elokuun 16 päivänä klo 4 aamulla.

Ystävänne Herttua."

Sancho pelästyi suuresti kuullessaan kirjeen uhkaavan sisällön, ja molemmat toisetkin läsnäolevat teeskentelivät säikähdystä; sitte sanoi Sancho hovimestarille: "Kaikkein ensimmäiseksi työksi ja yhtään hetkeä hukkaamatta on tuo lemmon tohtori pantava käsi- ja jalkarautoihin taottuna maanalaiseen tyrmään, sillä jos ken väijyy henkeäni on se hän, joka uhkaa minua pahimmalla surmalla kaikista, nimittäin nälkäkuolemalla. Mutta ensin tuotakoon minulle palanen leipää ja joku naula viinirypäleitä, sillä niitä ei kukaan voi myrkyttää. En tahdo enää pysyä pystyssä vinkuvasta nälästä; ja kun tästä kohta on lähdettävä taisteluun, on välttämätöntä vahvistaa itseään ruoalla, sillä vatsa se on joka virkistää rohkeutta, eikä rohkeus vatsaa. Te, sihteeri, vastatkaa heti hänen armolleen herttualle, että kaikki toimitetaan hänen käskyjensä mukaan."

Kun Sancho oli päättänyt puheensa, ilmotettiin erään talonpojan pyrkivän päästä armollisen herran puheille jossakin erittäin tärkeässä asiassa. "Lempo soi, nuo ihmiset tärkeine asioineen ovat ihan noiduttuja!" ärähti Sancho. "Kuinka he tosiaan voivat olla niin typeriä, etteivät huomaa että tällaiset hetket päivässä ovat kerrassaan sopimattomia heidän jaaritustensa kuulustelemiseen? Me maaherrat, ja tuomarisihmiset emme kai heidän mielestään olekaan lihasta ja verestä luotuja emmekä muka tarvitse rahtuakaan lepoa hallitustoimistamme! Totta vie, jos maaherruuttani vielä jonkun aikaa jatkuu, mitä suuresti epäilen, niin kiristänpä kun kiristänkin kaikkia noita anomuksentekijöitä koville. Sanokaa sille heittiölle, että laputtaa tiehensä; ja tuokoon hovimestari joutuun mulle ruokaa, sillä en tahdo olla kuvernööri vain nälkään nääntyäkseni."

Tohtori Pedro Rezio, jota ei liiaksi oltu hätäilty tyrmään panna, lupasi kuvernöörille vankan illallisen, vaikka se sotikin kaikkia Hippokrateen sääntöjä vastaan; ja tämä lupaus sai Sanchon unohtamaan entisen mielikarvautensa lääkäriä kohtaan. Illan tultua -- joka Sanchon mielestä ei tahtonut konsanaan tulla -- katettiin pöytään kylmää häränpaistia punasipulin kera ja pari keitettyä vasikanjalkaa, jotka suuruudesta päättäen olivat kuuluneet sangen vanhalle vasikalle. Kelpo kuvernööri katseli ruokia ihastunein silmäyksin ja kävi niihin reippaasti käsiksi; mutta kesken syöntiään hän virkkoi tohtori Pedrolle:

"Kuulkaahan, herra tohtori, elkää huoliko vast'edes antaa mitään makeuksia tai herkkuruokia syödäkseni, sillä ne panevat vatsani epäkuntoon; se on tottunut vuohen- ja naudanlihaan, silavaan, kuivattuun suolalihaan, nauriisiin ja sipuliin; jos sille joskus tarjotaan herrasväen ruokia, niin käy se kovalle ja oksentaa ne ulos. -- Mutta kun tästä pian lähdemme valtamatkalle maakuntaan, niin ilmotettakoon siitä minulle ajoissa, sillä aijon tykkänään puhdistaa tämän saaren roistoista ja joutilaista; sillä tietäkää, että sellaiset vetelykset ovat yhteiskunnassa kuin kuhnurit mehiläiskeossa, jotka syövät työmehiläisten kokooman hunajan. Aijon suosia talonpoikia, suojella aatelismiesten etuoikeuksia, palkita hyvettä ja ennen kaikkia pitää uskontoa ja hengellisen säädyn arvoa kunniassa. Miltä tällainen ohjelma teistä tuntuu, hyvät ystävät? Olenko puhunut mitään tuhmuuksia vai oliko kaikki kuin ollakin pitää? Ettenkö vain suotta vaivannut aivojani?" -- "Armollinen herra kuvernööri", sanoi hovimestari, "se mitä puhuitte oli kerrassaan järkevästi ja oikein ajateltu; ja minua ihmetyttää, että koulunkäymätön mies -- kuten teidän armonne luulen olevan -- osaa sanoa niin monia ja tärkeitä totuuksia niin ytimekkäässä ja viisaassa muodossa. Se käy yli kaiken sen mitä ne, jotka teidät tänne lähettivät, ja me, jotka tänne mukananne tulimme, voimme lainkaan odottaa teidän hengenlahjoiltanne. Mutta joka päivähän maailmassa saadaan nähdä jotain uutta; pilasta tulee totuus, ja pilantekijät huomaavat itse tulleensa pilan esineiksi."

Syötyään lääkärin luvalla vatsansa täyteen Sancho lähti hovimestarin ja kirjurin seuraamana valtamatkalleen, virkasauvansa kädessään ja niin uljaan näköisenä kuin mahtavalta maaherralta sopi odottaakin. Joitakuita katuja tarkasteltuaan he kuulivat etäältä miekankalsketta; he kiiruhtivat sinnepäin ja näkivät kaksi miestä keskenään kamppailevan, jotka oikeudenpalvelijat nähdessään heti taukosivat; ja toinen huusi: "Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Onko se laitaa, että avoimella kadulla miekka kädessä hyökätään ihmisten kimppuun?" -- "Rauhoittukaa, hyvä mies", sanoi Sancho, "ja sanokaa minulle riitanne aihe, sillä minä olen maaherra itse."

Toinen taistelijoista alotti silloin: "Herra kuvernööri, kerron sen teille muutamalla sanalla. Teidän armonne tietäköön, että tämä kunnon veikko oli juuri sisällä pelihuoneessa tässä vastapäätä ja voitti enemmän kuin tuhannen realia ties millä keinoin; ja minä, joka olin läsnä, ratkaisin useamman kuin yhden epäilyttävän tapauksen hänen edukseen, vaikka omatuntoni sanoi toista. Hän meni tiehensä voittoineen, ja kun odotin hänen antavan siitä minulle osan palkinnoksi -- kuten tapa on antaa arvossapidetyille henkilöille, jotka alinomaa ovat läsnä sekä oikeassa että väärässä pelissä, ratkaistakseen riitaisia kohtauksia ja estääkseen siten verenvuodatusta -- ei hän antanut minulle mitään, vaan sulloi rahat taskuunsa ja meni ulos. Harmissani juoksin hänen jälkeensä ja pyysin kohteliaasti ainakin kahdeksaa realia, sillä hän tietää, että olen arvossapidetty henkilö enkä ole missään virassa tai ammatissa, koskei vanhempani ole minua mihinkään sellaiseen opettaneet eivätkä myöskään jättäneet mulle mitään perinnöksi. Mutta tuo konna, tuo väärinpeluri ja suurvaras ei tahtonut antaa mulle enempää kuin neljä realia, josta teidän armonne huomaa, ettei hänellä ole pisaraakaan hävyn- ja kunniantuntoa itsessään; mutta kautta kunniani, jollei teidän armonne olisi saapunut, olisinpa häneltä nipistänyt voiton taskustaan ja opettanut hänelle, miten arvon- ja kunnianmiehiä on kohdeltava." -- "Mitäs teillä tähän on sanottavaa?" kysyi Sancho toiselta. Tämä myönsi vastustajansa kyllä kertoneen ylipäänsä oikein, mutta että hän sen vuoksi ei ollut tahtonut antaa tälle neljää realia enempää, koska oli usein ennenkin antanut hänelle saman määrän ja koska sellaisten miesten aina on kohteliaasti ja iloisella mielellä otettava vastaan mitä heille annetaan, eikä suinkaan rakennettava riitaa voittajan kanssa, jolleivät varmuudella tiedä tämän pelanneen väärin ja voiton siis olevan myöskin väärän; paras todistus siitä, että hän oli rehellinen mies eikä mikään petturi oli juuri se seikka, ettei hän ollut mitään antanut, sillä väärinpelaajat ovat aina velvolliset maksamaan veroa niille, jotka huomaavat heidän väärän pelinsä. -- "Niin on todella asianlaita", sanoi hovimestari, "ja nyt on teidän armonne päätettävä, miten näiden miesten suhteen on meneteltävä." -- "Meneteltävä on näin", julisti Sancho tuomionsa: "siitä mitä olette voittanut oikein tahi väärin tai keinolla millä hyvänsä, on teidän paikalla hellitettävä kantajalle sata realia ja sen lisäksi vaivaisille kolmekymmentä; ja te, jolla ei ole mitään virkaa tai ammattia tällä saarella, vaan joikailette joutilaana ympäriinsä, pistäkää paikalla taskuunne nuo sata realia ja pötkikää huomispäivänä tiehenne saarelta, mistä olette karkotettu kymmeneksi vuodeksi, uhalla että jos ennen palaatte, saatte pitkittää puuttuvat vuodet tulevaisessa maailmassa, sillä totisesti ripustan teidät silloin hirteen killumaan, tai jollen juuri itse, niin on ainakin pyöveli tekevä sen minun käskystäni. Ja suu poikki nyt jok'ainoalta, muuten saatte nahkaanne." Saaliinjako toimitettiin heti, mutta kuvernööri viipyi vielä hetkisen paikalla ja sanoi: "Joko en mahda mitään tai hävitän sitte kaikki nuo kirotut peliluolat, sillä ne ovat minusta perin turmiollisia."

Mutta vähitellen alkoi herttuan väki kyllästyä Sanchon hallitukseen ja miettiä keinoja syöstäkseen hänet vallasta. Kelpo kuvernöörillämme ei ollut näistä salahankkeista vähintäkään aavistusta, vaikka hän tosin itsekin halasi pois tuon kovin niukan ruokajärjestyksen takia. Siitä huolimatta hän urheasti hoiti virkansa tehtäviä, antaen joukon mainioita säädöksiä hyvästä hallinnosta luulotellulla saarellaan. Niinpä hän sääsi, ettei siellä saanut olla elatusvarojen tukuttainmyyjiä ja -ostajia, ja että sinne sai tuottaa viiniä mistä hyvänsä, kuitenkin sillä ehdolla että tuontipaikan nimi ilmotettiin, jotta viinin hinta voitaisiin määrätä sen hyvyyden ja arvon mukaan; ja ken vettä viiniin sekottaisi tai sen nimen toiseksi muuttaisi, rangaistaisiin kuolemalla. Hän alensi hinnan kaikenlaisista jalkineista, koska ne hänen mielestään olivat liian korkeat; määräsi täsmälliset palvelijain palkat, jotka siihen asti olivat olleet kokonaan riippuvaiset isäntäväen mielivallasta. Vielä hän sääsi mitä ankarimmat rangaistukset niille, jotka päivin tai öin lauloivat kevytmielisiä ja siveettömiä lauluja; samaten kiellettiin sokeita laulamasta ihmetöistä, jollei heillä ollut mukanaan laillista todistusta ihmetyön todellisuudesta; sillä Sancho arveli useimpien sokeitten ylistämäin ihmetöitten olevan keksittyjä ja vain vahingoittavan todellisia ihmeitä. Lopuksi hän asetti tarkastajan köyhien tilaa valvomaan, ei näitä vainoomaan, vaan tutkimaan heidän todellista tilaansa; sillä teeskennellyn vaivaisuuden ja valheellisten kyynelten varjolla liikkuu monesti terveitä mutta perheellisiä ihmisiä kerjäämässä. Sanalla sanoen hän sääsi niin oivallisia lakeja, että niitä saarella vielä tänäpäivänäkin noudatetaan ja kutsutaan _suuren kuvernöörin Sancho Pansan laeiksi_.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Sanchon hallituksen lyhyt loppu.

Maailmassa ei mikään pysy alallaan, vaan kaikki on alituisessa kiertokulussa. Päivä seuraa yötä, varjot valkeutta; vain ihmiselo kiiruhtaa loppuaan kohti kiiruummin kuin aika, eikä sillä täällä ole toivoa uudistuksestaan, ennenkun vasta tulevaisessa elämässä, joka sille ei mitään rajoja aseta. -- Tämän yleisen mietelmän voi sovittaa Sanchonkin hallituksen lyhyeen loppuun; se kantoi hedelmiä vähän aikaa, mutta katosi sitten kuin sumu ilmaan.

Maaherramme makasi vuoteessaan hallituskautensa seitsemäntenä yönä perin kyllästyneenä, ei suinkaan ravinnon runsauteen, vaan alituiseen tuomaritoimeen ja uusien lakien ja asetusten säätämiseen; ja uni oli juuri painamaisillaan hänen silmänsä umpeen, kun hän kuuli kellojenlämpytystä ja kovaäänisiä huutoja, aivan kuin koko saari olisi ollut kumoon menemässä. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kuunteli tarkkaavaisesti, aprikoiden unisissa aivoissaan syytä moiseen meluun; mutta sen sijaan että olisi päässyt siitä selville hän vallan hämmentyi ja pelästyi, kun edelliseen meluun vielä yhtyi torvien toitotusta ja rumpujen räminää. Hän kavahti pystyyn ja juoksi paitasillaan huoneensa ovelle, mistä näki käytävää pitkin luoksensa juoksevan parikymmentä miestä tai enemmänkin, käsissä palavat soihdut ja paljaat miekat ja huutaen täyttä kurkkua: "Aseihin, aseihin, herra kuvernööri! Nopeasti aseihin, sillä lukematon vihollisjoukko on tunkeutunut saarellemme, ja me olemme hukassa, jollei teidän kekseliäisyytenne ja urhoollisuutenne meitä pelasta!" -- "Millä minä sitte itseni asestaisin?" kysyi Sancho, "ja mitä minä miesparka aseiden käyttelystä ymmärrän? Sellaiset asiat on parasta uskoa isännälleni don Quijotelle, joka kädenkäännähyksellä hajottaa kokonaiset vihollisjoukkiot; minä poloinen en taida niistä asioista sanoa sitä tai tätä." -- "Ah, herra kuvernööri, mitä arkuutta tuo on! Tahdotteko hyljätä meidät pulassamme? Tuomme teille hyökkäys- ja puolustusaseita joka laatua, joilla teidän armonne on hetipikaa varustautuminen ja oltava johtajamme, niinkuin oikean maanisän tulee." -- "No, asestakaa minut sitte Herran nimessä!" sanoi Sancho.

Heti tuotiin kaksi suurta kilpeä, jotka nuorilla sidottiin hänen ylleen paljaan paidan päälle, toinen vatsa- toinen selkäpuolelle, niin että miesparka oli ahdettu kuin kahden seinän väliin, voimatta lainkaan taivuttaa polviaan tai edes astua askeltakaan eteenpäin. Käteen hänelle työnnettiin pitkä keihäs, jonka avulla hän vaivoin pysyttelihe pystyssä. Asestettuaan hänet tällä tavoin veitikat pyysivät häntä asettumaan joukon etupäähän ja johdattamaan sitä vihollisia vastaan, sanoen että kun _hän_ kerran oli heidän johtotähtenään, oli voitto varmasti heidän. "Miten lemmon lailla luulette minun voivan kävellä?" kysyi Sancho; "enhän edes voi taivuttaa polvinikamiani näiden kirottujen lautojen välillä, joihin minut olette köyttäneet. Ainoa mitä voitte tehdä, on se että kannatte minua ja laskette minut pystyyn tai pitkäkseni jollekin takaportille, jota puolustan keihäälläni taikkapa myöskin ruumiillani." -- "Eteenpäin vain, herra kuvernööri! Se on pikemminkin pelko kuin laudat, joka teitä estää käymästä; joutukaa nyt ja liikuttakaa vinhaan koipianne, sillä on jo myöhä ja vaara kasvaa joka hetki."

Nämä kehotukset ja moitteet pakottivat kuvernööriparan yrittämään kävellä, mutta jo ensi askeleella hän kaatui nenälleen maahan. Se ei kuitenkaan herättänyt noiden veitikoiden sääliä; he sammuttivat soihtunsa, ja huutaen ja meluten vielä kovempaa he juoksivat Sanchon yli ja kolhivat hänen selkäänsä keihäillään ja anturoillaan, niin että jollei miespoloinen olisi vetänyt päätään ja raajojaan kilpien väliin, olisi hänen voinut käydä pahastikin. Hän makasi kokoonkäpristyneenä kuin kilpikonna kuoriensa välissä, hikoillen ja läähättäen ja rukoillen koko sydämmestään taivasta pelastamaan hänet tästä ahdingosta. Kiusaajista mikä kompastui, mikä tahallaan heittäysi hänen ylitseen, ja muuan muita veikeämpi asettui pitkäksi aikaa seisomaan hänen selkäkilvelleen, huutaen kuin mistäkin vahtitornista: "Tännepäin, meidän miehet, sillä täällä vihollinen pahimmin ahdistaa! Puolustakaa tätä aukkoa ja sulkekaa tuo portti! Tuokaa tänne pommeja ja käsikranaatteja, pikeä ja hartsia ja kiehuvaa vettä! Rakentakaa sulkuja kaduille!" Sanalla sanoen hän luetteli kaikkia sodassa käytettäviä aseita ja keinoja, aivan kuin todella olisi oltu piiritetyssä kaupungissa.

Maatessaan kyppyrässä maassa, joka taholta potkittuna ja survottuna ja pelosta puolikuolleena, poloinen maaherra puheli nöyrästi itsekseen: "Ah, jospa Herra sallisi vihollisten viimeinkin voittaa ja kirvoittaisi minut, elävänä tai kuoliaana, tästä suuresta ahdistuksestani!" Taivas kuulikin hänen huokauksensa, sillä sitä vähimmän odottaessaan hän kuuli huudettavan: "Voitto! Voitto! Rohkeutta, teidän armonne, viholliset ovat lyödyt! Ylös, herra kuvernööri, riemuitsemaan voitosta ja jakamaan kanssamme saaliin, jonka teidän väkevä käsivartenne on valloittanut!" -- "Nostakaa minut pystyyn", pyysi surkealla äänellä poloinen Sancho. Kun hänet oli autettu jaloilleen, sanoi hän: "Sen vihollisen, jonka minun sanoitte voittaneeni, saatte naulita otsaani; minä en puolestani välitä lainkaan vihollissaaliista, vaan pyydän jonkun ystävän, jos mulla semmoisia vielä on, antamaan mulle kulauksen viiniä, sillä olen janoon kuolemaisillani, ja pyyhkimään hien pinnaltani, sillä sulan pian vedeksi." Hänelle tarjottiin viiniä, hänet kuivattiin ja viimein irrotettiin köytöksistään; mutta kun hän koetti istahtaa vuoteensa laidalle, pyörtyi hän kärsimästään pahoinpitelystä ja pelosta. Kiusanhenget tulivat tästä hämilleen ja arvelivat menneensä liian pitkälle karkeassa pilassaan. Sancho tuli kuitenkin pian tajuihinsa ja kysyi mikä hetki oli, johon vastattiin että aamu kohta alkoi sarastaa. Sanaakaan sanomatta Sancho rupesi pukemaan vaatteita päälleen, kaikkien tarkkaavaisesti seuratessa hänen liikkeitään ja arvellessa mihin toimeen hän näin aikaisin aikoi ryhtyä.

Vihdoin viimein hän oli pukeutunut ja asteli sitte hitaasti -- sillä hänen ruhjotut jäsenensä eivät sallineet kiivasta käyntiä -- talliin päin, minne kaikki häntä seurasivat; ja tultuaan harmonsa luo, syleili hän tätä ja virkkoi kyynelsilmin ja väräjävin äänin: "Tule tänne, rakas ystäväni ja uskollinen toverini, joka aina olet jakanut kanssani vaivoja ja vastuksia! Niin kauvan kuin olimme yhdessä eikä minulla muita ajatuksia ollut kuin sinun hoitosi ja syöttämisesi, olin iloinen ja tyytyväinen. Mutta kun sinut jätin ja kiipesin kunnianhimon ja ylpeyden torniin, on minulla ollut vain surua ja ikävää." Näin puhellen hän satuloi aasinsa ja nousi vaivoin ja ähkien sen selkään; sitte hän lausui tohtori Pedro Reziolle, hovimestarille, sihteerille ja kaikille läsnäoleville: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat, avatkaa mulle portti ja antakaa minun palata vanhaan vapauteeni; sallikaa minun etsiä entinen elämäni, jotta voisin ylösnousta nykyisestä kuolleesta elämästäni. En ole lainkaan luotu kuvernööriksi enkä puolustamaan saaria vihollisia vastaan. Paremmin ymmärrän viljellä maata ja hoitaa ja koota viinirypäleitä kuin säätää lakeja ja puolustaa maakuntia. Pyhä Pietari viihtyy hyvin Roomassa; tarkotan että jokainen suutari pysyköön lestissään. Paremmin sopii sirppi käteeni kuin maaherran valtikka, ja mieluummin syön itseni kylläiseksi maalaisesta vihannessopasta kuin näännyn nälkään jonkun riitaisan tohtorin valvonnan alaisena. Makaan kernaammin kesällä tammen varjossa ja talvella kääriydyn lammasnahkaturkkiini, kunhan vain saan olla vapaudessa, kuin että vallanorjana ollen rypisin hienoissa Hollannin liinalakanoissa ja pukisin itseni soopelinnahkavaippoihin. Vielä kerran, hyvät herrat, jääkäät hyvästi ja sanokaa puolestani armolliselle herttualle, että alastonna synnyin maailmaan ja alaston edelleenkin olen; en ole kadottanut mitään enkä liikaakaan omista; tarkotan että pennitönnä astuin maaherran virkaan ja pennitönnä sen jätän, aivan päinvastoin kuin muiden maaherrojen tapa on. Astukaa nyt syrjään ja antakaa minun mennä, jotta saan laastaroida kaikki kuhmuni, sillä luulenpa ettei ruumiissani ole yhtään ehjää luusirua; sen hyvän tekivät viimeöiset viholliset minulle."