Part 12

Tämä meteli sitte äkkiä lakkasi, ja muuan paholaiseksi puettu airut ratsasti esiin muun joukon edellä törähyttäen torveensa selkäpiitä karmivalla tavalla. "Hei, airut", huusi herttua, "ken olette ja mitä tahdotte, ja mitä joukkueita sieltä metsästä tulee?" -- "Olen paholainen", vastasi airut kammottavalla äänellä, "ja etsin ritari don Quijote de la Manchaa; joukot takanani ovat kuusi parvea loitsijoita, jotka kulettavat mukanaan Toboson ihanaa Dulcineaa juhlavaunuilla. Häntä seuraa kuuluisa tietäjä Merlin, joka tahtoo ilmaista ritarille keinoja vangitun neidon lumouksesta vapauttamiseksi." -- "Jos olette paholainen kuten sanotte", sanoi herttua, "niin pitäisi teidän tuntea ritari, sillä hän seisoo edessänne." -- "No kautta taivaan ja sieluni autuuden, sitä en ollenkaan ole huomannut", vastasi paholainen, "sillä päässäni pyörii niin monenkaltaisia asioita, että unohdin niistä tärkeimmän." -- "Hei, totta tosiaan!" huudahti Sancho, "tuo paholainen näyttää olevan kelpo mies ja hyvä kristitty, sillä jollei hän uskoisi mitään, ei hän olisi vannonut sillä tapaa; kunnon ihmisiä löytyvän näyttää siis kaikkialla, yksinpä manalassakin." Samassa kääntyi paholainen, yhä nousematta ratsultaan, don Quijoten puoleen ja sanoi, tätä jäykästi tähystäen: "Minut on vastaasi, oi Surullisen hahmon ritari, lähettänyt suuri tietäjä Merlin sillä viestillä, että odottaisit tässä paikassa kunnes hän tuo silmiesi eteen Toboson Dulcinean, jonka vapauttamiseksi lumouksesta hän tietää keinoja. Tämä on lähettilästoimeni tarkotus, ja sen suoritettuani minä nyt lähden takasin, sillä minulla ei ole aikaa viipyä. Olkoot minun kaltaiseni henget aina seuranasi, mutta hyvät enkelit näitten korkeasukuisten henkilöiden seurana." Näin sanoen hän vielä kerran törähytti kaameasti torveensa ja katosi tiehensä enempää vastausta odottamatta.

Metsästäjien hämmästys oli suurempi kuin konsanaan; varsinkin olivat don Quijote ja Sancho ymmällä eivätkä tienneet mitä ajatella. -- "Aijotteko siis odottaa heitä, herra ritari?" kysyi herttua. -- "Miksikäs ei?" vastasi don Quijote; "odotan tässä rohkein mielin, vaikka koko manala hyökkäisi kimppuuni." -- "Mitä minuun tulee, niin jos vielä moinen lempolainen tulee toitottamaan korvani lukkoon, puikin sukkelasti matkoihini", virkkoi Sancho.

Tällä välin oli pimeä yö jo tullut, ja lukemattomia valoja alkoi pilkottaa kuin virvatulia metsässä; sitte kuului raskaitten vaununpyöräin kumeata kolinaa, joka olisi voinut ajaa väijyvät karhut ja sudetkin pakosalle. Tähän meluun yhtyi toinen, joka kuulosti vielä hirvittävämmältä. Seurueesta tuntui kuin eri haaroilla olisi käyty tuimia kahakoita; yhdeltä taholta kuului kovaa tykeillä ampumista, toisaalta musketinpauketta; ja sotijain huudot ja pakanallinen musiikki tuntuivat yhä lähenevän. Kaikki tämä kuulosti niin kamalalta, että yksin don Quijotenkin täytyi koota koko rohkeutensa jottei tykkänään masentuisi. Sanchon mielenmaltista ei ollut merkkiäkään jälellä; hän vaipui uikuttaen herttuattaren jalkoihin ja saatiin vain vaivoin virkoamaan. Tämä tapahtui juuri ensimmäisen vaunun lähetessä kovalla kuminalla. Sitä veti neljä hidasta härkää, kaikki peitetyt mustilla loimilla, ja oli se kussakin kulmassa varustettu palavalla pihkatuohuksella; vaunujen korotetussa takaosassa oli jonkinmoinen valtaistuin, jolla istui kunnianarvoinen äijä, pitkä parta valkea kuin lumi. Hän oli puettu mustaan levättiin. Kuskipaikalla istui kaksi kamalan näköistä paholaista, hekin kokonaan mustiin puetut ja niin hirvittävät katsella että Sancho sulki silmänsä, jottei hänen tarvinnut nähdä heitä. Kun nämä kalman vaunut olivat saapuneet herttuan eteen, kohosi vanhus istuimeltaan ja lausui kovalla äänellä: "Minä olen viisas tietäjä Lirgandeo", jonka jälkeen vaunut vierivät edelleen. Sitä seurasivat yhtäläiset ajopelit, joilla istui samalla tapaa puettu ukko. Kohdalle tultuaan tämä huusi: "Minä olen viisas tietäjä Alquif, tuntemattoman Urgandan hyvä ystävä". Sitte tulivat kolmannet vaunut, mutta niillä istuva mies oli julman ja hirveän näköinen; hän huusi raa'alla äänellä: "Olen loitsija Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko hänen sukunsa verivihollinen".

Kun kaikki kolme vaunua oli vyörynyt ohitse ja niiden pyöräin kaamea räminä hiljentynyt, saatiin kuulla mitä ihaninta ja sopusointuisinta soitantoa. Neljättä vaunua veti kuusi valkoista muulia, ja kullakin ratsasti valkoisiin puettu katumuksentekijä, iso palava vahatuohus kädessään. Nämä vaunut olivat kaksi jollei kolmekin kertaa edellisiä isommat, ja laidoilla istui vielä kaksitoista muuta katujaa, hekin tuohuksilla varustetut. Perimmäisenä oli koroke, jolla istui valkoiseen hopeaharsoon ja kiiltäviin helyihin puettu neitonen, jonka näkö vallan huikaisi katsojia. Hänen kasvojaan peitti hieno silkkihuntu, joka ei estänyt näkemästä ihmeen kauniita, nuorekkaita kasvoja. Hänen vierellään istui toinen olento, tykkänään puettu mustaan vaippaan ja kasvoilla musta naamari. Vaunujen tultua herttuaparin ja don Quijoten kohdalle lakkasi niiltä kuulunut soitanto, ja mustaan vaippaan puettu haamu avasi viittansa ja poisti naamarin kasvoiltaan, jolloin kauhistuneet katsojat näkivät luurankomies Kuoleman itsensä ilmi elävänä edessään. Tämä rupesi hitaasti ja kankeasti puhumaan:

"Minä olen viisas velho Merlin, jonka isäksi pahansuopainen panettelu mainitsee pahuuden päähengen itsensä, mikä kuitenkaan ei ole totta. Olen etevin salataitojen harjottajista ja mestari Zoroasterin viisaudessa. Eivät edes vaeltavien ritarienkaan urotyöt ole voineet minun tekojani himmentää. Velhoja mainitaan aina julmiksi ja viekkaiksi, mutta minun sydämmeni on hellä ja ystävällinen ja janoaa vain tilaisuutta hyväntekemiseen.

"Syvälle manalan synkkään piiriin, missä aikaani kulutan viisailla tutkimuksilla, kuulin verrattoman kauniin Toboson Dulcinean valitushuokaukset.

"Otin selvää hänen onnettomasta kohtalostaan, miten hän ylhäisestä prinsessasta oli muutettu halvan talonpoikaistytön hahmoon; ja minun sydämmeni täyttyi syvällä säälillä. Puin henkeni tähän kuoleman hahmoon ja tulen nyt tuomaan pelastuskeinoa tuota inhaa turmaa varten.

"Oi, sinä ritariston kukka ja kaunistus, joka pehmeätä vuodetta kammoen nukut yösi kedoilla ja metsissä, sinä verraton sankari don Quijote, la Manchan loisto ja koko Espanjan tähti, kuules minkä keinon esitän:

"Jotta kauneuden kuningatar Dulcinea del Toboso voisi palata vanhaan hahmoonsa tarvitaan vain, että oivallinen asemiehesi Sancho antaa omaan selkäänsä kolmetuhatta ja kolmesataa raipaniskua, niin voimakkaita että todellinen tuska ja kipu seuraa. Tämä on viisaiden tietäjäin päätös, jota ilmaisemaan nyt olen tullut."

"Kuulkaappas veitikkata'" huudahti Sancho; "mitä lempoa mies tarkottaakaan tuolla päättömällä puheellaan lumouksen purkamisesta? Minunko nahkani muka siinä pitäisi leikkiin joutua! Oh, kirottua, jollei armollinen herra Merlin keksi parempaa keinoa neiti Dulcinean lumouksen murtamiseksi, niin menköön tämä fröökinä lumottuna suoraa päätä toiseen maailmaan!" -- "Totta tosiaan, sinä herra hirtehinen", huudahti don Quijote, "sinä vietävän moukka, minä sidon sinut puuhun kiini ja annan sulle omakätisesti ei vain kolmetuhatta ja kolmesataa, vaan kuusituhatta ja kuusi sataa iskua, ja niin tuntuvasti että tunnet niiden kirveltävän kaiken ikäsi! Elä mutise enää vastaan, jollet tahdo että annan ne sinulle nyt heti paikalla." -- "Ei niin, ei niin", sanoi Merlin, "vaan aseenkantajan on vapaaehtoisesti itse annettava itselleen iskut ja niin pitkän ajan kuluessa kuin itse haluaa. Hän saa anteeksi puolet määrästä, jos sallii jonkun toisen piestä itseään, vaikka se tapahtuisi hieman kovakätisestikin." -- "Ei omalla kädelläni eikä toisen kädellä, ei kovasti eikä lievästi!" kiukuitsi Sancho. "Minäkö olen siittänyt neiti Dulcinean maailmaan, että minun pitäisi vapauttaa hänet lumouksestaan? Miksi armollinen herra don Quijote ei pieksä itseään? Hänen asiansahan se on, joka alinomaa kutsuu neitiä elämänsä valoksi, sieluksi ja huviksi; hänen asiansa on keksiä ja koetella kaikkia keinoja mitä hyväkseen näkee lumouksen poistamiseksi. Mutta miksi piestä minua, jolla ei asiassa ole mitään osaa?"

Sancho ei vielä ollut päättänyt puolustuspuhettaan, kun lumottu neito nousi valtaistuimeltaan, riisti hunnun kasvoiltaan ja näytti koko ihmeellisen kauneutensa. Hän puhutteli Sanchoa vihaisesti ja katkerasti: "Oi, sinä onneton aseenkantaja, sinä pelkuri ja kanansydän! Jos sinua käskettäisiin, sen vetelys, heittäytymään alas korkeasta tornista, tai syömään sammakoita, käärmeitä tai jotain muuta senkaltaista, niin silloin ei kävisi ihmetteleminen vaikka osottaisitkin vastahakoisuutta; mutta että sinua pelottaa nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, jonka verran jokainen orpokoulun poika saa kuukaudessa, -- sen pitäisi saada sinut menehtymään häpeästä ja pöyristyttämään sinua vastaan kaikki hellätuntoiset sydämmet kaikkina aikoina. Käännä, ihmispeto, käännä huuhkajansilmäsi katselemaan minun tähtisilmieni loistavaa kirkkautta, niin näet niiden vuodattavan kyynelvirtoja toisensa perästä, jotka kylvävät vakoja kukoistaville poskilleni. Anna taivuttaa mieltäsi, inhottava ihminen, nähdessäsi minun ikäiseni prinsessan kuluttavan elonsa päivät kehnon talonpoikaisnaasikan muodossani, vaikka nyt sinulle ilmestynkin oikeassa muodossani suuren Merlinin hyvänsuopaisuudesta, joka toivoo kyynelieni sulattavan kivikovan sydämmesi. Tottele, tottele nyt vihdoinkin; ja jollet huomaa tilaani kyllin kurjaksi ja surkuteltavaksi, niin sääli edes tätä ritariparkaa, joka nääntyy ikävästä, tätä hyvää isäntääsi, joka sinua niin hellästi rakastaa ja on kuolla kärsimättömyydestä odotellessaan vastaustasi."

"Totta tosiaan", sanoi herttua Sancholle, "nyt menette jo liian pitkälle, ystäväiseni. Teidän on suostuttava, tai sitte sanottava jäähyväiset unelmillenne maaherrakunnasta. Olisi todella omituista jos antaisin saarelaiseni julman ja tunnottoman kuvernöörin hallittavaksi, jonka mieltä ei hätäytyneiden naisten kyyneleet eivätkä viisaitten tietäjien neuvot voi taivuttaa. Vielä kerran sanon, että jollette ruoski tai ruoskita itseänne, niin ette pääse kuvernööriksi." -- "Armollinen herra", rukoili Sancho, "ettekö edes voisi myöntää minulle paria päivää ajatusaikaa?" -- "Ei lainkaan", sanoi Merlin, "tämä asia on nyt heti paikalla ratkaistava, muuten pysyy Dulcinea talonpoikaistyttönä odotellen siksi kun määrätty luku iskuja on suoritettu." -- "Hei, rohkeutta vain, Sancho poikaseni", sanoi herttuatar; "teidän on paremmin osotettava kiitollisuutta herraanne kohtaan, jonka leipää olette syönyt ja jota me kaikki kunnioitamme hänen hyvien ominaisuuksiensa ja suurten urhotekojensa vuoksi. Mokomia vaivaisia iskuja pitää halveksia, ne ovat vain paholaisen asettamia loukkauskiviä, jotka on voitettava. Pelkoa tuntevat vain raukat, mutta urhea mies ei pidä mitään vaikeana."

Kun tietäjä Merlin vielä uudelleen koki taivuttaa Sanchoa määrättyyn tehtävään, selittäen sen olevan terveellisen sekä sielulle että ruumiille -- sielulle sen vuoksi, että siten hän sai suorittaa armeliaisuuden työn, ja ruumiille, syystä että Sancho oli liian verevä ja lihava ja tarvitsi siis hiukan suoneniskua -- vastasi aseenkantaja viimein: "Ah, eipä tule lääkäreistä maailmassa puutetta, kun noidatkin rupeavat lääkäreiksi! Mutta kun kaikki jankuttavat yhtä ja samaa, vaikka minä puolestani en näe siitä mitään hyötyä lähtevän, niin suostun antamaan itselleni nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, kuitenkin sillä ehdolla, että saan antaa ne milloin ja missä itseäni vain haluttaa, ettei siis ajasta ja päivämäärästä mitään määrätä; siinä tapauksessa koetan pitää kiirettä, jotta ihmiskunta pääsee nauttimaan neiti Dulcinean ihanuudesta, koska hän todella näyttää olevan kaunis, vaikken sitä uskonut. Ehtona olkoon kaupassa myös, ettei minun tarvitse piestä itseäni niin tuimaan että veri vuotaa; ja että jos joku lyönti menee sivu selkäni, se kuitenkin otetaan lukuun. Ja vielä, että jos sattuisin erehtymään laskuissani, niin herra Merlin, joka on kaikkitietävä, pitää huolta siitä ja ilmottaa minulle, puuttuuko vielä monta vai onko tullut liikaa." -- "Liika lyönneistä ei tarvitse pitää lukua", sanoi tietäjä, "sillä kun määrätty luku on tullut täyteen, niin on neiti Dulcinea silloin irti lumouksesta ja on silloin kiitollisena tuleva palkitsemaan kelpo Sanchoa hänen uhrautuvaisuudestaan. Elkää siis huolehtiko ollenkaan liika- tai vajaa määrästä, ja mitä minuun tulee, niin taivas varjelkoon minua milloinkaan pettämästä ketään ihmistä hiuskarvankaan vertaa." -- "Siinä tapauksessa", sanoi Sancho, "tyydyn kärsivällisesti kovaan kohtalooni; minussa on kyllä miestä tekemään mieliksi muillekin. No niin, hyvät herrat, suostun selkäsaunaan niillä ehdoilla kuin mainitsin."

Sanchon lausuttua päättävän sanan alkoi soitanto jälleen ja tykeillä ammuttiin ja don Quijote halasi ja suuteli urheata asemiestään. Herttua ja herttuatar ynnä muut seurueen jäsenet osottivat rajatonta tyytyväisyyttään asian onnellisen ratkaisun johdosta, jonka jälkeen vaunut taas lähtivät liikkeelle, jolloin ihana Dulcinea nyykäytti päätään herttua parille ja kumarsi syvään jalomieliselle vapauttajalleen.

Tällä välin alkoi hymyilevä aamurusko kullata vuortenhuippuja, ja herttuapari palasi ylen tyytyväisenä metsästykseensä ja vehkeensä onnistumiseen linnaansa, päättäen vielä jatkaa näitä leikkejä, jotka heitä niin suuresti viehättivät.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Sancho maaherrakunnassaan ja mitä hän siellä toimitti.

Urhea asemies tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja rukoili hartaasti lykkäämään selkäsaunaa toistaiseksi, sillä hän oli toivonut heti päästä lähtemään lääniinsä. Hänen valituksensa kävivät niin kiihkeiksi ja rasittaviksi, että hänelle päätettiin antaa paikalla maaherran arvo. Hän teki useita ilmahyppyjä kuullessaan tämän iloisen uutisen ja lähti herransa ja mestarinsa puheille oppimaan tältä hallitsemisen vaikeaa taitoa.

Päivälliseltä noustuaan don Quijote kirjoitti Sancholle useita tärkeitä ohjeita, käskien tämän niitä huolellisesti säilyttämään ja luetuttamaan itselleen milloin halusi. Mutta heti paperin käsiinsä saatuaan Sancho sattumalta pudotti sen lattialle, jolta joku hovilainen sen löysi ja vei herttuaparille, joka ei voinut kyllikseen ihmetellä ritarin älykkäisyyttä ja hulluutta. Leikkiä jatkaakseen he lähettivät Sanchon matkaan ison seurueen kera. Viimeksimainittua johti herttuan hovimestari, joka oli aika koiranleuka ja ennen kerrottujen vehkeiden pääasiallinen keksijä.

Sancho lähtikin viimein tärkeälle matkalleen, paljon väen seuraamana, puettuna siviilivirkamiehen pukuun, jonka päällä oli avara kellanruskea kamlottikauhtana ja päässään lakki samasta kankaasta, sekä ratsastaen lyhyillä jalustimilla varustetulla muulilla. Herttuan käskystä talutettiin hänen takanaan hänen omaa aasiaan, joka oli saanut ihkasen uuden loimen ja runsaasti koreita silkkitupsuja; tavan takaa Sancho katsahtikin rakkaaseen harmoonsa ja oli niin tyytyväinen sen seuraan, ettei olisi vaihtanut osaansa Saksan keisarinkaan kanssa. Ottaessaan jäähyväisiä herttualta ja herttuattarelta suuteli hän heidän käsiään sekä syleili surumielin herransa polvia, joka kyyneleet silmissä antoi hänelle siunauksensa.

Jonkun aikaa kulettuaan mainio maaherramme saapui seurueineen erääseen pieneen kaupunkiin, jossa oli noin tuhatkunta asukasta ja joka oli paraita herttuan alueella. Hänelle uskoteltiin että se oli Baratarian saari; joko sitte kaupungin nimi oli Baratorio tai oli se vihjaus, että maaherruus oli hänelle annettu vain pilanpäiten.[10] Seurueen tultua kaupungin portille (kaupunki oli nimittäin varustettu ympärysmuurilla) saapuivat asukkaat vastaan kirkonkellojen juhlallisesti soidessa ja osottivat yleistä mielihyvää ja kunnioitusta uudelle maaherralleen; he veivät hänet joukolla pääkirkkoon, jossa jumalanpalveluksen päätyttyä hänelle hullunkurisilla juhlamenoilla ojennettiin kaupungin avaimet ja hänet tunnustettiin Baratarian saaren elinkautiseksi kuvernööriksi. Uuden maanisän puku, pitkä parta ja hänen pieni paksu vartalonsa herättivät hämmästystä ei vain kaikissa niissä, jotka eivät tunteneet jutun oikeaa juonta, vaan myöskin niissä, jotka siitä olivat perillä. Kirkosta hänet saatettiin tuomiosaliin, missä herttuan hovimestari lausui hänelle: "Tällä saarella, herra kuvernööri, on ikimuistoisista ajoista ollut tapana, että jokaisen uuden maaherran on vastattava johonkin vaikeaan kysymykseen, jotta asukkaat saavat käsityksen hänen älystään ja sen mukaan joko riemuitsevat tai murehtivat hänen tänne tulostaan."

Hovimestarin näin puhuessa Sancho huvikseen katseli muuatta isoilla kirjaimilla täytettyä taulua, joka oli ripustettu hänen istuimensa vastapäätä; ja koska hän ei osannut lukea, kysyi hän mitä tuo 'maalaus' esitti. "Teidän armonne", hänelle vastattiin, "siihen on merkitty päivä, jolloin saavuitte tänne, ja kuuluu kirjoitus muuten: _Tänä päivänä, sitä ja sitä kuuta, sinä ja sinä vuonna, otti hänen ylhäisyytensä don Sancho Pansa käsiinsä tämän saaren hallinnon; hoitakoon hän sitä onnella monta monituista vuotta_!" -- "Ketä kutsutte Sancho Pansaksi?" -- "Tietysti teidän armoanne, korkea herra", vastasi hovimestari, "sillä tälle saarelle ei koskaan ole saapunut ketään muuta Sancho Pansaa kuin se, joka nyt istuu tuomarinistuimella." -- "Sittepä ilmotan teille, ystäväiseni", sanoi Sancho Pansa, "ettei minulla ole mitään don'ia nimeni edessä eikä kellään toisellakaan suvussamme; nimeni on yksinkertaisesti vain Sancho Pansa, Pansa oli isäni ja isoisäni ja kaikkien muidenkin esi-isäini nimi, ilman mitään don'ia tai muuta koristusta. Luulen muuten tällä saarella löytyvän don-herroja enemmän kuin rannalla piikiviä. Mutta kärsivällisyyttä vain; jos valtani kestää edes joitakuita päiviä, niin vannonpa että perkaan pois kaikki sellaiset don-herrat, jotka minua kiusaavat pahemmin kuin mikään hyttysparvi. Mutta siitä sittemmin; nyt kysy multa mitä vain mielit, herra hovimestari, minä vastaan siihen miten parhaiten taidan, välittämättä siitä murehuttaako se kansaa vaiko ilahuttaa."

Silloin astui kaksi miestä maaherran eteen, toinen talonpoikaisen näköinen, toinen taasen tunnettiin räätäliksi sakseista, joita piti kädessään. "Herra kuvernööri", sanoi räätäli, "tulemme tämän talonpojan kera armonne eteen seuraavassa asiassa: Tämä kelpo mies tuli tänään työhuoneeseeni -- olen nimittäin kaikkien läsnäolevain herrojen luvalla ulosoppinut räätälimestari -- ja työnsi mulle palan kangasta kouraan, kysyen oliko siinä tarpeeksi ainetta päähineeksi. Minä laskin palasen suuruuden ja vastasin myöntävästi. Hän nähtävästi epäili, kuten silloin epäilin, ja epäilinkin oikein, että minä varastaisin häneltä osan kangasta, sillä niin sellaiset ilkeäluontoiset ihmiset aina ajattelevat meistä räätäleistä; ja todella hän kysyikin minulta, riittikö kankaassa kahteen päähineeseen. Arvasin miehen ajatuksen ja vastasin taaskin myöntävästi. Niin hän sitte tinki tinkimistään, kunnes tulimme viiteen päähineeseen. Vastasin myöntävästi aina tähän saakka. Nyt hän on tullut hakemaan päähineitään, minä annan ne hänelle, mutta hän ei tahdo maksaa työpalkkaa, vaan vaatii minun vielä maksamaan kankaan tai antamaan sen hänelle takasin."

"Onko kaikki niinkuin räätäli on kertonut?" kysyi Sancho talonpojalta. -- "Kyllä, teidän armonne", vastasi tämä; "mutta käskekää hänen näyttämään valmistamansa päähineet." -- "Oh, kernaasti", sanoi räätäli. Samalla hän veti povestaan esiin ja näytti sormiensa päissä viisi pienoispäähinettä sanoen: "Kas tässä on päähineet, jotka tuo kunnon mies minulta tilasi; ja taivas ja omatuntoni todistavat, että täsmällisesti käytin niihin koko kankaan, tutkikoot vain lautamiehet työni laadun." Koko oikeusyleisö purskahti nauramaan niin hyvin kääpiöpäähineelle kuin riitajutun outoudelle. Mutta Sancho julisti, hetken aikaa mietittyään, seuraavan päätöksen: "Minusta ei tämä juttu tunnu kannattavan pitkää tuumailemista; minä määrään räätälin menettämään työpalkkansa ja talonpojan kankaansa ja päähineet annettavaksi vangeille, ja sillä hyvä!" Kaikki läsnäolijat nauroivat nyt päätökselle, joka pantiinkin toimeen.

Sitte astui esiin kaksi vanhusta, toinen nojautuen paksuun keppiin. Kantaja heistä sanoi Sancholle: "Armollinen herra, joku aika sitte lainasin tälle miehelle kymmenen kultarahaa hänen kovaan tarpeeseensa, ehdolla että hän ensi vaatimallani maksaisi velkansa. Useita päiviä armahdin häntä, jottei hän joutuisi uuteen pulaan; mutta kun näin ettei hän ajatellutkaan maksaa rahojani takasin vaadin niitä häneltä useaan kertaan. Vaan hän ei ainoastaan ole maksamatta minulle velkaansa, vaan vieläpä julkeaa kieltää sen, tahi sanoo etten ollenkaan ole vaatinut sitä takasin, tahikka että jos sen olen tehnyt, on jo suorittanut velkansa. Minulla ei ole yhtään todistajaa ja sen vuoksi pyydän teidän armoanne vannottamaan häntä; jos hän vannoo puheensa oikeaksi niin annan rahat hänelle lahjaksi Jumalan ja oikeussalin läsnäollessa." -- "Mitäs teillä tähän on sanottavaa, ukkoseni?" kysyi Sancho toiselta vanhukselta. -- "Armollinen herra", äijä vastasi, "myönnän kyllä saaneeni häneltä lainaksi kymmenen kultarahaa ja myöskin että hän on niitä vaatinut takasin, ja koska hän vaatii minua valalle, olen valmis vannomaan maksaneeni kunnolla koko velan." Kuvernööri käski hänen nostamaan kätensä tehdäkseen valan, ja ukko antoi keppinsä toiselle, niinkuin se olisi hänelle ollut tiellä, pani sitte kätensä ristille, kuten Espanjassa oli tapa, ja lausui: "Tunnustan saaneeni lainaksi kymmenen kultarahaa, mutta vannon antaneeni ne takasin tälle miehelle hänen omiin käsiinsä, ja että hän vain vaatii tavan takaa niitä uudelleen, koska ei muista maksua tapahtuneen." Suuri maaherra kysyi oliko kantajalla tähän mitään sanottavaa, ja tämä myönsi, että koska toinen oli maksunsa valalla vakuuttanut ja koska hän tunsi vastaajan tunnolliseksi kristityksi, niin oli hän, kantaja, mahdollisesti unohtanut asian eikä siis vaatinut vastaajalta enää rahojaan. Toinen otti keppinsä ja liikkasi joutuisasti ulos salista.

Nähdessään miehen mitään puhumatta lähtevän tiehensä ja toisen kärsivällisesti tyytyvän kohtaloonsa vaipui Sancho syviin mietteisiin, pää rinnalle painuneena ja sormi nenälle nostettuna; sitte hän äkkiä kohotti päänsä ja käski tuomaan ukon takasin oikeussaliin. Ukko löytyikin ja tuotiin sisään. "Anna tänne keppisi", komensi Sancho, "minä sitä hiukan tarvitsen." -- "Kas tässä, teidän armonne", sanoi äijä. Sancho ojensi kepin kantajalle lausuen: "Siinä, ukkoseni, saat maksusi". -- "Mitä tarkotatte, armollinen herra?" huudahti miesparka; "onko tämä keppi kymmenen kultarahan arvoinen?" -- "On kyllä", vastasi kuvernööri, "on varmastikin, tai olen minä suurin pöllöpää kristikunnassa; mutta tahdonpa näyttää että minulla on päätä hallitsemaan vaikka kymmentä kuningaskuntaa. Särettäköön keppi!" Niin tehtiin, ja sisästä vierähti silloin esiin kymmenen kultarahaa. Kaikki töllistelivät armollista herraa kuin mitäkin uutta Salomoa ja kyselivät miten hän tiesi rahojen olevan keppiin kätkettyinä. "Siitä sen arvasin", vastasi Sancho, "että vastaaja vannoissaan ilman mitään tarvetta laski keppinsä kantajan käsiin ja sitte sieppasi sen kiireesti takasin." Vanhukset menivät tiehensä, toinen tyytyväisenä, toinen häpeissään; eikä kukaan läsnäolijoista oikein tiennyt oliko uusi kuvernööri pähkähullu vai rikkiviisas.