Part 1

ÄLYKKÄÄN RITARIN DON QUIJOTE DE LA MANCHAN ELÄMÄNVAIHEET

Kirj.

Miguel de Cervantes Saavedra

Suom. lyhennetystä ransk. pain. O. A. Joutsen

Sarja: Taruaarre 2.

WSOY, Porvoo, 1905.

ENSIMÄINEN LUKU

joka esittää meille kuuluisan ritarin Don Quijote de la Manchan jokapäiväisessä ympäristössään ja mielitoimissaan.

Eräässä la Mancha-nimisessä Espanjan kolkassa eli joku aika sitten aatelismies sitä lajia, jotka voivat omakseen kutsua vain nirhateräisen peitsen, vankan rautapaidan, laihan ratsun ja pari metsäkoiraa. Päivälliseksi palanen lintupaistia, useammin härän- kuin lampaanlihasta valmistettua, sen tähteet uudestaan lämmitettyinä illalliseksi, perjantaisin hernerokka, lauvantaisin munapaisti ja jokunen kyyhkynen sunnuntaisin riittivät jo kuluttamaan kolme neljännestä hänen vuosituloistaan. Loput menivät vaatetukseen, johon juhlapäivinä kuului hieno verkatakki, samettihousut ja samasta kankaasta neulotut kengät; arkipuku oli oivallisesta kotikutoisesta kankaasta. Hänellä oli seuranaan taloudenhoitajattaren tapainen impi, joka oman puheensa mukaan oli hiukan yli neljänkymmenen, sekä veljentytär, joka ei vielä ollut kahtakaankymmentä täyttänyt; sitäpaitsi miespalvelija, joka suoritti kotiaskareet ja peltotyöt, hoiti tallia ja pilkkoi puut. Iältään aatelismiehemme oli viidenkymmenen korvilla. Hänen vartalonsa oli roteva ja voimakas, vaikka rutikuiva ja laiha, kasvot samaten kapeat ja laihat. Muuten oli hän aina aikaisin ylhäällä ja rakasti intohimoisesti metsästystä. Joku on väittänyt hänen nimensä olleen Quijano; mutta se ei meitä suurin liikuta, koska kertomuksessamme tulemme sen oikein mainitsemaan.

Joutilaina hetkinään (jotka vuoden päivistä käsittivät vähintäin kolme neljättä osaa) aatelismiehemme huvittelihe lukemalla ritariromaaneja; mutta niitäpä hän tutkikin niin hartaasti, että vallan unohti metsästyksen ja tilansa hoitamisen. Kerrotaanpa hänen lukuinnossaan myyneen tilastaan maapalasen toisensa perästä, jotta voisi ostaa lisää romaaneja, joita hänelle viimein karttui tuvan täysi.

Sanalla sanoen kelpo aatelismiehemme syventyi niin suuressa määrässä lukuunsa, että hän siinä vietti päivänsä ja yönsä; ja tästä loppumattomasta lukemisesta ja yövalvonnasta oli luonnollisena seurauksena, että hänen aivonsa peräti pehmenivät ja hän kadotti kaiken arvostelukyvyn. Hänen mielikuvituksensa täyttyi romaaneista ahmituilla taikajutuilla, tappeluilla, kaksintaisteluilla, haavoituksilla, rakkausseikkailuilla, lemmenkaiholla ja kaikenlaisilla hullutuksilla, joiden todenperäisyyttä hän ei ensinkään epäillyt. Hän myönsi kyllä Cid Ruy Diazin olleen kelpo ritarin, vaan ettei tämä kuitenkaan vetänyt vertoja Tulisen miekan ritarille, joka yhdellä ainoalla iskulla oli sivaltanut kaksi hirmuisen suurta jättiläistä keskeltä halki. Bernhard Carpiolainen oli myöskin väkevä sankari, koska oli Roncesvalin laaksossa voittanut loihditun Rolandin käyttämällä hyväkseen Herkuleen esimerkkiä, joka käsivarsiensa välissä oli musertanut kuoliaaksi Antaios-jättiläisen, mannun mahtavan pojan. Hän puhui myös suosiollisesti Morgan-jätistä, joka vaikka kuuluikin jättiläisten ilkivaltaiseen ja röyhkeään rotuun, pysyi kuitenkin siivona ja sovinnollisena. Muttei kenkään saavuttanut hänen ihailuaan siinä määrässä kuin Rinaldo Montalbanolainen, varsinkin kun hän näki tämän lähtevän linnastaan ja kukistavan kaikki mikä tielleen sattui, tai kun hän Barbarian maasta ryösti Muhametin kuvapatsaan, jonka historia tietää olleen puhtaasta kullasta. Lukiessaan kavaltaja Ganelonista hän olisi kernaasti poisantanut emännöitsijänsä, vieläpä veljentyttärensäkin, jos olisi saanut antaa hänelle sata potkua sydänalaan.

Viimein, kun hänen järkensä oli jo vallan sekasin, sai hän niin hullun päähänpiston kuin konsanaan mielipuolen aivoissa on kummitellut. Hän kuvitteli nimittäin valtion edun ja oman maineensa vaativan, että hän vaeltavana ritarina lähtisi maailmaan etsimään seikkailuja, kostamaan kaikenlaisia vääryyksiä ja antautumaan alttiiksi monenlaisiin vaaroihin, joista sitte niittäisi kuolematonta kunniaa. Miesparka näki unelmissaan jo valloittaneensa kuningaskruunuja, ja vähin voittosaalis, mihin hän voisi tyytyä, oli Trapezuntin valtaistuin. Näitten koreain kuvittelujen hurmaamana hän ei enää ajatellutkaan muuta kuin heti lähteä valloittamaan tulisen kaipauksensa esineitä.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli etsiä käsiin esi-isänsä ruostuneet aseet, jotka tähän asti olivat viruneet jossakin tomuisessa loukossa. Hän puhdisti ja kiillotti niitä niin hyvin kuin taisi; mutta nähtyään ettei rautalakista ollut enää muuta jälellä kuin silmäverho, valmisti hän taitavasti puuttuvat osat pahvista, niin että hänellä pian oli kädessään ainakin kypäriltä näyttävä esine. Sitte oli koeteltava kestikö se miekaniskua; mutta jo ensi iskusta meni tuo kokonaisen viikon uutteran työn hedelmä vallan mäsäksi. Tällainen heikkous väkevän käden edessä ei häntä ollenkaan miellyttänyt, kun oli kysymys omasta turva-aseesta, ja korvatakseen vahinkonsa kävi hän uudella innolla työhön. Tällä kertaa hän vahvisti tekelettään hienoilla rautalangoilla, jotka kiinnitti kypärin sisäpuolelle; ja huolimatta enää ryhtyä vaaralliseen kokeiluun, piti hän kättensä työtä kyllin vankkana ja kelvollisena suojelusaseena.

Sitte johtui hänen ajatuksensa ratsuunsa; ja vaikka tämä elukka parka oli vain luuta ja nahkaa, näytti se hänestä olevan niin hyvässä kunnossa, ettei olisi vaihtanut sitä Aleksanterin Bukefaloon eikä Cidin Babiecaan. Häneltä meni neljä päivää kyllin komean nimen keksimiseen sille, sillä mahdotonta oli, että niin mainion ritarin ratsulla olisi mikään tavallinen nimi. Pitkät päivät mietittyään, valittuaan, hylättyään ja arvosteltuaan hän viimein umpimähkään nimitti ratsunsa _Rosinanteksi_,[1] mikä nimi hänen mielestään oli kyllin komea, merkitsevä ja arvokas maailman ensimmäiselle hevoselle.

Annettuaan hevoselleen niin kauniin nimen johtui hän myöskin miettimään nimeä itselleen; ja jälleen viikon päivät sinne tänne tuumailtuaan hän päätti kutsua itseään _don Quijoteksi_. Mutta muistellessaan miten mahtava Amadis ei ollut tyytynyt ainoastaan omaan nimeensä, vaan oli tahtonut liittää siihen isänmaansakin nimen ja sen kautta sankariteoillaan saavuttaa maallensakin mainetta, liitti myöskin hän nimeensä paikkakuntansa nimen ja kutsui itseään _don Quijote de la Manchaksi_ (Manchalaiseksi), jotta hänen sukunsa ja kotiseutunsa hänen kauttaan tulisivat tunnetuiksi ja ylistetyiksi kautta lavean maailman.

Täten siis puhdistettuaan aseensa, tehtyään kuvun kypäriinsä, annettuaan hevoselleen kauniin nimen ja itselleen vieläkin muhkeamman, ei häneltä enää mielestään puuttunut muuta kuin sydämmen valtijatar. Vaeltava ritari ilman rakastajatarta oli kuin lehdetön ja hedelmätön puu ja kuin ruumis, josta sielu puuttuu. "Jos onnettomuudeksi", tarinoi hän itsekseen, "tai pikemminkin onnekseni tielläni sattuisin tapaamaan jonkun jättiläisen (niinkuin vaeltavalle ritarille usein tapahtuu), jonka ensi iskulla kaadan maahan tai halkasen kahtia ennenkun hänet lopullisesti surmaan, niin eikö olisi ihanata omata lemmitty, jolle hänet lahjoittaisin ja jonka luokse hänet lähettäisin polveansa notkistaen sanomaan: 'Rouvani, olen jättiläinen Caraculiambro, Malindranian saarten herra, jonka voittamaton ja verraton ritari don Quijote de la Mancha on kaksinottelussa kukistanut; hänen käskystään saavun nyt heittäytymään teidän korkeutenne jalkoihin jotta päättäisitte hengestäni ja vapaudestani'." Oh, kuinka ylpeäksi ritarimme tunsikaan itsensä pidettyään tämän kauniin puheen, ja kuvailkaa hänen iloansa, kun hän viimein luuli löytäneensä sydämmensä mieleisen lemmityn! Tämä oli, kuten luullaan, muuan sievä talonpoikaistyttö johon hän muka olisi kerran rakastunut, ilman että tytöllä oli ollut siitä vähintäkään aavistusta tai että hän olisi hiukkaakaan välittänyt uroostamme. Hänen nimensä oli Aldonza Lorenzo, ja hänet nyt ritari valitsi ajatustensa ikuiseksi hallitsijattareksi. Mutta ensin hän tahtoi tällekin antaa uuden nimen, joka ei komeudessa jäisi hänen omastaan jälkeen ja joka tavalla tai toisella muistuttaisi jostakin prinsessasta; sen vuoksi hän viimein nimitti hänet _Dulcinea del Tobosoksi_, koska tyttö oli kotoisin Toboso-nimisestä kylästä, ja tämä nimi miellytti häntä ainakin yhtä paljon kuin ne, jotka itselleen ja hevoselleen oli keksinyt.

TOINEN LUKU.

Don Quijote lähtee ensimmäisen kerran ulos maailmaan.

Kun ritarimme täten oli saanut kaikki matkavarustuksensa valmiiksi, ei hän enää tahtonut viipyä hetkeäkään astuessaan julkisuuden tantereelle, peläten viivyttelemisensä antavan vain aikaa pahuuden kasvamiseen maailmassa ja tilaisuutta uusiin konnuuksiin hirmuvaltioille, joille hänen oli määrä verinen kosto valmistaa. Eräänä kauniina aamuna, ennen auringonkoittoa eräänä heinäkuun kuumimmista päivistä, hän siis kellekään virkkamatta aikeistaan ja kenenkään edes hänen lähtöään huomaamatta, nousi kiireestä kantapäähän asestettuna Rosinantensa selkään, ripusti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja ratsasti erään takapihalla sijaitsevan salaportin kautta ulos kedolle, ollen vallan hurmautunut ilosta kun näki miten helposti niin jalo tehtävä voi alkaa; mutta tuskin hän oli päässyt sadan askeleen päähän talostaan, kun yhtäkkiä hirmuinen epäilys sai hänet miltei palaamaan takasin ja hylkäämään koko yrityksensä.

Hänelle nimittäin johtui mieleen, ettei hän ollutkaan ritariksi lyöty ja ettei hän vaeltavan ritarikunnan lakien mukaan voinut eikä saanut ilman ritarilyöntiä antautua kaksintaisteluun minkään toisen ritarin kanssa; ja vaikka hän tämän arvon olisi saavuttanutkin, piti hänen vastaleivottuna ritarina kantaa valkoista kilpeä ilman mitään tunnusmerkkiä, kunnes käsivartensa voimalla sellaisen oli ansainnut.

Nämä mietelmät saivat hänet hetkisen horjumaan päätöksessään; mutta hulluus oli hänessä voimakkaampi kuin järkisyyt, ja sen vuoksi hän päätti lyöttää itsensä ensimmäisellä vastaantulijalla ritariksi, kuten kirjoissaan oli monesta muustakin sankarista lukenut.

Tämä ajatus tyynnytti jälleen hänen mieltänsä, ja hän jatkoi matkaansa antaen hevosen kulkea omin ohjinsa, sillä hän luuli umpimähkäisen matkustamisen olevan seikkailujen herkullisimpana ytimenä. Hän ratsasti täten melkein koko päivän, ilman että mitään mainittavaa tiellä tapahtui; tämä oli saattanut hänet miltei epätoivoon, sillä niin kovin kärsimätön hän oli saadakseen näyttää käsivartensa valtavaa voimaa.

Katsellessaan joka taholle, eikö missään näkyisi aatelislinnaa tai edes talonpoikaistaloa, johon voisi poiketa yöksi, äkkäsi hän tien varrella majatalon, jolloin hänestä tuntui kuin olisi joku hyvä tähti johtanut hänet itse terveyden portille. Hän kiiruhti hevostaan sen väsymyksestä huolimatta ja saapui majatalon edustalle päivän juuri tehdessä laskuaan.

Portilla oli sattumalta pari neitosta, jotka muutamain muulinajajain mukana matkustivat Sevillaan ja nyt olivat jääneet tänne yöksi. Seikkailijallamme kun oli pää täynnä romaanihaaveita, joiden mukaan hän kaikkea arvosteli, niin hän majatalon huomattuaan jo kuvitteli näkevänsä edessään kokonaisen linnan monine tornineen, nostosiltoineen, juoksuhautoineen ja kaikkine muine kompeineen, joita romaaninkirjoittajat antavat tarumaisille linnoilleen. Hän pysähtyi muutaman askeleen päähän tästä uudesta linnoituksesta, odotellen jonkun kääpiön tavan mukaan ilmottavan vallinharjalta torventoitotuksella ritarismiehen saapumisesta; mutta kun kääpiö hänen mielestään liian kauvan hidasteli ja Rosinantekin kärsimättömästi odotteli talliin pääsemistä, ratsasti hän suoraan majatalon portille, missä näki edellämainitut tytöt; näitä luuli hän korkea-arvoisiksi neitosiksi, jotka olivat tulleet jaloittelemaan raittiissa ilmassa. Samassa hän kohtasi talon sikopaimenen, joka puhalsi pari kolme kertaa pilliinsä kaitsettaviaan kootakseen; ja don Quijote oli heti valmis luulemaan (kuten oli toivonutkin), että tämä nyt oli kääpiö, joka ilmotti hänen tulostaan. Heti paikalla, sanomatonta ihastusta tuntien, hän läheni portilla seisovia tyttöjä, jotka pyrkivät pakenemaan sisään nähdessään hampaisiin asti varustetun miehen. Mutta don Quijote, joka heidän paostaan arvasi heidän pelkonsa, kohotti pahvikypärinsä silmäverhoa ja näyttäen kuivat tomuiset kasvonsa puheli heille lempeästi ja vienolla äänellä: "Elkäät paetko, armolliset neitiseni, teillä ei ole mitään pelättävää; sen ritarikunnan säännöt johon kuulun eivät salli minun loukata ketäkään, varsinkaan niin kauneita ja kunniallisia neitosia kuin te olette." Tytöt pysähtyivät, katsellen ihmeissään seikkailijamme outoa hahmoa, jolta kehno silmiverho puoleksi peitti kasvot; mutta kuullessaan itseään kutsuttavan armollisiksi neideiksi (jollaista kunniaa heille ei vielä koskaan ollut tapahtunut), he eivät enää voineet pidättää nauruaan. Silloin don Quijote, joka ei tiennyt syytä heidän iloonsa, tuimistui äkkiä ja lausui heille ankarasti: "Kainous ja tarkkaavainen käytös sopii hyvin kauneille naisille, ja se on heidän osansa; mutta nauru ilman näkyväistä aihetta on kehnoutta, joka lähenee hulluutta. En sano tätä teille, arvoisat neitini, sillä teitä loukatakseni, sillä tarkotukseni on vain tarjota teille palvelustani."

Tämä tytöille vallan outo puhetapa lisäsi vain heidän tirskunaansa, mikä puolestaan enensi ritarin mieliharmia; ja epäilemättä olisi hän lähtenyt tiehensä, jollei samassa majatalon isäntä olisi tullut paikalle. Nähdessään tuon eriskummallisen haamun, joka oli varustettu rintahaarniskalla, kilvellä ja keihäällä, oli isännän vaikea olla yhtymättä tyttöjen nauruun; mutta peläten vielä enemmän kuin nämä tuota sotaista ilmiötä päätti hän käyttäytyä kunnioittavaisesti ja lausui sen vuoksi don Quijotelle: "Herra ritari, jos etsitte yösijaa, niin ei teiltä täällä tule puuttumaan muuta kuin sänky; kaikkea muuta löydätte yltäkylläisesti."

Kuullessaan linnan isännän (sillä semmoiseksi hän majatalon isäntää mielessään kuvitteli) kohteliaan puheen don Quijote vastasi hänelle samaan tapaan: "Mitä minuun tulee, arvoisa linnanherra, riittää vähinkin vierasvara minulle; en lainkaan välitä hienostelusta enkä koreilusta, kuten asustanikin huomaatte; aseeni ovat ainoat koristukseni ja matkavarustukseni, ja taistelu ainoa leponi." Isäntä ei alussa ymmärtänyt mistä syystä don Quijote häntä puhutteli linnanherraksi; mutta ollen aika andalusialainen koiranhammas ja kotosin San Lucarin piirikunnasta, oikea ryöväri ammatissaan ja yhtä ilkeäkurinen kuin ylioppilas tai hovipalvelija, virkkoi hän: "Kun näin on laita, niin on kivipermantokin kelpo vuode teidän armollenne, ja huomaan hyvin, että nukutte niukasti kuin kenttävahti. Näin ollen kun vain laskette jalkanne maahan, niin tulette vakuutetuksi, että täällä ei tarvitse viettää nukkumatta vain yhtä yötä, vaan kokonaisen vuodenkin."

Näin sanoen hän kiiruhti pitelemään jalustinta don Quijotelle, joka melkoisella vaivalla laskeusi alas hevosensa selästä, koskei vielä ollut syönyt aamiaista lainkaan sinä päivänä. Ritari pyysi isännän käskemään väkensä pitämään hellää huolta hänen ratsustaan, jonka vertaista eläintä ei muka ollut kaiken maailman ruohonsyöjäin joukossa. Isäntä katseli otusta tarkkaavaisesti, löytämättä siinä kuitenkaan edes puoltakaan don Quijoten kehumia hyviä ominaisuuksia. Saatettuaan hevosen talliin meni hän kuulustelemaan mitä ritarimme itse halusi ja löysi hänet noiden neitosten parista, joiden kanssa hän jo oli rakentanut rauhan ja jotka nyt auttoivat raskasta sotisopaa hänen yltään. He olivat jo riisuneet häneltä rautapaidan, mutta millään mahdilla heidän ei onnistunut irrottaa rautakaulusta eikä kypäriä, joka oli tiiviisti sidottu päähän vihreillä nauhoilla, eikä ritari myöskään millään ehdolla sallinut leikata niitä poikki. Täten hän sai viettää koko yön rautalakki päässään, mikä ei suinkaan vähentänyt hänen ulkomuotonsa eriskummaisuutta ja naurettavaisuutta.

Mutta kaikesta huolimatta oli hän hyvin ihastunut tähän ensimmäiseen matkaansa, jonka hyvä alku aiheutti toivomaan yhtä suurta menestystä jatkollekin. Yksi ainoa seikka häntä vain huoletti, se nimittäin ettei hän vielä ollut saanut ritarilyöntiä, jota ilman hän ei ollut oikeutettu antautumaan mihinkään seikkailuun.

KOLMAS LUKU.

Don Quijote lyödään ritariksi.

Näiden levottomain ajatusten kiusaamana seikkailijamme viimein päätti laihan ateriansa; ja nousten äkkiä pöydästä vei hän isännän talliin, jonka oven huolellisesti sulki. Sitte lankesi hän polvilleen isännän eteen ja lausui tälle hartaalla äänellä: "En nouse koskaan tästä, korkea-arvoinen ritari, jollei teidän armonne suo minulle muuatta lahjaa, jota teiltä pyydän ja joka yhtä hyvin on teidän omaksi kunniaksenne kuin koko maailman eduksi." Näin puhuteltuna isäntä katseli ihmeissään jalkainsa juuressa anovata ja kuunteli hänen eriskummallista puhettaan, osaamatta mitään tehdä tai sanoa. Viimein hän pyysi ritaria nousemaan pystyyn, mutta tämä vain pysyi itsepäisenä, kunnes isäntä viimein myönsi ennakolta hänelle pyytämänsä asian. "Vähempää en odottanutkaan teidän hienotunteisuudeltanne", vastasi siihen don Quijote. "Lahja, jota teiltä pyydän ja johon niin kohteliaasti suostuitte, käsittää sen, että huomenna päivän koittaissa suvaitsette lyödä minut ritariksi ja että tämän yön sallitte minun tehdä asepalvelusta linnanne kappelissa valmistuakseni siten tuohon ylevään arvoon, jota palavasti haluan ja joka minut saattaa tilaisuuteen etsimään seikkailuja halki avaran maailman, antamaan apuani sorretuille ja rankaisemaan ilkivaltaisia tyranneja vaeltavan ritariston lakien mukaan, johon pidän kunnianani kuulua."

Isäntä, joka kuten sanottu oli aika koiranleuka ja oli jo heti alusta epäillyt ritarin pään olevan vähän sekasin, arvasi tämän viime sanat kuullessaan olleensa aivan oikeassa hänen suhteensa; ja saadakseen itselleen kylläksi naurun aihetta hän päätti antaa vieraan pitää päänsä. Hän sanoi hyvin arvaavansa don Quijoten tehtävän, jota parempaa tämä ei olisikaan voinut valita, ja ettei mikään ollut tärkeämpää arvokkaille ritarismiehille kuin että heitä ansionsa mukaan kohdeltaisiin. Itsekin oli hän muka nuoruudessaan samassa tarkotuksessa kuleksinut maita mantereita seikkailuja etsien, kaikkialla koetellen jalkainsa kepeyttä ja käsiensä näppäryyttä, kunnes viimein oli vetäytynyt tähän linnaan, missä nyt eli omista ja muitten tuloista, ottaen vierasvaraisesti vastaan vaeltavia ritareja kaikista säädyistä ja aselajeista, -- tehden tämän kaiken pelkästä kunnioituksesta heitä kohtaan ja jakaakseen heidän kanssaan mitä hänellä hyvää oli ja ottaen vastalahjaksi mitä vieraat maailmalla olivat koonneet.

Hän lisäsi vielä, ettei hänellä ollut linnassaan tätä nykyä kappelia, missä asepalvelusta voisi toimittaa, koska oli revittänyt maahan entisen rakentaakseen uuden ja uhkeamman tilalle; mutta hyvin tietäen, ettei hätä lakia lue, ehdotti hän sen sijaan linnanpihaa, joka oli tuohon tarkotukseen vallan omiaan. Huomenissa viiden kuuden tienoissa hän toimittaisi pyydetyn juhlamenon, jonka kautta don Quijote tuntisi itsensä yhtä kelpo ritariksi kuin mikä muu ritari hyvänsä. "Onko teillä muuten rahaa?" päätti hän puheensa. -- "Rahaako?" toisti ritarimme ällistyneenä; "ei penniäkään, sillä en ole missään lukenut, että vaeltava ritari kulettaisi sellaista tavaraa matkassaan." -- "Siinäpä olette surkeasti erehtynyt", sanoi isäntä; "sillä jollei siitä kirjoissa mitään mainita, niin ovat kirjailijat edellyttäneet sen olevan itsestään selvän, eikä käy ajatteleminenkaan, että vaeltava ritari tulisi ilman tätä tarpeellista tavaraa toimeen yhtä vähän kuin ilman puhtaita liinavaatteitakaan. Elkää siis lainkaan epäilkö, ettei noilla monilukuisilla vaeltavilla ritareilla, joita romaanit ovat täynnä, olisi aina ollut matkassaan paksu rahakukkaro mahdollisia tarpeita varten, puhtaita liinavaatteita ynnä pieni rasia haavavoidetta; sillä hirmuisissa taisteluissaan korpien ja erämaiden keskellä ei heillä suinkaan aina ollut käsillä haavureita heidän vammojansa paikkaamaan, ja olisivat he jo kuolleet tuhat kuolemaa, jollei joku viisas ja ystävällinen loitsija olisi lähettänyt heidän avukseen neitosia tai kääpiöitä, jotka panemalla heidän kielelleen pisaran ihmeellistä taikajuomaa, paransivat heidät yhdessä tuokiossa niin terveiksi kuin eivät koskaan olisi sairaina olleetkaan. Mutta kun näin ei aina voinut odottaa käyvän, eivät he milloinkaan laiminlyöneet käskeä asemiehiään varustamaan matkaan viljalta rahaa ja muita tarpeellisia tavaroita, kuten haavalääkettä ja siteitä; ja jollei ritarilla ollut lainkaan asemiestä (mikä sentään oli sangen harvinaista), niin kuletti hän itse näitä tavaroita matkalaukussa, joka oli sopivasti sijoitettu hevosen lautasille, niin ettei sitä juuri ollenkaan voinut huomata. Senpä vuoksi kehotan ja käskenkin teitä, tulevaa kummipoikaani, ettette milloinkaan lähde ulos ilman rahaa ja muita tarpeellisia tavaroita, sillä saattepa nähdä tarvitsevanne niitä milloin vähimmän luulettekaan."

Don Quijote lupasi seurata neuvoa ja valmistausi heti paikalla suorittamaan asepalvelustaan majatalon takapihalla. Hän kokosi varuksensa ja laski ne kaivon kannelle, ja suudeltuaan kilpeään ja keihästään hän alkoi astella kaivon edustalla ylen uljaana ja hyvillä mielin. Oli jo puoliyö, kun hän alotti tämän jalon juhlamenon; ja isäntä, joka siitä nautti ylenmäärin, kiirehti ilmottamaan kaikille vierailleenkin sankarimme aikeesta suorittaa asepalvelusta hänen takapihallaan sekä millä kärsimättömyydellä hän odotti ritarilyöntiään. Hämmästyneinä tämänkaltaisesta hulluudesta riensivät kaikki jonkun matkan päästä katsomaan ja näkivät don Quijoten arvokkaalla ja mahtipontisella ryhdillä vuoroon kävelevän, vuoroon seisahtuvan ja keihääseensä nojautuen katselevan syvämielisesti varuksiaan.

Tällä välin yö selkeni, ja kuun kirkkaassa valossa nähtiin selvästi ritarin jokainoa liike. Sattumalta hän käänsi harhailevan katseensa muutamaan muulinajajaan, joka tuli juottamaan juhtiaan ja siinä tarkotuksessa tahtoi raivata ritarin aseet kaivon kannelta. Mutta nähdessään hänen lähestyvän ja arvaten hänen aikeensa karjasi don Quijote hänelle tuimasti: "Ole kuka olet, röyhkeä ritari, joka uskallat koskettaa kalvan kantajista kaikkein uljaimman aseita, mutta ajattele tarkoin mitäs teet, jollet hengelläsi tahdo maksaa röyhkeyttäsi." Mutta ajattelematon muulinajaja ei pannut huomiota don Quijoten uhkauksiin, vaan tarttui ihan kuin ilkeyksissään varuksiin ja nakkasi ne pitkän matkan päähän. Silloin don Quijote kohotti silmänsä taivaalle ja supisi sydämmessään seuraavan rukouksen valtiattarelleen: "Tukekaa minua, jalo neitini, tässä ensimmäisessä tilaisuudessa, mikä halvalle orjallenne tarjoutuu, elkääkä kieltäkö minulta suojelustanne tässä seikkailussa!" Näin sanoen hän nakkasi kilven syrjään ja molemmin käsin heiluttaen keihästään suuntasi niin voimakkaan iskun muulinajajan kalloon, että tämä vallan tajuttomana nujertui hänen jalkoihinsa. Näin loistavasti suoriuduttuaan ensimmäisestä seikkailustaan don Quijote kokosi aseensa, vei ne jälleen kaivon kannelle ja rupesi kävelemään edestakasin kuten ennenkin.