Chapter 8

"Käykäämme Salomonin luona!"

"Hänen tuntemattomassa pääkaupungissansako?"

"Sepä olisi erinomaista."

"Mutta missä, oi! missä?"

"Ei hengetkään voi sitä sanoa. Mutta he puhuvat, mutta he puhuvat -- minä en tohdi hiljaankaan lausua, mitä he puhuvat."

"Kuka sen sinulle kertoi?"

"Ei kukaan. Minä kuuntelin, kun eräs afriti kuiskaellen puhutteli naispuolista Ghoulia, jota hän alkoi vietellä."

"Ha, ha! ha, ha! oivallinen pariskunta, oivallinen pariskunta! me olemme enemmän etherinluontoisia."

"Nainen oli tavallansa kaunotar. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vaikka vähäisen vetiset, ja hänen poskensa olivat maalatut lapsen verellä."

"Voi! kuinka hauskaa; mitä he sanoivat?"

"Mies oli karannut Salomonin henkivartiostosta. Portto herutteli hänestä koko salaisuuden."

"Kerro minulle, velikulta."

"Minä näytän sen sinulle, mutta en kerro."

"Voi! kerro sentään."

"No, kuule siis. Genthesman kolkossa luolassa löytyy virta, jonka luo ei kukaan ole päässyt, ja sinun täytyy purjehtia, ja sinun täytyy purjehtia -- veli!"

"No."

"Minusta tuntuu kuin täällä olisi jotakin liian maallista."

"Mikä se on?"

"Ihmisen henki."

"Haju turmiollisempi kuin aamu-ilma! Pois, pois!"

VI.

Siinä vuorenharjanteessa, joka ulottuu Öljyvuorelta Jordanin virtaan saakka, löytyy Genthesman suuri luola, avara onelma, jonka luonnon ja taiteen yhdistyneet voimat ennen muinoin ovat aikaan saaneet. Sillä korkeihin basaltipatsaisin on leikattu outoja kirjaimia ja kummallisia kuvia, ja useissa kohden kuvanveistäjän käsi on muuttanut alkuperäiset koristukset säännöllisiksi orsistoiksi ja eriskummaisiksi pylväänlatvoiksi -- jonka työn muka vangitut Divit ja voitetut Afritit ovat tehneet suurta kuningasta varten.

Oli sydän-yö; kylmä täysikuu vuodatti valoansa soukkaan laaksoon, jota synkät ja autiot vaarat joka haaralta saarsivat. Yksityinen olento seisoi luolan aukolla.

Se oli Alroy. Rohkeana ja luja-aikeisena oli hän, hautakammion henkiä kuunneltuansa, päättänyt saada selkoa Genthesman salaisuuksista. Hän otti vyöstänsä limsiön ja tuliraudan, joitten avulla hän sytytti soittonsa ja astui sitten sisään.

Luola kapeni sitä myöten kuin hän varovaisesti liikkui edelleen, ja ennen pitkää hän saapui semmoisen käytävän suuhun, joka ilmeisesti oli ihmiskäden tekemä. Parvi yölepakoita lennähti esiin ja sammutti hänen soittonsa. Hän kumartui alas sitä jälleen sytyttääkseen ja huomasi nyt, että hän seisoi kivisellä permannolla.

Käytävä oli väljä ja vähitellen kaltava. Kauan aikaa oli siitä kuutama näkyvissä, mutta kun Alroy nyt katsoi ympärillensä, hän huomasi, että ylänne hänen takanansa esti kaikki ulkopuolelta näkymästä. Käytävän seinät olivat täynnä kummallisia veistokuvia.

Vankeuden Ruhtinas astui miltei kaksi tuntia pitkin tätä käytävää. Melkein koko ajan oli kaukainen putoavan veden kohina kuulunut. Tämä eneni hänen lähetessään, ja likeisestä ankarasta pauhusta ja loiskeesta hän nyt tiesi, että hän oli jonkun kosken kupeella. Hänen sydämensä vapisi. Hän koetteli maata allansa, ennenkuin hän rohkeni mennä edemmäksi. Yhtäkkiä vesi purskahti ylös ja sammutti hänen soittonsa. Uhkaava vaara kauhistutti häntä, ja hän vetäytyi muutamia askelia takaperin, turhaan koettaen jälleen sytyttää soittoansa, joka oli kokonaan kastunut.

Hänen rohkeutensa katosi. Mielen jäntevyys ja voimien ponnistus näyttivät hyödyttömiltä. Hän oli juuri epätoivoon heittäymällänsä, kun joku valo, joka laveni vallitsevassa pimeydessä, veti hänen huomionsa puoleensa.

Vähäinen, heleänpunainen pilvi näytti vierivän häntä kohden. Se aukeni, se laski povestansa hopeisen tähden ja hajosi taas pimeyteen. Mutta tähti jäi jälelle, hopeinen tähti, ja loi pitkän, väreilevän valojuovan isolle ja riehuvalle koskelle, joka nyt vinheänä ja vaahtoisena kokonaan ilmestyi Alroy'n silmien eteen.

Tämä ihana, etuisa välitys elähytti jälleen uskaliasta pilgrimiä. Musta, etupuolelta likenevä varjo, joka katkaisi sen valojuovan, jonka tähti oli piirtänyt veteen, kiinnitti nyt Alroy'n huomiota. Hän astui eteenpäin, saavutti jälleen äskeisen asemansa ja rupesi tyystemmin sitä tarkastamaan. Siinä oli pursi, ja purressa istui äänetönnä ja liikkumatonna yksi noista kookkaista, eriskummallisista ja kauheista olennoista, joita hän oli nähnyt kuvattuina käytävän seinille.

Jättäen kohtalonsa Israelin Jumalan haltuun, David Alroy hypähti venheesen.

VII.

Samalla Afriti, sillä se oli yksi näistä hirveistä olennoista, tarttui airoihin, ja pursi alkoi liikkua eteenpäin. Kuohuvat vedet jakaantuivat äkkiä sitä pitkää juovaa myöten, josta tähden säteet heijastuivat takaisin, ja haaksi solui korkeitten ja toisistaan eroitettujen vesijoukkojen lomitse.

Tällä tapaa he kulkivat tuokion aikaa, kunnes he joutuivat kauniille, kuun valaisemalle järvelle. Kaukaa haamoitti vuorinen seutu. Alroy katseli kumppaniansa uuteliaisuudella, joka ei ollut kokonaan pelkoa vailla. Se oli merkillistä, ettei Alroy'n millään lailla onnistunut kääntää tämän huomiota puoleensa. Afriti ei näyttänyt ollenkaan tietävän, että mikään vieras oli muassa. Viimein he saapuivat järven toiselle puolelle, ja Vankeuden Ruhtinas nousi purresta.

Hän astui maalle yhden käytävän kohdalle, jonka molemmilla puolilla seisoi summattoman suuria, punaisesta granitista veistettyjä leijonia ja joka ulottui silmänkannon matkaa vuorenkupeesta ylöspäin. Tähän kupeesen oli hakattu mitä komeimpia portaita. Helppo oli siis kiivetä ylös, ja kulkein leijonakäytävää, Alroy pääsi ennen pitkää vuoren huipulle.

Suureksi ihmeeksensä hän näki Jerusalemin. Hänen oli mahdoton erehtyä tämän muista hyvin eriävän paikan suhteen: hänen allansa oli Josaphat, Kidron, Siloah; hän seisoi Öljyvuorella; hänen edessään oli Sion. Mutta kaikissa muissa suhteissa kuinka aivan toisenlainen tämä maisema oli kuin se, jonka hän oli muutamia päiviä takaperin ensi kerran nähnyt! Ympäröiviltä kunnailta helotteli viinitarhoja ja kesäpalatseja ja hekumallisia paviljongeja ja pulskeita huvipuistoja. Kaupunkia itseä, joka levisi koko Sionin vuoren ylitse, vyötti valkoinen marmorivalli kultaisin särminensä -- komea joukko portteja ja pylväitä ja puutarha-pengermiä, korkeita kasoja mitä harvinaisimpia aineita, seeteriä, norsunluuta ja kalliita kiviä, taitavasti leikattuja patsaita, mitä kummallisimpia laadultansa, latvat lotus- ja palmupuun muotoisina, friisit oliveina ja viiniköynnöksinä.

Ja keskeltä kohosi mahtava temppeli, jonka pelkkä muotokin jo osoitti ylevää innostusta, temppeli, niin avara, niin uhkea, jottei tarvittu mitään pappia kertomaan, ettei ihmiskäsi ollut tätä ihanata rakennusta suunnitellut!

"Isieni Jumala!" Alroy lausui, "minä olen halpa, heikko olento, minun elämäni on ollut unelmien ja näkyjen elämä, ja minä olen välisti varonut, etten kykene ajatuksiani hallitsemaan -- missä minä olen? Nukunko minä vai elänkö? Olenko minä uinailia vai kummitus? Tämä koetus on liian suuri." Hän vaipui maahan ja peitti kasvonsa käsillään: hänen liiaksi kiusatut hengenvoimansa näyttivät jättävän hänen: hän itki.

Pitkä aika kului, ennenkuin Alroy tointui. Hänen kiihkeä itkunsa lauhtui nyyhkytykseksi ja nyyhkytys muuttui huokaukseksi. Uupumuksestansa rauhoittuneena hän vihdoin nousi seisaalleen, ja katso! tuo loistava kaupunki oli poissa! Hänen edessään oli kuun valaisema lakea, jonka poikki leijonakäytävä yhä jatkaantui, näyttäen päättyvän vasta vuoriseen ilman rantaan.

Tämän rajan Vankeuden Ruhtinas viimein saavutti ja seisoi kauhean ison portin edessä, joka oli hakattu vankkaan kallioon neljän sadan jalan korkeaksi ja jota mahdottoman suuret karyatidit joukottain kannattivat. Tähän porttiin oli piirretty muutamia hebrealaisia kirjaimia, jotka hän tutkittuansa havaitsi samanlaisiksi kuin Jabasterin talismanissa. Ja ottaen povestaan tämän kalliin ja kauan säilytetyn lahjan, David Alroy, Jabasterin neuvoja noudattaen, painoi sinetin porttia vastaan.

Portti aukeni ryminällä, joka oli kovempi kuin maantärinä. Vaaleana, huohottaen ja horjuen Vankeuden Ruhtinas astui äärettömän suureen saliin, joka oli valaistu laesta riippuvilla, ihmeen isoilla ja hehkuvilla metallipalloilla. Salin kummallakin puolella istui kultaisilla valta-istuimilla rivi kuninkaita, ja kun pilgrimi lähestyi, nämät nousivat ja ottivat diademinsa päästänsä ja heiluttivat niitä kolme kertaa ja lausuivat kolmesti juhlallisella äänellä: "terve Alroy! Terve sinulle, kanssa-kuninkaallemme! Kruunusi odottaa sinua!"

Vankeuden Ruhtinas seisoi vavisten, silmät kääntyneinä maahan ja hengittämättä nojautuen jotakin patsasta vastaan. Ja kun hän vihdoin oli vähäisen koonnut mieltänsä ja uskalsi jälleen katsahtaa ylös, hän huomasi, että monarkit olivat taasen istuutuneet; ja heidän liikkumattomat ja tyynet kasvonsa ilmoittivat, etteivät he hänestä tietäneet mitään. Tämä rohkaisi häntä, ja katsellen vuorotellen kumpaistakin salin puolta Alroy eteni vakavilla, kenties hurjan rohkeilla askelilla.

Ja hän tuli kahden valta-istuimen luo, jotka olivat asetetut erikseen salin keskelle. Toisella istui jalonnäköinen haamu, jonka vartalo oli tavallista paljon korkeampi, käsivarret ristiin laskettuina ja silmät maassa. Hänen jalkainsa alla oli poikki taitettu miekka ja särjetty valtikka, joka ilmoitti, että hän oli hallitsia, vaikka hän oli kruunua vailla.

Vastapäisellä istuimella nähtiin kunnian-arvoisa henkilö, jolla oli pitkä, aaltoiieva parta ja valkoinen puku. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikka ei enää nuoret. Ikä oli huomaamatta koskettanut niitä ilman tavallisia vammojansa, ja aika oli vaan painanut niihin suloisen arvon ja juhlallisen armauden. Kuninkaan ylöspäin kääntyneet kasvot olivat seraphinmuotoiset, ja kun hän katseli taivasta päin, silmät täynnä rakkautta, kiitosta ja ylistystä, hänen pyhät sormensa näyttivät sivelevän kultaisen harpun väräjäviä kieliä.

Ja edempänä ja paljoa ylempänä kuin muut, semmoisella valta-istuimella, joka ulottui salin poikki, hallitsiankaltainen muoto kohtasi heti Alroy'n säikähtyneitä silmiä. Viisikymmentä norsunluista porrasta, itsekullakin kultainen leijona vartiana, johdatti jaspis-valta-istuimelle. Häikäisevä valo virtaili hänen kiiltävästä diademistansa ja hohtavista kasvoistaan, joka istui tällä valta-istuimella -- ihanana kuin nainen, mutta majesteetillisenä kuin joku jumala. Toisessa kädessä hän piti sinettiä, vaan toisessa valtikkaa.

Kun Alroy oli päässyt valta-istuimen juurelle, hän pysähtyi, ja hänen sydämensä aavisti pahaa. Hän rukoili tuokion aikaa hiljaisessa hartaudessa, ja vaikkei hän rohjennut katsoa ylös, hän astui valta-istuimen ensimäiselle portaalle, astui toiselle, siitä kolmannelle ja yhä eteenpäin hitaisin ja horjuvin askelin, kunnes hän saapui yhdeksännelleviidettä portaalle.

Vankeuden Ruhtinas nosti ylös silmänsä. Hän seisoi kasvoista kasvoihin kuninkaan edessä. Turhaan Alroy koetti kiinnittää tämän huomiota taikka vetää hänen katsettansa puoleensa. Nuot isot, mustat silmät, täynnänsä yliluonnollista loistoa, näyttivät voivan tunkea kaikkien läpitse ja valaista kaikki, mutta ne leimuivat sädettäkään Alroy'ta kohden vuodattamatta.

Kalveana kuin kuolleen haamu pilgrimi, jonka pyhävaellus nyt näytti olevan päättymällänsä, seisoi kylmänä ja vapisevana sen esineen edessä, jota kaikki hänen toiveensa ja vaivansa olivat tarkoittaneet. Mutta hän muisti isänmaatansa, kansaansa ja Jumalaansa; ja samalla kuin hänen äänettömät huulensa hengittivät Jehovan nimeä, hän ojensi juhlallisesti käsivartensa ja tarttui lempeällä lujuudella suuren esi-isänsä herkästi heltiävään valtikkaan.

Ja kun hän koski siihen, koko näkymö katosi hänen edestään.

VIII.

Tuntikausia tai vuosia olisi saattanut kulua, ainakin vaivoja nähneeltä, kun Alroy taas pääsi taidollensa. Hänen silmänsä aukenivat hitaasti, hän loi ympärilleen tuijottavan katseen, hän makasi Genthesman luolassa. Kuu oli kadonnut, mutta aamu ei ollut vielä koittanut. Yksinäinen tähti pilkisteli mustien vuorten huippujen takaa. Hän liikutti heikosti jäseniänsä; hän aikoi nostaa kättänsä huumaantuneelle otsallensa, mutta huomasi, että siinä oli valtikka. Äskeisten tapausten muisto virisi hänen mielessänsä. Hän yritti nousemaan, vaan havaitsi, että hän lepäsi inhimillisen olennon sylissä. Hän käänsi päätänsä -- Jabasterin huolestunut katse kohtasi häntä.

SEITSEMÄS OSA.

I.

"Teidän askeleenne ovat levottomat, heimolaiseni."

"Niin mielenikin on."

"Kaikki käynee hyvin."

"Miriam, me olemme nähneet parhaan aikamme. Valmista itseäsi suruun, armas tyttö. Minä en huoli itsestäni, sillä minä olen vanha, ja ikä muuttaa meidät kaikki sankariksi. Minä olen kärsinyt, ja voin kärsiä enemmän. Kun lähestymme loppuamme, näyttää siltä, kuin tunteemme jähtyisivät. Minä olen nähnyt tavarani, jonka huolellisen elämän työllä kokosin, yhtenä aamuna häviävän; minä olen nähnyt kansani, tuon heikon jäännöksen, joka kuitenkin oli kansa, hajonneena taikka vielä huonompana. Minä olen itkenyt heitä, vaikkei mikään itsekkään surun kyynel ole koskaan kostuttanut tätä rypistynyttä poskea. Jospa vaan olisin yksinäni -- niin! siinä kipuni on. Päivieni lohdutus on nyt minun suruni."

"Älkäät itkekö minun tähteni, kallis heimolaiseni. Rukoilkaamme ennemmin, ettei meidän Jumalamme hylkää meitä."

"Me emme ymmärrä, milloin meidän käy hyvin. Meidän elämämme kului tyvenesti, ja silloin nurisimme. Menestyessämme me nurisimme, ja nyt meitä on syystä rangaistu. Entisyyden muisto on Israelin hukka. Entisyys on pelkkä unelma; ja valvovassa nykyisyydessä meidän olisi pitänyt karkoittaa tuo raukaiseva varjokuva. Miksi tahdoimme päästä vapaaksi? Me nurisimme vankeuttamme. Tämä vankeutta on: tämä kostea, himmeä koppi, johon ovat panneet meidät kuolemaan."

"Voi! nuoruus, maltiton nuoruus, sinun olemuksesi on hävitys. Eilen vielä lapsena -- tuntuu siltä, kuin vasta eilen olisin kanneskellut häntä, taitamatonta lasta, sylissäni, ja nyt meidän kansamme on kukistunut hänen tekojensa kautta. Minä en tahdo ajatella sitä; se vie minulta järjen."

"Rakas heimolaiseni, me olemme eläneet yhdessä, ja me kuolemme yhdessä, ja molemmat toisiamme rakastaen: mutta minä rukoilen teitä -- älkäät puhuko kovia sanoja Davidista."

"Tuleeko minun ylistää häntä?"

"Älkäät puhuko mitään. Mitä hän on tehnyt, jos se tehtiin vihapäissä, on kaikki kunniallista. Olisittekohan suoneet, että hän olisi säälinyt Alschirokia?"

"En ikinä! Minä olisin itse surmannut hänen. Urhoollinen poika, hän teki velvollisuutensa, ja minä -- minä, Miriam, sinun heimolaisesi, jota selän takana sormella osoitetaan ja jota sanotaan saituriksi, petinkö minä tänä koetuksen hetkenä? Säästinkö minä aarteitani, kun piti pelastaa kansani? Vetäysinkö pois mistäkään tämän ajan vaivoista ja huolista? Lujuutta kysyvä aika, Miriam, mutta, nykyiseen verrattuna, temppelin rakentamista --"

"Te olitte silloin sama kuin aina olette olleet, paras ja viisain. Ja koska meidän isiemme Jumala ei jättänyt meitä tässäkään tuiman tuskan erämaassa, minä osoitan kiitollisuuttani sillä, että uskon häneen ja ylistän hänen entistä laupeuttansa, kun rukoilen häneltä vielä enempää."

"No, no; elämän täytyy loppua. Se tunti lähestyy, jolloin meidän tulee kohdata hallitsioitamme ja heidän näkötutkintoansa; oivallinen oikeus, joka alkaa uhkauksilla ja päättyy kidutuksiin. Sinä olet ääneti, Miriam."

"Minä puhun Jumalani kanssa."

"Mitä tämä hälinä tietää? Joku olento liikkuu pimeän rautaristikon takana. Vankivartiamme. Ei, ei. Se on Kaleb! Uskollinen lapsi, minä pelkään, että olet joutunut vaaran suuhun."

"Minä tulen käskettynä, Herrani, ja tuon hyviä uutisia."

"Hän hymyilee. Onko se mahdollista? Puhu, puhu!"

"Alroy on ottanut vangiksi kuvernörimme haremin, kun se matkusti Bagdadista tähän kaupunkiin, vartioittuna hänen parhailta sotureiltansa. Ja hän on lähettänyt ehdottelemaan, että se vaihetettaisiin teihin ja teidän perheesenne. Ja Hassan on vastannut, etteivät hänen naisensa saa kiittää kuin hänen miekkaansa vapaudestaan. Mutta kuitenkin ovat hän ja teidän heimolaisenne lähettiläs sopineet niin, että molempain vankeja kohdellaan kaikella soveliaalla kunnioituksella. Teitä käsketään sentähden palajamaan jälleen palatsiinne, ja sotatorvi kaikkuu nyt suuren moskean edessä, kutsuen koko armeijaa yhteen Alroy'ta vastaan, sillä Hassan on vannonut tuovansa hänen elävänä tai kuolleena Hamadaniin."

"Kuvernörin haremi, jota hänen parhaat soturinsa vartioivat! Tämä on suuri teko. Hän muisti meitä. Uskollinen poika! Kuvernörin haremi! -- hänen parhaat soturinsa! Tämä on mainio teko. Minä näen, että Herra on hänen kanssaan. Hänellä on suuren isänsä sydän. Ajattele vaan, että David, lapsi! -- Minä kanneskelin häntä -- usein. Kaleb! Lieneekö tämä David, meidän Davidimme, lapsi, tyttö? Hän surmasi kuitenkin Alschirokin! Miriam! missä hän on? Hyvä Kaleb, katso emäntääsi; hän on vaipunut maahan. Aivan tainnoksissa! Tuo vettä. Se ei ole aivan puhdasta -- mutta me pääsemme pian palatsiimme. Kuvernörin haremi! Minä en saata uskoa sitä. Sirota vettä, sirota. Davidko otti ne vangiksi? No, kun he kulkevat ohitse, meidän täytyy kääntää pois päämme emmekä uskalla katsella heitä. Enemmän vettä: minä hieron hänen kättänsä. Se on lämpöisempi! Hänen silmänsä aukenevat. Miriam, oivallisia uutisia, lapseni! Kuvernörin haremi! -- minä en saata sitä uskoa!"

II.

Vielä kerta omien seiniemme suojassa, Kaleb. Tämä on ihmeitä täynnä. Minusta tuntuu kuin olisin nuori jälleen. Tämä on koti; vaan kuitenkin minä olen vanki. Sinä sanoit, että armeija kokoontui; hänellä ei suinkaan liene mitään menestyksen toivoa. Luuletko sinä, Kaleb, että hänellä on mitään toivoa? Minä soisin, että hän kuolisi. Minä en tahtoisi, että hän joutuisi vangiksi. Minä pelkään meidän kidutuksiansa. Me kuolemme myöskin; me kuolemme kaikki. Nyt minä olen ulkopuolella vankihuonetta, minusta tuntuu kuin voisin vaikka taistella. Onko se tosi, että hän on ruvennut rosvojen seuraan?"

"Minä näin sanansaattajan ja kuulin, että hän ensiksi meni muutamien rosvojen luo erämaan raunioihin. Hän oli tutustunut niitten kanssa pilgrimiretkellänsä. Sanotaan, että heidän johdattajansa on meidän kansalaisiamme."

"Se ilahuttaa minua. Hänen sopii siis syödä niitten kanssa. Minä en soisi, että hän söisi saastaisia aineita Ismaeliitain luona."

"Herra! kansamme kokoontuu hänen ympärillensä kaikilta suunnilta. Kerrotaan, että Jabaster, tuo suuri kabbalista, on tuonut hänelle kymmenen tuhatta miestä vuorilta."

"Tuo suuri Jabasterko! siinä tapauksessa on joku toivo. Minä tunnen Jabasterin hyvin. Hän on liian viisas rupeamaan mihinkään järjettömään yritykseen. Oletko varma, että se oli Jabaster? Se on suuri nimi, varsin mahtava henki. Minä olen kuullut semmoisia asioita tästä Jabasterista, että sinä ällistelisit niinkuin Saul haamun edessä! Ajattele vaan, että meidän Davidimme, Kaleb, nostaa tämmöistä melua! Minä olen toivoa täynnä. Minä en ole mielestäni enää mikään vanki. Hän voitti haremin vartioväen, ja kun hän nyt on saanut Jabasterin luokseen, hän kukistaa heidät kaikki."

"Sanansaattaja kertoi minulle, että hän vangitsi haremin ainoastaan vapauttaakseen heimolaistansa ja sisartansa."

"Hän rakasti aina minua; minä olen tehnyt velvollisuuteni häntä kohtaan; minä luulen tehneeni. Jabaster! no, ystävä, siinä nimessä on joku taikavoima! Löytyy miehiä Bagdadissa, jotka nousisivat keskellä yötä vuoteeltaan Jabasteriin yhtyäksensä. Minä toivon, että David noudattaa hänen neuvojansa kaikissa asioissa. Minun olisi pitänyt tavata hänen palveliansa, minä olisin voinut lähettää sanan hänelle."

"Herra! Ruhtinas Alroy ei kaipaa suuresti neuvonantajia, sen minä voin kertoa teille. Jutellaan, että hänellä on suuren Salomonin valtikka, jota hän itse on käynyt ottamassa noista tuntemattomista hautakammioista Palestinassa."

"Salomonin valtikka! -- jospa vaan voisin uskoa sitä! Tämä on ihmeitten aikakausi. Missä me olemme? Kutsu Miriam tänne, minä kerron hänelle nämät. Ajattele vaan, että David -- joka on vaan lapsi -- meidän Davidimme pitää Salomonin valtikkaa! Entä Jabaster! Minulla on luja usko. Herra hämmentäköön vihollisensa!"

III.

"Armas Rachel, minä pelkään, että vaivaan sinua; suloinen Beruna, minä kiitän sinua huolenpidostasi. Minä voin nyt paremmin; isku oli ankara. Nämät ovat kummallisia uutisia, tytär."

"Kyllä, rakas emäntä! Kuka olisi uskonut, että teidän veljenne olisi ilmestynyt päällikkönä?"

"Minä luulin aina, että hän oli rauhallisin olento maanmassa", lausui Beruna, "vaikka hän tappoi Alschirokin."

"Hänen suustansa ei saanut koskaan sanaakaan", väitti Rachel.

"Hän kävi aina uneksien itseksensä", jatkoi Beruna.

"Ja jos puhutteli häntä, hän aina kääntyi pois", sanoi Lea.

"Taikka punehtui", lisäsi Imra.

"No, minä puolestani", lausui ihana Batseba, "minä arvelin aina, että ruhtinas David oli suuri nero. Hänellä oli niin kauniit silmät!"

"Minä toivon, että hän voittaa Hassan'in", sanoi Rachel.

"Niin minäkin", lausui Beruna.

"Olisi hupaista tietää, mitä hän on haremin tehnyt", sanoi Lea.

"Minun luullakseni hän ei tohdi puhutellakaan heitä", arveli Imra.

"Sinä erehdyt suuresti", intti Batseba.

"Kuulkaat!" sanoi Miriam.

"Se on Hassan", lausui Batseba; "jospa hän ei koskaan palaisi!"

Seldshukien julmat rummut räikkyivät, sitten sotatorven kimeä toitotus, ja ennen pitkää hevoskavioin töminä. Huoneestansa varjostinten takaa Miriam ja hänen neitsyensä näkivät sen loistavan joukon turbanipäisiä ratsumiehiä, joka, kiiltäen kalliissa aseissa ja komeissa shaaleissa ja uljaasti heiskaroiden tulisten ratsujensa selässä, nyt lähti kukistamaan ja voittamaan Israelin ainoata toivoa. Nokimustalla arabialaisella hevosellansa ratsasti ylpeä Hassan itse. Kun hän kulki äskeisten vankiensa asunnon ohitse, häntä joko virkistytti tulevan voiton iloinen ajatus taikka hän arvasi, että ristikon takaa kirkkaat silmät ja ihanat kasvot katselivat hänen soreuttansa. Sen vuoksi kopea, mutta kaunis Seldshuki heilutti käyräsapeliansa päänsä ympäri ja pakoitti samalla hevostansa semmoisiin asemiin, että ratsastajan taito tuli näkyviin.

"Hän on kauniimpi kuin Alschirok", lausui Rachel.

"Katso tuota shaalia!" sanoi Beruna.

"Hänen käyräsapelinsa välkkyi kuin salama", arveli Lea.

"Ja hänen ratsunsa oli musta kuin ukkosen pilvi", lisäsi Imra.

"Paha silmä sattukoon häneen!" sanoi Batseba.

"Herra", huudahti Miriam, "muista Davidia ja kaikkia hänen kärsimistänsä!"

IV.

Erämaan autioksi heitetty kaupunki tarjosi aivan toisenlaisen näyn kuin sen, joka kohtasi Alroyn hämmästyneitä silmiä, kun hän ensin näki sen jalot tornit ja astui sen äänettömiä, palatseilla pallistettuja katuja myöten.

Portin ulkopuolelle oli asetettu avara leiri noita matalia, mustia telttoja, joita Kurdilaiset ja Turkomanit tavallisesti käyttivät; pääkadut olivat täynnä vireitä ihmisparvia, jotka puuhasivat kaikissa sodan valmistuksissa ja säännöttömän ja uskaliaan elämän hälisevissä hankkeissa; hevoset olivat sioitetut hävinneisin huoneisin, ja korkeat kamelit kohottivat sävyisät kasvonsa pylväsryhmien keskeltä taikka kyykistyivät levollisina polvillensa kaatuneitten kuvapatsaitten ja luhistuneitten obeliskein välissä.

Kaksi kuukautta oli tuskin kulunut siitä, kun Alroy ja Jabaster olivat tulleet Scherirah'n leiriin ja ilmoittaneet hänelle pyhän lähetyksensä. Hänen kovettunut sydämensä, hänen, jonka äiti oli Juutalainen, oli taipunut heidän ylhäältä saatuihin ennustuksiinsa. Hän ryhtyi heidän asiaansa koko kääntyneen innolla, eivätkä hänen kirjavat joukkonsa kauan epäilleet ruvetessaan semmoiseen uskoon, joka, samalla kuin se tarjosi varmaan vaaroja ja erinomaisia seikkoja, lupasi rikkautta, jopa valtaakin. Erämaan kaupungista uusi Messias lähetti sanansaattajansa naapurikaupunkeihin ilmoittamaan, että hän oli tullut veljiensä luo, jotka olivat vankeudessa. Hebrealaiset, ylpeä ja kankeaniskainen sukukunta, vastaan-ottivat lemmityn ruhtinaansa ilmoituksen ihastuksella. Davidin jälkeisellä ja Alschirokin surmaajalla oli kaksinkertainen oikeus heidän luottamukseensa ja alamaisuuteensa, ja läheisistä Kalifatin kaupungeista Hebrealaisten jaloimmat nuorukaiset lähtivät miehissä osoittamaan kunnioitustansa Salomonin jälleen saavutetulle valtikalle.