Chapter 6

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tämä keskustelu tapahtui pengermällä, Alroy lepäsi jossakin lehdossa isäntänsä kauniissa puutarhassa ja mietiskeli tulevaisuutta. Yhtäkkiä joku koski hänen selkäänsä kädellään. Hän katsahti ylös. Se oli Honain.

"Seuraa minua", lausui Jabasterin veli.

Ruhtinas nousi ja seurasi häntä ääneti. He lähtivät sisään huoneesen ja, astuen jo mainitun salin läpitse, etenivät pitkää käytävää myöten alaspäin. Tämä päättyi kaaritettuihin, leveihin portaisin, jotka johdattivat virran luo. Viimeisiin astuimiin oli kiinnitetty venhe, joka heilui Tigrin sinisellä, päivänpaisteessa välkkyvällä kalvolla.

Honain antoi nyt Alroy'lle sametti-väskyn, jota hän pyysi hänen kantamaan; tämän jälkeen he menivät portaista alas ja astuivat katettuun venheesen; ja soutajille mitään käskyjä antamatta he ennen pitkää nopeasti liukuivat eteenpäin laineitten ylitse. Ohitse kulkevien pursien loiskina ja kuljettajien satunnaiset huudot huomauttivat Alroy'ta, joka ei voinut eroittaa mitään, että heidän matkansa hetken aikaa kävi pitkin jotakin kaupungin pääkatua; mutta vähitellen äänet kuuluivat harvemmin ja lopulta kokonaan hiljenivät, siksi kuin kaikki, mikä tapasi hänen korvaansa, oli heidän omien soutajiensa säännölliset ja yksitoikkoiset aironvedot.

Viimein, kun melkein tunti oli mennyt siitä kuin he lähtivät matkalle, venhe pysäytettiin ja sidottiin kiinni johonkin laituriin. Sivu-varjostimet vedettiin pois, ja Honain ja hänen kumppaninsa nousivat maalle.

Matala, mutta hyvin avara rakennus, johon oli maalattu valkoisia ja kultaisia arabeskeja, säännötön, mutta ihantava muodoltansa, useilla vähäisillä kupoleilla ja korkeilla, hoikilla torneilla kohosi sypressilehtojen keskeltä leveän ja hiljaisen joen rannalta. Väkevä virta oli vienyt heidät kauas kaupungista, joka oli näkyvissä, vaikka etäältä. Ei ollut mitään asuntoa, ei mitään inhimillistä olentoa lähipaikoilla. Vastapäinen ranta oli aidattu puutarhoiksi. Ei yhtä venhettäkään kulkenut ohitse.

Viitaten Alroy'ta seuraamaan itseänsä, mutta vielä äänetönnä Honain astui vähäisen portin luo, jota hän kolkutti. Heti avasi tämän yksinäinen Nubialainen, joka kumarsi nöyrästi, kun vieraat menivät sivuitse. He astuivat matalaa ja hämärää käytävää, jonka holvikatto oli koristettu kohokuvilla, siksi kuin he saapuivat kilpiönkuorella ja perlemolla päällistetylle ovelle. Tässä Honain, joka kävi edellä, kääntyi Alroy'n puoleen ja lausui: "mitä hyvänsä tapahtunee ja kuka hyvänsä puhutellee sinua, jos sinä rakastat minun ja omaa henkeäsi, älä vastaa mitään."

Ovi avaantui, ja he tulivat suunnattoman suureen, komeaan saliin. Kirjavat, marmoriset pylväät ylenivät punaisesta ja sinisestä saman-aineisesta permannosta ja kannattivat kaaritettua, ympyriäistä ja kuviin leikattua kattoa, joka hohti purpurasta ja kullasta. Suihkulähteen ympärillä, joka äärettömän isosta lazurisäiliöstä purskutti vettänsä viidenkymmenen jalan korkealle, venyi vähäisillä, keltaisilla Barbarian matoilla joukko nubialaisia eunukkeja, jotka olivat puetut uhkeihin purpura- ja kultavärisiin vaatteisin ja varustetut norsunluisilla sotatapparoilla, joitten varret olivat kaunistetut kalliilla arabeskeillä ja somasti pistivät silmiin sinisten ja kiiltävien terien rinnalla.

Eunukki-vartioston päällikkö nousi, kun hän näki Honainin, ja tervehti häntä painaen kättään päätänsä, suutansa ja sydäntänsä vastaan. Kalifin lääkäri käski kädellään Alroy'n odottaa, astui muutamia askelia eteenpäin ja alkoi hiljaisella äänellä puhutella eunukkia. Muutamien silmänräpäysten perästä tämä upseeri palasi entiselle paikallensa, ja viitaten Alroy'ta luoksensa Honain meni salin poikki.

Edeten avonaisen holviston läpitse he saapuivat neliskulmaiseen ruusutarhaan, jossa vilottelevat vedet ympäröivät jokaista kukkaislavaa, ja joka uiskenteli ikäänkuin taikasaari jollakin vedenneitojen merellä. Aaltojen läikkynä ja kukkien lemut yhdistyivät ja synnyttivät nukuttavan vaikutuksen, jota Alroy ainoastaan kiihkeän ja kummallisen uuteliaisuutensa kautta voi vastustaa. Liikkuen eteenpäin pitkin sievää ja sirotekoista pylväskäytävää, joka liitti salin muihin rakennuksen osiin, he seisahtuivat korkean ja komean portin eteen.

Tämä kuun valaisema portti oli kolmenkymmenen jalan korkea, oli tehty viheriästä ja punaisesta jaspisharkosta ja leikattu noitten Saraceneille mieluisien, fantastillisesti aaltoilevien kaarten kaltaiseksi. Taitava tekiä oli käsittänyt sen edun, jota kalliin kiven punaiset suonet tarjosivat hänelle, ja oli rohkeasti kohottamalla muodostanut nämät kahdeksi isoksi ja kiverteleväksi käärmeeksi, jotka sujauttivat pystyharjaiset päänsä ja kiiluvat silmänsä Honainia ja hänen kumppaniansa päin.

Kalifin lääkäri veti tikarinsa vyöltänsä ja koputti sillä kolmasti toisen käärmeen päätä. Jykeä portti aukeni kumisten, ja heidän edessänsä seisoi abyssinialainen jättiläinen, joka piti karjuvaa leijonaa kahleista kiinni.

"Hiljaa, Harun!" lausui Honain eläimelle ja nosti samalla kättänsä, jolloin peto äänetönnä kyykistyi maahan. "Arvokas Morgargon, minä tuon sinulle muistolahjan." Abyssinialainen näytti hampaansa, isommat ja valkoisemmat kuin leijonan, kun hän irvistellen vastaan-otti kohteliaan Honainin antimen; ja hänen suustansa kuului muutamia outoja ääniä, mutta hän ei kyennyt puhumaan, sillä hän oli mykkä.

Jaspisportti laski kumppanit pitkään, korkeaan ja holvitettuun kammioon, jota avarat, maalatut lasi-ikkunat valaisivat. Silkki- ja hopeatapetit riippuivat seinissä, eriskummaiset matot peittivät laattian ja tavattoman suuria sohvia oli asetettu pitkin seiniä. Ja näin he astuivat samanmuotoisten huoneitten läpitse, joista nähtiin muutamista, että niissä oli äsken asuttu, kunnes he tulivat toiseen neliskulmaan, jonka aivan omituinen suihkulähde melkein täytti. Tämä nousi kultaisesta säiliöstä, joka oli koristettu helmillä, ja sitä ympäröitsi kaikenlaisten harvinaisten nelijalkaisten eläinten kuvat, veistettyinä mitä kalliimmista aineista. Tuossa kultainen tiikeri säihkyvin rubinisilminensä ja virtailevin opaliviiruineen hiipi verisistä pidoistansa virvoittavan veden reunalle; tässä giraffi kohotti hoikkaa hopeakaulaansa keskellä kaikenmoisia metsän-asukkaita, ja komeat apinajoukot, kiiltäen kalliista kivistä, lepäsivät jos jossakin kummallisessa asemassa säiliön partaalla.

Suihkulähde itse oli kultainen ja hopeinen puu, joka levitti kaikkialle lukemattomia oksiansa. Nämät olivat täynnä kaikenlaatuisia kummallisia lintuja, joitten höyheniksi oli osaavasti kuvattu samanvärisiä kalliita kiviä, ja jotka visertelivät kauniita nuotteja, kun ne vuodattivat nokistansa sointusaa ja jäähdyttävää elementtiä.

Suurella vaivalla Alroy voi olla kummastuksesta äännähtämättä, mutta alati valpas Honain kääntyi hänen puoleensa, sormi painettuna suuta vastaan, ja jättäen neliskulman he saapuivat puutarhoihin.

Korkeat terrassit, mustat sypressiryhmät, suikertelevat akasiakäytävät, kaukaa katsoen ääretön paradisi, ja paikoin joku hohtava paviljongi tai komea kioski! Virralta katsoessaan Alroy ei voinut arvata itse palatsin suuruutta. Se näytti rajattomalta, ja varma oli, että he eivät olleet nähneet kuin varsin vähäisen osan siitä. Kun he liikkuivat edelleen, torvien ääni äkkiä kaikkui. Se lähestyi lähestymistään yhä lujempana: ennen pitkää likenevän ratsasjoukon töminä kuului. Honain veti Alroy'n syrjille. Joku seurue näkyi tulevan pimeästä sypressilehdosta. Neljä sataa miestä talutti yhtä monta valkoista verikoiraa, joitten kaulavitjat olivat kullasta ja rubineista. Näitten perästä tuli sata miestä, itsekukin pitäen yhtä peitettyä haukkaa; sitten kuusi hevosmiestä kalliissa puvuissa; tuosta yksityinen ratsastaja, istuen tähti-otsaisen hevosen selässä. Ratsastaja oli keski-ikäinen, kaunis ja arvokkaan näköinen. Hänen asunsa oli yksinkertainen, mutta hänen jahtikeihäänsä varsi oli kokonaan timanteista ja sen terä kullasta. Häntä seurasi parvi arabialaisia eunukkeja tulipunaisissa vaatteissa, norsunluiset sotatapparat kädessä; ja tähän seurue päättyi.

"Kalifi", lausui Honain hiljaisella äänellä, kun he olivat ratsastaneet ohitse, pannen samalla sormensa huulilleen kysymyksiä estääksensä. Tämä oli ensimäinen ilmoitus Alroy'lle siitä, mitä hän jo oli varonut, että hän oli oikea-uskoisten hallitsiain palatsissa.

Molemmat kumppanit poikkesivat jylhälle ja polveilevalle polulle, joka hiukan ajan perästä saatti heidät vähäiselle ja vienosti viettävälle aukealle paikalle, jota isot seeteripuut ympäröivät. Lakealla nähtiin yksi kioski, pitkä rakennus useilla ikkunoilla, joita varjostimet ja esiin pistävä katto suojelivat. Kioski oli tehty valkoisesta ja viheriästä marmorista, siihen noustiin astuimilla, jotka kävivät pitkin rakennusta, toinen valkoisesta, toinen viheriästä marmorista ja melkein peittyneenä ruusupensaisin. Honain meni yksinään näitä portaita ylös, ja astui sisään kioskiin. Hetken perästä hän katsahti ulos ikkunasta ja viittasi Alroy'ta. David lähestyi, mutta peläten jonkunlaista varomattomuutta Honain kohtasi häntä ja sanoi hänelle matalalla kuiskauksella: "muista, että olet kuuro, mykkä ja eunukki." Alroy'n oli vaikea pysyä hymyilemättä, ja Vankeuden Ruhtinas ja kalifin lääkäri astuivat yhdessä kioskiin. Kaksi hunnulla verhottua naista ja kaksi vartioväen eunukkia otti heidät vastaan eteishuoneessa. Ja nyt he tulivat semmoiseen huoneesen, joka oli melkein koko kioskin pituinen ja aukeni toiselta puolen puutarhoja päin; toista puolta kannatti norsunluinen seinä. Tämän seinän komeroihin oli maalattu viheriäisiä freskokuvia ja jokaiseen asetettu ruusupensas. Jokainen komero oli myöskin peitetty miltei näkymättömällä kultaisella ristikolla, joka säilytti yhden satakielen ja saatti tämän pysyväiseksi sen ruusun suhteen, jota hän rakasti. Jokaisen komeron juurella oli suihkulähde, mutta veden asemesta joka säiliö oli täynnä puhtainta elävää hopeaa. Kioskin katto oli tehty perlemosta, jota oli kirjaeltu kilpiönkuorella; permanto, harvinaisesta marmorista ja kalliista kivistä kudottu mosaiki, asetti näkyviin mitä suloisimpia hedelmiä ja ihanimpia kukkia. Tälle permannolle georgialainen paagi vähän väliä ripoitti virvoittavia hajuvesiä. Komean huoneen toisessa päässä oli vaalean viheriä silkkidivani, koristettuna helmillä ja peitettynä valkoisilla ja kullankeltaisilla satinityynyillä. Yhdellä tämmöisellä, keskellä divania, istui tyttö, silmät miettien kiintyneinä persialaiseen runovihkoon, joka oli hänen polvellansa, toinen käsi leikiten helmistä ja smaragdeista liitetyllä rukousnauhalla, toinen pitäen pitkiä kultaisia ketjuja, joihin valkea metsäkauris oli sidottu.

Tyttö katsahti ylös, kun Honain ja hänen kumppaninsa astuivat sisään. Hän oli aivan nuori, yhtä nuori kuin Alroykin. Hänen pitkät, vaaleanruskeat hiuksensa kohosivat korkealta, valkoiselta otsalta, joka oli peitetty sinisillä suonilla, ja valuivat helmillä nidottuina hänen hartioillensa. Hänen silmänsä olivat hyvin isot ja tumman siniset; hänen nenänsä vähäinen, mutta korkea ja kaareva. Hänen kasvojensa kauneus oli häikäisevä, ja, kun hän katseli ylös ja tervehti Honainia, hänen hohtavat poskensa kävivät kuoppihin, jotka viehättivät vielä enemmän, koska ne eivät sointuneet hänen kasvojensa yleiseen luontoon, jossa ilmaantui ylpeys ja pilkka. Hän oli puettu karmosinipunaiseen silkkihameesen ja hänen uumillansa oli viheriäinen shaali, josta vähäisen tikarin timanttikahva pilkisteli. Hänen pyöreät, valkoiset käsivartensa näyttivät erittäin vähäisiltä, kun ne sattumalta välähtivät esiin isoista, väljistä hioistansa. Toisen peittivät juvelit, mutta oikea oli aivan paljas.

Honain likeni ja kumartaen suuteli tytön tarjoamaa kättä. Alroy vetäytyi takaperin.

"Minulle kerrottiin, että Maailman Ruusu hiutui tänä aamuna", lausui lääkäri ja kumarsi taas hymyillen, "ja hänen orjansa kiiruhti hänen käskystänsä häntä hoitamaan."

"Oli etelätuuli. Tuuli on kääntynyt, ja Maailman Ruusu voi paremmin", vastasi tyttö nauraen.

Honain koetti hänen suontansa.

"Säännötön", lääkäri lausui.

"Niinkuin minä itse", vastasi tyttö. "Onko tuo joku uusi orja?"

"Äsken ostettu, ja hyvä saalis. Hän on kaunis, hänellä on se etu, että hän on kuuro ja mykkä eikä tee minkäänlaista vahinkoa."

"Se on paha", vastasi tyttö; "näyttää siltä kuin kaikki kauniit ihmiset olisivat syntyneet joutaviksi. Minä esimerkiksi."

"Huhu kuiskailee kuitenkin ihan toista", lääkäri virkki.

"Kuinka niin?" kysyi tyttö.

"Nuori Karamanian kuningas."

"Mitä vielä! minä olen päättänyt inhota häntä. Barbari!"

"Sankari!"

"Oletteko koskaan nähnyt häntä?"

"Olen."

"Onko hän kaunis?"

"Niinkuin yli-enkeli."

"Ja rikas?"

"Eikö hän ole voittaja? Koko maailman aarteet tulevat teille."

"Minä olen kyllästynyt komeuteen. Minä rakennutin tämän kioskin sitä unhottaakseni."

"Se ei ole ensinkään komea", lausui Honain katsoen ympärillensä hymyillen.

"Ei", vastasi tyttö itsetyytyväisellä muodolla; "tässä kumminkin voi unhottaa sen onnettomuuden, että on prinsessa."

"Se kai on suuri onnettomuus", lisäsi lääkäri.

"Ja kuitenkin se varmaan on ainoa välttäväinen kohtalo", vastasi tyttö.

"Epäilemättä", jatkoi Honain.

"Ainakin meidän onnettomalle sukupuolelle."

"Kovin onnettomalle."

"Jospa vaan olisin mies!"

"Mikä sankari te olisitte!"

"Minä eläisin loppumattomissa seikkailuksissa."

"Sitä minä en ollenkaan epäile."

"Oletteko hankkineet minulle nuot kirjat?" kysyi prinsessa vilkkaasti.

"Ne ovat orjallani", Honain vastasi.

"Näyttäkäät ne heti minulle."

Honain otti Alroy'lta väskyn ja levitti prinsessan eteen sen sisällön -- juuri ne kreikkalaiset runoelmat, joita kauppias Ali oli toimittanut hänelle.

"Minä olen väsynyt runouteen", sanoi prinsessa silmäillen kalliita kirjoja ja sysäten niitä pois luotansa. "Minun tekee mieli katsoa mailmaa."

"Siihen te pian väsyisitte", vastasi lääkäri.

"Luullakseni yhteinen kansa ei koskaan väsy", jatkoi prinsessa.

"Paitsi työhön", sanoi lääkäri; "huoli heidät hengissä pitää."

"Mitä huoli on?" kysyi prinsessa hymyillen.

"Se on yksi jumala", vastasi lääkäri, "näkymätön, mutta kaikkivaltias. Se ryöstää kukat poskilta ja nopeuden suonista -- se viepi ruokahalun ja muuttaa hiukset harmaaksi."

"Se ei siis olekaan mikään tosi-jumala", lausui prinsessa, "vaan epäjumala, jonka me itse luomme. Minä olen oikea mahomettilainen enkä tahdo palvella sitä. Kerro minulle uutisia, Honain."

"Nuori Karamanian kuningas --"

"Taas! tuo barbari! Te olette hänen palkkalaisensa. Minä en huoli hänestä. Sitäkö varten jättäisin tämän vankeuden, että joutuisin toiseen -- miksi muistutatte minua siitä? Ei, kallis Hakim, jos minä ollenkaan menen miehelle, minä menen vapaaksi päästäkseni."

"Mahdotonta", vastasi Honain.

"Äitini oli vapaa, kunnes hän rupesi kuningattareksi ja orjaksi. Minä aion päättää niinkuin hän alkoi. Te tiedätte, mitä hän oli."

Honain tiesi hyvin, mutta oli liian viisas sitä ilmoittamaan.

"Rosvon tytär", prinsessa jatkoi, "joka taisteli isänsä vieressä. Se vasta elämää on! Minun täytyy ruveta rosvoksi. Se on luonnossani. Minä tahdon kuulla kohtaloni, Honain. Te olette astrologi; ennustakaat se."

"Minä olen jo syntymätähteänne tutkistellut. Teidän tähtenne on kometi."

"Se aavistaa hyvää; suuria meteleitä ja epävakaista loistoa. Minä soisin olevani tähti", lisäsi prinsessa syvällä, täysinäisellä äänellä ja ajattelevalla muodolla; "tähti kirkkaalla, sinisellä taivaalla, ihana ja vapaa. Honain, Honain, metsäkauris on katkaissut ketjunsa ja syö nyt ruusujani."

Alroy riensi esiin ja otti kiinni sievän tyhjäntoimittajan.

Honain loi hätääntyneen silmäyksen häneen; prinsessa vastaan-otti ketjut Alroy'n kädestä ja katseli häntä tarkastellen.

"Mitkä kauniit silmät tuolla otus-paralla on!" huudahti prinsessa.

"Metsäkauriillako?" lääkäri kysyi.

"Ei, orjallanne", vastasi prinsessa.

"No, hän punehtuu! Jollei hän olisi kuuro ja mykkä, luulisin melkein, että hän ymmärtää puheeni."

"Hän on hyvin kaino", lausui Honain vähän pelossaan; "hän hämmästyi rohkeata käytöstänsä."

"Minä rakastan kainoutta", sanoi prinsessa; "se on huvittava. Minä olen kaino; enkö minä ole?"

"Kyllä", vastasi Honain.

"Ja hupainen?"

"Aivan."

"Minä vihaan hupaisia ihmisiä. Ei ole kuitenkaan mikään niin hyvä kuin suora unteliaisuus."

"Ei olekaan", vastasi Honain.

"Päivät kuluvat niin levollisesti semmoisessa seurassa."

"Niin tekevät", lausui Honain.

"Ei mitään melskeitä; ei mitään pahaa menoa."

"Ei ensinkään."

"Minä olen päättänyt, etten pidä kuin rumia orjia."

"Te olette aivan oikeassa."

"Honain, ettekö te koskaan väitä minua vastaan? Te tiedätte varsin hyvin, että minulla on kaikkein kauniimmat orjat koko maailmassa."

"Kaikki sen tietävät."

"Ja te tiedätte, että minä olen suuresti mieltynyt teidän viimeiseen ostoonne, joka kertomuksenne mukaan on erinomaisen sovelias minulle. No, ettekö te suostu siihen."

"Kyllä; minä en epäile, että teidän korkeutenne on katsova häntä erittäin soveliaaksi, ja totta sanoakseni, harva asia ilahuttaisi minua enemmän kuin jos saisin tarjota hänet teille; mutta minä jouduin taannoin niin pahaan epäsuosioon tuon Cirkassialaisen tähden, että --"

"Oi! jättäkäät se asia minun haltuuni", prinsessa lausui.

"Varsin mielelläni", vastasi lääkäri ja käänsi puheen toisaalle; "ja kun Karamanian nuori kuningas saapuu Bagdadiin, teidän sopii tarjota hänet lahjaksi hänen majesteetillensa."

"Erinomaisen hupaista! ja kuningas on todella sorea ja nuori niinkuin urhoollinenkin; mutta onko hänellä mitään kauneuden tuntoa?"

"Teillä on kylläksi teitä molempia varten."

"Jospa hän vaan tahtoisi ryhtyä sotaan Kreikkalaisia vastaan!"

"Miksi olette niin kiivas Kreikkalaisparkoja vastaan?"

"Te tiedätte, että he ovat uskottomia. Paitsi sitä, he ehkä voittaisivat, ja silloin minulla olisi se huvi, että pääsisin vangiksi."

"Oivallista!"

"Viehättävää! minä saisin nähdä Konstantinopolin ja päästä keisarin puolisoksi."

"Päästä keisarin puolisoksi!"

"Epäilemättä. Tietysti hän rakastuisi minuun."

"Tietysti."

"Ja sitten -- ja sitten, minä valloittaisin Parisin!"

"Parisin!"

"Te olette käyneet Parisissa?"

"Olen minä."

"Miehet elävät sisäänsuljettuina siellä", lausui prinsessa hymyillen, "eikö niin? ja naiset tekevät, mitä he tahtovat?"

"Te teette aina, mitä mieleenne johtuu", sanoi Honain nousten.

"Te lähdette pois?"

"Minun täällä käyntini eivät saa kestää liian kauan."

"Jääkäät hyvästi, rakas Honain!" lausui prinsessa synkkämielisellä muodolla. "Te olette ainoa koko Bagdadissa, joka pystyy mitäkään ajattelemaan, ja te jätätte minun. Minun kohtaloni on surkea, koska kaikki vaikuttaa minun tunteisini enkä minä ole mitään. Nämät kirjat ja kukat, nämät suloiset linnut ja tämä kaunis metsäkauris -- ei! runoiliat kirjoittakoot mitä hyvänsä, mutta kuinka iloisesti luopuisin kaikista näistä vaiti-olon koreista lohdukkeista, jos vaan saisin elää tuntikauden vapaana. Minä kirjoitin eilen muutamia säkeitä itsestäni; ottakaat ne ja antakaat kaupungin taitavimman kopioitsian piirtää ne minulle hopeisilla kirjaimilla punaisen sinertävällä pohjalla, kaunis köynnös ympäri; minä jätän sen teidän suunniteltavaksenne. Hyvästi! Tule tänne, mykkä." Alroy astui esiin, kun prinsessa viittasi, ja lankesi polvilleen. "Tuossa, ota tämä rukousnauha isäntäsi ja mustien silmiesi tähden."

Kumppanit lähtivät pois ja saapuivat äänettöminä venheensä luo. Aurinko oli laskemallansa. Muezzien sointuisa ja raikas ääni kaikkui komean kaupungin lukemattomista minareteistä. Honain veti syrjään purren varjostimet. Bagdad kohosi heidän eteensä summattoman suurina, uhkeina rakennusryhminä, sijaiten keskellä lehtoja ja puutarhoja. Ääretön väkijoukko, jota virkistyttävä hämärä houkutteli ulos, liikkui kaikilla tahoilla. Välkkyvällä virralla nähtiin kimaltavia kalkeja, loistavilla pengermillä koreita ihmisjoukkoja. Prameus ja valta ja hekuma ja kauneus asettui heidän eteensä viehättävimmässä muodossaan, ja Alroy'n sydän mukaantui tähän suuruuteen.

"Mainio näky!" lausui Vankeuden Ruhtinas.

"Aivan toisenlainen kuin Hamadanin", arveli kalifin lääkäri.

"Tänään olen minä nähnyt ihmeitä", lisäsi Alroy.

"Maailma avautuu sinulle", sanoi Honain.

Alroy ei vastannut mitään; mutta tuokion perästä hän kysyi epäilevällä äänellä: "Kuka tuo tyttö oli?"

"Prinsessa Schirene", vastasi Honain; "kalifin lempitytär. Hänen äitinsä oli Georgialainen ja uskoton."

VI.

Kuutama valaisi Alroy'ta, joka makasi vuoteellansa, peittäen kasvojansa toisella käsivarrellaan. Hän makasi liikahtamatta, mutta ei nukkunut.

Hän nousi ja astui edestakaisin huoneessa levottomin askelin. Välisti hän seisattui ja katseli permantoa mietteisin vaipuneena. Hän lähestyi ikkunaa ja jäähdytti kuumaa otsaansa sydän-yön ilmassa.

Tunti kului, mutta yhä nuori Vankeuden Ruhtinas pysyi samassa asemassa. Yhtäkkiä hän kääntyi porphyripöydän puoleen ja tarttuen kalliskiviseen rukousnauhaan painoi sitä huuliansa vastaan.

"Unelmieni henki tulee viimein; se kuva, jota olen huokaillut ja ikävöinnyt; se kuva, joka esiintyi noissa kirkkaissa nä'yissä, jolloin ummistin silmäni tämän synkän maailman kolkoilta varjoilta."

"Schirene! Schirene! täällä, tässä yksinäisyydessäni minä vuodatan sinun eteesi intohimoni, kauan pidätetyn -- koko elämäni intohimon, ei minkään tavallisen elämän, vaan semmoisen, joka on täynnä syviä tunteita ja synnyttäviä ajatuksia. Voi ihana! voi ihanaa ihanampi! sillä sinä olet minulle niinkuin häiritsemätön uni -- miks'et sinä ole minun, miksi me kadotamme silmänräpäystäkään kunniakkaasta elämästämme ja poistamme kohtalostamme puolen sen autuudesta?"

"Mieletön, mieletön, oletko unhottanut? Kopissansa olevan vangin ihastus, jolta huima mielenkuvitus hetkeksi riistää hänen kahleensa! Kalifin tytär ja -- Juutalainen!"

"Anna minulle isieni valtikka!"

"Hornaan kaikki talismanit! Minä en tarvitse muuta innostusta kuin hänen muistonsa, ei muuta taikausta kuin hänen nimensä. Taivasten kautta, minä tahdon astua tähän jaloon kaupunkiin voittajana tai kuolla."

"No, mitä elämä on, sillä mietintö yhtyy aina minun himoihini -- no, mitä elämä on! Heitä sattumukset koirille ja tempaa pois valhemuoto väärältä yhteiskunnalta! Tässä seison minä, sankari, jonka äly keksii kaikki, jonka sydän on täynnä ääretöntä rohkeutta, jolla on nuoruutta, jäntevyyttä, kuuluisa syntyperä ja semmoinen ulkomuoto, joka on saattanut monen armaan heimokuntamme tytön painamaan alas kaunista päätänsä Hamadanin suloisella lähteellä, ja minä olen -- minä en ole mitään."

"Pois koko yhteiskunta! se ei ole tehty minua varten. Minä synnytän oman yhteiskuntani ja olen se jumaluus, jota toisinaan uneksin."

"Me luomme kohtalomme ja nimitämme sitä sallimukseksi. Sinä puhuit viisaasti, Honain. Sinä, viekas Sadusealainen! Pyhä veri virtasi isieni suonissa eivätkä he toimittaneet mitään; mutta minulla on käsivarsi, joka on kasvanut valtikkaa pitämään, ja minä aion voittaa tämmöisen itselleni."

"Minä en voi epäillä voittoani. Voitto on osa minun olemisestani. Minä olen syntynyt kunniaa varten, niinkuin puu on syntynyt tuottamaan hedelmiä taikka levittämään kukkiansa. Teko on tehty. Kun se on päätetty, se on myöskin tehty. Minä tahdon kohdata suurinta kruunattua esi-isääni, vieläpä hänen hautakammiossansa. Mahtava Salomon! hän nai Faraonin tyttären. Haa! mikä tulevaisuus koittaa toiveilleni. Ennusmerkki, oivallinen ennusmerkki!"

"Taivas ja maa yhtyvät luomaan onneani. Surullinen nuoruuteni, jota olen niin usein kironnut, minä tervehdin sinua -- sinä olit kunniakas valmistus; ja kun minä, joka en taipunut ympäröivään elämään, pidin itseäni typeränä, minä nyt huomaan, että olin mitä omituisin olento. Taivaitten kautta, minä olen iloinen; ensikerran elämässäni olen iloinen. Minun tekisi mieli nauraa ja taistella ja juoda. Minä olen uudestaan syntynyt; minä olen toinen olento; minä olen mieletön!"

"Oi! aika, suuri aika, maailma puhuu valhetta sinusta. Se sanoo sinua nopeaksi. Minusta näytät kummallisen hitaalta. Lennä, suuri aika, ja tuo minulle siivilläsi valtikkani!"