Chapter 20

"Haa! Siihenkö sinä pyritkin? Sekö sinun vapautesi on? Mene pois luotani, kiusaaja! -- Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan! minä en luovu sanastakaan, ei sanastakaan: Minä en kiellä ainoatakaan sanaa. Vaikka kohta minun tuomioni olisi ijankaikkinen kidutus, minä hylkään nämät ehdot! Tämäkö sinun korkea ylenkatseesi sukukunta raukkamme suhteen on -- minäkö häväisisin Jumalaani! minäkö menettelisin niinkuin viheliäisin kaikista viheliäisistä ja huonoin huonoista. Omituinen filosofia! Voi Honain! minä soisin, ettemme olisi koekaan toisiamme kohdanneet!"

"Taikka toisistamme eronneet. Se on totta. Jos minun sanojani olisi noudatettu, ei Alroy'ta milloinkaan olisi petetty."

"Herkeä, herkeä; minä pyydän sinua, herkeä. Jätä minut."

"Jos tämä olisi palatsi, minä menisin. Ankarat sanat lientyvät ystävän korvassa, kun niitä ahdistuksessa lausutaan."

"Sanokoot mitä hyvänsä, minä olen Herran voideltu. Semmoisena minun olisi pitänyt elää, semmoisena minä tahdon kumminkin kuolla."

"Entä Miriam?"

"Herra ei hylkää häntä: hän ei koskaan hylännyt Herraa."

"Ja Schirene?"

"Schirene! oi! hänen tähtensä yksistänsä minä kuolisin kuin sankari! Tuleeko meidän sanoa, että hän rakasti pelokasta orjaa, halpaa petturia, ilkeätä uskonsa kieltäjää, konnantapaista myrkkyjen ja taikaneuvojen käyttäjää? Ei! ei, ei, ei! vaikka vaan hänen tähtensä, hänen, tuon suloisen, suloisen olennon tähden, minun kuolemani on oleva samanlainen kuin minun uljas elämäni. Niinkuin aurinko minä nousin, niinkuin aurinko minä lasken. Vielä minun kirkas maineeni kaikkuu maailmassa eikä minun viimeinen hetkeni saa pimittää minun keskipäivääni, tuota myrskyistä, mutta kunniakasta!"

Honain otti tulisoiton komerosta ja lähestyi ristikkoa. Se ei ollut kiinni, hän veti sen hiljaan auki ja talutti esiin hunnulla verhotun naisen. Verhottu nainen heittäysi Alroy'n jalkojen juureen, joka ei näyttänyt huomaavan, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Hieno huuli suuteli hänen kättänsä. Hän hypähti ylös, hänen rautansa kalisivat.

"Alroy!" lausui lempeästi nainen polviltansa.

"Mikä ääni tämä on?" Vankeuden Ruhtinas huudahti rajusti. "Se kohtaa minun korvaani, ikäänkuin aikaa unhottunut soitto. Minä en voi sitä uskoa. Ei! minä en voi sitä uskoa. Oletko sinä Schirene?"

"Minä olen se kurja olento, jota he sanoivat sinun morsiameksesi."

"Voi! tämä on todella kidutusta! Mikä seivästys vetää vertoja tälle vaikealle hetkelle? Älä katsele minua, älä anna meidän silmiemme kohdata toisiansa. Ne ovat kohdanneet toisiansa ennen ikäänkuin kaksi välkkyvää virtaa, jotka yhtyvät hohtavaan valojuovaan. Viekäät pois tulisoitto, Honain. Yön pimeys peittäköön meidän vielä pimeämmän kohtalomme."

"Alroy!"

"Hän puhui taas. Onko hän mieletön, niinkuin minä, kun hän näin leikitsee tuhon kanssa?"

"Herrani", Honain lausui lähestyen ja pannen leppeästi kätensä vangin olkapäälle, "hillitse intosi. Sinulla on muutamia uskollisia ystäviä, jotka mielellänsä tahtoisivat levollisesti keskustella sinun onnestasi."

"Onnestasi! Hän pilkkaa minua."

"Minä rukoilen sinua, herrani, rauhoitu. Jos minä todella puhuttelen sitä suurta Alroy'ta, jota kaikki pelkäsivät ja vielä peljännevät, minä pyydän sinua muistamaan, ettei ainoastaan palatseissa ja tappelutanterella sankarillinen sielu voita ja vallitse. Tämmöiset tilat ovat ylevän sielun suuri koetuskivi. Niin kauan kuin elämme, meidän ruumiimme on temppeli, jossa neromme luo jumalankaltaisen innostuksensa, ja niin kauan kuin tämä alttari ei ole kumottu, jumaluus saattaa vielä toimittaa ihmetöitä. Nouse siis, suuri herrani; ajattele, että, oli kalifi taikka vanki, ei löydy koko maailmassa ketään Alroy'n kaltaista miestä. Saako semmoinen olento kaatua ilman taistelematta, niinkuin halpa kavaltaja, jolla ei ole mitään, mihin turvata, kuin sattumuksen vilpilliset vaiheet? Minä olen myöskin profeetta, ja minä tunnen, että sinä vielä voitat."

"Tuo minulle valtikkani jälleen, tuo minulle valtikkani! -- mutta minä puhun väärälle veljelle! -- se et ollut sinä -- se et ollut sinä, joka annoit sen minulle."

"Saavuta se kerta vielä. Herra hylkäsi Davidin ajaksi; vaan kuitenkin hän antoi hänelle anteeksi, ja kuitenkin hän kuoli kuninkaana."

"Nainen oli syy hänen lankeemukseensa."

"Mutta sinua nainen kohottaa. Tämä suuri prinsessa, eikö hän myöskin ole kärsinyt? Hänen mielensä on kuitenkin masentumatta. Kuule hänen neuvoansa: se on syvämietteinen ja hellä."

"Niin meidän rakkautemmekin oli."

"Ja on, minun Alroy'ni!" huudahti prinsessa. "Ole levollinen, minä pyydän sinua! Minun tähteni ole levollinen; minä olen levollinen sinun tähtesi. Sinä olet kuullut kaikki, mitä Honain on lausunut sinulle -- tämä viisas lääkäri, minun Alroy'ni, joka ei erehtynyt koskaan. Ei hän kehoita sinua kuin yhteen sanaan, tyhjään sanaan, mitä vähäpätöisimpään muodon-asiaan. Mutta lausu se, ja sinä olet vapaa, ja Alroy ja Schirene yhdistävät jälleen kunniakkaat elämänvaiheensa ja suloiset nautintonsa. Etkö muista, kuinka sinä usein, kun me, valtaamme väsyneinä, kävelimme iloisissa puutarhoissamme, huokailit suloista, muille tuntematonta saarta, jossa saisit viettää päiviäsi ainoastaan minun, uskollisen, seurassani, ja ilman muita tapauksia kuin palavan rakkautemme tuottamia? Voi lemmittyni, tämä elämä on vielä tarjona sinulle! Ja epäiletkö sinä? Sanotko sinä itsesi hyljätyksi, kun sinulla on tämmöinen ystävä, ja pidätkö itseäsi onnettomana, kun paradiisi kaikin ihanin portteinensa vaan vartoo sinun tuloasi? Oi! ei, ei, ei! sinä olet unhottanut Schirenen, minä pelkään sitä suuresti, hellän Schirenesi, joka rakastaa sinua kahleissasi enemmän kuin silloin, kuin nämät suloiset sormesi olivat timanteissa ja leikitsivät hänen tuuheain suortuviensa kanssa!"

"Hän puhuu toisesta maailmasta. Minä muistan jotakin. Kuka on lähettänyt tämän soiton vankihuoneeseni? Hänen lempeät sanansa lievittävät sydäntäni. Minun silmäni ovat kosteat. Minä itken! Se tuntuu hyvältä. Suru on ilo minun tuskani rinnalla. Minä en luullut, että vuodattaisin koskaan kyyneliä enään. Otsani tuntuu kylmemmältä."

"Itke, itke, hyvinkin itke, vaan anna minun suudella pois sinun kyynelesi! Luulitko sinä, että sinun Schirenesi oli jättänyt sinut? Voi! se se oli, joka teki minun lintuni niin murheelliseksi. Se pääsee vapaaksi ja saa lentää suloisiin ilmoihin ja elää kukilla uskollisen kumppaninsa keralla. Voi minua! minä olen kerran vielä onnellinen oman poikani kanssa. Ei mikään muu ollut vaikeata, kuin se, että sinä olit poissa! Minusta tuntuu kuin tämä vankihuone olisi meidän komea kioskimme! Auringonsädekö vai sinun hymysikö saattaa nämät muurit niin iloisiksi?"

"Hymyilinkö minä? -- minä en usko sitä."

"Hymyilit vainen. Voi! katso hän hymyilee taas. No, tämä on vapaus! Ei löydy maailmassa minkäänlaista surua. Se on valhe, jolla yksinkertaisia peloitetaan."

"No, Honain, mitä tämä on? Näyttää siltä kuin olisin todella iloinen. Jokaisessa hänen henkäyksessään on innostusta. Minä olen muuttunut. Ei! älä suutele näitä rumia rautoja."

"Minusta tuntuu kuin ne olisivat kullasta." He vaikenivat. Schirene veti Alroy'n yksinkertaiselle kivi-istuimelle ja, istuutuen hiljalleen hänen syliinsä, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Hetken perästä hän nosti päätänsä ja kuiskasi Alroy'n korvaan suloisen riemun vastustamattomilla sävelillä: "me pääsemme vapaaksi huomenna!"

"Huomenna! onko tutkinto niin lähellä?" huudahti vanki levottomalla äänellä ja muuttuvalla muodolla. "Huomenna!" Hän sysäsi Schirenen melkein kiivaasti syrjälle ja nousi istuimeltansa. "Huomenna! minä soisin, että se olisi ohitse! Minusta tuntuu kuin tässä ainoassa sanassa olisi vuosisatojen kohtalo! Saavatko he huomenna sanoa, että Alroy -- haa! kuka sinä olet, joka nyt kohoat minun eteeni? Kauhea, mahtava haamu, sinä olet tullut hyvään aikaan, että pelastaisit minut lopullisesta perikadosta. Paina minua rintaasi vastaan, se ei ole lävistetty. He eivät pistäneet sinua puhki. Sinä näet minun keskustelevan murhaajiesi kanssa. Entä sitten? minä olen viaton. Kysy heiltä, kauhea haamu, ja vaadi heidän häijyt sielunsa sanomaan, että minä olen puhdas. He tahtoisivat tehdä minut yhtä mustaksi kuin he itse ovat, vaan heidän ei onnistu."

"Honain, Honain!" huudahti prinsessa kamalalla kuiskauksella, kun hän pakeni lääkärin luo. "Hän on hurja taas. Tyynnytä häntä, tyynnytä häntä. katso! kuinka hän seisoo ojennetuin käsivarsin ja tuijottavin silmin, mutisten mitä julmimpia sanoja! Voimani pettävät minun. Se on liian hirveätä."

Lääkäri astui eteenpäin ja seisattui Alroy'n viereen, mutta yritti turhaan vetää hänen huomiotansa puoleensa. Hän rohkeni tarttua hänen käsivarteensa. Ruhtinas vavahti, kääntyi ja, tuntien hänet, huudahti isolla äänellä: "pois, velimurhaaja!"

Honain vetäytyi takaperin, vaaleana ja väristen. Schirene juoksi hänen luokseen. "Mitä hän sanoi, Honain? Sinä et puhu mitään. Minä en koskaan ennen nähnyt, että sinä vaalenit. Onko sinultakin järki mennyt?"

"Minä soisin, että niin olisi."

"Kaikki ihmiset käyvät hulluiksi. Hän varmaan sanoi jotakin. Kerro se minulle. Mitä se oli?"

"Kysy häneltä itseltä."

"Minä en tohdi. Kerro minulle -- kerro minulle, Honain!"

"Minä en rohkene."

"Oliko se mikään sana?"

"Oli! semmoinen sana, joka herättää kuolleet. Menkäämme pois."

"Tarkoitustamme saavuttamatta. Pelkuri! Minä puhuttelen häntä. Minun oma Alroy'ni", lausui prinsessa lempeällä äänellä, kun hän astui hänen eteensä.

"Kuinka, onko kettu jättänyt tiikerin jälelle! Vai niin? Eikö löydy mitään kostoa? Ainoastaan viattomiako vainotaan? Minä olen viaton; minä en sinua kuristanut! Hän sanoi syystä: 'varo vaan! ne, jotka tekivät tämän, ovat alttiit tekemään pahempiakin.' Ja tässä he nyt hyörivät kirotussa toimessansa. Sinun kärsi vaan ruumiisi, suuri Jabaster, mutta minun he tahtoisivat kuristaa sekä ruumiini että sieluni!"

Prinsessa huudahti ja kaatui esiin rientävän Honainin syliin, joka kantoi hänen pois vankihuoneesta.

XVIII.

Hamadanin kukistuksen jälkeen Bostenag ja Miriam olivat viedyt vankeina Bagdadiin. Honainin välityksen kautta vankeuden tavalliset rasitukset heiltä huojennettiin; vaan he olivat kuitenkin suljetut huoneisinsa linnaan. Turhaan oli Miriam tähän asti koettanut saada tavata veljeänsä. Honain oli ainoa henki, jolta hänen kävi apua anominen, vaan kaikkiin hänen pyyntöihinsä tämä vastasi, että hän ei mihinkään kyennyt. Turhaan hän oli koettanut tarjota vahdeille, joihin hänen suloinen ja lempeä käytöksensä oli suuresti vaikuttanut, muutamia jälelle jääneitä juvelejä, että nämätkin rupeisivat hänen puolellensa. Hänen ei ollut onnistunut edes saada mitään sanaa Alroy'lle. Vaan kohta sen jälkeen kuin Honainin käynti vankihuoneessa oli niin huonosti menestynyt, etsi entinen visiri vangin sisarta ja, uhkaavaa loppua taitavasti ilmoittaen, kertoi, että hän vihdoin oli hankkinut hänelle halutun luvan käydä veljensä luona; ja kun Miriamia värisytti se ajatus, että se tapaus lähestyi, johon hän oli kauan aikaa valmistanut itseänsä, Honain lausui muutamilla muutoksilla niitä keinoja, joitten avulla hän luuli voivansa vielä sitä poistaa. Miriam kuunteli häntä ääneti eikä Honain kaikella suurella taidollansa saanut häntä vähimmälläkään tavalla sanomaan ajatustansa näitten keinojen soveliaisuudesta. He erosivat, Honain yhtä toivokkaana kuin häijyt aina ovat.

Koska Miriam pelkäsi sekä oman että Alroy'n puolesta äkki-arvaamattoman yhtymyksen ankaraa vaikutusta, hän käytti Honainin valtaa ja lähetti Kalebin veljensä luo, että hän valmistaisi tätä hänen tulonsa suhteen. Kaleb tapasi entisen isäntänsä, kun tämä uupuneena makasi vankihuoneen permannolla. Alusta hän ei tahtonut puhua taikka edes nostaa päätänsä eikä hän pitkään aikaan näyttänyt tuntevan heimolaisensa uskollista palveliaa. Vaan viimein hänen mielensä lientyi, ja kun hän täydellisesti ymmärsi, kuka sanansaattaja oli ja mitä hän tarkoitti, hän näytti ensiksi kokonaan paheksivan sisarensa aiottua käyntiä, vaan lopulta lykkäsi heidän yhteentulonsa tuonnemmaksi ja, syyttäen suurta väsymystänsä, määräsi seuraavan aamun ensimäisen tunnin tähän surulliseen tehtävään.

Kunnian-arvoisa Bostenag ei ollut puhunut paljon ollenkaan siitä anti, kuin Alroy oli kukistunut; se oli todella aivan ilmeistä, että hänen hengenvoimansa, vaikka kohta ne eivät olleet kokonaan luopuneet hänestä, olivat kumminkin suuresti tylstyneet. Hän ei jättänyt koskaan vuodettansa; hän ei pitänyt mitään vaaria siitä, mitä tapahtui. Hän ei osoittanut mitään uuteliaisuutta, tuskinpa mitään tuntoakaan. Jos hän todesti sattumalta lausui jotakin, se tapahtui tavallisesti ärtyneessä mielentilassa eikä hän näyttänyt tyytyväiseltä, jos kukaan muu lähestyi häntä kuin Miriam, jonka kädestä hän yksistään tahtoi vastaan-ottaa sen vähäisen ruoan, johon hän aina vastahakoisesti koski. Kesken kaikkia kalvavia surujaan tämä hänen nuori, uskollinen heimolaisensa aina tiesi säästää lapsuutensa holhojalle lempeän katsannon, valppaan silmän, lempeän sanan ja alttiin käden. Jumalanpelko ja hyvät avut, luja luottamus ja viattomuus tukivat tätä puhdasta ja onnetonta naista kaikissa hänen ansaitsemattomissa ja verrattomissa huolissansa.

Oli iso aika kulunut sydän-yöstä; Abnerin nuori leski lepäsi vuoteellansa levollisessa unessa. Armas Beruna ja ihana Batseba vartoivat, varjostimet syrjään vedettyinä, aamun tuloa.

"Herätänkö minä hänen?" kysyi ihana Batseba. "Minusta tähdet näyttävät vaaleammalta! Hän käski minun nostattaa itseänsä aikaa ennen päivän koittoa."

"Uni tekee hänen niin hyvää! Älkäämme herättäkö häntä", vastasi suloinen Beruna. "Me nostatamme hänen vaan suruun."

"Jospa edes hänen unelmansa olisivat onnelliset;" vastasi ihana Batseba. "Hän nukkuu rauhallisesti kuin kukka."

"Huntu on vierinyt hänen päästänsä", sanoi armas Beruna. "Minä panen sen sievästi jälleen hänen otsallensa. Onko se hyvin nyt, Batsebani?"

"On, rakas Beruna. Shaalilla verhottuina hänen kasvonsa ovat niinkuin helmi kuoressansa. Katso! hän liikkuu!"

"Batseba!"

"Minä olen täällä, kallis emäntä."

"Joko päivä pian koittaa?"

"Ei vielä, kallis emäntä; nyt on vielä yö. On kulunut pitkä aika sydän-yöstä, kallis emäntä; minusta tuntuu kuin aamun nouseva henkäys hajahtaisi; vaan nyt on vielä yö, ja kasvava kuu kumottaa ikäänkuin sirppi taivaan vainioilta keskeltä tähtilaihoa."

"Beruna, hyvä tyttö, ojenna minulle käsivarttasi. Minä nousen."

Neitsyet likenivät, ja emäntäänsä hiljaan nostaen saattivat hänet ikkunan luo.

"Siitä asti kuin onnettomuutemme alkoi", Miriam lausui, "minä en ole nauttinut koskaan niin levollista unta. Minun unelmani olivat vähäpätöiset, vaan rauhoittavat. Minä näin hänen, mutta hän hymyili. Olenko minä nukkunut kauan, suloiset tytöt' Te olette hyvin valppaat."

"Kallis emäntä, anna minä tuon shaalisi. Ilma on viileä."

"Mutta mieluisa; kiitoksia paljon, älä huoli. Minun otsani ei ole niin kylmä, että se kaipaa peitettä. Tämä on ihana yö!"

Miriam katseli laveata, kuun valaisemaa pääkaupunkia. Linnan korkea asema tarjosi avaraa katsantoa rakennusten suuriin ryhmiin, näitten rakennusten, joista kukin itsekseen oli kokonainen kaupunki. Tätä näky-alaa keskeytti vaan joku suunnattoman suuri ja katettu kupoli, moskeain pitkät, soikeat ja valkoiset minaretit taikka yksinäisen sypressin musta ja kierteinen kuva, samalla kuin Tigris, hohtaen valosta, vieritti eteenpäin väljiä, kiiltäviä laineitansa. Kaikki oli hiljallansa; ei yhtäkään venhettä liikkunut nopealla virralla, ei yksikään ääni häirinnyt nukkuvien miljonain lepoa. Hän katseli, ja katsellessaan hän ei voinut kuin verrata nykyistä näkymöä, joka oli hänen silmissään ikäänkuin sukukuntamme kaikkien intohimojen hauta, siihen määrättömään vilkkauteen, joka vallitsi Bagdadissa, kun Alroy'n häitä vietettiin. Kuinka toisenlainen hänenkin tilansa silloin oli! Rakkaan veljen, Aasian herran ja hallitsian, ainoa sisar, tämän voittoisimman päällikön morsian, semmoisen päällikön, joka hyvin ansaitsi kaikki hänen hyvät avunsa, ja jonka otsaa nuorekas urhoollisuus oli seppelöinyt diademilla. Korkea asema ei ollut tuottanut Miriamille huolia eikä rikoksia. Se oli vaan tehnyt hänen armeliaisuutensa yleisemmäksi ja hänen hyväntahtoisuutensa kaikkivaltiaaksi.

Hän ei voinut syyttää itseänsä -- tämä oivallinen nainen -- hän ei voinut syyttää itseänsä, ei edes tänä itsetutkinnon hetkenä -- hän ei voinut kaikessa leppeydessään ja häveliäisyydessään ja nöyryydessään syyttää itseään, että hän olisi hetkeksikään unhottanut luottamustansa Jumalaan taikka velvollisuuksiansa lähimmäisiänsä kohtaan.

Vaan kun hänen ajatuksensa kääntyivät sen olennon puoleen, jonka luona ne melkein aina viipyivät; ja kun hän muisti hänet ja koko hänen elämänsä ja kaikki hänen nuoruutensa tuhannet tapaukset, joita ei maailma, vaan ainoastaan hän tunsi, mutta jotka kuitenkin ennustivat hänen mainettansa, ja ajatteli kaikkia hänen erinomaisia luonnonlahjojaan ja koko hänen suloista rakkauttansa, hänen verratonta kunniatansa ja sitä kohtaloa, joka uhkasi häntä, kyynelet alkoivat hiljaisesta tuskasta vuotaa hänen vaalealle ja miettivälle poskellensa. Hän notkisti päätänsä Batseban olkapäätä vastaan, ja suloinen Beruna pusersi hänen vapisevaa kättänsä.

Kuu laskeusi, tähdet kävivät vaaleiksi ja katosivat toinen toisensa perästä. Kaukaisen Tigrin tasangon, hääkemujen näkymön ylitse mustanpunainen taivas välkkyi uhkeilla valkean- ja ruskeankeltaisilla juomuilla. Muezzein juhlalliset sävelet kaikkuivat minareteista. Joku koputti ovea. Se oli Kaleb.

"Minä olen valmis", Miriam lausui; ja hetkeksi hän peitti kasvonsa oikealla kädellänsä. "Ajatelkaat minua, suloiset tytöt; rukoilkaat minun puolestani!"

XIX.

Kalebiin nojautuen Miriam astui niitä kosteita ja epätasaisia portaita alaspäin, jotka johdattivat vankihuoneesen ja joita vartia tulisoitollansa valaisi. Hän horjui, kun hän saapui ristikon luo. Hän pysähtyi ja asettui kylmää ja kolkkoa muuria vastaan. Vankivartia ja Kaleb kävivät edellä. Hän kuuli Alroy'n äänen. Se oli luja ja suloinen. Sen sävelet toinnuttivat häntä. Kaleb tuli hänen luokseen, tulisoitto kädessään, ja piti sitä hänen jalkojensa edessä; ja kun hän kumartui alas, hän lausui: "herrani käski minun pyytää teitä olemaan hyvällä mielellä, sillä niin hän on itse."

Tulisoittonsa komeroon pistettyään vankivartia poistui. Miriam tahtoi, että Kaleb jäisi ulkopuolelle. Kooten kaikki voimansa hän sitten astui kauheaan huoneesen. Alroy seisoi valmiina häntä vastaan-ottamaan. Valo kohtasi hänen kasvojansa. Hän hymyili. Miriam ei voinut kauemmin pidättää itseänsä. Hän juoksi esiin ja painoi häntä sydäntänsä vastaan.

"Voi, suuresti, kauan rakastettu", Alroy lausui; "tämmöinen yhtymys vangitsee todella itse vankeudenkin!"

Mutta hänen sisarensa ei kyennyt puhumaan. Hän nojasi päätänsä hänen hartioitansa vastaan ja ummisti silmänsä, ettei hän rupeisi itkemään.

"Rohkeutta, kallis sydän; rohkeutta, rohkeutta!" sanoi vanki. "Minä olen todella hyvin onnellinen!"

"Veljeni, veljeni!"

"Jos olisimme kohdanneet toisemme eilen, sinä olisit tavannut minut ehkä vähän tuskastuneena. Vaan tänä päivänä minä olen kokonaan saavuttanut itsehillintöni jälleen. Siitä asti kuin minä astuin Tigrin poikki, minä en ole ollut niin tyytyväinen. Minulla on ollut suloisia unelmia, kallis Miriam, täynnänsä lohdutusta, ja enemmän kuin unelmia. Herra on antanut minulle anteeksi, totisesti minä luulen niin."

"Voi, veljeni! sinun sanasi ovat täynnä virvoitusta; sillä todella minäkin olen uneksinut ja uneksinut lohdutuksesta. Minun mieleni ei ole koskaan ollut, siitä asti kuin kukistuit, niin levollinen."

"Minä olen tosiaan hyvin onnellinen."

"Sano jälleen niin, minun Davidini; sano minun kuullakseni nämät lohdutuksen sanat!"

"Se on aivan tosi, uskollinen ystävä. Minä en sano sitä, että sillä saattaisin sinut iloiseksi. Sillä tiedä, että sinä iltana -- lieneekö Herra katunut vihaansa vai lienevätkö muutamat kauheat koetukset, joita en tahdo mainita enkä huoli muistaa, sovittaneet minun monenkaltaiset syntini -- vaan niin se oli, että siihen aikaan kuin enkelini Miriam lähetti tyynnyttävät sanomansa, rauhallisuuden tunto valloitti minut, semmoinen tunto, jota olen kauan kaivannut. Minä vaivuin heti uneen, syvään ja suloiseen, ja noitten hurjien ja hyörivien kuvien sijasta, jotka näinä aikoina ovat syntyneet minun aivoissani, kun niitten olisi pitänyt levähtää -- vallan ja salaliiton vivahduksia, tulisten sotien ja petollisen rakkauden näkyjä -- minä seisoin kotimme suihkulähteen reunalla ja poimin kukkia varhaisimman ystäväni kanssa. Kun minä puetin näitä lemuavia vankeja sinun liehuviin hiuksiisi, Jabaster tuli, tuo suuri, vääryyttä kärsinyt mies, ei enää vakavana ja kammottavana, vaan lempein, rakkaudesta loistavin silmin. Ja hän lausui: 'David, Herra on huomannut sinun uskollisuutesi vankihuoneenkin pimeydessä!' Niin hän katosi. Hän puhui, sisareni, muutamista kummallisista kiusauksista, joita minä olin taivaan avulla kestänyt. Ei enempää siitä. Minä heräsin. Ja katso! minä kuulin nimeäni vielä nimitettävän. Ajatellen aamuista untani, minä luulin, että se olit sinä, ja vastasin: 'kallis sisar, oletko sinä täällä?' Mutta ei kukaan vastannut; ja sitten miettien tunsin nuot vävähyttävät sävelet, jotka kutsuivat Alroy'ta Jabasterin luolassa."

"Äänen Tytärkö?"

"Juuri tuo pyhä sanansaattaja. Minä olen uskoa täynnä. Herra on antanut minulle anteeksi. Ole varma siitä."

"Minä en voi epäillä sitä, David. Sinä olet toimittanut suuria töitä Israelille; ei yksikään muu ole näinä viimeisinä aikoina nousnut niinkuin sinä. Jos sinä olet kukistunut, se tuli siitä, että sinä olit nuori ja kovasti kiusattiin."

"Kuitenkin Israel, Israel! Jos minä en tuntisi, että soveliaampi johdattaja vielä ilmestyy isänmaatani vapauttamaan, minun sydämeni halkeisi. Minä olen pettänyt isänmaani!"

"Oi ei, ei, ei! Sinä olet näyttänyt; mitä me voimme tehdä ja vielä teemme. Sinun muistosi yksistänsä innostuttaa. Suuri elämänjuoksu, jos kohta se on seisautettu lopullansa, osoittaa kuitenkin inhimillistä jäntevyyttä. Hairaus, kun se on ylevä, ei ole ilman tarkoitustansa. Suurissa teoissa on suuri perintö, joka kasvattaa ison koron. Mitä, mitä ihmiset ovat tehneet, me päätämme, mitä ihmiset saavat aikaan; ja näemme sukukuntamme voiman ja toiveet."

"Voi! ei löydy ketään, joka säilyttäisi nimeäni. Se häväistään taikka, mikä pahempi on, se unhotetaan!"

"Ei suinkaan! suurten tekojen muisto ei milloinkaan sammu. Kunnian aurinko, vaikka se ajaksi pimenee, loistaa viimein kirkkaana. Ja niin, suloinen veljeni, ehkä jollakin kaukaisella aikakaudella joku runoilia, jonka suonissa meidän pyhä veremme juoksee ja jonka mielikuvitus on kiintynyt kansalliseen aineesemme, virittää kanneltansa Alroy'n huiman elämänjuoksun ylistykseksi ja saattaa liian kauan unhotetun nimen ikuiseksi."

"Jospa rakkaus tekisi sinut ennustajaksi!" huudahti Alroy, kun hän painoi alas päätänsä ja syleili häntä. "Älä viivy enää", hän lausui hiljaisella äänellä. "Se on parempi, että me eroamme tässä lujassa mieli-alassa."

Miriam syöksähti hänen luotansa; hän pani kätensä ristiin. "Me emme saa erota", hän huudahti vakavalla äänellä; "minä kuolen sinun kanssasi."

"Rakas sisar, tyynny! Älä lannista rohkeuttani."

"Minä olen tyyni. Katso! Minä en itke. Ei kyyneltäkään, ei kyyneltäkään. Ne ovat kaikki sydämessäni."

"Mene, mene, oma Miriamini, sinä taivaan lapsi. Älä viivy kauemmin: minä rukoilen sinua, mene. Minä en tahtoisi ajatella entisyyttä. Anna kaikkien minun ajatusteni yhtyä nykyisyyteen. Sinun läsnä-olosi muistuttaa mieleeni menneitä päiviä ja hellyttää liiaksi sydäntäni. Sano terveisiä heimolaiselleni. Mene, kallis sisareni, mene!"

"Sinua jättääkseni, sinua jättääkseni -- oi! minun Davidini, sinä olet nähnyt, sinä olet kuullut -- Honain?"

"Ei enää; älä anna tuon kirotun nimen häväistä sinun pyhiä huuliasi. Älä herätä pahaa henkeä minussa."

"Minä vaikenen. Se on kuitenkin mielettömyyttä! Voi! minun veljeni, sinun on hirmuinen tutkinto edessäsi."

"Israelin Jumala on minun turvani. Hän pelasti meidän esi-isämme palavasta pätsistä. Hän pelastaa minunkin."

"Minä olen uskoa täynnä. Minä rukoilen sinua, anna minun jäädä."