Chapter 19

Jos kohta Kislochin ja hänen kumppaninsa läsnä-olo ei erittäin ollut Alroy'n mieleen, he ennen pitkää joutuivat koko muun joukon erityiseen suosioon. He tiesivät tyyni kaikki paikat ja olivat kauan kokeneet erämaan oloja, jonka vuoksi he olivat suuren-arvoiset liittolaiset. Heidän vallaton pilapuheisuutensa ja ainainen hilpeytensä suvaittiin hyvästi pakolaisten nykyisessä yksitoikkoisessa elämässä. Mitä Alroy'hin itseen tulee, hän mietti paetaksensa Egyptiin. Hän päätti ensi tilaisuudessa hankkia itselleen muutamia kameleja, sitten laskea hajalle joukkonsa paitsi Benaiah'n ja pari kolme uskollista palveliata; ja hän arveli, että heidän onnistuisi kauppamiehen puvussa kulkea Syrian läpitse ja Palestinan kautta päästä Afrikaan. Nämät tuumat ja näky-alat edessään hän kävi päivästä päivään iloisemmaksi ja toivokkaammaksi tulevaisuuden suhteen. Hänellä oli vielä muutamia juveleja, joita hän aikoi myydä Kairossa semmoisesta hinnasta, joka riitti hänen tarkoituksiinsa; ja kaikkia elämän intohimoja jo nuorena tyydytettyänsä hän tahtoi vartoa olemisensa levollista loppua jossakin ihanassa yksinäisessä paikassa kauniin toverinsa kanssa.

Kun he eräänä iltana palasivat kosteikolta, Alroy taluttaen sitä kamelia, joka kantoi Schireneä, ja tuon tuostakin katsoen ylös hänen elähyttäviin kasvoihinsa, Schirenen virkeä mieli kääntyi suloiseen tulevaisuuteen.

"Näin me siis silloin kuljemme erämaan poikki", lausui Schirene. "Lieneekö tämä vaivalloista?"

"Rakkaus ei tunne mitään vaivoja", Alroy vastasi.

"Ja me olemme luodut rakkautta eikä valtaa varten", Schirene lisäsi.

"Entisyys ei ole kuin pelkkä unelma", Alroy lausui. "Niin viisaat sanovat; vaan siksi kuin me itse toimimme, heidän viisautensa on tyhjää tuulta. Minä tunnen sen nyt. Olemmeko koskaan asuneet kuin erämaissa, olemmeko koskaan eläneet kuin taateleilla? Minusta tämä elämä näyttää aivan luonnolliselta. Jollei kaukaisten maitten turvallisuus houkuttelisi minua, minä saattaisin jäädä tänne vapaaksi ja onnelliseksi lainhylyksi. Aika, tottumus ja pakko muuttavat meidän luontoamme. Kun minä ensiksi kohtasin Scherirah'n näissä raunioissa, minä kavahdin huonontunutta ihmistä; vaan nyt minua haluttaisi olla hänen perillisensä. Me emme saa ajatella!"

"Ei, kultaseni, me toivomme vaan", vastasi Schirene; ja he astuivat sisään porteista.

Ilta oli ihana, ilma oli vielä lämmin ja suloinen. Schirene katseli loistavia taivaita. "Me emme muistaneet noita korkeita tanteria, kun asuimme Bagdadissa", hän huudahti; "vaan kuitenkin, armaani, mikä oli palatseimme komeus näihin verrattuna? Kaikki on meille annettu, mitä ihmiset halajavat: vapaus, kauneus ja nuoruus. Minä luulen, Alroy, että me ennen pitkää katsomme takaisin ihmeelliseen entisyyteemme ikäänkuin toiseen ja alhaisempaan maailmaan. Minä soisin, että tämä olisi Egypti! Se on minun ainoa toivoni."

"Ja se toteuntuu pian. Ennen pitkää on kaikki valmisna. Vähäisen aikaa vaan, ja Schirene nousee kamelinsa selkään pidempää matkaa varten kuin juuri taatelein poiminta-paikalle. Sinusta tulee kai oiva matkustavainen!"

"Aivan varmaan; te väsytte kaikki ennenkuin minä."

He ehtivät amfiteaterin luo ja istuutuivat leimuavan valkean äärelle. Harvoin oli Alroy siitä ajasta, kuin hän kukistettiin, näyttänyt iloisemmalta. Schirene lauloi arabialaisen laulun sotureille, jotka yhtyivät vilkkaasen kööriin. Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin he lähtivät levolle; ja he panivat maata toivokkaina ja tyytyväisinä.

Muutamia tunteja jälestäpäin, päivän koitossa, Alroy heräsi unestansa siitä, että joku kovasti painoi hänen rintaansa. Hän säpsähti; julma sotamies notkistui hänen ylitiensä; hän koetti sysätä tätä pois; hän huomasi, että hänen kätensä olivat kahleissa. Hän koetti nousta; hänen jalkansa olivat sidotut. Hän katsoi Schireneä ja huusi häntä nimeltä; hän ei saanut vastaukseksi kuin parahuksen. Amfieateri oli täynnä Karamanialaisia sotureita. Hänen omat miehensä joutuivat hämmennyksiin ja voitettiin. Kisloch ja Guebriläinen olivat pitäneet vahtia. Hän nostettiin maasta ja viskattiin kamelin selkään, joka kohta talutettiin ulos amfiteaterista. Hän näki kaikkialla ympärillänsä kauheata sekasortoa ja pelästystä. Hän ei voinut puhua vihoissaan ja epätoivossansa. Kameli ajettiin erämaahan. Joukko ratsumiehiä ympäröitsi sitä heti, ja nyt aljettiin kiireesti kulkea eteenpäin. Kaikki näytti tapahtuneen vaan silmänräpäyksessä.

Kuinka monta päivää oli kulunut, sitä Alroy ei tietänyt. Hän ei ollut pitänyt ajasta mitään vaaria. Yö ja päivä teki hänen yhtä. Hän eli huumauksissa. Vaan ilman sulous ja vihantava maa virittivät viimein johonkin määrin hänen huomiotansa. Hän tunsi juuri, että he olivat jättäneet erämaan. Hänen edessään suikersi jalo virta; hän näki Eufrateen ihan samalta paikalta, kuin hän oli ensin nähnyt sen pilgrimiretkellänsä. Vaikutusten suuri yhtäläisyys sai hänen muistonsa heräämään jälleen. Kyynel puhkesi hänen poskellensa; katkera pisara valui hänen kuiville huulilleen; hän pyysi jotakin juotavaa lähimmäiseltä ratsumieheltä. Vartia tarjosi hänelle kosteata sientä, jolla hän hankalasti pyyhkäsi suutansa, ja antoi sen sitten pudota maahan. Karamanialainen löi häntä.

He tulivat virran luo. Vanki nostettiin kamelin selästä ja muutettiin katettuun venheesen. Moniaitten tuntien perästä he pysähtyivät ja nousivat maalle vähäisen kylän kohdalla. Alroy asetettiin aasin selkään takaperin istumaan. Hänen vaattensa soaistiin ja revittiin. Lapset nakkasivat lokaa hänen päällensä. Vanha ämmä pani kauheilla kirouksilla paperikruunun hänen päähänsä. Vaivoin hänen kovien vartiainsa onnistui estää, ettei heidän uhriansa raadeltu kappaleiksi. Ja semmoisella tavalla David Alroy neljäntenätoista päivänä keskellä päivää astui jälleen Bagdadiin.

XV.

Sanoma Alroy'n vangitsemisesta levisi kaupunkiin ja pani kaikki asukkaat liikkeelle. Mollat hyörivät ympäri ikäänkuin olisivat vastaan-ottaneet uuden osoituksen profeetallisen lähetyksensä todellisuudesta. Kaikki dervishit alkoivat kerjätä. Miehet keskustelivat asiasta kahviloissa, ja naiset laskivat lorujansa suihkulähdetten luona.

"Sanokaat mitä tahansa, mutta minä suon hänelle hyvää", lausui soma arabialainen nainen, kun hän järjesteli huntuansa. "Hän olkoon petturi, mutta hän on hyvin kaunis petturi."

"Kaikki naiset pitävät hänen puoltansa, se on totta", vastasi toinen; "mutta emme kuitenkaan voi tehdä hänelle mitään hyötyä."

"Me voimme repiä heiltä silmät päästä", lausui kolmas.

"Mitä te oikein ajattelette Alp Arslanista?" kysyi neljäs.

"Minä soisin, että hän olisi savi-astia, ja silloin minä katkaisisin hänen kaulansa", lausui viides.

"Ajatelkaat prinsessaa!" lausui kuudes.

"No! hänellä oli loistavat päivät", vastasi seitsemäs.

"Ei mikään ollut kyllin hyvä hänelle", säisti kahdeksas.

"Minä pidän todellisesta rakkaudesta", arveli yhdeksäs.

"No! minä toivon, että Alroy vielä saa voiton heistä kaikista", lausui kymmenes.

"Sitä minä en kummeksisi", sanoi yhdestoista.

"Hän ei voi", lausui kahdestoista, "hän on kadottanut valtikkansa."

"Älkäät sanoko niin", intti kolmastoista.

"Se on ihan totta", vakuutti neljästoista.

"Luuletteko, että hän osasi noitua?" kysyi viidestoista.

"Minä vannon, että joku tuosta puitten takaa salaa katselee meitä."

"Hävytön konna!" lausui kuudestoista. "Minä soisin, että se olisi Alroy. Huudetaan kaikki ja lasketaan alas hunnut."

Ja koko liuta juoksi tiehensä.

XVI.

Kaksi rotevaa soturia pelasi shakkia jossakin kahvilassa.

"Surma vieköön äitini", sanoi toinen, "minä en voi siirtää mitäkään. Minä taistelin hänen johdollansa Nehavendin lakealla; ja vaikka minulle suotiin täydellinen anteeksi-anto, minun tekee puoleksi mieli vetää miekkani ja tappaa ensimäinen Turkkilainen, joka astuu sisään."

"Se olisi aivan oikein tehty", vastasi hänen kumppaninsa. "Isäni autuuden kautta, se mies tiesi rynnäköitä johdattaa. Sanokoot mitä hyvänsä, mutta häneen verrattuna Alp Arslan on valkomaksainen giauri."

"Lempo periköön hänet ja sinun viimeinen siirtosi. Tuossa on dirhemi, minä en voi pelata enää. Surma vieköön äitini, minä en olisi luullut, että hän antaisi vangita itsensä."

"Isäni autuuden kautta, en minäkään; mutta hän nukkui silloin."

"Se on toista. Hän petettiin."

"Kaikki urhoolliset miehet petetään. Sanotaan, että Kisloch ja hänen joukkonsa siinä kaupassa pistivät taskuunsa viisikymmentä tuhatta."

"Jospa jokainen dirhemi muuttuisi ruttopaiseeksi!"

"Amen! Muistatko Abneria?"

"Surma vieköön äitini, minä en koskaan unhota häntä. Hän puhui miehillensä kuin lampaille. Kuinka hänen puolisonsa Miriamin on käynyt?"

"Hän on täällä."

"Se viiltänee Alroy'n sydäntä."

"Hän rakasti aina sisartansa. Muistatko, että hän pelasti Adoramin hengen?"

"Oi! hän sai kaikkia aikaan -- kuningattaren jälkeen."

"Enemmän kuin hän, minä sanon, enemmän kuin kuningatar. Alroy on kieltänyt kuningattarelta, mutta ei koskaan Miriamilta mitään."

"Sentähden, ettei tämä pyytänyt niin paljoa."

"Tiedätkö, että minun mielestäni asiat Jabasterin kuoleman jälkeen eivät koskaan oikein menestyneet?"

"Niin minustakin näyttää. Siinä oli jotakin, eikö niin?"

"Kyllä. Jotakin kummallista, jotakin omituista."

"Sinä olet hyvästi kuvaillut sitä. Jokaisesta tuntui samoin. Minä olen usein maininnut sen kumppaneilleni. Sanokaat mitä sanotte, lausuin minä, surma vieköön äitini, jos siitä asti kuin tuo vanha kunnon mies kuristi itsensä, asiat ovat käyneet luonnollista menoansa. Juuri näitä sanoja minä käytin."

"Varsin soveliaat sanat. Jollei kaikki käy luonnollista menoansa, parhaitenkin järjestetyt asiat menevät hunningolle. Oli miten oli, aasi näkee kauemmaksi kuin hänen ratsastajansa, ja aivan niin oli myöskin Alroy'n laita, oivallisimman päällikön, jota minä koskaan palvelin."

"Lähdetään ulos ja katsotaan, millä kannalla asiat ovat."

"Niin, mennään vaan. Jos kuulemme jonkun herjaavan Alroy'ta, me lyömme hänen päänsä halki."

"Tehdään niin. Täällä liikkuu joko joukko meidän reippaita kumppaneitamme; ehkäpä saamme vielä jotakin aikaan."

"Kuka tietää?"

XVII.

Yksi Bagdadin linnan maan-alaisista vankihuoneista talletti nyt kolkossa suojassansa Aasian entistä hallitsiaa. Vanki ei huokaillut, ei itkenyt eikä valittanut. Hän ei puhunut mitään. Hän ei edes ajatellut. Useat päivät hän oli jonkunlaisessa huumaustilassa. Neljännen päivän aamuna hän melkein tietämättänsä söi sitä viheliäistä ruokaa, jota hänen vartiansa asettivat hänen eteensä. Heidän tulisoittonsa, joitten ympäri yölepakot lensivät ja räpyttivät siipiänsä ja puivat pikkuisia silmiänsä, levittivät kalmankaltaista valoa vankihuoneen läheisemmille seinille, joitten toista päätä vanki ei voinut laisinkaan selittää; ja kun vartiat menivät pois, Alroy jäi umpipimeään.

Entiset päivät kuvautuivat hänen mieleensä. Hänen silmänsä koettivat turhaan tunkea ympäröivän hämärän läpitse. Hänen kätensä olivat kahleissa, hänen jalkansa raskaissa raudoissa. Se ajatus, että hänen henkensä ehkä oli julmuudesta säästetty, jotta hän vähitellen nääntyisi tähän tietyn perikadon kauheaan tilaan, täytti hänet vimmalla. Hän olisi paiskanut rautansa vasten otsaansa, mutta siteet estivät häntä. Hän heittäysi kostealle ja epätasaiselle permannolle. Kaatuessaan hän säikäytti liikkeelle tuhansia ilkeitä eläviä. Hän kuuli, kuinka käärme nopeasti luikahti ohitse, kuinka skorpioneja joukottain mateli piilopaikkoihinsa ja hiiret kiireisesti juoksivat pakoon. Hänen suuret vaurionsa tuntuivat mitättömiltä näitten vähäisten kiusausten suhteen. Hänen uljas mielensä ei voinut pitää häntä pystyssä näissä kurjissa ja häväisevissä oloissa. Hän kavahti inhoten seisaalle eikä uskaltanut liikahtaa siitä pelosta, että joka askel tuottaisi uutta kauhua. Hänen uupuneet voimansa alkoivat vihdoin luopua hänestä. Hän astui hapuillen sen yksinkertaisen istuimen luo, joka oli hakattu kallioseinään ja oli ainoa hänelle jäänyt mukava paikka. Hän ojensi kättänsä. Se sattui jonkun otuksen näljäiseen nahkaan, joka heti juoksi pois kiiluvilla, pimeässä hehkuvilla silmillä. Alroy säpsähti haikean pelon vointeessa. Hänen ärtyneet hermonsa eivät kestäneet tässä halvassa vaarassa ja näissä loukkaavissa ja uusissa koetuksissa. Hän ei voinut pidättää epätoivon huudahusta; ja kun hän ajatteli, että hän nyt oli kaukana kaiken inhimillisen lohdutuksen ja osan-oton, jopa kaiken inhimillisen avunkin tuolla puolen, hänen järkensä näytti hetkeksi jättävän hänet, ja hän väänteli käsiänsä yksinäisessä ja melkein mielettömässä tuskassansa.

Kauheata on -- kun mahtavan hengen voima pettää. Ken ehdottomasti luottaa omaan neroonsa, hän huomaa varmaan kerta itsensä masentuneeksi ja hyljätyksi. Se on katkeraa! Arin metsäkauriskin näyttää elävän vaan teitä pilkatakseen. Hidas on tosiaan semmoinen mieli uskomaan, että nuot aina auttaneet apukeinot voivat viimein puuttua. Vaan niin kuitenkin on. Ikäänkuin kunehtunut lähde tuo alituinen tultua ja loistava hedelmällisyys ovat tauonneet, ja tauonneet ijäksi. Silloin alkaa takaisin katsominen, joka viepi järjen.

Ummista verho! ummista verho! ja sulje siihen tämä kuolettava tutkinto.

Lapsuuden päivät, hänen suloisen sisarensa ääni ja hymyilevä rakkaus, heidän viattomat huvituksensa ja uskollisten palveliain hellät huolet, kaikki armaan koti-elämän vähäiset tapaukset -- nämät olivat ne näyt ja muistot, jotka hurjasti leikkien hyörivät Alroy'n palavan silmän edessä ja ilmestyivät hänen vaivaantuneessa mielessään. Valta ja maine, hänen pyhä kansakuntansa, hänen ruhtinaallinen morsiamensa -- nämät, nämät eivät olleet mitään. Näitten arvo oli kadonnut sen luovan sielun kanssa, joka ne synnytti. Ainoastaan luonnon puhtaat tunteet jäivät jälille, ja kaikki hänen ajatuksensa ja surunsa, koko hänen järkensä ja kaikki hänen tunteensa olivat yhtyneet hänen sisareensa.

Oli seitsemäs aamu. Vartia tuli sisään tavattomaan aikaan, pisti tulisoittonsa johonkin seinän komeroon ja ilmoitti, että ulkopuolella oli vieras, jolla oli lupa puhua hänen kanssaan. Nämät olivat ensimäiset inhimilliset sävelet, jotka olivat kohdanneet Alroy'n korvaa hänen vankeudessansa, joka tuntui hänestä koko vuosisadalta, pitkältä, pimeältä ajalta, joka juurtajaksain hävitti kaikki. Häntä värisytti, kun hän kuuli karhean äänen. Hän yritti vastaamaan, mutta hänen tottumattomat huulensa kieltäytyivät tottelemasta. Hän nosti ylös raskaat kätensä ja koetti osoittaa, että hän ymmärsi, mitä oli lausuttu. Hän oli kuitenkin kuullut sanoman jonkunlaisella liikutuksella. Hän katsoi ristikkoa kohden oudolla uuteliaisuudella; ja katsoessaan hän vapisi. Vieras astui sisään puettuna mustaan kauhtanaan. Vartia poistui; ja maahan pudotessaan kauhtana ilmaisi Honainin.

"Rakas Alroy", lausui Jabasterin veli; ja hän lähestyi ja painoi Alroy'ta rintaansa vastaan. Jos se olisi ollut Miriam, Alroy olisi ehkä paikalla menehtynyt; vaan tämän mailmallisen miehen läsnä-olo palautti hänen mailmallisuutensa. Hänen tunteittensa muutos oli kummallinen. Ylpeys, ehkäpä toivokin, joutui hänen avuksensa; koko asema näytti vaativan ponnistusta; hetken aikaa hän näytti entiseltä Alroy'lta.

"Minua ilahuttaa, kun näen, että kumminkin sinä olet turvassa, Honain."

"Niin minuakin, jos vaan minun turvallisuuteni aikaan saattaisi saman sinulle."

"Yhä lausuen toivoa!"

"Epätoivoon vaan mieletön pakenee."

"Voi Honain! tämä on suuri kosto. Minä taivun kohtalooni, vaan kuitenkin tuntuu minusta kuin olisi ollut parempi, jollemme olisi tavanneet toisiamme jälleen. Kuinka Schirenen laita on?"

"Hän ajattelee sinua."

"Se on jotakin, että hän osaa ajatella. Minä en sitä osaa. Missä Miriam on?"

"Hän on vapaa."

"Se on myös jotakin. Sinä olet sen toimittanut. Hyvä, hyvä Honain, ole hellä tätä suloista lasta vastaan, jos kohta vaan minun tähteni. Sinä olet nyt ainoa, mitä hänellä on jälellä."

"Olethan sinäkin jälellä."

"Hänen onnettomuutensa tuottaja."

"Elä ja ole hänen tukenansa."

"Kuinka se kävisi laatuun? Nämät muurit -- pako? Ei, ei; se on mahdotonta."

"En minä sitä luule."

"Todella! Minä teen kaikki. Puhu! Voimmeko lahjoa heitä? voimmeko rusentaa heidän päänsä? voimmeko --"

"Tyynny, ystäväni. Meidän ei tarvitse lahjoa, meidän ei tarvitse vuodattaa verta. Meidän tulee hieroa sovintoa."

"Sovintoa! Meidän olisi tullut hieroa sitä Nehavendin lakealla. Sovintoa! Sovintoako vangitun uhrin kanssa?"

"Miksi uhri?"

"Onko Arslan siis niin jalomielinen?"

"Hän on peto, julmempi kuin metsäkarju, joka hioo hampaitansa hänen kotimaansa metsässä."

"Miksi siis toivosta puhuit?"

"Minä puhuin varmuudesta. Minä en toivoa maininnutkaan."

"Kallis Honain, minun aivoni ovat heikot; mutta minä kestän kummallisia seikkoja, muutoin minä en olisikaan täällä. Minä tunnen sinun huolikkaan ystävyytesi; vaan totta puhuen sinun ei tarvitse kiertämällä kertoa minulle minun kohtaloani. Minä pyydän sinua, puhu suoraan kaikki."

"Sanalla sanottu, sinun henkesi on turvassa."

"Kuinka, säästetty!"

"Jos itse tahdot."

"Jos itse tahdon! Elämä on suloinen. Minä tunnen sen suloisuuden. Minä en tarvitse paljon. Vapaus ja yksinäisyys on kaikki, mitä minä pyydän. Minun henkeni säästetty! Minä en saata sitä uskoa. Sinä olet tehnyt tämän teon, sinä mahtava mies, joka hallitset kaikkia sieluja. Sinä et ole unhottanut minua, sinä et ole unhottanut menneitä päiviä, sinä et ole unhottanut omaa Alroy'tasi. Ken väittää sinua itsekkääksi, hän on panettelia. Oi Honain! sinä olet ylen uskollinen!"

"Minä en ajattele muuta kuin sinun etuasi, ruhtinas."

"Älä nimitä minua ruhtinaaksi, nimitä minua omaksi Alroy'ksesi. Minun henkeni säästettty! Se on kummallista! Milloinka pääsnen menemään? Älä anna kenenkään nähdä minua. Sovita niin, Honain. Sinä saat kaikki aikaan. Minä lähden Egyptiin. Sinä olet käynyt Egyptissä, etkö ole, Honain?"

"Varsin ihmeellinen maa, se miellyttää varmaan sinua suuresti."

"Milloin pääsnen menemään? Kerro minulle, milloin minä pääsen. Milloin minä saan jättää tämän pimeän ja ilkeän luolan? Se on pahempi kuin kaikki heidän kidutuksensa, rakas Honain. Ilmaa ja valoa, ja minä luulen todella, ettei minun miehuuteni koskaan hölly, mutta tämä kauhea vankihuone -- minä saatan tuskin eroittaa sinun kasvojasi, kunnon ystäväni. Se on täysi tosi."

"Tahtoisitko nähdä minut iloisena?"

"Kyllä! jos olemme vapaat."

"Alroy! sinussa on suuri henki, suurin, jonka minä olen ikinä tuntenut taikka josta olen kirjoissa lukenut. Minä en koskaan nähnyt sinun vertaistasi, enkä milloinkaan nähne."

"Hiljaa, hiljaa, suloinen ystäväni. Minä olen särkynyt ruoko, mutta minä olen kuitenkin vapaa. Meillä ei ole mitään aikaa kohteliaita lauseita varten. Menkäämme pois, menkäämme heti."

"Silmänräpäys, armas Alroy. Minä en ole mikään imartelia. Mitä minä sanoin, lähti sydämeni pohjasta ja koskee meihin suuresti ja pian. Minä sanoin, ettei sinussa ole mikään tavallinen henki, Alroy -- todella sinussa on toinen henki kuin kaikissa muissa. Kuuntele minua, ruhtinaani. Sinä olet tutkinut ihmiskuntaa tarkasti ja juurtajaksain. Harva on nähnyt enemmän kuin sinä eikä kenelläkään ole niin runsas vara siitä omaperäisestä sukukuntamme tiedosta, joka on kallis kivi, jota kokemus vaan tahkoo juveliksi ja jonka puutteessa ei mikään teko voi hyödyttää meitä."

"No, no!"

"Malta tuokio vaan. Sinä olet astunut triumfissa Bagdadiin ja sinä olet astunut samaan kaupunkiin kaikilla häväistyksen merkeillä, joilla ihmiskunnan huonoin saatti kohdella uhriansa. Se oli ankara opetus."

"Minä tunnen sen siksi."

"Ja se osoittaa meille, kuinka halpa ja arvoton kanssa-ihmistemme päätökset itse suhteemme ovat."

"Voi! se on tosi."

"Minä olen iloinen, kun näen sinun joutuneen tähän järkevään mieli-alaan. Se on täynnä viisautta."

"Onnettomat ovat usein viisaat."

"Mutta usko ei ole mitään ilman toimintaa. Mietinnön tulisi vaan teroittaa käytäntö. Se aika on tullut, jolloin saat näyttää lujaa uskoasi tähän filosofiaan. Minä ilmoitan sinulle, että me voimme tehdä sovintoa. Minä olen jo suunnitellut ehtoja. Oli määrätty, että Alroy kuolisi huomenna, ja mimmoisen kuoleman! Äärettömän kidutuksen kuoleman! Oletko sinä koskaan nähnyt ihmistä seivästettävän?"

"Haa!"

"Pelkkä näkeminen on rangaistus."

"Taivaan Jumala!"

"Se on niin kauheata, että on aina havaittu, jotta, kun tämä hirmuinen teloitus tapahtuu, kaupungin kuolleitten keskimäärä suuresti nousee. Se tulee veren kuohunnasta niissä, jotka katselevat ja joita jonkunlainen hillitsemätön mielettömyys aina ajaa rangaistuspaikalle. Minä puhun jommoisellakin tiedolla -- minä puhun lääkärinä."

"Älä puhu enää. Minä en jaksa kuulla sitä."

"Huomenna tämä tuomio odotti sinua. Mitä Schireneen tulee --"

"Ei suinkaan häntä, voi! ei suinkaan häntä!"

"Ei, he olivat sääliväisiä. Hän on kalifin tytär. Sitä ei ole unhotettu. Teloittajan kirveen oli määrä päättää hänen elämänsä. Hänen kaunis kaulansa ei kysyisi suurta mestaajan taitoa. Vaan mitä sinun sisareesi tulee, vaan mitä Miriamiin tulee -- hän on velhovaimo, juutalainen velhovaimo! He olisivat polttaneet hänet elävänä."

"Minä en voi uskoa sitä, ei, ei, minä en voi uskoa sitä: ilkeät, verenhimoiset pedot! Kun minä olin hallitsia, minä armahdin kaikkia -- kaikkia, paitsi -- voi minua! voi minua! miksi minä synnyin!"

"Sinä unhotat itsesi! minä puhun siitä, mikä oli tapahtumallansa eikä siitä, mikä tapahtuu. Minä olen puhutellut voittajaa. Minä olen hieronut sovintoa."

"Mimmoinen -- mimmoinen se lienee?"

"Helppo. Alroy'n kaltaiselle filosofille muutamia ulkonaisia menoja."

"Puhu lyhyesti, puhu lyhyesti."

"Sinä tiedät, että sinun elämänjuoksusi on suuri loukkaus Mahomettilaisille. Minä huomaan heidän heikkoutensa ja olen käyttänyt sitä eduksemme. Sinun tappiosi taikka kuolemasi eivät voi yksistänsä pestä pois häpeäpilkkua heidän lipustansa ja heidän uskostaan. Yleisön mieli on hurjistunut harhaluuloista siitä asti, kuin Alroy ilmestyi. Ihmisten ajatukset häilyvät sinne tänne sillä pelottavalla nopeudella, joka ennustaa asiain vastaistakin epävakaisuutta. Ei kukaan tiedä, mistä pitää kiinni eikä mihin luottaa. Uskontoa epäillään, valtaa vastustetaan. He katsoisivat mielellänsä sinun voittojasi yliluonnollisten keinojen tuotteiksi, vaan kuitenkin heidän täytyy kieltää sinun kutsumustasi. Tässä on myöskin kaunis ja ylhäinen prinsessa, heidän kalifeinsa tytär, jonka mainetta he kernaasti tahtoisivat puhdistaa. Minä huomaan kaikki nämät, tutkistelen ja käytän eduksemme. Niin, jos vaan keksisimme jonkun keinon, jonka avulla saisimme sinun yhä uskovat lahkolaisesi ijäksi vaikenemaan, suuren loukkauksen sievään poistetuksi ja yleisön mielen saatetuksi terveellisempään ja levollisempaan tilaan, no, he myöntäisivät paljon, paljon, hyvin paljon."

"Sinun tarkoituksesi on selvä, mutta ei sinun keinosi."

"Ne ovat sinun vallassasi."

"Minun vallassani? Se on syvämielinen arvoitus. Selitä se minulle."

"Huomenna puolipäivän aikana sinä kutsutaan Arslanin eteen. Siinä, kokoontuneen kansan läsnä ollessa, saman kansan, joka pitää nyt hänen puoltansa yhtä paljon kuin se ennen piti sinun puoltasi, sinua syytetään noituudesta ja yhteydestä pahojen henkien kanssa. Tunnusta itseäsi vikapääksi."

"No! mitä lisäksi?"

"Vähäinen asia. He kysyvät sitten sinulta prinsessasta. Se ei ole mikään vaikea tunnustus, että Alroy voitti kalifin tyttären jonkun vastustamattoman lumouksen kautta -- joka nyt on lakkautettu."

"Vai niin. Siinäkö kaikki?"

"Pää-asia ainakin. Sinun sopii sitten laskea muutamia sanoja hebrealaisille vangeille, kieltää jumalista lähetystäsi ja niin edespäin -- että yleisön mieli, näetkö, kerrassaan rauhottuu tässä kohden."

"Niin, niin, entä sitten?"

"Ei mitään muuta, paitsi mitä muotoon tulee (kun täytät nämät ehdot, muista vaan, sinä viedään mihin maahan ikänänsä tahdot, ja sinulle annetaan niin paljon aarteita kuin haluat), siinä ei jää mitään muuta kuin, minä sanon, mitä muotoon tulee, jos minä olisin sinä (kenties odottavat sitä) minä olisin julkisesti luopuvinani uskostamme ja kumartaisin heidän profeettaansa."