Chapter 18

Karamanian kuningas, joka halusi saattaa asiat pikaiseen päätökseen ja oli ylpeä suuremmasta voimastansa, eteni vitkastelematta. Korkeintaan kahden kolmen päivän perästä oli silminnähtävästi taistelo taisteltava, joka ratkaisisi Idän kohtalon.

Toisena aamuna sen jälkeen, kuin he olivat tulleet Nehavendille, joukko Karamanialaisia hyökkäsi yhtäkkiä väijyksistä kalifia vastaan, joka oli lähtenyt metsästämään ainoastaan muutamien upseerien kanssa. Alroy ja hänen kumppaninsa puollustivat itseänsä semmoisella vimmalla, että heidän vihdoin onnistui torjua päältänsä ahdistajansa, vaikka näitä oli kolme kertaa enemmän. Peräytyessään Karamanialaisten johdattaja paiskasi keihäänsä kalifia päin, joka epäilemättä olisi saanut surmansa, jollei nuori vartiakunnan upseeri olisi heittäynyt Alroy'n eteen ja omaan rintaansa vastaanottanut kuolettavan haavan. -- Hämmentyneenä seurue palasi joutuin leiriin, Alroy itse kantaen lujan uskollisuuden ja sotamiehen innon menehtyvää uhria.

Haavoitettu upseeri kuljetettiin kuninkaalliseen teltaan ja laskettiin kalifin omalle vuoteelle. Taitavin lääkäri tuotettiin; hän tutki haavaa, vaan pudisti päätänsä. Kuoleva soturi tunsi itse toivottoman tilansa. Hänen tuskansa saatiin vaan sillä lievitetyksi, että keihäs vedettiin ulos, joka kohta aikaan saattaisi hänen kuolemansa. Hän tahtoi puhua kahden kesken hallitsiansa kanssa.

"Herrani!" upseeri lausui, "minun täytyy nyt kuolla; ja minä kuolen ilman mitäkään kipua. Minä olen aina katsonut suurimmaksi kunniaksi, että saisin kuolla teitä palvellessani. Sallimus on suonut sen minulle; ja jos kohta minä en ole tappelutanterella saavuttanut kohtaloani, se on joksikin lohdutukseksi, että minun kuulemani on pelastanut kaikkein arvokkaimman elämän. Herrani! minulla on sisar."

"Älä tuhlaa voimiasi, kallis ystävä, hänen nimeänsä nimittämällä. Ole varma siitä, että minä aina pidän sinun sukulaisiasi omaisinani."

"Minä en epäile sitä. Minä tahtoisin tuhat kertaa panna henkeni alttiiksi semmoista hallitsiaa varten! Raskas taakka painaa minun omaa tuntoani, herrani, enkä minä voi kuolla levollisena, jollen saa sitä huojentaa."

"Puhu, puhu pelkäämättä. Jos sinä olet loukannut ketään ja Alroy'n valta taikka varat voivat vapauttaa sinun ahdistetun sielusi, hän ei säästä mitään -- ei säästä mitään, ole varma siitä."

"Jalo, jalo hallitsia, minun tulee puhua lyhyesti; sillä, vaikka minä elän niin kauan, kuin tämä keihäs on ruumiissani, minun tuskani kuitenkin ovat kovat. Herrani, se teko, josta minä puhun, koskee teitä."

"No."

"Minä olin vartiana sinä päivänä kuin Jabaster kuoli."

"Taivaitten kautta! minä kuuntelen tarkkaan. Puhu, puhu!"

"Hän kuristi itsensä, eikö niin sanota?"

"Niin minulle aina kerrottiin."

"Sinä olet syytön, sinä olet syytön! Minä kiitän Jumalaani, kuninkaani on syytön!"

"Ole yhtä varma siitä, kuin että Israelilla on toivo. Minä pyydän sinua, kerro minulle kaikki."

"Kuningatar tuli, sinettisormus kädessä. Semmoista valtaa minun täytyi totella. Hän astui sisään, ja hänen perässään herra Honain. Minä kuulin ankaria sanoja; minä kuulin Jabasterin äänen. Hän taisteli vastaan, niin! hän taisteli; vaan haavoitettuna ja kahletettuna hänen vankka ruumiinsa ei voinut kauan tehdä vastarintaa. Rumaa leikkiä, rumaa leikkiä, herrani! Mitä minä semmoisten vastustajain voin? He lähtivät huoneesta hiipivin askelin. Kuningattaren silmät kohtasivat minun silmäni. Minä en ole koskaan saattanut unohtaa noita julmia ja hehkuvia kasvoja."

"Sinä et ole koskaan puhunut tästä kauheasta lopusta?"

"Ei kenellekään muulle kuin sinulle. Ja miksi sen nyt ilmoitan, sitä minä en tiedä, paitsi että tuntuu siltä, kuin joku sisällinen vaikutus vaatisi sitä, ja minusta näyttää kuin ne, jotka tekivät tämän, olisivat valmiit tekemään pahempiakin, jos niin sopisi."

"Sinä olet ryöstänyt minulta kaiken rauhan, vieläpä rauhan toivonkin -- vaan kuitenkin minä kiitän sinua. Nyt minä tiedän elämän arvon. Minä en ole tahtonut koskaan ajatella tuota surullista päivää; vaan kuitenkin, vaikka minä olen välisti varonut jotakin konnan työtä, pahimmat asiat olivat vähäpätöiset tämän hirmuisen kertomuksen rinnalla."

"Se on kerrottu; ja nyt minä pyydän, että säilytät salaisuutesi sillä, että vedät tämän keihään vaivaantuneesta ruumiistani."

"Uskollinen sydän, se on surullinen työ."

"Minä kuolen ilolla, jos sinä sen toimitat."

"Se on tehty."

"Jumala varjelkoon Alroy'ta!"

VIII.

Sillä välin kuin Alroy ajatuksiinsa vaipuneena seisoi upseerin ruumiin vieressä, iloisen soiton sävelet kaikkuivat ja teltaan astuva eunukki ilmoitti, että Schirene oli saapunut Kerrundista. Melkein kohta sen perästä prinsessa hypähti kantovuoteestansa ja kiirehti sisään; Alroy tempasi vaippansa päältään ja heitti sen ruumiin ylitse.

"Armaani", prinsessa huudahti, kun hän juoksi kalifin luo. "Minä olen kuullut kaikki. Älä ole levoton minun puolestani. Minä rohkenen katsella kuolleita. Sinä tiedät, että minä olen soturin morsian. Minä olen tottunut vereen."

"Voi! voi!"

"Miksi olet niin vaalea? Sinä et suutele minua! Onko tämä niin hämmentänyt sinua? Tämä on surullinen tapaus; vaan kuitenkin koittanee huomispäivä tuhansia yhtä kauheita kohtaloita katsoaksensa. No! sinä vapiset! Voi! hellä sielu! Tuon rakkaan uskollisen ystävän kuolema on siis yksistään kokonaan karkoittanut sinun rakkautesi minuun. Sinä olet kuitenkin tottunut taisteloon. No! tämä on hulluutta. Etkö sinä ole iloinen, kun näet minun? Kuinka, sinä et hymyilekään! Ja minä olen tullut sotimaan sinun puolestasi! Mieleni tekee suudelmia!"

Hän heittäysi Alroy'n kaulaan. Alroy syleili häntä heikosti ja kantoi hänet vuoteelle. Hän taputti käsiänsä, ja kaksi soturia astui sisään ja veivät pois kuolleen ruumiin.

"Teltani, Schirene, on nyt soveliaampi sinulle. Levähdä; minä palajan heti." Näin puhuen hän jätti hänet.

Hän jätti hänet; mutta Schirenen murheellinen, loukkaantunut katsanto tunkeusi hänen sydämeensä. Hän ajatteli koko hänen rakkauttansa ja sulouttansa, hän muistutti mieleensä koko heidän yhteisten vaihettensa ihmeellistä juoksua. Hän tunsi, että hänen tähtensä, ja ainoastaan hänen tähtensä hän huoli elämästä, että ilman hänen vilkasta samantunteisuuttansa yksin menestyskin näytti tukalalta. Hänen päätöksensä vaarui intohimojen ja järjen pyörteessä. Intohimot pääsivät voitolle. Hän karkoitti ajatuksistansa kaiken hyvän ja pahan eroituksen; hän päätti, tuli mitä tuli, ijäksensä pysyä kiinni hänessä; hän riisti mielestänsä kaikki viimeisen ilmoituksen muistot. Hän palasi teltaansa, kasvot hohtaen rakkaudesta; hän tapasi Schirenen itkemästä, hän sulki hänet syliinsä, hän suuteli häntä tuhansin kerroin ja kuiskaili joka suudelman välillä palavaa rakkauttansa.

IX.

Oli sydän-yö. Schirene lepäsi Alroy'n sylissä. Kalifi, joka oli levoton ja huolestunut Scherirah'n tulon tähden, oli tuskin ennättänyt nukkua, kun joku ääni tykkänään herätti hänet. Hän katseli ympärillensä; hän näki Jabasterin haamun. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hänen jäsenensä tuntuivat irtaantuvan, kylmä hiki hiipi hänen ruumiinsa ylitse, kun hän katseli tuota kammottavaa aarretta, joka seisoi kyynärän päässä hänen vuoteestansa. Huomaamatta hän hellitti ihanan taakkansa ja, kohoten vuoteeltansa, nojausi eteenpäin.

"_Alroy, Alroy, Alroy_!"

"Minä olen tässä."

"_Huomenna Israel kostetaan_!"

"Kuka se on?" huudahti prinsessa heräten.

Pelon hallussa ja unhottaen kokonaan kummituksen, Alroy kääntyi ja pani kätensä prinsessan silmille. Kun hän taas katseli ympärillensä, näky oli kadonnut.

"Mitä sinä tahdoit, Alroy?"

"Ei mitään, armaiseni! Sotamiehen puoliso saa nähdä omituisia näkyjä, minä tahtoisin kuitenkin säästää sinulta muutamia. Yksi minun sotureistani, joka ei muistanut, että sinä olit täällä, tuli teltaani semmoisessa puvussa, jota ei naissilmän sovi katsoa. Minun täytyy lähteä pois, lapseni. Minä kutsun tänne orjasi. Yksi suudelma! Jää hyvästi! hetkeksi vaan."

X.

"'Huomenna Israel kostetaan'". Kuinka, Karamanialaisten hurmeessa! Minussa ei ole mitään uskoa. Vähät siitä. Ei mikään ole enää vallassani. Rientävä kohtalo saattaa minut eteenpäin. Minä en voi pidättää kulkuani enkä haahtani johdattaa. Kuinka nyt! Ken on vartioiva upseeri?"

"Benomi, herra, sinun palveliasi."

"Toimittakaat sana varakuninkaalle. Käskekäät häntä tänne minun puheilleni. Kuka tuo on?"

"Scherirah'n lähettiläs, joka juuri saapui tänne. Scherirah kulki viime yönä Kerrundin vuorten ylitse, herrani, ja on teidän luonanne päivän koitteessa."

"Hyviä uutisia. Menkäät noutamaan Abneria. Joutukaat! Hän tapaa minut täällä. Minä käyn sillä välin leiriä katsomassa. -- Hyvä, urhoolliset kumppanit, te olette tulleet tänne jälleen voittamaan Alroy'n kanssa. Te olette taistelleet ennen, minä voin todistaa sen, Nehavendin lakealla. Se on mehukasta maata, ja Karamanialaisten veri on sitä vielä enemmän höystöttävä."

"Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Meidän henkemme on teidän."

"Suokaat anteeksi, nuori hallitsiani", lausui joku soturi, puhutellen Alroy'ta; "suokaat anteeksi minun rohkeuteni, vaan minä tunsin teidät, ennenkuin olitte kalifi."

"Oiva sydän, sinun pelottomuutesi on minun mieleeni. Jatka puhettasi."

"Minä hankin sanoa, että minä toivon, jotta huomenna viette meidät rynnäkköihin. Muutamat väittävät, ettette aio."

"He ovat väärässä."

"Sitä minäkin ajattelin. Minä takaan aina nuoren kuninkaani -- entä kuningatar?"

"Hän on todellinen sotamiehen puoliso ja asuu leirissä."

"Se on urhoollista! Näettekö, sanoinhan minä sen jo teille, toverit; te ette uskoneet minua, vaan minä tunsin meidän nuoren kuninkaamme, ennenkuin te. Minä asuin lähellä Hamadanin porttia, teidän korkeutenne mieliksi -- vanhan Shelomin poika."

"Anna minulle kättä -- kunnon ystävä. Mitä te syötte täällä, pojat? Malttakaat, minä maistan teidän ruokaanne. Minä soisin, että minun ruoankeittäjäni osaisi laittaa minulle tämmöistä pilau'ta! Se on mainiota!"

Sotamiehet kokoontuivat päällikkönsä ympärille, ja heidän silmänsä loistivat ihastuksesta. Ihana näky -- sankari keskellä, useat soturiparvet ympäri, mitkä puhuen hänen kanssaan, mitkä valmistaen ruokaa, mitkä paahtaen kahvia, kaikki tarjoten hänelle, sanalla tai teolla, jotakin rakkautensa osoitetta ja käyttäen itseänsä samalla haavaa aivan likeisen tuttavan tavalla.

"Me kukistamme heidät, pojat!"

"Se on varmaa, kun teitä seuraa, te voitatte aina."

"Minä teen parastani, ja niin tekin teette. Kelpo päällikkö ilman kelvollisia sotamiehiä ei ole juuri minkään arvoinen."

"Niin, se on totta! Tarvitsee olla kelvollisia sotamiehiä. Mitä te arvelette Alp Arslanista?"

"Minä luulen, että hän tuottaa meille yhtä paljon vaivaa kuin kaikki muut viholliset yhteensä, eikä siinä ole paljon."

"Hyvä! hyvä! Jumala varjelkoon Alroy'ta!"

Benomi lähestyi ja ilmoitti, että varakuningas odotti häntä.

"Minun täytyy jättää teidät, lapseni", Alroy lausui. "Me syömme kerran vielä illallista yhdessä, kun olemme voittaneet."

"Jumala varjelkoon teitä, herra; ja me hämmennämme teidän vihollisenne."

"Hyvää yltä, pojat. Ennenkuin päivä koittaa, meidän kenties on kova työ edessä."

"Me olemme valmiit, me olemme valmiit. Jumala varjelkoon Alroy'ta!"

"He ovat hyvällä mielellä, vaan toinen henki elähytti kuitenkin entisiä päiviämme. Sen minä syvästi tunnen. Nämät miehet ovat uskollisia semmoiselle päällikölle, joka ei ole koskaan pettänyt heidän toiveitaan, ja luottavat semmoiseen asiaan, joka johdattaa ryöstöön. He ovat vaan komeita palkkasotureita. Ei mitään muuta. Voi! missä nyt Judan soturit ovat! Missä nyt ne miehet, jotka käyräsapeleitansa paljastaessaan yhtyivät pyhän riemun voittovirteen! Taistelon aattona olisit luullut kenttää äärettömäksi synagogaksi. Pappeja ja alttareita, palavia uhreja ja savuavia suitsutus-astioita, tulisia uskonkiihkolaisia, jotka hartaasti kuuntelivat profeetallisia puheita ja vahvistivat verellänsä ja pyhimmillä lupauksillansa sitä juhlallista liittoa, että Kanaan valloitettaisiin. Kaikki on muuttunut, niinkuin minä itsekin. Kuinka nyt, Abner? Sinä olet hyvin umpimielinen?"

"Onko tosi, että Scherirah lähestyy?"

"Sitä en epäile, että kaikki on oikeassa. Minä tahtoisin, että päivä rupeisi valkenemaan!"

"Vihollinen likenee. Muutamat kolonnit näkyvät jo. Minun vakojani ovat välttäneet heidät. He aikovat varmaan asettua sotarintaan lakealle."

"He näkyvät jo! Me käymme siis heti heihin käsiksi, ennenkuin he järjestyvät. Oivallista, oivallista! Me voitamme heidät vielä. Rohkaise mielesi, kallis veljeni. Scherirah on täällä hyvissä ajoin auringon nousussa, hyvissä ajoin -- varmaan hyvissä ajoin."

"Minä hyväksyn tätä tuumaa."

"Sotamiehet ovat uskallusta täynnä. Karkaa aamun koitteessa kolmellakymmenellä tuhannella ratsumiehellä heidän järjestyviin riveihinsä. Minä ryntään oikeata, Asriel vasenta siipeä vastaan. Tästä tulee aika sievä ottelu, rakas Abner. Kuinka Miriam jaksaa?"

"Minä sain tietoja häneltä tänä aamuna, aivan hyvästi. Hän lähettää teille tuhansia terveisiä ja rukoilee teidän puolestanne. Onko kuningatar täällä?"

"Hän tuli tänä iltana. Hän voi aivan hyvin."

"Hän saa kaivata kaikenlaista mukavuutta."

"Älä siitä puhu. Hän on sotamiehen puoliso. Hän rakastaa sinua suuresti, kallis Abner."

"Minä tiedän sen. Minä toivon, että minun miekkani saa varjella hänen lastensa valta-istuinta."

"Hyvä, anna käskysi. Tappelu nyt kohta, mitä arvelet?"

"Minulla on kokonaan sama ajatus."

"Minä lähetän sanansaattajia Scherirah'ta jouduttamaan. Kaikki näyttää hyvältä. Säästä vartiakuntaa."

"Kyllä, kyllä. Jääkäät hyvästi, kallis herrani. Kun jälleen yhdymme, minä toivon, että teidän vihollisenne ovat teidän orjanne!"

XI.

Aamun ensi koitteessa Hebrealaisten ratsuväki, paitsi vartiakunta, hyökkäsi vastustamattomalla voimalla Karamanialaisten lähestyvien kolonnein puoleen ja hajotti ne perinjuurin. Alp Arslan kokosi jälleen soturinsa, ja hänen onnistui vihdoin asettaa pääjoukkonsa hyvään järjestykseen. Alroy ja Asriel veivät esiin osastonsa, ja tappelu kävi nyt yleiseksi. Se riehui useita tunteja, ja sitä kannatettiin hyvästi molemmin puolin. Karamanialaisten veri vuoti runsaasti, mutta vakavan luontonsa ja suuremman lukumääränsä kautta he jonkun aikaa hillitsivät Hebrealaisten tuimuutta ja näitten johdattajan jäntevyyttä. Tämä päivä himmensi loistollansa Alroy'n kaikki entiset urhotyöt. Kaksitoista kertaa hän ryntäsi esiin Pyhän Vartiakuntansa etupäässä, ja usein hän tunki aivan Alp Arslanin teltaan saakka.

Turhaan hän koetti päästä käsikähmään tämän kuuluisan päällikön kanssa. Molemmat kuninkaat taistelivat riveissänsä, vaan kuitenkin sallimus oli säätänyt, etteivät heidän miekkansa koskaan kohtasi toinen toistansa. Neljä tuntia ennen puolta päivää näki Alroy selvään, että, jollei Scherirah saapuisi paikalle, hän ei jaksaisi lannistaa kauheata ylivoimaa. Hänen oli täytynyt varhain kutsua varaväkensä avuksi, ja vaikka Arslanin kuolleitten lukumäärä oli suurempi kuin missään Hebrealaisten edellisessä voitossa, Karamanialaiset yhä pitivät tarjolla ääretöntä sotarintaa, jota verekset joukot taukoamatta kartuttivat. Paljouteensa luottaen ja huomaten vihollisensa heikkouden Arslan vaan puollusti itseänsä ja uuvutti ahdistajiansa sillä, että hän ei muuta kuin hääti heidän hirveitä ja moniteltuja päällekarkauksiansa.

Alroy oli hetkeksi peräyttänyt Pyhän Vartiakuntansa taistelosta. Abner ja Asriel yhä jatkoivat tappelua, ja kalifi mietti väli-ajalla uusia ponnistuksia ja odotti huolestuneena Scherirah'n tuloa. Viidennellä tunnilla hän näki riemuiten joltakin kunnaalta varrottujen apujoukkojen likenevät liput. Siinä vahvassa luulossa, että päivä oli voitettu, hän julisti elähyttävän uutisen sotamiehillensä ja, kun nämät nyt olivat innoissansa tästä ilahuttavasta sanomasta, johdatti heitä kerran vielä rynnäkköön. Tätä ei mikään pidättänyt; Scherirah näytti tulleen vaan pakenevia takaa ajamaan, vaan voittoa aikanansa täydellisentämään. Kuinkapa suureksi kävi sen vuoksi Alroy'n kauhu ja hämmästys, kun Benaiah täyttä riiviä ratsasti hänen luokseen ja ilmoitti, että nuot kauan odotetut apujoukot olivat Scherirah'n ja Abidanin yhdistyneet osastot, jotka takaa kävivät hänen kimppuunsa. Inhimillinen nero ei voinut keksiä mitään pelastuskeinoa. Nääntyvät Hebrealaiset, joitten voimia oli koetettu viimeisiin asti, piiritettiin. Karamanialaiset täyttivät kaikkialta ja yhtä haavaa esiin. Ennen pitkää Hebrealaisten armeija oli saatettu epäjärjestykseen. Lujimmat soturit heittivät epätoivosta pois aseensa. Jokainen ajatteli vaan oman henkensä säilyttämistä. Abnerkin pakeni Hamadania päin. Asriel surmattiin. Havaiten, että kaikki oli hukassa, Alroy syöksähti noin kolmen sadan vartiakuntalaisen etupäässä teltansa luo, tarttui taintuvaan Schireneen, nosti hänet eteensä satulaan, ja, kaataen kaikki edestänsä, kiidähti erämaahan.

Kahdeksaanviidettä tuntiin he eivät ollenkaan pysähtyneet. Heidän joukkonsa oli pian huvennut, ettei ollut kuin kolmasosa jälellä. Kolmannen päivän aamuna he astuivat ratsahilta ja virvoittivat itseänsä jonkun lähteen luona. Ainoastaan puolet pääsivät jälleen satulaansa. Schirene ei puhunut mitään. Eteenpäin he riensivät taas, joka hetki jättäen perässään jonkun voipuneen kumppanin. Vihdoin he viidentenä päivänä saapuivat, noin kahdeksankymmentä luvultansa, johonkin palmupuun vehmastoon. Täällä he astuivat hevosensa selästä. Ja Alroy otti Schirenen syliinsä, ja varjo näytti elvyttävän häntä. Hän avasi silmänsä ja pusersi hänen kättänsä ja hymyili. Alroy poimi hänelle muutamia taateleita, ja hän joi vähäisen vettä.

"Meidän vaivamme päättyvät pian, kultaiseni", hän kuiskasi Schirenelle; "minä olen menettänyt kaikki, paitsi sinut."

He alkoivat uudestaan ratsastaa ja, kulkuansa hiljentäin, joutuivat iltapuoleen autiokaupungin luo, johon Alroy koko ajan oli pyrkinyt. Rientäen isoa katua alaspäin he saapuivat viimein tuohon vanhaan amfiteateriin. He astuivat ratsahilta. Alroy laitti heidän vaipoistansa vuoteen Schirenelle. Muutamat keräsivät polttopuita, joita löytyi suuria varoja, ja sytyttivät isoja tulia. Toiset pyysivät metsäkauriita, niin kauan kuin vielä oli päivä, ja heidän onnistui saada kyllin ateriaansa varten, taikka noutivat vettä tuosta lähteestä, joka oli tiedossa heidän johdattajallansa. Tunnin kuluttua he nähtiin parveilevan valkeittensa ympärillä ja syövän yksinkertaista ruokaansa, ja olisi pikemmin luullut heitä tämän jylhän asunnon varsinaisiksi asukkaiksi kuin mahtavan hallitsian hajotetuksi ja ylellisyyteen tottuneeksi vartioväeksi.

"No poikani", Alroy lausui, kun hän hieroi käsiänsä kohoavan liekin vieressä, "parempi tämä kuitenkin on kuin erämaa!"

XII.

Kaikkien ponnistustensa perästä Alroy vaipui syvään ja häiritsemättömään uneen. Kun hän heräsi, oli jo aurinko kauan aikaa ollut ylhäällä. Schirene nukkui vielä. Alroy syleili häntä ja Schirene avasi silmänsä ja hymyili.

"Sinä olet nyt rosvon morsian", hän lausui. Miltä uusi elämämme tuntuu sinusta?"

"Hyvältä! yhdessä sinun kanssasi."

"Lepää tässä, armaani; minun täytyy havauttaa soturimme ja katsoa, kuinka asiat käyvät." Näin puhuen ja herkästi astuen monen makaavan ylitse hän koski Benaiah'aan.

"Kas niin! urhoollinen päällikköni vielä nukuksissa! No! nouskaat, nouskaat."

Benaiah hypähti ylös iloisella muodolla. "Minä olen aina valmis, herrani.

"Minä tiedän sen; mutta muistakaat, etten minä enään ole mikään hallitsia, vaan toveri. Lähtekäät pois minun kanssani, ja pannaan toimeen jotakin järjestystä täällä."

Kumppanit jättivät amfiteaterin ja tarkastivat läheisiä rakennuksia. He löysivät paljon varoja, jäännöksiä menneiltä ajoilta, mattoja, teltoja ja poltaksia, viinimaljoja ja muita yksinkertaisia huonekaluja. He määräsivät yhden kartanon hevospihaksi ja muut seurueensa käytettäviksi. He kutsuivat kumppaninsa sille aukealle paikalle, jossa Hassan Subah kohtasi kuolemansa, ja täällä Alroy puhutteli heitä, selittäen heille aikomuksiansa. He jaettiin komppanioihin; itsekullekin tuli oma velvollisuus. Mitkä asetettiin vartioiksi eri paikkoihin; mitkä lähetettiin metsästämään taikka kokoamaan taateleita kosteikolta; mitkä taluttivat hevosia likeisille laitumille taikka jäivät kotiin talouden askareita hoitamaan. Amfiteateri tyhjennettiin. Yksinkertainen, mutta mukava telta rakennettiin Schirenelle. He peittivät sen permannon matoilla ja koettivat kaikki kilvan tiedustella, mitä hänen mielensä teki. Schirenen lempeät sanat ja kehoittavat hymyt virittivät samalla heidän ahkeruuttansa ja keksiväisyyttänsä.

He tottuivat pian kovaan, mutta eriskummaiseen elämänlaatuunsa. Sen outous miellytti heitä. Painavan pakon ainainen kiihdytys ei jättänyt heille mitään aikaa huolehtia tilansa kauheaa muutosta. Niin kauan kuin Alroy eli, toivo ei koskaan paennut heidän lujista rinnoistaan. Ja semmoinen oli hänen neronsa vaikutus, että alakuloisimmatkin arvelivat, että tappio hänen kanssaan oli parempi kuin voitto muitten kanssa. He olivat uskollinen ja luopumaton joukko, eikä iloisia kasvoja puuttunut, kun he illalla kokoontuivat amfiteaterissa yhteistä ateriaansa varten.

Tuskin oli Alroy päättänyt järjestystänsä, kun hän jo lähetti vakoojia kaikille haaroille hankkimaan tietoja ja erittäin neuvottelemaan, jos mahdollista oli, Ithamarin ja Medadin kanssa, siinä tapauksessa, että nämät vielä elivät ja heidän sotajoukkonsa pysyivät johonkin määrin koossa.

Kaksi viikkoa meni, jolla aikaa he eivät nähneet ketään vierasta; mutta nyt ilmestyi heidän leirissään neljä miestä, jotka eivät olleet erittäin suotuisat Alroy'lle, vaikka hän kuitenkin salasi, että hän oli suuttunut heidän tulostaan. Nämät olivat Kisloch, Kurdilainen, ja Kalidas, Indialainen, ynnä näitten eriämättömät kumppanit, Guebriläinen ja Neekeri.

XIII.

"Jalo päällikkö", Kisloch lausui, "me toivomme, että te sallitte meidän liittyä teidän joukkoonne. Tämä ei ole ensi kerta kuin olemme palvelleet teitä tässä paikassa. Vanhat toverit tosiaankin, jotka olemme yhdessä kokeneet sekä hyviä että pahoja. Meitä aavisti, mistä me löytäisimme teidät, vaikka, kiitetty olkoon ihmisten aina hyvä keksiväisyys, yleisesti luullaan, että te kaaduitte taisteloon. Minä toivon, että teidän majesteettinne voi hyvin", lisäsi Kisloch, kumartaen Schireneä.

"Te olette hyvin tervetulleet, ystäväni", Alroy vastasi; "minä tiedän teidän arvonne. Te olette minun kanssani kokeneet, niinkuin itse sanotte, sekä hyviä että pahoja, ja näette vielä, minä olen varma siitä, parempia aikoja. Kaatunut taisteloon! haa! -- se on hyvä."

"Niin jutellaan", Kalidas sanoi.

"Ja mitä uusia kuuluu ystävistämme?"

"Ei järin hyviä, mutta kummallisia."

"Kuinka niin?"

"Hamadan on valloitettu."

"Minä odotin sitä; kertokaat kaikki."

"Vanha Bostenag ja prinsessa Miriam ovat viedyt vankeina Bagdadiin."

"Vankeina!"

"Niin; mutta luullakseni heidän ei ole mikään hätä. Herra Honain on suurissa määrin valloittajan suosiossa ja puollustaa heitä epäilemättä."

"Honain suosiossa!"

"Aivan niin. Hän kaupungin sovinto-ehdot suoritti, vieläpä oiva tavalla."

"Haa! hän oli aina viisas. No! jos hän vaan pelastaa sisareni, minä en pidä hänen suosioillansa väliä."

"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä. Kaikki päättynee vielä hyvin, herrani."

"Työ on parempi kuin toivo. Missä Abner on?"

"Kuollut."

"Millä lailla?"

"Tappelussa."

"Oletteko varma siitä?"

"Minä näin hänen kaatuvan, ja taistelin hänen vieressänsä."

"Sotamiehen kuolo on nyt paras osa meille kaikille. Minua ilahuttaa, ettei hän joutunut vangiksi. Missä Medad, Ithamar ovat?"

"Paenneet Egyptiin."

"Meillä ei ole minkäänlaista armeijaa siis."

"Ei minkäänlaista paitsi vartiakuntanne täällä."

"He ovat kyllin voimakkaat karavaneja ryöstämään. Honain, sanoitte te, suosiossa?"

"Hyvin suuressa. Hän toimittaa varmaan hyvät ehdot meille."

"Kummallisia uutisia."

"Kovin, mutta todenperäisiä."

"Hyvä! te olette tervetulleet! Ottakaat osaa meidän ateriaamme; se on yksinkertainen ja kenties vähävarainenkin; mutta me olemme juhlailleet ja kenties juhlailemme vastakin. Paenneet Egyptiin, haa?"

"Niin! herrani."

"Schirene, haluttaisiko sinua nähdä Niiliä?"

"Minä olen kuullut krokodileista."

XIV.