Chapter 17

"Hänen vertaistansa me emme saa äkkiä nähdä. Kuningatar oli aikaan saanut hänen anteeksi-antamuksensa ja kiirehti itse asesaliin tätä tietoa viemään -- voi! liian myöhään."

"Nyt on kummalliset ajat. Jabaster kuollut!"

"Hyvin merkillinen tapaus."

"Kuka nyt pääsnee ylimmäiseksi papiksi?"

"Minä en luule, että siihen virkaan asetetaan ketään!"

"Syöttekö illallista tänään herra Ithamarin luona?"

"Syön."

"Niin minäkin. Mennään yhdessä. Kuningatar on aikaan saanut hänen anteeksi-antamuksensa. Hm! se on kummallista."

"Todellakin. Hoetaan, että Abidan on paennut."

"Niin aina. Tapaammeko Medadin tänään?"

"Luultavasti."

KYMMENES OSA.

I.

"Hän ei tule vielä! hänen iloinen muotonsa ei kumota vielä sumealta taivaaltamme. Hän ei tule vielä! varjokkaat tähdet näyttävät murheellisilta ja himmeiltä, kun heidän kuningattarensa on poissa. Hän ei tule vielä!"

"_Me olemme kuun vartioita ja elämme yksinäisyydessä valoa ilmoittaaksemme_."

"Hän ei tule vielä! hänen pyhä muotonsa ei kutsu meitä vielä hurskaasen juhlaamme. Hän ei tule vielä! Meidän veljemme odottavat kaukana, äänettöminä ja liikkumatta, hänen pyhää sädettänsä. Hän ei tule vielä!"

"_Me olemme kuun vartioita ja elämme yksinäisyydessä valoa ilmoittaaksemme_."

"Hän tulee, hän tulee! hänen ihana muotonsa väikkyy lempein loistoinensa hohtavissa ilmoissa. Hän tulee, hän tulee! Syttykäät tulitornit ja kertokaat kansalle, että kuukausi alkaa! Hän tulee, hän tulee!"

"_Me olemme kuun vartioita kansalle kertoaksemme, että kuukausi alkaa_."

Viipymättä hurskaat vartiat virittivät valkean kunnaan huipulle, ja tuhannet liekit leimahtivat ilmi ympäri maata. Kaukasosta Libanoniin joka vuorella valokruunu!

II.

"Herra! joku Tatari on saapunut Hamadanista, joka ei tahdo puhua kuin teidän itsenne kanssa. Minä sanoin jo hänelle, ettei teidän korkeutenne sopinut vastaan-ottaa häntä, ja toimitin häntä Honainin luo; vaan kieltäminen ei vaikuta häneen mitään. Ja siinä luulossa, että kenties prinsessa Miriam --"

"Hamadanistako? Te teitte hyvin, Pharez. Laskekaat hänet sisään."

Tatari tuli.

"No, herrani; hyviä uutisia; minä toivon!"

"Herrani, suokaat minulle anteeksi, mitä pahimpia. Herra Abner lähetti minut ja käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun puheille."

"Hyvä, te puhutte kalifin kanssa. Teidän asianne? Mitä varakuninkaalle kuuluu?"

"Herrani, hän käski minun kertoa sinulle, että samana hetkenä, jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, sytytettiin Kaukasolla, Karmanian pelätty kuningas, suuri Alp Arslan, astui sinun kuningaskuntaasi, ja leviää joukkoinensa koko Persian ylitse."

"Haa! Entä Abner?"

"Hän lähtenyt häntä vastaan ja pyytää apua."

"Se on annettava hänelle. Nämät ovat todella tärkeitä uutisia! Koska te Hamadanin jätitte?"

"Yöt päivät minä olen matkustanut nopeimmalla dromedarilla. Kolmas aamu näkee minut Bagdadissa."

"Te olette tehneet velvollisuutenne. Katsokaat, että tätä uskollista sanansaattajaa hoidetaan hyvästi, Pharez. Kutsukaat herra Honain tänne."

"Alp Arslan! Haa! hyvin kuuluisa soturi. Samana hetkenä, jolloin tulitornissa valkea sytytettiin. Ei siis mikään äkkinäinen tuuma, vaan kauan valmistettu. Se ei ole minun mieleeni."

"Herrani", lausui Pharez, astuen jälleen huoneesen, "joku Tatari on saapunut maakunnan rajoilta, joka ei tahdo puhua kuin teidän itsenne kanssa. Minä sanoin jo hänelle, että teidän korkeudellanne oli tärkeitä tehtäviä, vaan, kun minä ajattelin, että hän toi samanlaisia uutisia, minä --"

"Se Oli hyvin luultavaa; vaan älkäät koskaan ajatelko, hyvä Pharez. Minun tekee mieli nähdä hänet."

Tatari tuli.

"No, mitä nyt! -- mistä?"

"Mogulista. Kuvernöri käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun puheille ja kertoa teidän korkeudellenne, että samana hetkenä, jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, vuorilla sytytettiin, julma kapinoitsia Abidan nosti Judan lipun maakunnassa, julistaen sotaa teidän majestettiänne vastaan."

"Suurellako miesvoimalla?"

"Kuninkaallinen osasto pysyy teille uskollisena sisäpuolella vallejansa."

"Riittävä vastaus. Tämä yhtyy tuohon toiseen vehkeesen. Meille tulee vähäisen vaivaa. Oletteko kutsuneet Honainia?"

"Olen, herrani."

"Menkäät ja katsokaat, että tästä lähettiläästä pidetään huolta soveliaalla tavalla, ja, Pharez -- tulkaat likemmäksi; älkäät antako kenenkään puhua heidän kanssaan: Te ymmärrätte?"

"Teidän korkeutenne luottakoon minuun."

"Abidan jäi henkiin. Hän ei pääsne yhtä onnellisesti tällä kertaa. Minun täytyy tavata Scherirah'ta. Minä epäilen suuresti -- mitä tämä on? Enemmän uutisia!"

Kolmas Tatari astui sisään.

"Teidän korkeutenne mieliksi, tämä Tatari oli saapunut Syrian rajoilta."

"Käy vastainen tuuli, minä en epäile enään. Puhukaat suunne puhtaaksi, mies!"

"Herra! Suokaat minulle anteeksi; minä tuon vaan surullisia sanomia."

"Sanokaat kaikki!"

"Herra Medad lähetti minut."

"No! Onko hän nostanut kapinaa? Tämä näyttää tarttuvalta taudilta."

"Voi! ei, ankara hallitsia, herra Medad ei ole ajatellut kuin sinun kunniaasi. Voi! voi! hänen täytyy nyt suojella sitä pelättäviä, monin verroin väkevämpiä vihollisia vastaan. Herra Medad käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun puheille ja kertoa teidän korkeudellenne, että samana hetkenä, jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, sytytettiin Libanonilla, Rumin sultani ja entinen arabialainen kalifi levittivät profeettansa lipun suuren sotarinnan eteen ja astuvat nyt Bagdadia päin."

"Ilmeinen salaliitto! Onko Honain tullut? Kutsukaat heti kokoon visirien neuvosto. Maailma on nousnut minua vastaan. Hyvä! rauha on alkanut iljettää minua. He eivät tapaa minua uinailemasta!"

III.

"Te näette, hyvät herrat", Alroy lausui, ennenkuin neuvoskunta erosi, "että meidän tulee ahdistaa heitä yksittäin. Sitä ei käy epäileminen. Jos he pääsevät yhtymään, meidän täytyy taistella lukuisampia vihollisia vastaan. Meidän tulee kukistaa heidät erikseen. Minä menen itse Persiaan. Ithamar heittäyy sultanin ja Abidanin väliin. Medad peräytyy Ithamarin luo. Scherirah varjelee pääkaupunkia. Honain, te olette hallitsia väli-aikana. Ja niin, jääkäät hyvästi. Minä lähden tänä iltana matkaan. Rohkaiskaat mielenne, urhoolliset kumppanini. Myrsky on valloillansa, mutta moni seeteri jää ukon-nuolilta pirstaamatta."

Kokous päättyi.

"Oma Scherirah'ni!" lausui kalifi, kun erottiin, "viipykäät hetkinen. Minä tahdon puhua kahden kesken teidän kanssanne. Honain", jatkoi Alroy, seuraten suuri-visiriä ulos huoneesta ja jättäen Scherirah'n yksikseen; "Honain, minä en ole vielä saanut puhua yksityisesti sanaakaan teidän kanssanne. Mitä arvelette kaikista näistä?"

"Herrani, minä varon pahaa, mutta toivon hyvää."

"Se on viisaasti tehty. Jospa Abner vaan jaksaisi pitää tuota Karamanialaista kurissa! Minä aion puhutella Scherirah'ta erityisesti. Minä epäilen häntä kovasti."

"Minä takaan -- hänen petoksensa."

"Haa! minä epäilen häntä. Sentähden minä en annakaan hänelle mitään päällikön virkaa. Minä en tahtoisi asettaa häntä liian lähelle hänen entistä kumppaniansa. Me panemme hänen kapinamieliset soturinsa kaupunkia puollustamaan."

"Herrani, näinä tämmöisinä hetkinä ei käy jalomielisyyttä harjoittaminen. Scherirah on varsin kunnollinen päällikkö, varsin kunnollinen päällikkö, mutta -- lainatkaat minulle sinettisormuksenne, minä pyydän teitä, herrani."

Alroy kävi vaaleaksi.

"Ei, minä olen kerta luopunut siitä enkä milloinkaan enää luovu. Te olette koskeneet semmoiseen aineesen, joka saattaa minut murheelliseksi. Raskas kuorma painaa minun omaatuntoani -- miksi tai mikä, sitä minä en tiedä. Minä olen viaton, te tiedätte, että minä olen viaton, Honain!"

"Minä vastaan teidän korkeutenne puolesta. Sitä, jossa on niin paljon inhimillisen hyvyyden hunajaa, että hän säästää semmoista miestä kuin Scherirah'ta, vaikka tämä on hänen tiellänsä, sitä todellakin luulee vielä paljon laupeaammaksi, kun on kysymys jalommasta miehestä."

"Voi minua! ajatukseni ovat hämmennyksissä. Miksi hän ei ole täällä? Jospa minä vaan olisin seurannut -- mitäpä siitä! mitäpä siltä! Kiirehtikäät kuningattaren luo ja kertokaat hänelle kaikki, mitä on tapahtunut. Minä menen Scherirah'n puheille."

Kalifi palasi.

"Antakaat minulle anteeksi, urhoollinen Scherirah; tämmöisinä aikoina minun ystäväni suonevat minulle anteeksi jonkun kohteliaisuuden virheen."

"Teidän korkeutenne on liian hyvä."

"Te näette, Scherirah, mistäpäin tuuli käy, te, urhoollinen sydän. Me saamme epäilemättä paljon työtä. Minä kaipaan kovasti oikein luotettavaa ystävää, jonka uskolliseen poveen voisin kätkeä kaikki huoleni. Minun oli aikomus lähettää teidät tuota Abidania vastaan, vaan ehkä se on parempi, että minä menen itse. Nämät ovat niitä hetkiä, joita ei tulisi hämmästyä, vaan emme kuitenkaan tiedä, kuinka asiat päättyvät -- ei, emme tiedä sitä. Pääkaupunki, ympäröivä maakunta -- joku tappio ja nämät petolliset Mahomettilaiset nousnevat meitä vastaan. Minun tarvitsisi jäädä tänne, vaan jos jätän Scherirah'n, minä jätän itseni. Minä tunnen sen täydellisesti -- se lohduttaa minua. Saattaa tapahtua, että minun täytyy perääntyä kaupunkiin. Olkaat varotettuna, Scherirah. Laittakaat niin, että minä peräännyn lujien ystävien turviin. Minun luottamukseni teihin on suuri. Oi! käyttäkäät sitä viisaasti! Te ette voi menetellä kuin jalosti."

"Teidän korkeutenne olkoon vakuutettu, ettei minulla ole kuin yksi ajatus, teidän etunne ja kunnianne. Älkäät epäilkö minun ystävyyttäni, herrani. Minä en ole noita kainostelevia nuorukaisia, jotka ovat täynnä omia tekojansa ja imartelemista, herrani, mutta minun elämäni on kokonaan teidän, ja minä olen aina valmis panemaan teitä varten kaikki alttiiksi."

"Minä tiedän sen, Scherirah, minä tiedän sen, minä tunnen sen täydellisesti. Mitä te arvelette vihollisten liikunnoista?"

"Ne ovat hyvin viisaasti suunnitellut, vaan en minä missään tapauksessa epäile, että teidän majesteettinne asia on oivallisesti onnistuva."

"Luuletteko, että sotamiehet ovat hyvällä mielellä?"

"Minä vastaan omieni puolesta. He ovat tylyjä poikia, ehkä vähän liiaksi raakoja, teidän korkeutenne. Ei meistä ole juhlapäivien vartioväeksi, mutta me tiedämme velvollisuutemme, ja me teemme sen."

"Se on hyvä, siinä on kaikki, mitä minä tarvitsen. Minä aion tarkastella sotajoukot, ennenkuin lähden. Antakaat jaella lahjoja heille; ja ohitse mennen sanottu, minä olen aina unhottanut, että teidän legionanne tästälähin nimitetään Syrian legionaksi. Meidän tulee kiittää heidän aseitaan parhaasta maakunnastamme."

"Minä ilmoitan heille teidän korkeutenne tahdon. Jos olisi mahdollista, se enentäisi heidän rakkauttansa."

"Minä en pyydä sitä. He ovat minun omat lapseni. Syökäät illallista minun kanssani tänä yönä seraljissa, Scherirah. Vaan aivan kahden kesken. Juodaan vielä kerta, ennenkuin eroamme. Me olemme vanhat ystävät, niinkuin tiedätte. Muistatteko vielä autiokaupunkiamme?"

IV.

Alroy astui Schirenen huoneesen. "Oma henkeni! sinä tiedät kaikki?"

Prinsessa juoksi esiin ja laski käsivartensa hänen kaulaansa.

"Älä pelkää, sydänkäpyni, kuningattaremme ei tarvitse hävetä meitä. Tämän työn me toimitamme nopeasti. Kaksi kolmannesta heistä olemme jo ennen kukistaneet eivätkä meidän laakerimme suinkaan lakastu tuon uuden vastustajan tähden, vaan hänen verensä saa kasvattaa uusia."

"Rakkahin Alroy, älä mene itse, minä rukoilen sinua. Eiköhän Asriel voittane?"

"Minä toivon niin -- minun seurassani. Vähäksi aikaa me eroamme -- varsin vähäksi. Tämä on meidän ensimäinen eroamisemme: jospa se olisi viimeinen!"

"Voi! ei, ei, ei: voi! älä sano, että eroamme."

"Sotajoukot ovat aseissa; huomis-aamu kuulee sotatorveni."

"Minä en jätä sinua, ei! Minä en jätä sinua. Mitä Schirenellä on toimittamista ilman Alroy'ta? Etkö sinä ole usein lausunut, että minä innostutan sinua? Vaaran hetkenäkö minä olisin poissa? Ei suinkaan! Minä en jätä sinua; ei, minä en jätä sinua."

"Sinä olet aina läsnä minun ajatuksissani, armaani. Taistelossa minä ajattelen häntä, ainoata, jonka vuoksi voitan."

"Ei, ei, minä lähden sinua kanssasi, minun täytyy todellakin lähteä, Alroy. Minusta ei ole mitään haittaa, usko minua, suloinen poika, ei ole. Minä en pyydä mitään saattokuntaa, ei, ei yhtäkään palveliatarta. Usko minua, minä tiedän, kuinka todellisen sotamiehen puolison tulee itseänsä käyttää. Minä valvon sinun vuoteellasi, kun sinä nukut, ja hoidan sinua, kuu olet haavoitettu, ja kun lähdet taisteloon, minä vyötän sinun sankarilliset lanteesi miekallasi ja kuiskailen triumfia voitokkailla suudelmilla."

"Minun oma Schireneni! voitto loistaa sinun silmistäsi. Me kukistamme heidät, tyttö."

"Abidan, kaksin kerroin vilpillinen Abidan! minä soisin, että hän kaksi kertaa hirtettäisiin! Ennenkuin tuo turmiokas profetissa kuoli, hän ennusti tätä aikaa ja viittasi ilkastellen Abidanin vastaiseen petokseen."

"Älä ajattele häntä."

"Entä Karakonialainen -- luuletko, että hän on kovinkin väkevä?"

"Kylläksi, kallihin, kunniaamme varten. Hän on ankara soturi. Minä toivon, ettei Abner riistä meiltä aiottua voittoamme."

"Niin sinä voitat, minä en huoli kenen miekan kautta. Lähdetkö todella huomenna?"

"Päivän valjetessa. Jää nyt tänne, minä pyydän sinua, armaiseni!"

"Ei millään muotoa! -- minä en jätä sinua. Minä olen aivan valmis. Päivän valjetessako? Sydän-yö on kohta käsillä. Minä panen vähäisen maata tälle sohvalle, ja matkustan kantovuoteellani. Oletko varma, että Alp Arslan itse on lähtenyt sotaan?"

"Aivan varma, kultaseni."

"Perikato hänen kruunullensa! Me voitamme. Tuleeko Asriel meidän kanssamme?"

"Tulee!"

"Se oli hyvä; päivän valjetessa. Minua nukuttaa pikkuisen. Minä luulen, että panen tuokioksi maata."

"Tee niin, lintuseni; minä menen huoneeseni, ja aamun koittaessa minä herätän sinut suudelmalla."

V.

Kalifi palasi kammioonsa, jossa hänen kirjurinsa paraikaa työskentelivät. Astuessansa edestakaisin permannolla hän lausui heille tarpeelliset käskyt.

"Kuka on vartioiva upseeri?"

"Benaiah, herra."

"Minä muutan hänen. Hän pelasti minun pääni Tigrin partaalla. Tämä on häntä varten. Kuningatar seuraa meitä. Hän olkoon Benaiah'n turvissa. Nämät paperit ovat visirille annettavat. Sotajoukot olkoot aseissa päivän valjetessa. Tämä päiväkäsky on herra Asrielia varten. Toimittakaat tämä heti Hamadaniin. Onko Tatari lähetetty Medadin luo? Se on hyvä. Te olette tehneet velvollisuutenne. Nyt levolle, Pharez!"

"Herra!"

"Minä en mieli nukkua tänä yönä. Tuokaat minulle minun juomani. Menkäät makaamaan, hyvä poikani. Minä en tarvitse mitään. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, armollinen herra!"

"Jos miettisin! Minä olen yksinäni. Minä olen levollinen eikä minun sieluni kuitenkaan ole iloinen. Minä en ole, mikä minä olin. Ken olisi voinut neljäkolmatta tuntia takaperin uneksia näitä? Kaikki jälleen vaaran alttiina! Kerta vielä sotakentällä ja taistellen samalla valtakunnan ja hengen puolesta! Minulta puuttuu entisten päivien mahtava into. Minä en ole, mikä minä olin. Minulla ei ole luja usko. Kaikki ympärilläni näyttää muuttuneelta ja untelolta ja elottomalta. Missä ovat nyt nuot säihkyvät silmät ja voittoa ennustavat kasvot, jotka ympäröitsivät minua taistelon aattona, minua, Herran voideltua! Minä en näe niitä nyt. Ne ovat muuttuneet niinkuin minä. No! tuo Abidan oli yksistänsä koko sotajoukon veroinen, ja nyt hän on nousnut minua vastaan. Schirene puhui profetissasta; mieleeni muistuu, kuinka tämä tyttö oli meidän riviemme innostuttava sotatorvi, vaan missä hän nyt on? Oikeuteni rankaisema! Ja missä hän on, tuo paljoa voimakkaampi, tuo ystävä, neuvon-antaja, ainainen johdattaja, nuoruuteni opettaja; kaiken mainehikkaan elämänjuoksuni vakava, lempeä, uskollinen kaitsia; joka työskenteli yöt päivät herkeämättä, että minä tulisin kuuluisaksi! Voi! minusta tuntuu kuin olisin pikemmin tuomittu ja toivoton uskonsa pettäjä kuin nuori sankari taistelon aattona, jota alinomaisten triumfien muisto elähyttää!"

"Haa! mikä kauhea haamu sinä olet, joka nouset mustasta maasta edestäni? Sinä olet jonkun näköinen, jota en tohdi nimittää, mutta nimitän kuitenkin -- Jabasterin haamu. Pois! miksi katselet minua niin synkästi? En minä sinua surmannut. Elänkö minä vai uneksinko vai mitä? Minä näen hänen, niin! minä näen sinun. Minä en pelkää sinua, minä en pelkää mitään. Minä olen Alroy.°

"Puhu, oi puhu! Minä vannotan sinua, mahtava aave, puhu. Koko entisyyden muiston kautta, vaikka se on mielettömyyttä, minä vannotan sinua, anna minun kuulla lapsuuteni säveliä jälleen."

"_Alroy, Alroy, Alroy_!"

"Minä kuuntelen, niinkuin kuuntelisin viimeisen pasunan ääntä."

"_Kohtaa minua Nehavendin lakealla_."

"Hän on mennyt! Puhuessaan hän katosi. Se oli Jabaster! Isieni Jumala, se oli Jabaster! Tämä kääntyy liian kamalaksi. Minun rohkeuteni on höltynyt! Minä olisin valmis laskeumaan maahan ja kuolemaan. Se oli Jabaster! Tuo ääni soi minun korvissani niinkuin kaukainen ukkosen jyrinä: '_kohtaa minua Nehavendin lakealla_.' Minä tulen, jalo aave, vaikka kohtaankin tuomioni. Jabaster! Olenko minä nähnyt Jabasterin. Todellakin! Minusta tuntuu kuin olisin mieletön. Haa! mitä tämä on?"

Kauhea ukkosen jyskäys paukahti palatsin kohdalla; sitä seurasi outo kolina, joka tuntui tulevan jostakin huoneesta; seraljin muurit järkkyivät.

"Maantärähys'" Alroy huudahti. "Jospa maa aukenisi ja nielaisisi kaikki! Haa! Pharez, onko se havauttanut sinuakin? Pharez! me elämme eriskummaisissa ajoissa."

"Teidän korkeutenne on kovin vaalea."

"Niin sinäkin olet, poikani! Tahtoisitko sinä minua iloiseksi? Vaalea! me lienemme kylläkin vaaleat; jos tietäisit kaikki. Haa! tuo kauhea ääni taas! Minä en kestä sitä, Pharez, minä en kestä sitä. Minä olen kestänyt paljon, mutta tätä minä en kestä."

"Herrani, se tulee asesalista."

"Juokse katsomaan. Ei, minä en tahdo jäädä yksikseni. Missä Benaiah on? Anna hänen mennä. Jää minun luokseni, Pharez, jää minun luokseni. Minä pyydän sinua, jää tänne, lapseni."

Pharez talutti kalifin vuoteelle, johon hän heittäysi vaaleana ja vapisevana. Tuokion kuluttua hän kysyi, oliko Benaiah palannut.

"Hän tulee juuri nyt, herrani!"

"Hyvä, kuinka laita on?"

"Herrani! Varsin hirveä tapaus. Kun ukkonen jymähti palatsin yli, pyhä lippu putosi asemiltansa ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Kumma kyllä, Salomonin valtikkaa ei myöskään voi löytää eikä mitään jälkeä siitä näy."

"Älkäät puhuko tästä kenellekään, jos rakastatte minua, poikani. Älkäät laskeko ketään asesaliin. Jätä minut, Benaiah, jätä minut, Pharez."

He vetäytyivät pois. Alroy katseli heidän lähtöänsä sanomattoman tuskaisella silmäyksellä. Samalla hetkellä, kuin he katosivat, hän riensi vuoteen luo, ja heittäytyen polvillensa ja peittäen kasvonsa käsillään, purskahti rajuun itkuun, ja huudahti. -- "Oi! Jumalani, minä olen hylännyt sinun, ja nyt sinä olet hylännyt minun!"

VI.

Vähitellen uni valloitti voipuneen ja toivottoman kalifin. Hän laskeusi divanillensa ja nukkui ennen pitkää sikeään uneen. Hän lienee levännyt tunnin aikaa, kun hän yhtäkkiä heräsi. Siitä kammiosta, jossa hän makasi, tultiin isoon saliin korkean ja lavean holvikaaren kautta, joka tavallisesti oli vaatteella verhottu, mutta nyt oli paljastettu. Ihmeeksensä Alroy näki, että tämä eteishuone nyt hohti valosta. Hän nousi vuoteeltansa, hän astui eteenpäin; hän havaitsi uuteliaisuuden ja pelon tunteilla, että sali oli täynnä olentoja, hirveät tosin katsella, mutta hänelle enemmän hirveät kuin oudot. Hän tunsi, että nämät tavattoman isot ja mystilliset haamut, jotka seisoivat ympäri avaran huoneen seiniä ja joista jokainen piti ojennetussa kädessään leiskuvaa tulisoittoa, olivat noita kammottavia Afriteja. Salin päässä istui komealla valta-istuimella, jota papit ja hovimiehet ympäröivät, eräs hallitsia, jonka Alroy oli ennen nähnyt, suuri Salomon! Alroy näki tässä vartalon ja muodon puolesta saman Salomonin, jonka valtikan Vankeuden Ruhtinas oli ottanut Judan kuninkaallisista hautakammioista.

Näytti siltä kuin ei tämä kummallinen kokous olisi ensinkään tietänyt, että yksi tämän maailman lapsi oli läsnä, joka epätoivon uskaliaisuudella nojausi jotakin holvin pylvästä vastaan ja hämmästyneenä katseli tätä äänetöntä ja liikkumatonta seuraa. Ei mitään sanottu, ei mitään tehty. Ei kukaan hievahtanut paikaltansa, ei kukaan vähimmälläkään liikenteellä osoittanut, että hän arvasi, jotta joku muu oli läsnä paitsi hän itse.

Yhtäkkiä juhlakulkue ilmestyi salin päästä, aivan läheltä sitä paikkaa, jossa Alroy seisoi. Paageja ja tanssivia tyttöjä hehkuvilla silmillä ja hekumallisilla liikenteillä, sotureita, joilla oli jykeät aseet ja kunnian-arvoinen muoto, väljät vaipat ja löyhyvä parta, ja kun he etenivät, ei syntynyt mitään ääntä, vaikka he astuivat sangen vilkkaasti; eivätkä soittoniekatkaan, joita oli suuri joukko ja jotka soittivat harppuja ja psaltareita ja käsirumpuja ja torvia, vähintäkään häirinneet kaikkialla vallitsevaa äänettömyyttä.

Tämä lukuisa seurue virtaili esiin hyvässä järjestyksessä loppumattomana jaksona, kävi kolme kertaa ympäri salin, kumarsi häntä, joka istui valta-istuimella, ja sioittui riveihin Afritein eteen.

Ja nyt nähtiin kaksitoista haamua, kantaen suurta sinettiä -- viheriäistä kiveä, jossa kirjaimet näyttivät hohtavilta liekeiltä ja olivat samat kuin siinä Jabasterin talismanissa, jota Alroy vielä säilytti lähellä sydäntänsä. Ja nuot kaksitoista haamua asettivat suuren sinetin Salomonin eteen ja lankesivat polvillensa, ja kuningas nyykäytti päätänsä. Samalla silmänräpäyksellä Alroy tunsi ankaran pistoksen sydämensä kohdalla. Hän pani äkkiä kätensä kipeälle paikalle, ja katso! talismani hajosi tomuksi.

Juhlakulkue päättyi; yksinäinen haamu astui esiin. Ainoastaan äskeiset tapaukset estivät Alroy'ta vaipumasta maahan Jabasterin edessä. Sillä hän tuo yksinäinen ilmiö oli. Se astui eteenpäin, kantaen valtikkaa. Se astui eteenpäin, se lankesi polvillensa valta-istuimen eteen, ja tarjosi valtikkaa kruunatulle ja juhlalliselle olennolle. Ja Salomon ojensi kätensä ja otti valtikan, ja samalla korkea kokous katosi!

Alroy syöksähti heti esiin huoneesen, vaan kaikki oli pimeätä ja hiljaista. Sotatorvi raikkui. Hän tunsi oman sotaväkensä sävelet. Hän haperoitsi ikkunan varjostinta, ja vetäen sitä syrjälle näki koittavan auringon ensimäiset säteet.

VII.

Kerta vielä ratsunsa selässä, kerta vielä keskellä legionejansa, kerta vielä lumottuna ja innostuneena, kun hän näki heiluvat liput ja kuuli elähyttäviä sotatorvia, kerta vielä katsellen sitä voimaa, joka yhä oli hänen käskynsä alaisena, ja ajatellen sitä suurta saalista, josta nyt oli taisteleminen, Alroy saavutti suurissa määrin jälleen tavallisen rohkeutensa ja itsehillintönsä. Hänen jäntevyytensä palasi samalla kuin hänen verensä kiihtyi, ja uhkaavan vaaran suuruus nätti vaan enentävän hänen neronsa tuotteliaisuutta.

Hän kiirehti viidenkymmenen tuhannen miehen kanssa riento-marssissa Mediaa kohden. Toisen päiväyksen päässä verekset sanansaattajat tulivat Abnerin tyköä, ilmoittaen, että tämä ei ollut jaksanut vastustaa Karamanian kuninkaan urhoollisia ja melkein lukemattomia joukkoja, vaan oli kokonaan luopunut Persiasta ja koonnut kaikki voimansa Luristanissa. Näitten tietojen johdosta Alroy lähetti sanan Scherirah'lle, että hän viipymättä käyttäyttäisi osastonsa Abnerin luo ja jättäisi pääkaupungin omille onnillensa.

He astuivat taas Kerrundin vuorten ylitse ja yhtyivät Abzah'n virralla Abneriin ja Median armeijaan, joka oli kolmenkymmenen tuhannen miehen suuruinen. Tässä Alroy levähti päivän sotureitansa virkistyttääkseen, ja lähti seuraavana aamuna Persian rajalle, karkasi odottamatta Alp Arslanin edistyneisin vartiojoukkoihin ja ajoi ne suurella tappiolla takaisin. Mutta Karamanian kuninkaan armeija oli niin suuri, ettei kalifi uskaltanut ryhtyä yleiseen tappeluun, vaan vetäytyi takaperin ja asettui sotarintaan läheiselle Nehavendin lakealle, tälle yhden hänen ensimäisen ja loistavimman voittonsa näkymölle, jossa hän vartoi Scherirah'n hetkestä hetkeen toivottua tuloa.