Alroy: Romani

Chapter 16

Chapter 163,170 wordsPublic domain

"Alroy'n täytyy kuolla, herrani, mutta luuletko sinä, että yksi ainoa kuolema vahvistaa liittoa?"

"Nainenko?"

"Niin! nainen! minä en muistanut häntä. Asriel, Ithamar, Medad?"

"Kelvollisia sotureita! minä en epäile, että meillä on heistä hyöty. Minä en pelkää tuommoista irtainta väkeä. He seuraavat johdattajaansa niinkuin muut olennot, jotka ovat syntyneet tottelemaan. Kun heiltä itseltä puuttuu järkeä, heidän täytyy seurata meitä, joilla sitä on."

"Niin minäkin luulen. Lieneekö ketään muuta, joka on vaarallinen?"

Zalmunna ja Scherirah loivat silmänsä maahan. Haudankaltainen äänettömyys syntyi. Profetissa keskeytti sen.

"Tuomio on laskettu Honainia vastaan!"

"Ei! hän on Jabasterin veli", lausui Abidan. "Siinä on syytä kyllin pelastaa vaikka vielä paatuneempikin Israelin vihollinen, jos semmoista löytyy."

"Minulla ei ole mitään veljeä, herra. Sitä miestä, josta puhutte, minä en tahdo surmata, koska löytyy muita, jotka tehnevät sen. Ja siis taas, hyvää yötä."

V.

Oli sydän-yö; yksinäinen lamppu paloi eräässä huoneessa, jonka ovi johdatti kaaritettuun galleriaan, josta useita portaita myöten pääsi seraljin puutarhoihin.

Naisen haamu astui portaita ylös verkalleen ja varovasti. Hän seisahtui galleriaan, hän katseli ympärilleen, toinen jalka huoneessa.

Hän meni sisään. Hän tuli vähäiseen, mutta kalliisti koristettuun huoneesen. Perimmässä nurkassa oli norsunluinen vuode, jonka edessä ohut, hopeakankainen uudin riippui, semmoinen, joka ei estänyt hengitystä, vaan kuitenkin suojeli nukkujaa itämaisen yön vaivalloisista hyönteisistä. Iso, vanhan-aikainen vaskikilpi seisoi yhden ottomanin nojalla ja lähellä sitä muutamia kypäriä ja kummallisia aseita.

"Vastustamaton halu on saattanut minut tähän huoneesen!" huudahti profetissa. "Tuo valo vainosi minua ikäänkuin kummitus; ja missä hyvänsä minä liikuin, se näytti kutsuvan minua."

"Vuode ja nukkuja!"

Hän lähestyi, hän veti hiljalleen pois uutimen. Vaaleana ja syvästi hengittäen hän taantui, vaikka kepein askelin. Hän näki Alroy'n!

Hän nojausi hetkeksi seinää vastaan tunteittensa vointeessa. Taas hän astui eteenpäin ja katseli uhriansa, joka ei tietänyt mistään.

"Voiko viallinen nukkua niinkuin viaton? Kuka uskoisi, että tämä rauhallinen nukkuja on pettänyt korkeimman luottamuksen, jonka taivas on koskaan kuolevaiseen pannut? Hän ei näytä tyrannilta eikä rikolliselta: hänen otsansa on tyven, ja hänen hengityksensä hiljaista. Hänen pitkät, mustat hiuksensa, mustat kuin kaarneen siipi, ovat irtaantuneet siteistänsä ja leviävät ikäänkuin raju ja myrskyinen yö hänen vaalealle, kuunvalaisemalle otsallensa. Hänen poskensa on kalpea, vaan lepo on painanut punansa siihen; ja hänen huulillansa näkyy muutamia lemmen sanoja, jotka eivät henno luopua niistä. Onko tämä sama Alroy, joka ihastutti meidän silmiämme, kun hän, niinkuin raitis ja hohtava aamutähti, nousi erämaasta, ja, saattaen iloa muille, tuotti minulle vaan --"

"Oi! vaiti sydämeni ja anna salaisuutesi säilyä särkyneen mieleni kalmistossa. Kova on naisen kohtalo: hän on tuomittu rakastamaan ja rakkauttansa salaamaan! Voi katkeraa elämää! Voi luonnotonta osaa! Miehet loivat yhteiskunnan ja tekivät meidät orjiksi. Ja niin me lakastumme ja kuolemme taikka muutoin turvaamme tyhjiin mielenjohteisin, joihin tuhlaamme sen innon, joka on aiottu jalompiin tarkoituksiin."

"Ihana sankari! vihaanko vai rakastanko sinua enemmän, sitä minä en voi sanoa. Kuolla sinun täytyy; kuitenkin minä tunnen, että minun on kuoleminen sinun kanssasi. Oi! jospa tämä yö samalla kertaa saattaisi meidät aviovuoteesemme ja hautausroviollemme, Täytyykö tuon valkoisen poven veri vuotaa? ja täytyykö näitten hentojen jäsenten joutua noitten verihimoisten teurastajain silvottavaksi ja pideltäväksi? Onko tämä oikeutta? He valehtelevat, nuot kavaltajat, kun sanovat, että sinä olet pettänyt Jumalamme. Sinä olet itse jumala, ja minä voisin palvella sinua! Katso noita ihania huulia -- ne liikkuvat. Kuule niitten suloisia sävellä!"

"Schirene, Schirene!"

"Ei tarvittu kuin tämä sana, että tointuisin jälleen. Mieletön! minne ajatuksesi eksyvät? Minä en odota verkkaista oikeutta. Minä teen itse tuon teon. Eikö minun tule surmata Siseraani?" Hän otti tikarin ottomanilta. Sen terä oli harvinaista laatua ja oivasti karaistu. Hän kohotti sen ilmaan ja sysäsi sen tavattomalla voimalla hänen sydämeensä. Se sattui siihen talismaniin, jonka Jabaster oli antanut Alroy'lle ja jota tämä jonkunlaisesta vielä kytevästä taika-uskosta yhä kantoi; se sattui siihen ja lensi tuhansiin pirstaleisin. Kalifi kavahti ylös vuoteeltansa, hänen silmänsä kohtasivat profetissan, joka nojautui hänen ylitsensä tyrmistyneenä, tikarin kahva kädessään.

"Mitä tämä kaikki on! Schirene! -- Kuka sinä olet? Ester!" Hän hypähti ylös vuoteelta, huusi Pharezia ja tarttui profetissan molempiin käsiin. "Puhu!" hän jatkoi. "Oletko sinä Ester? Mitä sinä täällä teet?"

Ester purskahti hurjaan nauruun; hän koetti kimmeltyä Alroy'n käsistä ja veti häntä galleriaa kohden. Alroy näki seraljin päätornin ilmitulessa. Hän kouristi Esterin molemmat kädet toiseen käteensä ja kulettaen häntä ottomania päin sieppasi kypärän ja viskasi sen suurta kilpeä vastaan. Se kumahti ikäänkuin gong-gongi. Pharez heräsi unestansa ja syöksähti huoneesen.

"Pharez! Kapina! kapina! Lähetä heti käsky, ettei palatsin portteja milläkään ehdolla avata. Juokse, riennä! Puhuttele päällikköä itseä. Kutsu kokoon perheenväkeni. Käske kaikki aseisin. Joudu, henkemme tähden!"

Koko palatsi oli nyt liikkeellä. Alroy jätti Esterin uupuneena ja nähtävästi taidotonna eunukkivartiostolle. Orjia ja palvelioita kiirehti sisään joka taholta. Ennen pitkää Schirenekin saapui sinne, hiukset hajallansa ja hätäisesti puettuna, sata tyttöä perässä, kukin kantaen tulisoittoa.

"Minun sieluni, mikä sinun on?"

"Ei mikään, sydänkäpyni; kaikki muuttuu pian hyväksi," vastasi Alroy, poimien ylös ja tutkistellen murtuneen tikarin palasia, jotka hän juuri oli huomannut.

"Minun henkeäni on tavoitettu; palatsi on tulessa; minä luulen, että kaupunki on nousnut kapinaan. Katsokaat emäntäänne, tytöt." Schirene kaatui heidän syliinsä. "Minä palajan heti." Näin puhuen hän juoksi isolle pihalle.

Monta tuhatta ihmistä, sillä seraljin ja sen aluskunnan väestö oli varsin lukuisa, olivat kokoontuneet isolle pihalle; eunukkeja, naisia, paageja, orjia, palvelioita ja muutamia sotureitakin -- kaikki sekaseuroin ja peloissaan; valkea riehui sisäpuolella, ja salamyhkäisiä ja kauheita huutoja kuului ulkoa. Huuto "kalifi! kalifi!" ilmoitti Alroy'n tulon ja tuotti jommoistakin hiljaisuutta.

"Missä vartiakunnan päällikkö on?" hän huudahti. Se on hyvä. Älkäät avatko portteja kenellekään. Kuka tahtoo kiivetä muurin yli ja viedä sanoma Asrielille? Tekö? Se on myöskin hyvä. Huomenna te itse komennatte. Missä Mesrour on? Ottakaat eunukki-vartiosto ja puutarhurit ja sammuttakaat liekit, maksoi mitä maksoi. Hajottakaat estävät rakennukset. Abidanin soturit tulevat auttamaan, minä en epäile sitä. Minä odotin heitä. Älkäät avatko kenellekään. He tunkevat sisään, minä ajattelin sitä. Tuo keihäs tappoi yhden kavaltajan. Tuokaat minulle aseita. Minä puollustan portteja. Pankaat taas sana Asrielille. Missä Pharez on?"

"Teidän vieressänne, herrani."

"Kiirehtikäät kuningattaren luo, uskollinen Pharez, ja kertokaat hänelle, että kaikki on hyvin. Minä soisin, että niin olisi! Kuuluiko koskaan niin kauheata tohinaa? Minusta tuntuu kuin kaikkia kaupungin tamburineja ja symbaleja soitettaisiin. Pahaa leikkiä, minä arvaan. Voi! jospa Asriel olisi täällä! Onko Pharez palannut?"

"Minä olen teidän luonanne, herrani."

"Kuinka kuningattaren laita on?"

"Hän tahtoisi mielellään olla teidän vieressänne."

"Ei, ei! varjelkaat portteja tuolla. Kuka sanoo, että he sytyttävät valkeita niitten eteen? Se on tosi. Meidän täytyy hyökätä ulos ja, kävi kuinka tahansa, kumminkin kaatua kuin sotamiehet. Oi Asriel! Asriel!"

"Katsokaat, teidän korkeutenne, sotajoukot virtaavat tänne joka haaralta."

"Se on Asriel."

"Ei! teidän korkeutenne, se ei ole vartiakunta. Minun luullakseni he ovat Scherirah'n miehiä."

"Hm! Mitä tämä kaikki on, sitä minä en tiedä; mutta kovin pahaa leikkiä, sitä en epäile. Missä Honain on?"

"Kuningattaren luona, herra."

"Se on hyvä. Mitä tuo huuto tietää?"

"Tässä on sanansaattaja Asrielin tyköä. Tehkäät tilaa! tilaa!

"No, kuinka käy?"

"Teidän korkeutenne mieliksi, minä en päässyt vartiakunnan luo."

"Te ette päässeet vartiakunnan luo! Isieni Jumala! Kuka esti teitä?"

"Herrani, minä jouduin vangiksi."

"Vangiksi! Sinain salamain kautta, elämmekö sodassa? Ken vangitsi teidät?"

"He ovat julistaneet teidät kuolleeksi."

"Ketkä?"

"Vanhempain neuvosto. Niin minä kuulin. Abidan, Zalmunna --"

"Kapinoitsiat ja koirat! Ketkä lisäksi?"

"Ylimmäinen pappi."

"Haa! Onko niin laita? Pharez, tuokaat minulle jotakin juotavaa. Onko totta, että Scherirah on yhtynyt heihin?"

"Hänen joukkonsa saartavat seraljia. Ei mikään apu pääse tänne, elleivät katkaise heidän rivejänsä."

"Voi! jospa minä olisin siellä hyvän vartiakuntani kanssa! Täytyykö meidän kuolla tähän kuin surmatut hiiret? Pelokkaita konnia! Pitäkäät puoltanne, pitäkäät puoltanne, soturini! Tässä on luja työ, mutta muutamat meistä nauravat varmaan sitä jälkeenpäin. Ken tänä yönä taistelee urhoollisesti ja uskollisesti Alroy'n rinnalla, hänen sydämensä on oleva tyytyväinen huomenna. Älkäät pelätkö: minä en syntynyt henkeäni heittämään missään yksinäisessä eripuraisuudessa. Minä olen lumottu. Eteenpäin siis!"

VI.

"Mene kalifin luo, hyvä Honain, mene nyt, kun minä pyydän. Minä tulen yksin toimeen, vaan hän tarvitsee sinun neuvoasi. Sano, ettei hän saa panna kallista henkeänsä alttiiksi. Nuot häijyt! Asriel on varmaan pian täällä. Mitä sinä arvelet?"

"Meidän ei tarvitse pelätä mitään. Heidän tuumansa ovat huonosti rakennetut. Minä olen kauan odottanut tätä myrskyistä yötä ja olen nytkin enemmän levoton kuin säikähtynyt."

"Minä se olen, jota he tarkoittavat -- minua he vihaavat. Ylimmäinen pappi myöskin! Niin, niin! minun ylpeä veljeni, hyvä Honain, minä olen aina tuntenut, ettei hän tyytyisi, ennenkuin hän on karkoittanut minut tältä valta-istuimelta, johon minulla on oikeus; taikka sydänverelläni pyyhkinyt vihatun nimeni pois aikakirjoistamme. Häijy Jabaster! Hän katseli minua karsaasti heti alusta, Honain. Onko hän todella sinun veljesi?"

"Minä en huoli muistaa sitä. Hän tavoittaa jotakin enempää kuin sinun henkeäsi; vaan aika opettaa meitä paremmin kuin kaikki meidän ajatuksemme."

VII.

Seraljin linnoitukset vastustivat kaikkia kapinoitsiain ponnistuksia. Scherirah pysyi majassansa, soturit aseissa, ja palautti ne vähäiset joukot, joita hän oli alusta lähettänyt ulos yhtä paljon katsomaan asiain menoa kuin auttamaan Abidania. Asriel ja Ithamar käyttäyttivät kolonninsa viime mainitun päällikön takajoukkoa vastaan, ja päivän valjetessa oli yksi vartiakunnan osasto tunkenut joen poikki, joka oli jätetty Scherirah'n vartioittavaksi, sekä rientänyt palatsiin. Näitten vereksien sotamiesten etupäässä Alroy ryntäsi porteista ulos. Hänen läsnä-olonsa kautta asia sai semmoisen päätöksen, jota aina oli sopinutkin varmaan odottaa. Abidanin osasto taisteli rajulla uskaliaisuudella, jommoista heidän tilansa itsestänsäkin vaati. Verenvuodatus oli hirveä, vaan heidän tappionsa täydellinen. He eivät ryhtyneet enää miehissä mihinkään toimiin eivätkä menetelleet minkään yleisen käskyn mukaan. He ajattelivat kukin vaan omaa pelastustansa taikka kuinka he myisivät henkensä mitä kalliimpaan hintaan. Muutamat joutuivat hajalle, toiset pakenivat. Moniaat linnoittivat kartanoita, toiset basaaria. Kaikki sodan kauhut nähtiin nyt kaduilla. Rakennukset olivat tulessa, kadut verestä tulvillaan.

Muutamain uskollisten seuralaisten johdattajana Abidan miehuutensa ja pikaneuvoisuutensa kautta osoitti itsensä menestystä ansaitsevaksi. Viimeiseltä hän oli yksinään taikka aivan keskellä vihollisten joukkoa. Selkänsä suojaksi käyttäen jotakin rakennusta kapean kadun varrella, jossa suuri lukumäärä vaan haittasi hänen vastustajiansa, hän kaatoi kauhealla käyräsapelillansa kolme etumaista vihollistaan. Suljettu ovi antoi myöten päälle tunkevan joukon painosta. Abidan riensi kaitoja portaita ylös, ja, saapuen jollekin astuinten lomapaikalle, kääntyi yhtäkkiä ja halkaisi lähimmäisen takaa-ajajansa pään. Hän paiskasi kookkaan ruumiin seuraavia vastaan, viivytti näin heidän edistymistänsä ja ennätti rakennuksen katolle. Kolme vartiakunnan soturia kiiti hänen jälessään. Yksi heistä, joka oli varustettu keihäällä, heitti tämän päällikön perään. Se haavoitti vähäisen Abidania, joka tempasi sen käsivarrestaan ja lennätti sen takaisin omistajan sydämeen. Toiset kaksi soturia, joilla oli vaan miekka aseena, pääsivät häntä lähemmäksi. Hän ehti nyt viimeiselle katolle rakennusten rivissä. Hän asettui vastarintaan syvänteen reunalle. Hän hengitti jälleen alttiisti. He likenivät häntä. Hän väistyi heidän tieltänsä. Yhtäkkiä hän ihmeteltävällä taidolla viskasi käyräsapelinsa, terä edellä, tuonnemman vihollisen jalkoihin, joka heti seisattui ja vaikeroitsi kivusta. Päällikkö karkasi kiinni läheisempään ja mättäsi hänet alas kadulle, johon hän rusentui mähyksi. Toivoton kapinoitsia havaitsi yhden lasku-oven. Hän astui tämän kautta alas ja tuli huoneesen, joka oli naisia täynnä. Nämät alkoivat huutaa. Hän töyttäsi ulos niitten välitse ja, juosten portaita alas, joutui huoneesen, jossa vuoteen-omainen ijäkäs mies oleskeli. Vanhus tiedusteli metelin syytä, vaan ennen vastauksen kuultuaan kuoli pelosta, kun hän näki edessään hirmuisen olennon, joka oli paksulta peitetty verellä. Abidan sulki oven, pesi veriset kasvonsa puhtaaksi ja, pukeutuen kuolleen Armenialaisen tomuisiin vaatteisin, kiirehti ulos taisteloa katsomaan. Kaukainen katu oli äänetönnä. Päällikkö eteni kenenkään estämättä. Kulmassa hän näki sotamiehen, joka pysytteli yhtä ratsua päällikköänsä varten. Aseeton Abidan sieppasi tikarin soturin vyöstä, survasi sen toisen rintaan, hyppäsi hevosen selkään ja laski täyttä neliä virtaa kohden. Venhettä ei ollut saatavilla; hän ajoi aaltoihin vankan ratsunsa selässä. Hän pääsi vastapäiselle rannalle. Joukko kameleja lepäsi suihkulähteen partaalla. Säikähdys oli hajottanut heidän johdattajansa. Hän nousi sen selkään, joka näytti nopeimmalta; hän juoksutti sitä lähimmäistä kaupunginporttia kohden. Portinvartia kielsi häneltä tietä. Hän salasi levottomuutensa. Hääjoukko, joka palasi maalta, saapui paikalle. Hän ratsasti keskelle sitä ja kaatoi morsiamen kultavaunuinensa kumoon. Kesken hämminkiä, huutoja, kirouksia ja hälinää hän avasi tien itselleen portin kautta, samosi kedon poikki eikä pysähtynyt, ennenkuin hän pääsi erämaahan.

VIII.

Melske laantui. Soturein huudot, naisten parku, sodan kauhea kohina, kaikki vaikenivat. Valkea oli sammutettu, verenvuodatus tauonnut. Kapina oli kukistettu ja järjestys jälleen saavutettu. Voitolliset sotajoukot kulkivat vartioiten ympäri kaupunkia, jossa kaikki huoneet olivat suljetut, ja päivänlaskussa voittaja itse vastaan-otti juhlasalissaan päällikköjensä kertomukset ja onnentoivotukset. Jabasterin vangitseminen näytti palkitsevan Abidanin paon. Kummastuttavia sankaritöitä toimitettuansa ylimmäinen pappi vihdoin oli voitettu ja pidettiin nyt vankina seraljissa. Scherirah'n käytöstä ei tarkastettu erittäin ankarasti; toimikunta asetettiin tutkimaan salaista asiata, ja Alroy vetäytyi kylpemään virvoittaaksensa itseään voiton vaivoista, ensimäisen voiton, jota hän ei voinut katsoa triumfiksi.

Kun hän synkkämielisenä ja uupuneena lepäsi vuoteellansa, ilmoitettiin Schirene tulleeksi. Prinsessa heittäysi hänen kaulaansa ja syleili häntä syleilemistään. Kalifin sydän lientyi hänen puolisonsa hellyydestä, hänen mielensä virkistyi, hänen alakuloisuutensa katosi.

"Rubinini!" lausui Schirene, ja hän puhui matalalla, hiljennetyllä äänellä, kasvot kätkettyinä Alroy'n rintaa vastaan. "Rubinini! rakastatko sinä minua?"

Alroy hymyili lempeästi, kun hän painoi häntä sydäntänsä vastaan.

"Rubinini, sinun helmesi on niin pelästynyt, ettei se tohdi katsella sinua. Nuot häijyt miehet! minä se olen, jota he vihaavat, minua he aikovat surmata."

"Ei ole mitään vaaraa, suloiseni. Se on ohitse nyt. Älä puhu -- niin, älä edes ajattele sitä."

"Voi häijyjä! Ei löydy mitään iloa tässä maailmassa, niin kauan kuin he elävät. Kun aikoivat murhata Alroy'n, mahtavan hallitsiansa, joka on tehnyt heidät viheliäisistä orjista ruhtinaiksi! Kiittämättömät pedot! Minä olen niin levoton -- minä en koskaan enää nuku. Kuinkas aikoivat tappaa minun viattoman lintuni, minun ihanan lintuni, minun oman sydämeni! Minä en saata uskoa sitä. Minä se olen, jota he vihaavat. Minä olen varma siitä, että he tahtovat surmata minut. Sinä et saa koskaan jättää minua, ei, ei, ei! Sinä et saa jättää minua, armaiseni, ei milloinkaan, ei milloinkaan! Kuulitko sinä mitään melua? Minusta tuntuu kuin he olisivat täällä taas valmiina sysäämään tikarinsa sydämeemme -- meidän hellään, hellään sydämeemme! Minä luulen, että sinä rakastat minua, lapseni, todella, minä luulen, että niin teet!"

"Rohkaise mielesi, kultaiseni! Meidän ei tarvitse pelätä mitään, sieluni; minä en voi rakastaa sinua enemmän, muutoin minä sen tekisin."

"Kaikki ilo on mennyt! Minä en koskaan nuku enään. Voi minun sieluni! olenko sinä todella hengissä? Halailenko minä omaa Alroy'tani, vai onko kaikki vaan hurjaa ja häirittynyttä unen-näköä? Ovatko minun käsivarteni kierretyt varjoisen haamun ympäri, ja olenko minä itse hautakammion kummitus? Häijyt, häijyt ihmiset! Lieneekö se toden totta? Kuinka, surmata Alroy'n! minun iloni, koko minun elämäni! Voi! voi minua! meidän kirkas onnemme on paennut ijäksi!"

"Ei niin, suloinen lapseni; me olemme vaan, mitä ennen olimme. Muutamia lyhyitä hetkiä, ja kaikki on oleva yhtä valoisaa, kuin jos ei mikään myrsky olisi pimittänyt meidän selkeitä päiviämme."

"Oletko nähnyt Asrielia? Hän kertoo niin kauheita asioita!"

"Kuinka niin?"

"Voi minua! minä olen niin yksinäinen. Minulla ei ole yhtään ystävää."

"Schirene!"

"He himoitsevat minun vertani; minä tiedän, he himoitsevat minun vertani."

"Todellakin tyhjä luulo."

"Tyhjä! kysy Asrielilta, kysy Ithamarilta. Tyhjä! niin on kirjoitettu heidän tauluihinsa, heidän veriseen ryöstön ja murhan luetteloonsa. Sinun surmasi oli aikaan saattava minun kuolemani, ja jos he olisivat voineet toivoa, että minun lintuni vaan olisi luopunut hellästä toveristaan, he olisivat säästäneet hänet. Niin! niin! minä se olen, jota he vihaavat, minua he tahtovat surmata. Tämän vartalon -- minä pelkään, että se on kadottanut sulonsa, vaan se on vielä sinun, ja kerta sinä sanoit, että sinä rakastit sitä -- tämän vartalon he olisivat pilkanneet ja teloittaneet, tämän lumivalkoisen poven he olisivat repineet ja raadelleet, ja tämän lämpimän veren, joka liikkuu ainoastaan sinua varten, tämän lämpimän veren tulvan julma Jabaster olisi vuodattanut vanhan kostonsa alttarilla. Hän vihasi minua aina!"

"Jabaster! Schirene! Missä me olemme, ja mitä me olemme? Elämä, elämä, ne valehtelevat, jotka nimittävät sinua luonnoksi! Luonto ei lähettänyt koskaan tämmöisiä tuskan vihureita. Oi! minun sydämeni on pakahtumallaan. Minä karkoitin hänet ajatuksistani, ja nyt puolisoni palauttaa hänet mieleeni, ja nyt minun täytyy muistaa, että hän on minun -- vankini! Taivaan Jumala, isieni Jumala, näihinkö nyt on jouduttu? Miksi hän ei paennut? Miksi sai Abidan, tavallinen murhaaja, pelastaa ilkeän henkensä, ja tämä suuri mies, tämä vakava ja mahtava olento -- voi minua! minä olen elänyt kyllin. Jospa he olisivat menestyneet, jospa --"

"Herkeä, herkeä, Alroy! Minä rukoilen sinua, armaani, ole levollinen. Minä tulin tyynnyttämään sinua eikä intohimojasi sytyttämään. Minä en sano, että Jabaster halasi sinun kuolemaasi, vaikka Asriel sanoo niin; minä se olen, jota vastaan hän sotii; ja jos Jabasterin täytyy todella olla niin lähellä sinun sydäntäsi -- jos hän on todella niin tarpeellinen sinun onneasi varten eikä voi elää sovinnossa sinun orjasi kanssa, joka nyt seisoo tässä, minä tiedän velvollisuuteni, herrani. Minä en soisi, että sinun onnesi himmentyisi sen vuoksi, että pelastat tämän yksinäisen sydämen, vaikka minä tunnen, että se halkeaa. Minä tahdon mennä, minä tahdon kuolla ja pitää elämän vaikeimpia vaiheita sulana autuutena, jos se hyödyttää sinua."

"Oi Schirene! mitä sinä tahdot? Tämä -- tämä on tuskalloista."

"Nähdä sinut turvallisena ja onnellisena; ei mitään muuta."

"Minä olen niin, jos vaan sinä olet."

"Älä minusta huoli, minulla ei ole mitään väliä."

"Sinä olet kaikki -- minulle."

"Rauhoitu, rakkaani. Minua surettaa kovin, että, kun tulin sinua viihdyttämään, minä vaan kiihdytin sinua. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Sano, että Jabaster elää. Entä sitten? Hän elää, ja osoittakoon hän itseänsä kuuliaisemmaksi kuin ennen; siinä on kaikki."

"Hän elää, hän on minun vankini, hän odottaa tuomiotansa. Se on laskettava."

"Niin, niin!"

"Annammeko hänelle anteeksi?"

"Herrani tekee mieltänsä myöten."

"Ei, ei, Schireneni, ole ystävällisempi. Minä olen aivan onneton. Sano, mitä sinä pyydät?"

"Jos minun täytyy sanoa, minä sanon kerrassaan -- hänen henkeänsä."

"Voi minua!"

"Jos meidän entisellä rakkaudellamme on mitään suloa, jos vastaisen, yhtä runsaan ilon toivo on se, joka sitoo sinut tähän varjokkaasen maailmaan, niinkuin se sitoo minut, sitoo yksistänsä, minä pyydän hänen henkeänsä. Hän seisoo meidän ja meidän rakkautemme välillä, Alroy, ja on seisonut aina. Ei löydy mitään onnea, niin kauan kuin Jabaster elää; enkä minä voi olla sama Schirene sinulle, kuin tähän asti olen ollut, jos tämä ylpeä kapinoitsia elää käytöstäni salaa urkkiaksensa."

"Aja hänet maankulkeuteen, aja hänet maankulkeuteen!"

"Yhtymään kapinoitsioihin! Tämäkö sinun valtioviisautesi on?"

"Voi Schirene! Minä en rakasta tätä miestä, vaikka minusta tuntuu, että minun pitäisi; vaan kuitenkin, jospa tietäisit kaikki?"

"Minä tiedän liian paljon, Alroy. Alusta alkaen hän on inhottanut minua. Anna nyt, anna, suloinen lintuni, yksi lahja, yksi ainoa lahja vaan omalle Schirenellesi, jota nuot häijyt miehet niin säikähyttivät! Minä pelkään, että he tekivät enemmän pahaa, kuin sinä voit arvata. Niin! ryöstivät pois meidän toivomme. Kenties. Yksi lahja, yksi lahja vaan! minä en vaadi paljon -- pettäjän päätä. No, anna minulle sinettisormuksesi. Sinä et anna; no, minä otan sen siis. Mitä, sinä vastustat! Minä muistan, kuinka sinä usein sanoit, että suudelma voisi taivuttaa sinun mieltäsi vaikka mihin. Tuossa saat yhden. Maistuiko se makealta? Saat toisen -- ja vielä yhden. Minä sain jo sormuksen. Jää hyvästi, armas lintuni, minä palajan heti lepäämään sinun pesässäsi."

IX.

"Hän on saanut sormuksen! Mitä tämä on? mitä tämä on? Schirene! oletko sinä mennyt? Ei, ei suinkaan. Hän laskee leikkiä. Jabaster! Pettäjän pää! Kuulkaat! Pharez, Pharez!"

"Herra."

"Menikö kuningatar tuota tietä?"

"Meni, herra."

"Kyynelet silmissä?"

"Ei! hyvin iloisena!"

"Nouda Honain -- nouda nuolen nopeudella. Honain! -- Honain! Hän vartioi tuossa ulkona. Minä olen elänyt elämäni parhaan osan, se on aivan varmaa. Minun sydämeni halkee. Schirene laskenee leikkiä! Haa! Honain. Suo anteeksi tämä hämmentynyt katsanto. Joudu asesaliin! joudu, joudu!"

"Miksi, herra?"

"Niin! miksi -- miksi! Päätäni pyörryttää. Sinun veljesi -- sinun suuri veljesi -- kuningatar -- kuningatar on vienyt minun sinettisormukseni, se on, minä annoin sen hänelle. Joudu, joudu! taikka hetken perästä Jabaster ei ole enää. Hän on mennyt. Pharez! sinun käsivartesi -- minä tainnun!"

X.

"Hänen korkeutensa on kovin huonoissa voimissa tänään."

"He sanovat, että hän meni tainnoksiin tänä aamuna."

"Ei, ei kylvyssä. Vaan kun hän kuuli Jabasterin kuolemasta."

"Millä tavalla hän kuoli, herra?"

"Hän kuristi itsensä. Hänen jalo sydämensä ei voinut kärsiä epäsuosiota, ja niin hän päätti kaikki kunniakkaat tekonsa."

"Hän oli suuri mies!"