Chapter 15

"Minä en voi uskoa sitä! Sinain Jumalan kautta, minä en voi uskoa sitä! Vaikka minun omat silmäni näkisivät tämän kirotun työn, minä en uskoisi sitä. Että hän menee moskeaan! He ovat laskeneet leikkiä sinun kanssasi, hyvä Abidan, he ovat laskeneet leikkiä sinun kanssasi."

"Kenties. Se on huhu, mutta huhut ennustavat tekoja. Muut asiat kaikki ovat todelliset. Minun heimolaiseni, oivallinen Zalmunna, kertoi ne minulle. Hän tuli pidoista."

"Menenkö minä hänen luokseen? Minusta tuntuu kuin yksi ainoa sana -- että hän menee moskeaan! se on vaan huhu, tyhjä huhu. Minä en suinkaan usko sitä; ei, ei, ei, ei ikinä, ei ikinä! Eikö hän ole Herran voideltu? Sanomaton kirous kohdatkoon Moabitan tytärtä! Ei ihmettä, että ukkonen käy! Taivasten kautta, minä menen vastustamaan häntä hänen hurjissa pidoissaan!"

"Te tunnette voimanne paremmin kuin Abidan. Te vastustitte häntä ennen hänen naimistansa, vaan kuitenkin --"

"Hän nai. Se on tosi. Honain on hänen esimiehensä. Ja minulla on vielä hänen sormuksensa! Honain on minun veljeni. Eikö minulla ole mitään tikaria, että voin katkaista veljeyden siteet?"

"Meillä on kaikilla tikari, Jabaster, jos vaan tietäisimme, kuinka niitä käyttää."

"Se on kummallista -- me olimme olleet kaksikymmentä vuotta erinänsä, kun jälleen tapasimme toinen toisemme. Te ette olleet läsnä, Abidan. Oltiin neuvottelussa. Me tapasimme toinen toisemme kahdenkymmenen vuoden perästä. Hän on minun veljeni. Se on kummallista, sanon minä: minä tunsin, että häntä vävähti, kun hän syleili minua."

"Honain on filosofi ja uskoo samantunteisuuteen. Näyttää siltä kuin teillä ei olisi keskenänne mitään samantunteisuutta. Hänen systeminsä päästää siis teidät kaikista siteistä."

"Oletteko varma siitä, että muut uutisenne ovat todenperäiset? Minä en usko tuota juttua moskeasta -- muut ovat pahat kyllä."

"Zalmunna tuli pidoista. Hassan Subah'n veli istui ylempänä häntä."

"Subah'n veli! Kaikki on siis mennyt. Onko hänkin neuvoskunnan jäseniä?"

"On, ja lisäksi moni muu."

"Missä Israel nyt on?"

"Hänen tulisi olla teltoissansa."

"Tuskaa! tuskaa! tuskaa! sanomatonta tuskaa!" huudahti profetissa, joka seisoi liikkumatonna huoneen peräpuolella eikä näyttänyt ottavan osaa heidän keskusteluunsa.

Jabaster astui edestakaisin galleriassa levottomin askelin. Yhtäkkiä hän seisahtui ja, lähestyen Abidania, tarttui hänen käsivarteensa ja katseli vakavasti häntä kasvoihin. "Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Abidan", huudahti ylimmäinen pappi; "vaan se ei voi tapahtua. Minä olen karkoittanut -- tästä lähin ja ijäksi päivää minä olen karkoittanut kaikki tunteet rinnastani; nyt minulla ei ole mitään veljeä, ei mitään ystävää, ei mitään oppilasta ja, minä pelkään, ei mitään vapahtajaakaan. Israel on kaikki kaikessa minulle. Minulla ei ole mitään muuta elämää -- omantunnon soimaus se ei siis ole, joka pidättää minun kättäni. Minun sydämeni on yhtä kova kuin sinun."

"No, mikä siis pidättää sitä?"

"Se, että me hukumme kaikki hänen kanssaan. Hän on viimeinen koko pyhästä suvustansa. Ei löydy mitään muuta kättä, joka tarttuisi meidän valtikkaamme."

"_Meidän_ valtikkaamme! mikä valtikka?"

"Meidän kuninkaittemme valtikka."

"Kuninkaittemme!"

"Niin, miksi sinä näytät niin synkältä?"

"Mimmoiselta näytti profeetta, kun tuon uppiniskaisen kansan todella piti saada kuningas itselleen? Hymyilikö hän? Riemuitsiko hän ja taputti käsiänsä ja huusi: Jumala varjelkoon hänen majesteettiänsä! Voi, Jabaster! kunnioitettu, kallis Jabaster! sinä, meidän huikentelevaisen kansamme toinen Samuel! Olipa semmoinenkin aika, jolloin ei Israelilla ollut mitään muuta kuningasta kuin heidän Jumalansa. Olimmeko halvemmat silloin? Kuninkaatko Kanaan valloittivat? Mikä mies Moses oli, mikä Aaron, mikä voimakas Josua? Oliko Gideonin miekka mikään kuninkaan miekka? Varjostivatko Simsonin kiharat kuninkaallisia silmäkulmia? Olisiko mikään kuningas pitänyt hirvittävää liittoansa niinkuin juhlallinen Jefta? Kuninkaitten lupaukset ovat kepeät kuin ilma, kun niitten täyttäminen vaatii, että joka muu kuin alamainen loukataan!°

"Kuninkaat! no, mitä kuningas on? Miksi yksi rikkoisi meidän valitun sukukuntamme yhtäläistä pyhyyttä? Onko heidän verensä puhtaampi kuin meidän? Me olemme kaikki Abrahamin siementä. Mikä Saul oli, ja mikä David? Minä en ole koskaan kuullut, että heillä oli toisenlainen sukujuuri kuin meidän esi-isillämme. Olkoon, että he olivat hurskaita, jommoisia he eivät olleet; ja urhoollisia ja viisaita, jommoisia muutkin olivat; onko sillä sanottu, että yksistänsä heidän jälkeisillänsä on kaikki hyvät avut? Ei Jabaster! sinä et ole koskaan erehtynyt, paitsi silloin, kuin asetit kruunun tämän ylpeän nuorukaisen päähän. Mitä hän teki, olisivat tuhannet tehneet. Sinun henkesi, se juuri häntä tekoihin innostutti. Ja nyt hän on kuningas; ja nyt Jabaster, Israelin sielu, jonka tulisi olla meidän tuomarimme ja johdattajamme -- Jabaster vapisee epäsuosiossa, sillä välin kuin meidän saastainen Sanhedrimme on Ammoniteja täynnä!"

"Abidan, sinä olet koskenut sieluni sisimpiin; sinä olet saattanut vireille mietteitä, jotka tuon tuostakin, ikäänkuin sakea ja turmiokas sumu, ovat nousneet ajatusten pimeästä alhosta, vaan joita minä olen tukehuttanut."

"Ne nouskoot, minä sanon -- ne sammuttakoot tämän kaikkia polttavan auringon säteet, jonka alla me kärsimme, joka imee kaiken kasvien mehun, ja nukuttaa ja näännyttää meitä kaikkia!"

"Ilo! ilo! sanomaton ilo!"

"Kuule! profetissa on muuttanut sanansa; eikä hän kuitenkaan kuule meitä. Herran henki asuu todella hänessä. Hyvä Jabaster, minä näen, että sinun sydämesi on altisna sinun kansasi kärsimisille; sinun kansasi, oma Jabaster, sillä etköhän sinä ole meidän tuomarimme? Sinä olet kumminkin oleva."

"Voimmeko palauttaa pappisvallan? -- onko se mahdollista?"

"Sano vaan sana, ja se on tehty, Jabaster. Niin, älä katsele tuolla tapaa. Luuletko, ettei Israelissa löydy uskollisia sydämiä? Luuletko, että lapsesi ovat nurkumatta nähneet niitä ilkeitä häväistyksiä, jotka ovat kohdanneet sinua -- sinua, heidän pappiansa, heidän kunnioitettua ylimmäistä pappiansa, semmoista miestä, joka muistuttaa mieleemme entisyyden parhaita aikoja -- suurten tuomarein aikoja? Yksi ainoa sana, yksi ainoa tämän vihityn pään viittaus, ja --. Vaan minä puhuttelen miestä, joka tuntee enemmän kuin minä saatan lausua. Vaikene, kieleni, sinä olet jaaritteleva neuvon-antaja. Jabasterin isänmaallinen mieli ei kaipaa lapsen joutavaa opetusta. Jos hän on ääneti, se on sentähden, että hän viisaudessansa arvelee, ettei aika ole tullut; vaan, kun Israelin johdattaja puhuu, Israel ei ole viipyvä."

"Mahomettilaisia neuvoskunnassa! Me tiedämme, mitä lähinnä seuraa. Meidän kansallinen olemisemme on kuoleman kielissä. Minusta näyttää, että aika on juuri tullut, Abidan."

"Hyvä, niin mekin ajattelemme, suuri herra; sano sananen vaan, ja kaksikymmentä tuhatta keihästä asettuu arkkia vartioimaan. Minä takaan omat mieheni. Uljas Scherirah katselee karsain silmin Moabiteja. Sananen sinulta ja koko Syrian armeija kokoontuu meidän ympärillemme -- Judan leijona olkoon meidän lippumme. Tyranni ja hänen satrapinsa -- he kuolkoot, ja silloin kaikki muut yhtyvät meihin. Me julistamme liiton uudistetuksi ja, jättäen Babelin verisen kohtalonsa nojaan, lähdemme Sionin luo!"

"Sion, hänen nuoruutensa unelma, Sion!"

"Te epäilette?"

"Kuningas taikka ei, hän on Herran voideltu. Tuleeko tämän käden, joka vuodatti öljyn hänen pyhän päänsä päälle, pestä pois tuo balsamisinetti hänen omalla verellänsä? Tuleeko minun surmata hänet? Onko tämä vuona keitettävä oman emänsä maidossa?"

"Hänen äänensä on matala, vaan kuitenkin hänen kasvonsa ovat kiihtyneet. Kuinka nyt, herrani?"

"Kuka sinä olet? Ah! Abidan, luotettava, luja Abidan! Katso, Abidan, minä ajattelin, hyvä Abidanini, että kaikki nämät ovat jonkun juomingin mielettömyyttä. Huomispäivä tuonee viisaampia neuvoja. Juhlapöydän puheet ovat pyhät. Unhotetaan ne; jätetään ne sillensä. Herra kääntänee hänen sydämensä. Kuka tietää, kuka tietää, Abidan?"

"Jalo Jabaster, tuokio takaperin teidän mielenne oli uskonne kaltainen, jäykkä ja järkähtämätön, vaan nyt --"

"Älä nuhtele minua, älä nuhtele minua, hyvä Abidan. Minun mielessäni on jotakin, jota te ette käsitä; salaisia suruja, joita ei käy puhuminen. Jättäkäät minut, hyvä ystävä, jättäkäät minut hetkeksi. Kun Israel vaatii minua, minä en jää pois. Olkaat varma siitä, Abidan, olkaat varma siitä. Ei, älkäät menkö; yö on kovin kolkko eikä kaunis profetissa voisi taas hillitä yltyvää virtaa. Minä menen kammiooni ja palajan heti."

Jabaster jätti gallerian ja astui erääsen vähäiseen huoneesen. Useita isoja kirjoja, hakasista päästettyinä ja avattuina, nähtiin hajallansa divanilla. Niitten edessä seisoi hänen vaskinen kabbalistan pöytänsä. Hän sulki oven varovaisesti. Hän astui huoneen keskelle. Hän nosti ylös kätensä taivasta kohden ja pani ne ristiin, kuoleman tuska kasvoissa.

"Näihinkö nyt on jouduttu?" hän lausui raskaan ahdistuksen äänellä. "Näihinkö nyt on jouduttu? Mitä minä olen kuullut? mitä tehnyt? Pois, kiusaaja-henki, pois! Oi elämä! Oi kunnia! Oi isänmaani, valittu kansani ja pyhä uskoni! -- miksi elämme, miksi toimimme, miksi olemme mieltyneet semmoiseen, joka on mainehikasta taikka pyhää? Jospa kuolisin! jospa -- jospa kuolisin! Olemisen vaiva on liian suuri."

Hän heittäysi vuoteellensa; hän painoi juhlalliset kasvonsa vaatteisinsa. Mielenliikutus väräytti hänen vankkaa sydäntänsä. Tuossa hän makasi, tuo suuri, vakava mies, maahan vaipuneena ja surunsa vointeessa.

II.

"Pitojen hälinä kuuluu vielä korvissani; minä tahtoisin olla yksin."

"Minun kanssani?"

"Sinä olet minä itse; minulla ei ole muuta elämää."

"Suloinen lintu! Se on nyt kalifi."

"Minä olen, mitä sinä halasit, sinä suloisen olemiseni sielu! Komeus ja valta, maine ja voitto näyttävät nyt särkyneiltä ja himmeiltä helmiltä verrattuna sinun kirkkaasen hymyysi!"

"Vaikeroiva satakieleni, mennäänkö metsästämään tänä päivänä?"

"Voi! minun ruusuni, minä makaisin mieluisammin tällä hempeällä vuoteella ja katselisin sinun ihanuuttasi!"

"Taikka soutamaan viileällä, azurinsinisellä järvellä somassa purressa, ikäänkuin vedenneidon kuoressa -- joutsenia jälessämme?"

"Ei löydy mitään järveä niin sinistä kuin sinun tumma silmäsi; ei löydy mitään joutsenta niin valkoista kuin sinun pyöreä käsivartesi!"

"Tai laskemmeko haukkamme ilmaan ja tuotamme kultaisen fasanin jalkaimme juureen?"

"Minä olen kultainen fasani sinun jalkaisi juuressa, miksi pyytäisit runsaampaa saalista?"

"Muistatko ensimäistä käyntiäsi tässä kalliissa kioskissa, minun armas mykkäni? Tuossa sinä seisoit, käsivarret ristiin laskettuina ja katseet kainoina kuin päivä, ja loit tuon tuostakin mustat silmäsi salaisesti minuun, että poskeni kävivät aivan vaaleiksi. Minä näen sinut nytkin aivan semmoisena, arka lintuni. Tiedätkö, että minä olin niin lapsellinen, kun se jätti minun, tiedätkö, että minä itkin?"

"Voi, ei! et suinkaan itkenyt?"

"Todellakin, minä luulen, että niin tein."

"Kerro minulle uudestaan, oma Schireneni, itkitkö sinä todella?"

"Todellakin, minä tein sen, minun henkeni!"

"Minä soisin, että nämät kyynelet olisivat kristallivaasissa, minä antaisin kokonaisen maakunnan siitä kalliista urnasta."

Hän kiersi käsivartensa Alroy'n kaulaan ja peitti hänen kasvonsa suudelmillansa.

Auringonlasku ilmoitettiin minareteista. He nousivat ja astuivat käsitysten ympäröivässä paradiisissa. Vaalea ja sinipunainen hohde oli levinnyt taivaalle, yksinäinen tähti väikkyi valkoisen kuun vieressä, joka kumotti himmeästi, lempeänä ja soreana kuin helmi.

"Ihanata!" huudahti Schirene miettien, kun hän katseli tähteä. "Voi, minun Alroy'ni, miks'emme aina voi elää yksinämme ja aina paradiisissa!"

"Valta väsyttää minua", vastasi Alroy hymyillen, "paetkaamme!"

"Eikö löydy mitään saarta, jossa on kaikki, joka saattaa elämän suloiseksi, ja johon eivät ihmiset kuitenkaan pääse? Kuinka vähän me tarvitsemme! Voi! jospa tämän vihatun Bagdadin sijasta kaunis valtameri ympäröitsisi näitä puutarhoja!"

"Silmäteräni, paradiisissa me elämmekin, ja harvoin meitä mikään häiritsee, kiitos olkoon Honainin!"

"Mutta yksin se tieto, että löytyy muita ihmisiä kuin me itse, on minusta tuskalloinen. Jokainen, joka vaan ajattelee sinua, näyttää ryöstävän minulta jonkun osan sinun olemisestasi. Paitsi sitä minä olen kyllästynyt koreuteen ja palatseihin. Minä tahtoisin elää jossakin asfaltiluolassa ja maata pehmeällä lehtivuoteella!"

Tämän hupaisen keskustelun katkaisi yksi kääpiö, joka ei ainoastaan ollut kovin pieni ja ruma, vaan myöskin mykkä. Hän kumarsi prinsessaa ja turvasi sitten kaikenlaisiin pantomimillisiin temppuihin, joista ymmärrettiin, että oli päivällisten aika. Ei kukaan muu olisi rohjennut häiritä kuninkaallista paria, kuin tämä vähäinen olento, joka oli heidän erittäin suosittu lemmikkinsä.

Näin Alroy ja Schirene saapuivat seraljiin. Äärettömän suuri lamppu, jossa poltettiin hyvänhajuisia öljyjä, levitti miellyttävää valoansa komeaan huoneesen. Tämän toisessa päässä seisoi joukko eunukkeja tulipunaisissa puvuissa, itsekukin pitäen pitkää hopeasauvaa kädessään. Kalifi ja sultaninna heittäysivät divanille, joka oli peitetty sadoilla tyynyillä; toisella puolella seisoi vartiakunnan päällikkö ja muita kuninkaallisen perheen upseereita, vaan toisella kauniita naisorjia muhkeissa vaatteissa.

Huoneen toisessa päässä olevain palveliain rivi aukeni, ja joukko orjia astui esiin, kantaen norsunluu-, kulta-, ebenholtsi- ja hopea-astioita, jotka olivat täytetyt makeilla, varsin omituisella tavalla laitetuilla herkuilla. Läsnä olevat palveliat tarjosivat näitä perätysten kalifille ja sultaninnalle. Prinsessa otti lusikan, joka oli tehty yhdestä ainoasta helmestä ja jonka pitkä, ohut kultakahva oli rubineilla koristettu, ja alkoi syödä vähäisen sahramilientä, johon hän oli erittäin mieltynyt. Tämän perästä hän maisteli nuoren joutsenen rintaa, joka oli täytetty manteleilla ja haudotettu orvonkukilla ja kermalla. Kun hän näin oli jotenkin tyydyttänyt ruokahalunsa ja tahtoi osoittaa suosiotansa jollekin erityiselle henkilölle, käski hän vartiakunnan päällikön heti viedä tälle annoksen seuraavasta ruokalajista ynnä tervehdyksensä. Hänen huomionsa kiintyi nyt noihin oivallisiin ortolani-varpusiin, jotka elävät Schirazin viiniköynnösten lehdillä ja joita Nishaburin kuvernöri runsaasti toimitti hänelle. Paloitellen näitä sieviä lintuja vielä sievemmillä sormillansa hän tahtoi syöttää niitä Alroy'lle, joka tietysti suostui hänen pyyntöönsä. Tällä välin he virvoittivat itseänsä kranaati-omenoilla puserretulla mielisorbetillänsä ja kultaisella Libanonin viinillä. Kun kalifi ei enää jaksanut syödä ortolaneja, vaikka näin hienot sormet niitä hänelle ojensivat, hänen täytyi käskeä esiin "riisiä", joka oli sama kuin käsky päättää päivälliset. Palveliat toivat nyt kummankin eteen kultavadin ja vuorikristallista tehdyn pesukannun, jotka olivat täytetyt ruusuvedellä, ynnä käsiliinoja, jotka olivat kudotut siitä harvinaisesta Egyptin palttinasta, jota saadaan ainoastaan Niilin rannoilla kasvavasta puuvillasta. Sillä välin kuin he huviksensa söivät sokuripapuja ja joivat kanelilla maustettua kahvia, tanssivat naisorjat heidän edessään mitä sulokkaimmilla liikenteillä samalla kuin näkymättömät soittoniekat näitä säestivät.

"Ihastuttava Schireneni", lausui kalifi, "minä olen syönyt, kiitos olkoon sinun vaarinpitosi, varsin hyvästi. Nämät sinun orjasi tanssivat erinomaisella tavalla ja ovat mainion kauniit. Sinun soittoasi ei myöskään voi kyllin kiittää; vaan itse puolestani olisin mieluisammin ihan yksinäni ja kuuntelisin jotakin sinun lauluasi."

"Minä olen sepittänyt uuden runoelman tänä päivänä. Sinä saat kuulla sen." Näin puhuen hän taputti pienoisia, valkoisia käsiänsä, ja kaikki palveliat katosivat viipymättä.

III.

"Tähdet hiipivät pois, ja niin minäkin teen. Surkea näky! kun näkee Jabasterin salaa kulkevan niinkuin häväistyn konnan! Voi! jospa tarkoitus pyhittäisi teon! arpa on heitetty."

Näin lausuen ylimmäinen pappi pukeusi vaippaansa ja astui palatsistaan vireille kaduille. Yötistä aikaa itämaitten vilkas elämä astuu parhaiten silmiin. Soukat, mutkikkaat kadut täynnänsä ihmisiä, jotka hengittävät jälleen jähtynyttä ilmaa, valaistut kahvilat, iloiten, vielä juopumatonten yökulkiain joukot, soitto ja tanssi ja runoiliain ja tarinoitsiain elähyttävät sadut, kaikki yhtyvät antamaan tähtivaloisille tunneille pettävää, jopa lumoavaakin ilon ja kummallisten seikkain luontoa.

Oli ensi yö siitä kuin Abidan ja profetissa olivat käyneet Jabasterin luona. Hän oli luvannut kohdata Abidania suuren moskean edustalla kaksi tuntia päivänlaskun jälkeen, ja sinne hän nyt meni.

"Minä tulen vähän ennen aikaani", hän sanoi, kun hän saapui isolle neliskulmaiselle kentälle, johon kohoava kuu vuodatti valovirtansa tulvan. Ainoastaan muutamia mustia haamuja nähtiin liikkuvan kaukana. Kaikki olivat kaduilla taikka kahviloissa. "Minä tulen vähän ennen aikaani", lausui Jabaster. "Salaliittolaiset ovat valppaat. Minä ikävöitsen tätä kokousta, vaan kuitenkin minä pelkään sitä. Siitä asti kuin hän esitteli tämän tuuman minulle, minä en ole ollenkaan saanut unta. Minun mieleni on hämmentynyt. Minä en tahdo ajatella. Jos se täytyy tapahtua, se tapahtukoon heti. Minun tekee ennemmin mieli syöstä tämä tikari Jabasterin kuin Alroy'n rintaan. Jos kysyttäisiin vaan henkeä tai valtaa, minä päättäisin semmoisen elämän, joka ei nyt voi tuoda mitään iloa, ja luopuisin vallasta, joka on kokonaan suloa vailla; mutta Israel, Israel, sinä, jota varten minä olen kärsinyt niin paljon -- anna minun unhottaa, että Jabasterilla oli äiti!"

"Jollei tämä ajatus, joka sitoo minut minun Jumalaani ja kohottaa mieltäni, jollei tämä ajatus olisi, kuinka mitätön ja kurja, kuinka vaikea ja tyhjä tämä sanan synnyttämä maailma olisi, johon he ovat kiintyneet! Jollei tämä ajatus olisi, minä saattaisin vaipua maahan ja kuolla. Niin! minun suuri sydämeni saattaisi haljeta, surkastuneena, surkastuneena; minun ankarat intohimoni, nuot tuliset, mutta häilyvät liekit saattaisivat heiketä ja sammua; ja nämät vahvat aivot, jotka ovat aina suunnitelleet tietäni ja yllyttäneet minua alinomaisilla ajatuksilla, saattaisivat heittää sen melan, jolla he niin kauan ovat viiletelleet, ikäänkuin toivoton perämies keskellä outoa merta."

"Lukeminen ja työskenteleminen, levottomuus ja murhe, voimakas vaikutus, kenties myöskin aika ja pettyneet toiveet, jotka ovat kaikkien pahimmat, ovat tehneet työtänsä eikä turhaan. Minä en ole enää sama Jabaster, joka katseli Kaukason tähtiä. Minusta nekin näyttävät himmeämmiltä kuin muinoin. Minun elämäni kunnia on lakastumallansa. Minun lehteni ovat kuivettuneet, kellastuneet, mutta ei saastutetut. Minä olen vielä sama yhdessä suhteessa -- minä en ole luopunut Jumalastani, ei teoissa eikä ajatuksissa. Ah! kuka sinä olet?"

"Yksi Israelin ystävä."

"Minua ilahuttaa, että Israelilla on joku ystävä. Jalo Abidan, minä olen tarkoin ajatellut kaikkia, joista me keskustelimme. Totta puhuakseni, sinä olet satuttanut semmoista kieltä, jota olen virittänyt ennen, vaikka vaan yksinäisyydessäni; huikea sävel, todella huikea sävel, mutta niin nyt on asia, ja koska niin on, laske minut heti ystäviesi luo, Abidan."

"Jalo Jabaster, sinä olet se, joksi sinua luulin."

"Abidan, sanotaan, että tieto, että tekee oikein, on onnellisen mielen paras perustus."

"Juuri niin."

"Ja sinä uskot sitä?"

"Tietysti."

"Me teemme aivan oikein?"

"Se on heikko sana näin pyhää tarkoitusta varten."

"Minä olen kovin onneton!"

IV.

Ensimmäinen pappi ja hänen kumppaninsa astuivat Abidanin huoneesen. Jabaster puhutteli jo kokoontuneita vieraita.

"Urhoollinen Scherirah, minua ilahuttaa, että sinä olet täällä. Kun oli kysymys Israelista, milloin Scherirah'ta kaivattiin? Aimollinen Zalmunna, me emme ole nähneet kylläksi toisiamme: vika on minun. Jalo profetissa, sinun siunauksesi!"

"Hyvät ystävät, te tiedätte kaikki, minkä vuoksi olemme yhtyneet täällä. Kun astuimme Tigrin poikki, me emme voineet odottaa mitään tämmöistä kokousta. Mutta se ei tee mitään. Me olemme tulleet toimimaan eikä todistelemaan. Meidän uljaat mielemme ovat tehneet päätöksensä: meidän juhlallinen tarkoituksemme ei vaadi mitään keskustelua. Jos meidän joukossamme löytyy joku, joka suo, että Israel on Ismaelin orja, joka tahtoo kadottaa kaikki, jota me olemme rukoilleet, kaikki, jota varten me olemme taistelleet, kaikki, mitä me olemme voittaneet, ja kaikki, jonka puolesta me olemme altiit kuolemaan -- jos meidän joukossamme löytyy joku, joka sallii, että arkkia häväistään ja Jehovan alttari saastutetaan pakanallisilla uhreilla -- jos meidän joukossamme löytyy joku, joka ei huokaile Sionia, joka ei heittäisi henkeänsä, että temppeli rakennettaisiin ja isien menetetty perintö takaisin saataisiin, no, hän menköön matkaansa! Ei löydy ketään semmoista tästä joukossa: jääkäät siis tänne ja vapauttakaat isänmaanne!"

"Me olemme valmiit, suuri Jabaster; me olemme valmiit, kaikki, kaikki!"

"Minä tiedän sen; te olette niinkuin minä itse. Pakko on opettanut nopea-neuvoisuutta. Ryhtykäämme tuumiimme. Puhukaat, Zalmunna."

"Jalo Jabaster, meitä kohtaa monta vastusta. Alroy ei lähde enää mihinkään palatsistansa. Meidän on, niinkuin hyvin tiedätte, mahdoton päästä huomaamatta sisään. Mitä te, Scherirah, arvelette?"

"Minä en epäile minun miehiäni, mutta kuinka sota Alroy'ta vastaan päättynee, on varsin epätietoista, jollemme vaarasta puhukaan."

"Minä olen altis kuolemaan, mutta ei tappioon joutumaan", lausui Abidan. "Meidän täytyy olla varmat. Julkista sotaa minä pelkään. Suurin osa armeijasta seuraa päälliköitänsä, ja nämät pitävät tyrannin puolta. Tehkäämme teko, ja heidän täytyy yhtyä meihin."

"Eikö olisi mahdollista saada häntä johonkin uhrijuhlaan, jonka panemme toimeen jonkun voitetun tappelun muistoksi -- mitä luulette?"

"Minä epäilen suuresti, Jabaster. Tähän aikaan hänen ei tee mieli kunnioittaa meidän kansallisia juhlamenojamme kuninkaallisella läsnä-olollansa. Tuo nainen estää häntä varmaan. Ja, vaikka hän tulisikin, menestys on vaikea ja sentähden epätietoinen."

"Jalot soturit, kuulkaat naisen ääntä", huudahti profetissa astuen esiin. "Se on heikko, vaan semmoisia välikappaleita, yksin lapsen henkäystäkin, Herra käyttää valittua kansaa neuvoakseen. Löytyy salainen tie, jota myöten minä pääsen palatsin puutarhoihin. Huomisyönä, juuri kuin kuu on astunut sydän-yön tummaan tupaan, katso, tuo kirottu linna leimahtaa tuleen. Abidanin soturit olkoot kaikki valmiina, ja, kun liekit ensiksi kohoavat, lähtekööt seraljin portin luo ikäänkuin auttamaan. Pelästynyt vartioväki ei tee mitään vastusta. Sillä aikaa kuin sotamiehet valloittavat portit, te itse, Zalmunna, Abidan ja Jabaster riennätte kuninkaalliseen huoneesen ja toimitatte teon. Sillä välin urhoollinen Scherirah saartakoon palatsin koko osastollansa, ikäänkuin hän ei ollenkaan tietäisi tuosta ankarasta teosta. Silloin te tulette esiin ja, jos tarvitaan, vedet silmissä näytätte kohtalonsa saavuttaneen ruumiin sotureille ja julistatte pappisvallan."

"Se on Herra, joka puhuu", lausui Abidan, joka epäilemättä ennaltaan tiesi tästä ehdoituksesta. "Hän on jättänyt heidät meidän käsiimme."

"Rohkea tuuma", sanoi Jabaster miettien, "vaan kuitenkin minä mielistyn siihen. Se on nopea, ja siinä on jo paljon. Minä luulen, että se saattaa perille."

"Se on mahdotonta, että se pettää", huudahti Zalmunna, "sillä, jollei liekki nousekaan, me olemme vaan samalla kannalla kuin ennen."

"Minä hyväksyn sitä", lausui Scherirah.

"Olkoon menneeksi siis", sanoi Jabaster. "Huomis-ilta näkee meidät jälleen täällä varustettuina. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, hurskas pappi. Miltä tähdet näyttävät, Jabaster?"

"Kovin levottomilta; niin ne ovat olleet muutamat päivät. Mitä ne ennustavat, minä en tiedä."

"Onnea Israelille!"

"Toivokaamme sitä. Hyvää yötä, kalliit ystävät."

"Hyvää yötä, hurskas Jabaster. Sinä olet meidän kulmakivemme."

"Israelilla ei ole muuta toivoa kuin Jabaster."

"Herrani", lausui Abidan, "jääkäät vielä hetkeksi tänne."

"Mitä nyt? minä menisin mielelläni."