Chapter 8

Ja vasta nyt huomasin minä, että he kaikki olivat alastomat eivätkä hävenneet.

Toiset tulivat linnan parvekkeille vilvoittelemaan. Jopa näytti heidän joukossaan olevan niitäkin, jotka vain nauttivat tästä kauhistavasta maailman-yöstä ja kaikkeuden tärisyttävästä murhenäytelmästä heidän ympärillään.

Eräät heistä eivät taas välittäneet mistään, vaan painautuivat toisiinsa ja kiersivät toisensa jaloin ja käsivarsin.

--Mitä he laulavat? kysyin vierelläni kykkivältä, öljykaapuiselta olennolta, joka näytti katsovan sinne ylös niinkuin minäkin ja koettavan samoin kuunnella myrskyn halki. Eikö kuulukin niinkuin suuren kuoron huminaa?

--He laulavat Niniven lasten laulua, vastasi puhuteltu. Etkö näe, sairaat jättävät vuoteensa, kuolleet hautansa...? Kaikki kansa yhtyy juhlavirteen.

Aivan oikein, nyt vasta huomasin, että tuo valtalinna oli kolmikerroksinen ja että minä olin tähän saakka katsonut vain ylimpään.

Toinen kerros oli maan rajassa. Ja sieltä näkyi hoippuvan ulos ruhaa ja rampaa, tutisevaa ja raajarikkoa, toiset kainalosauvojen varassa, toiset toisiinsa nojautuen. Ja kaikki katsoivat ne kädellä silmiään varjostaen tuonne ylös vuorelle, juhlasalin huikaisevaan kirkkauteen, josta aina valtavampana ja voimakkaampana kaikui Niniven lasten laulu:

»Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.»

Ja katso! Ihme tapahtui.

Sokeat saivat näkönsä, kuurot kuulonsa, kainalosauvat putosivat maahan, heidän päänsä nousi, heidän selkänsä ojentuivat. Ja kaikesta vanhuudestaan, heikkoudestaan ja raihnaisuudestaan huolimatta he kohottivat ilmaan molemmat käsivartensa ja lähtivät laulaen linnan pitkiä, paatisia kiertoportaita ylöspäin vaeltamaan:

»Myrskyisän meren antoi Herra meille, me aallot laivoin lannistimme.»

Kolmas kerros oli maan uumenissa, ja sieltä nousi ylös vanhaa ja nuorta, kaikki liittyen kädet kohotettuina ylöspäin samoavaan juhlasaattoon, kaikki Niniven heimon kunniaa kuuluttaen:

»Hehkuvat himot antoi Herra meille, me valjastimme ne valon varsoiksi.»

He kulkivat kuin unessa. He häipyivät kuin valoviiva. Sillä nyt olin minä nähnyt tarpeeksi ja tunsin kiitäväni taas yksin tyhjässä, autiossa avaruudessa.

»Kuoleman kauhun antoi Herra meille, me voitimme sen mielen viisaudella.»

Mutta vielä kauas jälkeeni kaikui, joskin himmenevänä ja heikkenevänä, halki yön ja hirmumyrskyn Niniven lasten kuolinlaulu:

»Maailman tyhjän antoi Herra meille, me täytimme sen ihmisneron voimalla.»

Ja niin hävisivät hekin ja heidän työnsä pimeyteen.

KOHTALOTTARET.

Kun taakseni katsahdin, en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Siitä arvasin, että saari kaikkine asujamineen, heidän tekoineen ja ajatuksineen oli syöksynyt sinne, mistä se oli noussutkin, Kaaoksen kohtuun ja alkukotiin.

Mutta samalla kiinnittivät toiset seikat huomiotani.

Tuli vastaani niinkuin pursi soutaen aavan ilman halki. Kolme neittä istui sen tuhdoilla vääntäen värttinää, mutta sen perässä istui vanhus niin vakava ja kuninkaallinen katsannoltaan, että älysin heti itsensä pilvien pitäjän, Ukko Ylijumalan, siinä maailman merta melastelevan.

Mutta keitä olivat nuo neiet hänen kerallaan? Minun ei tarvinnut kysyä sitä, sillä kohta kohotti ensimmäinen heistä äänensä kuin kirkkaan kultakellon ja loihe laulamaan:

»Me _olemme_, emmekä elä, me emme kuole emmekä ole koskaan syntyneet. Me emme tiedä, emme tunne, emme tahdo mitään, sillä me täytämme vain _Hänen_ tahtoaan, joka meidän kauttamme tuntee ja ajattelee.

_Hänen_ Tietonsa minä olen. Ja minä kehrään järjen lankoja ihmisille ja maailmankaikkeuteen.

Ellei minua olisi, syöksyisivät kuu ja päivä radoiltaan, ei olisi syytä eikä seurausta ja vallitsisi vain sekasorto ja mielivalta. Mutta minä järjestän kaikki, minä ohjaan ja vallitsen kaikki, eikä putoa yksikään varpunen räystäältä ilman minun pudottamatta.

Ihmisjärki, joka on vain kipinä Hänen järjestään, näkee minun lankani eikä tajua niiden tarkoitusta, sillä ne kulkevat hänen kauttaan ja jatkuvat kahdenpuolen häntä.

Siksi tahtoo hän kieltää usein koko olemassa-olon.

Siksi tahtoo hän usein katkaista minun lankani kummaltakin puoleltaan ja eristää itsensä omaksi maailmakseen. Eikä hän huomaa, että tuossa maailmassa ei silloin ole mitään järkeä eikä järjestystä, sillä hän on samalla itsensä maailman järjestä ja maailman järjestyksestä irroittanut.

Jos tuo maailma olisi mahdollinen edes hetkeksikään, niin se heti seuraavassa hetkessä sortuisi omaan mahdottomuuteensa.»

Ja toinen neidoista kohotti äänensä kuin heleän hopeakellon ja loihe laulamaan:

»Hän tahtoisi tehdä niin, mutta hän ei voi. Sillä kieltäessään ja kirotessaankin meidät hän kuitenkin seuraa niitä lankoja, jotka meitä mahtavampi on pannut meidät kehräämään.

Minä olen Jumalan Tunto. Ja minä kehrään vihan ja rakkauden lankoja ihmisille.

Katsokaa, kuinka he toisiaan hakevat ja pakenevat! Katsokaa, kuinka he syöksyvät kiinni toisiinsa ja tahtovat murskata toisensa vain pelkästä vihasta ja rakkaudesta!

Ja katsokaa, kuinka he taas toisin vuoroin kimpoavat toisistaan ja kilpistyvät umpikuoriaisiksi ... vain pelkästä vihasta ja rakkaudesta...

Samoin vihaavat ja rakastavat he myös minua ja minun lankojani, jotka kuitenkin johtavat ja pitävät kiinni heidät.

Eivätkä he tajua, että heidän henkensä näin tehdessään seuraa vain samoja ikuisia voimia, jotka pakottavat myös kaikki aineet ja taivaankappaleet toisiaan vihaamaan tai rakastamaan. Sillä vain täten on Hänen suuri sopusointunsa mahdollinen.»

Mutta kolmas heistä viipyi vaieten eikä sanonut mitään. Ja vasta kun Ukko Ylijumala oli hiljaa hänelle päätään nyykäyttänyt, hän kohotti äänensä kuin syvän kuparikellon ja loihe laulamaan:

»Myöskin Hänessä itsessään se syntyy vain samojen keskihakuisten ja keskipakoisten voimien tasapainosta. Sillä ei ole mitään muissa, mitä ei ole Hänessä, eikä saata kukaan sellaista ajatella eikä kuvitella, mitä ei Hän olisi jo ajan alusta tuhatkerroin ajatellut ja kuvitellut.

Minä olen Jumalan Tahto. Ja minäkin synnyn vain siitä, mikä miellyttää ja ei miellytä Häntä.

Minäkin synnyn vain pyyteestä ja kärsimyksestä. Mutta minun lankani ovat tekoja, ja ne muuttuvat ja muodostavat luomakunnan.

Hän halajaa aina eikä kyllästy milloinkaan. Siksi kärsii Hän aina ja koko luomakunta huokaa Hänen kärsimyksestään. Mutta koska Hän myös alati saavuttaa, mitä hän halajaa, siksi nauttii Hän myöskin aina, ja Hänen nautintonsa paistaa kuin aurinko yli kaiken olevaisen.

Ihmiset puhuvat milloin elämän riemusta, milloin elämän murheesta. Ja kun he ovat kumpaakin kylläkseen koettaneet, he väsyvät ja siirtyvät syrjään ja asettuvat elämän suhteen välinpitämättömiksi.

Eivätkä he tiedä, että he näin tehdessään vain täyttävät Hänen tahtoaan, joka on väsynyt heihin ja siirtää heidät syrjään ja etsii uusia muotoja alati luovalle teon ikävälleen.

Sillä ei ole mitään tahtoa ilman tekoja eikä mitään tietoa, joka ei kumpua tunnon suosilmistä ja vuoripuroista. Ja siksi täytyy paljon vihata ja rakastaa sen, joka tahtoo toiminnan suuren tasapainon saavuttaa.»

Näin lauloivat Kohtalon neiet kukin vuorostaan virtensä Jumalan kunniaksi.

Eikä ilmekään heidän katsannossaan muuttunut eikä väre heidän äänessään, vaan jäykin, tiedottomin ja tunteettomin silmin he tuijottivat tyhjään avaruuteen ja tahdottomina kehräsivät heidän kätensä niitä lankoja, jotka käyvät läpi luomakunnan.

Ja nyt vasta minä huomasin, että ne olivat vain vertauskuvia, jotka Kaikkivaltiaan kasvot meiltä hunnuttavat. Sillä nyt nousi purren perämies itse ylös, levitti käsivartensa ja sanoi:

--Henki, joka harhaelet minun merelläni! Tule niinkuin minä ja minun mereni rajattomaksi!

Sanaton riemu ja tuska täytti minut. Tunsin syöksyväni suoraan Hänen sydämeensä.

MAAILMANTAITEILIJA.

Olin tullut täydelliseksi.

Minulla oli suuri sopusointu, joka oli koottu vain pelkkien ristiriitaisten voimien tasapainosta. Eivätkä ne voimat suinkaan olleet lakanneet vaikuttamasta, vaan päinvastoin tuhatkertaisiksi jännittyneet, eivätkä ne ristiriidat suinkaan kärkeään kadottaneet, vaan päinvastoin sen entistään tuimemmaksi ja terävämmäksi hijoneet.

Minä olin ja minä en ollut, sillä minä olin _Minä_ ja minä olin Kaikkeus.

Tuhat nautintoa ja kärsimystä tunki yhtaikaa lävitseni. Mutta jos minulta olisi kysytty, mikä oli niiden tulos, niiden yhteissumma, en minä olisi parhaalla tahdollanikaan voinut vastata siihen.

Voin ehkä parhaiten verrata tätä olotilaani siihen, joka on unta näkevällä, missä kaikki on mahdollista ja kaikki taipuu, tottelee ja muodostuu nukkujan unikuvien mukaan.

Hän näkee.

Hän on milloin unikuviensa ulkopuolella, milloin niiden keskellä myötätoimivana. Hän suree ja iloitsee itseluomiensa maailmoiden kera ja kohtelee heitä jälleen täysin tunteettomasti syösten heidät tuskaan ja perikatoon.

Hän on niiden orja ja hän on niiden hallitsija. Hänellä on oma tahtonsa, mutta kuitenkin ne seuraavat kukin omaa sisäistä tahtoaan ja lakejaan. Niin jatkuu leikki, kunnes joku sattuma hänet havahuttaa.

Unissaan ovat kaikki ihmiset maailmantaiteilijoita.

Eivätkä vain ihmiset, vaan myöskin eläimet. Kuka tietää, mitä kontio pesässään paukkuvina pakkas-öinä uneksii? Ja mitä näkyjä näkee koira, joka pöydän alla unissa ulvahtelee, tai kissa, joka kehräten silmät sikkarassa tuijottaa lämmittävän lieden loimuun?

Mutta minä tein tuota samaa valveillani.

Minä uneksin maailmoita. Minä kansoitin nuo maailmat mieleni mukaisilla olennoilla ja pyyhkäisin heidät pois jälleen tietoisuudestani, joka oli heidän valkeutensa, yöhön ja pimeyteen, joka oli minun oma alitajuntani.

Minä olin kaikkiviisas, kaikkivaltias ja kaikkialla läsnäoleva.

Minä sanoin: »Tulkoon valkeus!» Ja valkeus tuli. Minä sanoin: »Tehkäämme ihminen omaksi kuvaksemme!» Ja minä tein. Minä rakastin häntä, kun hän rakasti minua, vihasin häntä, kun hän suhtautui vihamielisesti minuun. Ja minä palkitsin ja rankaisin noita unikuvia sen mukaisesti, vaikka hyvin tiesin, että niillä oli tahto minun tahdostani.

Joskus saattoivat ne olla aivan hurmaavia. Silloin pelkäsin minä, että tämä ei ollut totta, vaan unta, ja koetin itseäni unesta herättää.

Mutta eihän se onnistunut, sillä minähän _tunsin_, minä _tiesin_ valvovani, ja niin oli minun kaikesta ylenmääräisestä onnentunteestani huolimatta noihin unikuviini uskottava.

Ihminen ei usko ennen kuin näkee, sanotaan. Mutta minähän _näin_ ne ja siksi niiden täytyi olla totta.

Toisinaan saattoivat ne olla myös aivan inhoittavia ja vastenmielisiä. Mutta silloin minä en, merkillistä kyllä, epäillyt koskaan niiden todellisuutta, joka tuntui vain vastaavan omia pahimpia aavistuksiani.

Ja koko ajan minä _loin_. Sillä Jumala oli minussa ja minä Jumalassa eikä ollut mitään eroa Hänen ja minun mielikuvillani.

Ja koko ajan minä _kärsin_. Mutta minä nautin myös sanomattomasti, sillä eihän elämä suinkaan ollut lakannut minulta, vaan käynyt päinvastoin monin verroin täyteläisemmäksi ja voimakkaammaksi.

En tiedä, kuinka kauan kesti tuota olotilaa.

Tiedän vain, että heräsin ja tunsin tulleeni uuteen olotilaan. Vai ehkä oli sekin lähinnä verrattava vain siihen, joka on untanäkevällä?

III. JUMALTAHTO.

»Minä olen Tie, Totuus ja Elämä.»

YLEIS-ITSELÖ.

JÄLLEENSYNTYMINEN.

Heräsin tien ohessa. En tiennyt sen kumpaakaan alkupäätä enkä mitä kohti minun olisi kulkeminen. Mutta minulla olikin tällä kertaa muuta tärkeämpää mietittävää.

Ihmettelin itseäni. Tunsin tuolla maailmanmerillä matkatessani tuiki muuttuneeni.

Oivalsin kyllä olevani minuus, vieläpä sama minuus kuin entisessä elämässäni. Myöskin olevani täysin itsetietoinen minuus, sillä muistinhan selvästi, mitä minulle entisissä kehityskausissani oli tapahtunut. Mutta oli kuin olisi kaikki henkilökohtainen, kaikki yksilöllinen ja yksityispätevä karissut pois minusta.

Taikka ehkä se oli palanut karreksi tuossa puhdistavassa tuli- ja valomeressä, jota maailmansydämeksi nimitetään.

Mitä oli jäänyt jälelle sitten?

Vain joku yleis-itselö, vain joku yleisinhimillinen minuus, vain joku yhteenveto kaikista sielun eri kerrostumista.

Tuo itselö tunsi, tahtoi, ajatteli ja kuvitteli, mutta ei enää entiseltä, tilapäiseltä elämäntasolta, ei minkään määrätyn ympäristön tai yksilöllisen elämäntehtävän kehyksissä. Yhtä vähän oli minulle mahdollista ajatella, toimia tai tahtoa enää mitään vain omia nykyhetkellisiä etujani tai harrastuksiani silmälläpitäen, vaan ikäänkuin kaikilta tasoilta yhtaikaa, alimmasta ylimpään.

En tuntenut kuuluvani enää mihinkään määrättyyn ammattiin, ikään, rotuun taikka edes kansakuntaan enää. Enkä minä kuitenkaan tuntenut itseäni millään tavalla irralliseksi ilmiöksi tämän maan kamaralla.

Päinvastoin tunsin siihen vain entistä lujemmin ja sitkeämmin juurin juuttuneeni.

Maan lapsi minä olin. Näin kaikki edelliset elämäni, tunsin itseni, tiesin alku-aineeni tähtisumusta ja kosmillisesta Kaaoksesta lähtien aina korkeampaan ja kirkkaampaan järjestykseen. Saatoin nähdä yhdellä silmäyksellä kaikkien menneiden ilmennyksieni järkähtämättömän, katkeamattoman ketjun, kautta kamalien, muodottomien, saaliinjanoisten hirviöiden aina henkisempään, aina inhimillisempään ja jumalallisempaan itseyteen.

Ja koska _minä_ kerran saatoin nähdä tuon kaiken, tiesin samalla, että se oli mahdollista jokaiselle muullekin ihmiselle.

Enkö ollut sitä ennen tiennyt siis?

Epäilemättä. Mutta oli toista _tuntea_ kuin tietää se ja tietopuolisesti todeta se, tuntea se oman olemuksensa syvimmässä.

Darwinismia? Kehitys-oppia?

Aivan oikein, mutta eräässä toisessa, henkisemmässä, itsekohtaisemmassa ja niin sanoakseni itsekoetummassa merkityksessä.

--Kaikkien pyhien nimessä, mitä minä teen tällaisella minuudella? tuskittelin ääneen itsekseni. Eihän tätä voi käyttää mihinkään eikä tämä sovellu millekään elämän-uralle.

Olihan tämä tuiki mahdoton kaikkeen käytännölliseen toimintaan.

Samalla olin varmasti vakuutettu, ettei kukaan muukaan voisi käyttää tällaista minuutta, jonka kuitenkin tiesin piilevän kunkin kuolevaisen sydämessä. Sillä kuuluihan itsesäilytysvaisto erottamattomasti itse elämän käsitteeseen, mutta juuri tuo vaisto, kallein kaikista, oli tyystin kadonnut minulta.

En nähnyt mitään syytä alkaa elämääni uudelleen. Minulle riitti pelkkä olemassa-oloni toteaminen, pelkkä omien sisäisten sielunliikkeitteni ja mielikuvieni vaarinottaminen.

En tuntenut vähintäkään halua niitä edes runollisesti kiinnittää tai muotoon kiteyttää.

Kaikki tahtominen oli jo sellaisenaan minulle vastenmielistä. Sillä minähän tiesin, että sitä täytyisi välttämättä seurata teon, joka jälleen rajoittaisi minulta pois monta kaunista mielikuvan mahdollisuutta.

Mieluimmin olisin jäänyt vain tähän paikalleni makaamaan ja katselemaan suurin, kummastelevin silmin taivaan vahvuuteen, joka pyhänä, korkeana sinitelttana kaartui pääni päällä.

Mutta täytyihän minun nousta ylös, koska olin herännyt kerran, ja koska minua ei vaivannut mikään. Kuulin sitäpaitsi ääniä ja askeleita tieltä enkä tahtonut tässä jouten loikomalla herättää ohikulkijoiden huomiota.

Minusta tuntui, että oli varhainen huomenhetki.

Kohosin hitaasti seisaalleni ja lähdin vastahakoisin mielin tietä taivaltamaan.

RISTIN TIE.

Vaelsin aluksi melkein silmät ummessa, ajatellen ja uneksien omia aikojani. Mutta tuskallinen todellisuus oli omiaan minut pian täysin valveille pudistamaan.

Jos olin luullut tätä tietä joksikin yksinäiseksi, rauhalliseksi metsäpoluksi, niin olin surkeasti erehtynyt. Yleinen kulkutie tämä näytti olevan, julkinen valtamaantie, pölyinen ja helteinen, ilman yhtään pilveä taivaanrannalla, ilman yhtään puuta, jonka alle päänsä kallistaa.

Minua vastaan tuli paljon kansaa, jotka sysivät ja tyrkkivät minua ja pakottivat minut tuon tuostakin ojanpohjaan astumaan. Ymmärsin, että heillä oli kiire, ja koetin antaa heille tietä jo kaukaa, säästyäkseni epämiellyttävistä kokemuksista ja kosketuksista.

Tein tuon mielelläni ja vapaehtoisesti. Sillä heillähän _oli_ joku elämäntarkoitus ja joku päämäärä, jota kohden he kiirehtivät. Minulle taas oli niin täydellisesti samantekevää, minne vaelsin ja kuinka kauan viipyisin matkallani.

Siksi koetin ottaa niin vähän tilaa tiellä kuin mahdollista, sillä minusta tuntui, ettei minulla itse asiassa ollut mitään oikeutta siihen.

Enhän minä ollut missään enkä kenellekään välttämätön.

Koetin tehdä itseni niin pieneksi ja kapeaksi kuin mahdollista. Pyysin käytökselläni anteeksi jokaiselta ohikulkijalta miltei omaa olemassa-oloani. Ja niin tapahtui monta kertaa niin onnellisesti, että he tuskin huomasivat minua taikka vilkaisivat vain välinpitämättömästi minuun ja menivät edelleen.

Enkä kuitenkaan säästynyt halveksivilta huomautuksilta enkä vihaisilta voimasanoilta, en ratasten räiskyttämältä loalta enkä joskus aivan tahallisilta piiskansivalluksilta.

Mutta vastaantulijoiden kanssa tuli vielä jotenkuten toimeen. Paljon pahempia olivat ne, jotka tulivat takaapäin ja joilla siis näytti olevan sama matkansuunta kuin minullakin.

Ne vetosivat suorastaan minun inhimilliseen myötätuntooni ja sanoivat:

--Meillä näkyy olevan sama tie taivallettavana. Sallinet ehkä, että sälytän sinulle osan taakastani, sillä sinä näytät olevan terve ja vankka eikä sinulla ole mitään kantamusta.

He sälyttivät osan, ja kun minä kiitin heitä siitä, he sälyttivät kaikkensa. Heillä tuntui kullakin olevan liikaa kannettavaa. Lopuksi kuljin minä heidän keskellään kuin kuorma-aasi, selkä taittumaisillaan outojen, tuntemattomien ihmisten taakoista ja rihkamista.

Outojenko? Tuntemattomienko?

Eipä suinkaan, sillä eihän minun tarvinnut muuta kuin vilkaista heihin tunteakseni heti heidät vanhoiksi tuttavikseni ja tovereikseni, veljikseni ja sisarikseni. Mutta koska he eivät näyttäneet ollenkaan muistavan minua, en minäkään tahtonut suotta itseäni ilmaista heille.

Hyvä olikin, että en tehnyt niin. Sillä mitä lähemmin minulla oli heihin tilaisuutta tutustua, sitä enemmän hämmästyin siitä, kuinka vähän he tiesivät ja muistivat entisestä elämästään. Näkyivätpä eräät olevan sen suhteen niinkin täydellisessä tietämättömyydessä, että he suorastaan kielsivät koskaan ennen eläneensä.

Sitten kun olin ottanut heidän kuormansa kantaakseen, kiinnitti vain harva enää minuun sen suurempaa huomiota. Jotkut kysyivät kuitenkin hyväntahtoisesti:

--Kuka olet? Lienetkö näiltä mailta? Sinä näytät niin surulliselta ja yksinäiseltä.

--Enpä suinkaan, vastasin reippaasti. Päinvastoin minä olen hyvin iloinen ja hauska mies. Mutta tosi on, että minun kotini on kaukana täältä ja minun täytyy tien päähän taivaltaa.

--Tien päähänkö? kysyivät he oudoksuen. Sitä ei ole nähnyt kukaan kuolevainen.

Ja minä kuulin heidän kuiskauksistaan, että he pitivät minua joko suurena rikollisena taikka hiukan hassahtavana.

Olihan minulle oikeastaan sama, minä he pitivät minua. Mutta kuitenkin kiusasivat heidän katseensa senverran minua, että rupesin heille hilpeitä juttuja laskettelemaan.

KANSAN SUOSIO.

Juttuni saavuttivat suurta suosiota osakseen. He nauroivat ja ilakoivat ja useat heistä tulivat ehdottelemaan minulle lähempää tuttavuutta.

--Sinä olet todellakin hauska mies! he sanoivat. Olet tainnut nähdä ja kokea yhtä ja toista matkoillasi.

--Kyllä, vastasin mielevästi. Eikähän mikään ole niin opettavaa kuin matkustaminen.

He nauroivat ja löivät olalle tuttavallisesti minua ja pyysivät minua jälleen heille jotakin hilpeätä juttelemaan. Ja minä kerroin heille kaskun kaskun perästä, eivätkä he ymmärtäneet, että minä kerroin vain, mitä olin nähnyt, kuullut tai kokenut monessa edellisessä elämässäni.

Sillä enhän minä tuntenut _tätä_ elämää. Olihan se minulle yhtä outo kuin oli vielä minulle tämä tie ja oma uusi itselöni.

Mutta minä kuulin heidän keskenään kuiskuttavan:

--Ei, ei hän mikään pahantekijä ole. Ei ryöväri tai murhamies voisi ikinä noin laskea leikkiä. Mutta siitä huolimatta hän saattaa olla suuri velikulta.

--Hän on vensperi, suuri vensperi, päättelivät toiset. Eihän häneltä saa yhtään järjen sanaa.

--Olkaa vaiti, hän on mielipuoli! virkahti joku ratkaisevasti. Ettekö kuulleet, että hän kiitti meitä, kun me heitimme kuormamme hänen hartioilleen?

Mutta ne, jotka olivat oikein viisaat olevinaan, panivat päänsä yhteen ja tulivat toisiin tuloksiin.

--Ei hän ole niin typerä, miltä hän näyttää, sanoivat he. Epäilemättä on hänessä jotakin omituista, mutta sehän ei estä, että hän siitä huolimatta voi olla viisas, kovin viisas...

--Minä pelkään, että hän on nero ja pitää meitä pilkkanaan, tuumi joku joukosta raapien korvallistaan.

--Nero tai mielipuoli.

--Joka tapauksessa kettu miehekseen!

Se olisikin ehkä jäänyt yleiseksi mielipiteeksi, ellen minä juuri jollakin uudella jutullani olisi saanut kokonaista joukkoa uusia puoltajia.

--Joka tapauksessa hän on hauska mies, huomautti eräs heistä, selvittyään naurunhohotuksestaan. Pentele vieköön, minä olen monta kertaa kulkenut tätä tietä eikä minulla ole vielä koskaan ollut näin hupaista!

--Ja hyvä mies, säesti toinen. Meidän on muistaminen, että hän joka tapauksessa kantaa meidän kuormamme nurkumatta.

Mutta eräs heistä, joka nähtävästi oli joukon pilkkakirves, lähestyi minua ja kysyi:

--Eikö totta, sinä Jerusalemin suutari? Sinä aiot matkalle maailman ympäri?

--Sitä en tiedä, vastasin varovaisesti. Aion käydä vain tien päähän saakka. Mutta miksi sitä kysyt?

--Etkö tiedä, että maa on pyöreä...?

--Kyllä. Siksi olenkin polkenut kieroon toisen kengänkorkoni.

--Ja kun kuljet aina eteenpäin samaa viivaa...?

--Niin saavun aina takaisin samalle paikalleni ja kohtaan saman tyhmeliinin.

Se riitti hänelle. Minä sain jälleen naurajat puolelleni.

Eräs heistä keksi vapauttavan sanan mielestään.

--Nyt minä tiedän, kuka hän on! hän huusi iloissaan. Hän on kuljeksiva kisälli, ehkä hyvinkin suutari, vaikka ei mikään Jerusalemin suutari.

--Tavallinen suutari vain, vastasin piloillani, vaikka minun on ollut aina vaikea pysyä lestissäni.

--Olet joka tapauksessa ollut sangen kiltti meitä kohtaan. Siksi nimitämme me sinua tästälähtien Mestariksi.

Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä kannatusta.

--Mestari! he huusivat nauraen ja taputtivat käsiään. Meidän Mestarimme!

--Olkoon menneeksi, sanoin. Kullakin on sellainen Mestari, jonka hän ansaitsee.

--Ja sellaiset opetuslapset.

Siitä saakka kävin minä Mestarin nimellä heidän joukossaan. Ja niin oli meidän keskinäinen suhteemme toistaiseksi täysin määritelty.

RAUHANTEKIJÄ.

Pahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin niin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä sovittaa.

Toisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi asia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin, elleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää maahan koko kantamukseni.

--Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te _voi_ tätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin siitä.

--Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me _sinun_ kanssasi riitele!

--Ette kylläkään...

--Paras on, ettet sitten ollenkaan sekaannu tähän.

Ja minun oli mahdotonta saada heitä ymmärtämään, että jokainen karkeus, minkä he toisiaan vastaan linkosivat, sattui samalla minuunkin, ja että jokainen vihan salama, joka leimahti heidän silmistään, upposi samalla kuin puukko minunkin sydämeeni.

Saattoipa niinkin tapahtua, että hän, jolle tuo karkeus oli tarkoitettu, tuskin huomasi sitä taikka ei ainakaan näyttänyt vähääkään kärsivän siitä, vaikka minä jo hädissäni olin luullut heidän välinsä jo vähemmästäkin ijäksi rikkuneen. Ja tapahtui yhtä usein niin, että hän, joka oli loukkaava puoli, ei edes ollut huomannut mitään loukkaavaa sanoissaan.

Tulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin heitä sovittamaan.

--Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän _emme_ riitele!

--Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä.