Chapter 4

--Ei ole olemassa mitään »ylempää» ja »alempaa». Ne ovat vain ihmisen luomia käsitteitä, jotka todistavat hänen rajallisuuttaan.

--Mitä on sitten todella olemassa?

--On vain Jumala. Kaikki muu on vain Hänen muuttuvia ja vaihtelevia muotojaan.

Olihan se niin selvää, niin päivänselvää. Minä oikein häpesin entistä tuhmuuttani.

--Myöskin minä? uskalsin vielä kysyä.

--Sinä olet vain hänen biljoonas, triljoonas murto-osansa. Ja sentään on Hän sinussa kokonaan ja kokonaisena aivan kuin Hän on pienimmässä haavanlehdessä.

Joskus muulloin olisi tuo totuus ollut omiaan aivoni hyvinkin mullertamaan. Nyt sensijaan tuntui se mielestäni mitä luonnollisimmalta.

--Onko Hän rakkaus? soinnahti esille uusi kysymys sielustani.

--Ei Jumala »vihaa» eikä »rakasta». Nekin ovat pelkästään inhimillisiä käsitteitä.

--Mutta hyvä Hän kuitenkin lienee?

--Onko sinun siis aivan mahdoton päästä inhimillisistä äärellisyyksistäsi? Sillä mitä tarkoitat sinä »hyvällä» ja mitä »pahalla»?

--»Hyvällä», hm...? Se on jotakin sellaista tietysti, joka on Jumalalle otollista.

--Ja ihmiselle edullista, eikö niin?

--Epäilemättä. Ja »paha» taas on edellisen vastakohta.

--Kyllä, kyllä, ihmisen kannalta katsottuna. Mutta täällä ei ole mitään vastakohtia.

--Mitä täällä sitten on? Enhän voi ilman vastakohtia edes loogillisesti ajatella, en muodostaa edes yhtään järjellistä käsitettä heti sille vastakkaista käsitettä samalla muodostamatta.

--Täällä vallitsee vain Kaiken Yhteys. Täällä sopusointuvat kaikki ristiriitaisuudet. Se, mitä nimität loogilliseksi ja järjelliseksi sinä, on täällä suurinta tuhmuutta ja järjettömyyttä.

--Missä olen siis?

--Olet Jumalassa ja Jumala on sinussa. Siksi ei sinun nyt ole ajateltava inhimillisesti, vaan jumalallisesti.

Sen ymmärsin, vaikka minun olikin niin vaikea luopua antropomorfisesta Jumala-käsitteestäni.

Koetin mikäli mahdollista eliminoida pois kaikki inhimilliset ominaisuudet Hänestä, sillä tajusinhan, ettei minulla ollut lupa luoda Jumalaa omaksi kuvakseni. Niinpä Hän ei voinut »suuttua» eikä »leppyä», ei »tuomita» eikä »armahtaa», Hän oli järkähtämätön kuin luonnonlaki.

Mutta oliko Hän myös tietoinen omasta itsestään?

Luonnollisesti oli. Tätä ihmisen korkeinta etuoikeutta kaiken muun luomakunnan rinnalla en voinut eliminoida pois Hänestä. Enhän voinut Häntä eläimen tasolle asettaa.

Päinvastoin täytyi Hänen itsetietonsa olla kaikkien muiden elävien olentojen itsetietoa äärettömästi korkeampi. Hänen täytyi olla Tiedon summa. Hänessä ei saanut olla mitään hämärää eikä vaistomaista.

Niinkuin suuren suunnattoman sähkö-auringon täytyi Hänen valaista kaikkea olevaista. Ja Hänen säteittensä täytyi tunkea kaikkialle, maihin, meriin ja ihmissydämiin.

Mutta lämmittikö Hän myös? Epäilemättä, sillä eihän ollut muuta lämmönlähdettä kuin Hän eikä muuta paikkaa levätä ihmissydämen kuin Hänen suuri, leimuava sydämensä.

Ihme vain, että minä en tuntenut mitään lämpöä tällä hetkellä. Minua paleli.

Silloin jysähti äkkiä päähäni--kaikki oli kuin silmänräpäyksessä, kuin salamassa--ettenhän minä vielä tiennytkään Jumalasta sen enempää kuin minkä pää ja järki, joiden avulla olin koettanut lähestyä Häntä, saattoivat tietää Hänestä. Jos lähestyisin tunteella Häntä, ehkä tulisin Hänestä tietämään myös jotakin tunteen piiriin kuuluvaa.

Minua houkkaa! Mitä auttoi Kaiken Tieto minua, ellei Kaiken Rakkaus minua lämmittänyt ja uhonnut minusta?

Samalla valtasi äkillinen, ääretön kuolemanpelko minut.

Sanoin turhaan itselleni, ettei ollut olemassa mitään »elämää» eikä »kuolemaa», sillä olivathan nekin vain meidän oman rajallisuutemme luomia inhimillisiä käsitteitä. Yhtä turhaan koetin tuon kylmän Tiedon sinisiä salamoita ympäriltäni sammuttaa.

--Lakatkaa! huusin henkeni hädässä heille. Olen ihminen, olen elävä ihminen, erehtyväinen ja kuolevainen. Enhän vielä ole täydellinen! En tahdo haihtua kuin savu taivaalle, minulla on vielä maan päällä paljon tekemistä, monta askelta astuttavaa!

Mutta salamat kiihtyivät ja kiihtyivät vain. Nyt ne seurasivat jo toisiaan kuin yhtämittainen valomeri.

Tämä on oikein minulle! ajattelin. Olen aina ollut ylpeä älyllisestä olemuksestani. Olen aina pyrkinyt vain tietämään. Nyt saan kerrankin niin paljon tietoa, että pääni pakahtuu sen runsaudesta, samalla kuin kaikki muu minussa surkastuu ja tukahtuu.

Mutta ääneen huusin minä:

--Jo riittää! Salamat, sammukaa! Tahdon tulla tuhmaksi jälleen, minä en uskalla mennä tätä tietä etemmäksi. Jos tätä jatkuu vielä sadas-osa sekuntia, minä kuolen tai tulen mielipuoleksi!

Oli kuin olisi Jumala kuullut rukoukseni.

Salamat sammuivat, kipinät harvenivat. Palasivat jälleen kuin pitkältä matkalta kaikki inhimilliset sielunominaisuudet. Minä, joka äsken olin tuntenut itseni maailmanneroksi, maailmanvaloksi, olin jälleen tavallinen kurja kuolevainen.

Tulin vasta nyt jälkeenpäin ajatelleeksi, ettei ollut pelkkä sattuma, miten olin ensin lähestynyt Jumalaa.

Epäilemättä oli parasta minussa aavistus ja mielikuvitus. Mutta mitä ne olivat, ellei juuri Tiedon airueita, niitä jumalaisen järjen kultanuolia, joita se ampuu edellään?

Mutta minulla ei ollut aikaa kauan tuota asiaa ajatella. Sillä Jumalan myrsky jatkui, vaikka ei enää pelkkänä puhtaana tietämisenä, vaan myöskin inhimillisinä tunteina, tunnelmina ja kaukonäkyinä.

II. JUMALTUNTO.

»Sillä ei Jumala salli itseään pilkattavan.»

SYVYYDEN ÄÄNIÄ.

LAIVA.

Olin olevinani laivalla, joka keinui lainehilla. Järvi oli peilikirkas. Kaste kimalteli vielä äskeisen sateen jälkeen saarten vehmaissa rantapuissa.

Ja oli olevinaan kuin kesäinen sunnuntaipäivä tai aamu sen alkaessa. Laiva oli täynnä kansaa, nuorta ja vanhaa, kaikki kirkkoon kiirehtäviä, joka jo näkyi tuolta kaukaa salmen suusta kummultaan kohoavan.

Silloin kaikui Jumalan ääni minulle syvyydestä:

--Miksi niin yksin, matkamies? Miksi seisot muista erilläsi laivan nokassa ja tuijottelet ryppyotsin kuohuun kohisevaan? Miksi et hae seuraa itsellesi, vai ovatko ajatuksesi niin pyhät, että ne eivät siedä ihmisten läheisyyttä?

Säpsähdin suuresti, sillä enhän minä ollut tällä hetkellä mitään niin erikoisen pyhiä ajatellut. Olin ajatellut vain omia aikojani.

Siksi vastasinkin vain kaihtaen ja epäröivästi:

--Seison yksin, koska en täällä tunne ketään. Katson syvyyteen, koska monet muistot nousevat minulle sieltä. En hae seuraa hälisevistä ihmisistä ympärilläni, koska etsin erään eloni arvoituksen selitystä.

Ja jälleen kaikui Syvyyden ääni minulle:

--Mistä etsit päätöstä pulmillesi? Oletko matkalla kirkkoon palvelemaan Herraasi Jumalaasi vai kuulutko niihin harvoihin valittuihin, jotka tekevät sen vain Hengessä ja Totuudessa.

Vastasin totuudenmukaisesti Hänelle:

--Koetan palvella Häntä omassa sydämessäni.

Tuo vastaus näytti Häntä hetkeksi tyydyttävän.

Hän vaikeni, eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kahtia halkeavan veden kohina kokassa ja laivan koneiden tasainen tahti, joka jyskytti kilpaa kera sydämeni.

Mutta tuota hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Kuulin taas puhuvan Äänen, jota ei voi paeta kukaan:

--Asuuko siis Henki ja Totuus sydämessäsi? Etkö koskaan valhettele? Etkö petä koskaan itseäsi etkä muita? Seisotko aina Herrasi Jumalasi edessä niinkuin tulisit tuomiolle?

Tuskan hiki kohosi otsalleni. Enhän ollut aivan näin ankaraa keskustelua tarkoittanut keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää, jolloin kaikki luonto ympärilläni näytti vain Hänen valkeuttaan säihkyvän ja säteilevän.

Mutta täytyihän minun sanoa jotakin.

--Ei kukaan ole täydellinen, vastasin vaatimattomasti. Koetan valhetella niin vähän kuin suinkin enkä koskaan oman etuni vuoksi tai esiintyäkseni muiden edessä parempana kuin olen. Voit ehkä ennemmin syyttää minua juuri päinvastaisesta.

--Siis liiasta Totuuden tunnustamisestako, tarkoitat?

Tuo soinnahti jo veriseltä ivalta korvissani. Ja minun oli varsin vaikea hillitä itseäni, kun sain ilmi lausutuksi:

--Tiedän, että sitä ei voi tehdä kukaan kuolevainen. Tarkoitin, että voit pikemmin syyttää minua muiden edessä liian mustana esiintyneeni kuin liian valkeana ja synnittömänä.

Mutta mikään ei tyydyttänyt Häntä. Hän oli päättänyt nähtävästi ottaa täyden selon minusta.

--Miksi valhettelet niinpäin sitten? Uskotko sillä Jumalaa paremmin palvelevasi? Ja jos uskot niin, teetkö sen tietoisesti vai seuraten jotakin himmeää, vaistomaista tajuntaa, johon ehkä et ole tätä ennen tullut kyllin huomiota kiinnittäneeksi?

Minusta tuntui, että oli jotakin perää tuossa puheessa. Ainakin näytti asia sen arvoiselta, että sitä kannatti lähemmin ajatella.

SYDÄMEN HYVYYS.

Kuinka vaikeata on ihmisen oppia totta puhumaan edes oman pienen itsensä edessä, joka sentään on useimmiten itselleen varsin anteeksi-antavainen!

Mikä taitava asianajaja ihminen on! Hän tietää, että liika itsensä parjaaminen vaikuttaa samaa kuin teeskennelty vaatimattomuus: se vaatii itselleen enempää kuin ansaittua kiitosta ja kehumista.

Juuri tuohon syntiin olin tehnyt itseni niin usein syypääksi ihmisten edessä.

Päätin tunnustaa tuon heti sille Äänelle, joka kaikui syvyydestä.

--Olet oikeassa, sanoin, en ole tullut tuota asiaa ennen niin tarkoin ajatelleeksi. Nyt näen, että eräs himmeimmistä vaistoistani on ollut saada aina tunnustusta. Mutta eikö niin ole kaikkien ihmisten laita?

--Ei, sanoi Ääni jyrkästi. Ei niiden, jotka tuntevat seisovansa henkisesti omilla jaloillaan. Heille riittää se tunnustus, jonka he saavat hyvältä omaltatunnoltaan.

--Minulla on ollut aina hyvä omatunto, vastasin voitollisesti. Mikäli seikka siitä riippuisi, olisin synnittömin kaikista ihmisistä.

Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa Hänelle.

--Taas valhettelet! jyrähti Hän musertavalla mahtiponnella. Tunnet itsesi syypääksi paljoonkin, joka mielestäsi olisi voinut jäädä tekemättä.

--Tuskinpa sentään, väitin vastaan ylimielisesti. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt senvuoksi, etten ole voinut toisin tehdä.

--Kaikenko? kysyi Ääni epäilevästi. Etkö todellakaan ole koskaan tehnyt taikka tekemättä jättänyt mitään inhimillisestä heikkoudesta?

--En! vastasin miltei kiivastuen tuon Toisen kirotusta itsepintaisuudesta. Lienen tehnyt niin taikka näin, olen aina pitänyt silmällä jotakin korkeampaa tarkoitusperää.

--Taikka matalampaa!

--Ainakin on omatuntoni sen sillä hetkellä ja siinä tilanteessa oikeaksi todistanut.

--Taikka sinä sen hyväksynyt, koska se on ollut mukavampaa!

Tuo vivahti jo suorastaan loukkaukselta. Vastasinkin sentähden vain lyhyesti ja arvokkaasti:

--Olla hyvä on usein mukavinta.

Tuntui kuin olisin päässyt hetkeksi voiton puolelle. Sillä Hän heitti minulle vain tuon helpon kysymyksen:

--Ja mikä on vaikeampaa?

--Olla paha. Tarkoitan: hyvälle ihmiselle, jollaisena aina kaikesta huolimatta olen pitänyt itseäni.

--Ja mitä tarkoitat tässä tapauksessa pahuudella?

--Kovuutta, ankaruutta itseään ja muita kohtaan. Sitä se on. Ihmiselle, joka on syntynyt herkäksi ja helläksi, on se samaa kuin omien myötäsyntyneiden heikkouksiensa voittaminen.

--Ja miksi hänen on siis ne ominaisuudet itsessään voitettava?

--Tullakseen lujaksi ja voimakkaaksi. Voidakseen kestää elämäntaistelussa ja täyttää elämäntehtävänsä, minkä kaikkivaltias Jumala itse on hänen hartioilleen asettanut.

--Ja muuten? Ellei hän tee tuota kaikkea?

--Hän sortuu. Hän katkeaa kesken, ja elämän vaunut kulkevat hänen ylitseen.

--Entä sitten?

--Sitten! Sitten hän ei ole täyttänyt Luojan tarkoitusta, joka kuitenkin lienee itsensä säilyttäminen jonkun itseään ylemmän ja ijäisemmän päämäärän vuoksi.

--Etkö usko, että ihminen joskus säilyttää parhaiten itsensä juuri murtumalla?

Nyt oli minun vuoroni hämmästyä. Sillä olinhan itse juuri samoin ajatellut, ainakin joskus parhaina hetkinäni.

--Mitä tarkoitat? katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varmuuden vuoksi kysyä.

--Tarkoitan: »_Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi_...?»

--Ymmärrän. Mutta eihän tässä ole ollut kysymys saada vahinkoa kuolemattomalle sielulleen. Olihan kysymys juuri oman sielunsa syvimmän sisällyksen pelastumisesta.

--Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?

--Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana kaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää ja vahingoittaa?

--Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja ilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita vastaan luulee taistelevansa?

Se oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta selvitäkseni.

Enkö itse ollut juuri samoin epäillyt joskus mielestäni oikeankin asian vuoksi iskiessäni? Eikö isku niin usein ollut sattunut takaisin iskijäänsä? Enkö ollut niin usein tuntenut kalvavaa tuskaa siitä, mistä kaiken järjen nimessä omantunnon olisi pitänyt palkita minua, ja enkö vain pitkien järjen ponnistelujen ja todistelujen avulla ollut voinut tuosta taakasta vapautua?

Ja oliko se edes aina sitenkään minulle täysin onnistunut? Tuskin! Miksi olisi mieleni muuten kaikesta huolimatta käynyt vuosien vieriessä aina raskaammaksi ja elämäntunto minulle aina tuskallisemmaksi?

Vastasinkin sentähden vain hiljaisesti:

--Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää.

--Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.

--Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.

Mutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden ääntä vaientaa.

--Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita hyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskääsi? Etkö tiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla kohdattava?

--Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.

--Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla mitalla, millä itse saa, eikä ole silmää silmästä otettava. On oltava elämää ylhäisempi.

--Etkö usko, että olen joskus ollut sitä? hymähdin surumielisesti.

--Kyllä. Mutta olet ollut niin usein myöskin niin paljon julmempi elämää, vain jonkun aatteen tai asian vuoksi, jota olet luullut siten edistäväsi.

--Eikö sekään ole sallittua siis?

--Ei. Ei mikään aate tai asia ole niin jalo ja pyhä, että se oikeuttaisi meitä sen edestä muita ihmisiä uhraamaan.

--Eikö itseänsäkään?

--Kyllä. Se uhri on ainoa, joka kelpaa korkeuden ja kirkastuksen Jumalalle. Mutta mitä olet sinä uhrannut sitten?

Siinä minä olin. Mitä saattoi minulla olla siihen vastattavaa? Olinko minä itseäni uhraamalla koskaan itseäni jalostanut ja pyhittänyt?

Ja kuitenkin minun täytyi vastata jotakin! Sillä laivan koneet jyskyivät, kokka kohisi ja Syvyyden ääni kaikui yhä sydämessäni.

RUNOUS JA TAIDE.

Mitä oli runous, mitä taide sitten? Eikö sekin ollut jokapäiväistä itsensä uhraamista ja siis samalla itsensä kirkastamista ja pyhittämistä?

Ei, täytyi minun sieluni sisimmässä tunnustaa.

Mitä uhrautumista se oli, jos seurasi omia synnynnäisiä luonnonlahjojaan? Seurasi siinäkin tapauksessa ja niinkin itsepintaisesti, että siitä saattoi koitua kaikenlaisia koettelemuksia ja kärsimyksiä?

Enkä minä tähän päivään saakka ollutkaan tuntenut siitä mitään henkilökohtaista kirkastumista tai pyhittymistä.

Pikemmin päinvastoin!

Enkö ollut jo pitemmän aikaa tuntenut, että kaikki taiteellinen työni oli tapahtunut ja tapahtui yhä edelleen juuri minun syvimmän itseyteni kustannuksella?

Olihan tuo tunto joskus täyttänyt minut sellaisella sielun katkeruudella, että olin ollut valmis määrittelemään mielipiteeni niinkin kyynillisesti kuin: täytyy olla huono ihminen voidakseen olla hyvä taiteilija.

Enkä minä suinkaan yksin ole näin ajatellut. Monet maailman suurimmista taiteilijoista ovat samoin ajatelleet. Toiset huomanneet sen jo varhaisessa nuoruudessaan, toiset keski-ikäisinä. Vain aniharvat voineet säilyttää myöhäiseen vanhuuteensa saakka naivin uskonsa taiteen jalostavaan olemukseen.

Taide _voi_ ehkä jalostaa, mutta ainoastaan muita, ei taiteilijaa itseään.

Hänelle itselleen se on ikuinen helvetti. Hänelle itselleen se on Molok ja kuluttava tuli, joka polttaa palvelijansa, autioittaa hänet itsensä ja kaiken olevaisen, kaiken oleellisen hänen ympäriltään, eikä jätä jälkeensä muuta kuin suitsevia raunioita ja kekäleitä.

Luonnollisesti on tässä kysymys ainoastaan niistä taiteilijoista, jotka käsittävät tehtävänsä tärkeästi, jotka todellakin uhraavat sen edestä jotakin, uhraavat kaiken muun niinkuin pyhimmälle pyyteelleen ja palavimmalle intohimolleen.

Taikka elämäntehtävälleen. Niinhän sen nimi kuului minun niinkuin monen muunkin taiteilijan oppisanastossa.

Eihän kukaan oikea taiteilija saanut eikä voinut olla »hyvä», sanan tavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.

Eihän taide ollut mitään hyväntekeväisyyttä. Taiteilijan täytyi voida olla »paha», pakottaa itsensä siihen, ellei se muuten ollut hänelle mahdollista, katsoa säälimättömästi kaikkea ympärillään olevaa elämää ja elämän-ilmiöitä, kaikista henkilökohtaisista myötä- ja vastatunteista vähääkään välittämättä.

Leppymätön, lahjomaton tuomari oli taiteilija, tuima itseään, ankara muita kohtaan.

Sillä eihän taide ollut leikkiä, jos sen mieli olla totta. Ja _jos_ sen mieli olla totta, oli taiteilijan oltava järkähtämätön todenpuhuja hengen maailmassa.

Ainakin oli tuo ollut taiteellinen ohjelmani varhaisesta nuoruudesta.

Ei se ollut aina aivan helppoa ollut.

Oli täytynyt itseään kiristää, silloin kun olisi tehnyt mieli aukaista itseään ja kulkea sydän selkoselällään. Täytynyt polkea rikki paljon sellaista, jonka mieluimmin olisi ottanut ylös ja säilyttänyt povellaan, lyödä kuoliaaksi monta ihmistä ja asiaa, joissa ei ollut muuta vikaa kuin että ne olivat joutuneet polulle, jonka olin omakseni viitoittanut.

Enkö siis voinut kiertää, enkö karttaa niitä? Enkö vaeltaa tietäni varovammin tai estää itseäni niin paljoa pahaa tekemästä?

Koetin kiertää, koetin karttaa, koetin pujotella, sovitella ja kiemurrella. Mutta eihän se paljon auttanut, kun minun kuitenkin _oli_ siitä kuljettava. Ja jos joskus sellaista yritinkin--tein sitä sangen usein muuten,--ei omatuntoni siitä suinkaan kiittänyt minua, soimasi päinvastoin huonoksi, heikoksi ja raadolliseksi.

Ymmärsin, että se oli minun taiteellinen omatuntoni. Mutta eihän minulla pitkiin vuosiin ollut juuri mitään muuta omaatuntoa ollutkaan.

Taikka oikeammin: tietysti se oli olemassa, se toinenkin, mutta vain jossakin siellä syvällä, siellä alitajunnassa ja vielä senkin alla, josta sitä olisi ollut tuiki työläs löytää, jos olisi tahtonutkin, ja josta sen ääni vain heikkona kaikuna saattoi joskus pintavesien viihtyessä tunkea kuuluviin.

Ja miksi minä olisin tahtonutkaan sitä etsiä esille sieltä?

Olinhan minä sen juuri itse sinne alas, sinne syvälle, sinne mustiin pohjamutiin karkoittanut.

Mielellään se ei ollut mennyt sinne, mutta minä olin _tahtonut_ niin, ja minun tahtoni oli tapahtunut. Kauan jälkeenkinpäin oli se vielä monta kertaa koettanut nostaa päätänsä sieltä, mutta turhaan. Minä olin sen aina yhtä ankarasti sysännyt syvyyteen.

Ja niin sitä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt enää. Ja minulla oli ollut kaikki syy uskoa, että se oli kuollut.

Ikävä kyllä, ei se ollut kuollut yksin.

Se oli painunut hyvässä seurassa sinne.

Se oli vienyt--valon lapsi kun oli--sinne mukanaan valkeudesta kokonaisen parven kauniita, kultasiipisiä kangastuksia, armaita, aurinkoisia lapsuuskuvia, nuoruuden herkimpiä, heleimpiä mielihaaveita, suvisen luonnon ja suvesta uneksivan lemmen ensimmäisiä, aavistelevia ailahduksia. Ja se oli vahinko, sillä _niitä_ minä ehkä olisin tarvinnut ja voinut käyttää taiteessani!

Mutta sitä itseään en. Mitä minä tein muulla omallatunnolla kuin taiteellisella?

Mitä minä täällä pintamyrskyissä, täällä tuimassa pohjatuulessa purjehtiessani, tein sillä lämmöllä, joka piilee hyvien sydänten ja kultaisten lapsuusmuistojen syvyydessä?

Eihän taiteilija saanut olla »lämmin». Vielä vähemmän hän sai olla hyväsydäminen. Näin kyllä monta sellaistakin taiteilijaa ympärilläni, mutta tavallisesti ne olivat niin huonoja taiteilijoita, että heistä puhuttiin vain säälillä, pilkalla tai ylenkatseellisella olkapään-nykähdyksellä.

Ei, taiteilijan--jos mieli hänestä koskaan tulla todellista, suurta taiteilijaa--täytyi olla kova ja raaka. Vain siten saattoi hän olla se todenmukainen, se oikeudenmukainen kuvastin, joka oli luotu Luojan kovaa ja raakaa maailmaa mahdollisimman väärentämättömästi heijastamaan.

Mihin ihminen kaikella ponnellaan pyrkii, sen hän saavuttaa. Ja luulen, että minusta, ainakin joskus ja katkonaisesti, tuli taiteilija.

RISTIRIITA.

Eheää taiteilijaa ei minusta tullut milloinkaan.

En tahdo väittää, ettei minulla olisi ollut lahjoja siihen, yhtä vähän kuin sitäkään, että olisin erikoisemmin väärinkäyttänyt lahjojani. Kaikesta näennäisestä tuhlaavaisuudestani huolimatta olen nimittäin aina ollut mielestäni siinä suhteessa tavattoman kansantaloudellinen, melkein kitupiikki.

Mitäkö sillä tarkoitan? Sitä että muut yleensä ovat antaneet minulle enemmän kuin minä muille ja että kaiken avomielisyyteni, jopa avosuisuutenikin ohella olen suljetumpi ja umpimielisempi kuin kukaan niistä, joita olen tavannut eloni taipaleella.

Tietysti tahtoisin minäkin antaa puolestani.

Mutta enhän minä parhaalla tahdollanikaan voi antaa enempää kuin muut voivat ottaa minulta, ja siksi täytyi minun tavallisesti jaella ympärilleni vain rihkamaa, vain sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa minulle.

Olen ollut joskus huomaavinani, että se monien muiden mielestä on ollut hyvinkin arvokasta.

En tahdo syyttää myöskään ympäristöäni, etäisempää tai kaukaisempaa, siitä ettei minusta tullut tuota eheän taiteilijan ihannetta.

Eihän tämä aika tosin ole aivan kiitollinen sellaisten synnyttämiselle, yhtä vähän kuin tämä maa, mikäli ajan tuulet ovat lyhyen elämäni aikana sen ylitse puhaltaneet, lienee paras mahdollinen maaperä sellaisten kasvamiselle ja kehittymiselle. Mutta eihän se ole mikään syy! Ainakaan minä en sitä myönnä sellaiseksi.

Mitkään ulkopuoliset olosuhteet eivät voi eivätkä saa määrätä ihmisen sisintä olemusta. Jos ne sen ehkä ovat joskus tehneetkin, ovat ne tehneet sen myrjaadeja vuosia sitten, harmaassa muinaisuudessa.

Mitä syytän sitten?

En oikeastaan mitään, sillä omasta puolestani en katso miksikään sen suuremmaksi synniksi olla myöskään epäeheä taiteilija. Mutta _jos_ se on synti, silloin tiedän kuka ja ketkä ovat sen aiheuttaneet.

Ne ovat nuo äänet syvyydestä.

Niitä syytän minä. Sillä minä en ole koskaan saanut niitä täysin vaiennetuksi.

Ne ovat aina jossakin muodossa helisseet, kumisseet vielä kuoltuaankin.

Minä en ole koskaan voinut polttaa mitään laivoja takanani. Jos joskus jotakin sellaista on minulle harvinaisuuden vuoksi onnistunutkin, olen heti ensimmäisen tilaisuuden esiintyessä palannut vanhoille valkamilleni, koonnut tuhkasta kaikki vielä käyttökelpoiset kekäleet ja niiden kannattamana jälleen uusille ulapoille purjehtinut.

Minusta ei ole koskaan tullut eheää taiteilijaa siksi, etten koskaan ole eheästi uskonut taiteen kaikki oikeuttavaan, kaikkivelvoittavaan olemukseen.

Minussa on aina asunut pieni epäily siitä, eikö tämä kaikki, jota taiteeksi ja runoudeksi sanotaan, sittenkin ole vain sielun sairautta, sittenkin vain suurta--itsepetosta!

Tietysti eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat, eikä mikään hengenviljelys ylimalkaan ole mahdollinen missään maassa, kansassa tai yksilössä, jota ei jo edes jonkinlainen etääntymys »luonnosta» ole saastuttanut. Mutta kuitenkin! Eikö tuon sairauden vastapainoksi sitten löydy muita arvoja kuin n.s. kauneusarvot?

Nähtävästi ei, koska nykyaikainen ihminen niihin niin mielellään tarrautuu. Katson omasta puolestani, että n.s. totuus-arvojenkin pitäisi riittää siinä, sillä ovathan ne meissä kaikissa niin paljon syvemmät ja alkuperäisemmät.

Taikka n.s. siveys-arvojen. Sillä mitä ne ovat? Eivät muuta kuin meidän oman isiltäperityn itsesäilytys-viettimme määräyksiä, mikä on edullista meidän henkiselle olemuksellemme, mikä ei, että me kauan eläisimme ja maailmassa menestyisimme.

Ja siitä vietistä me voimme johtaa yleensä kaikki muutkin, tietopuolisesti sangen epäilyksen-alaiset, käytännössä sangen puolustettavissa olevat olemuksemme välttämättömyyden todistuskappaleet.