Chapter 10

ELÄMÄN MUUKALAISET.

Puhuttelin vielä monia muita ja paljon vaatimattomamman näköisiä kukkasia. Eräs heistä, joka oli valkea kuin ranskanlilja, hyräili hiljaa tämän tarinan minulle:

»Tunnen teidät, te elämän muukalaiset. Sillä myöskin minä olen ollut teidän kaltaisenne.

Kun te olitte nuoret, te toivotitte pitkää elämänikää itsellenne.

Ja lapsina te kyselitte usein vanhemmiltanne, kuinka pitkä ihmisen elin-aika on. Ja saatuanne tietää, että se oli vain seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta, teistä tuntui niin turhanpäiväiseltä ollenkaan jäädä elämään ja ruveta niin lyhyttä ja tilapäistä tuokiota sen vakavammin käyttämään ja käsittämään.

Siksi sanottiin, että teillä ei ollut elämänvakavuutta. Ja kun te kasvoitte, kyseltiin huolestuen teiltä ja teidän ystäviltänne, milloin te aiotte jättää kevytmielisen katsantokantanne ja ruveta todenteolla vakavustumaan.

Elämän vakaalla vaelluksella ymmärrettiin teidän ympäristössänne lähinnä sitä, että hankkisitte ensin itsellenne koko joukon tietoja ja taitoja, jotka tosin olivat hyviä ja hauskoja sellaisinaan, mutta jotka juuri tuohon toiseen ja syvempään elämänvaatimukseen nähden, mikä sykki teidän sydämissänne, tuntuivat teistä turhaakin turhemmilta.

Teitte sen kuitenkin, koska olitte lapsia ja koska näitte muidenkin lasten tekevän niin. Mutta enin teitte sen siksi, että olitte vanhempienne vallan alaisia, ettekä tahtoneet tuottaa surua heille.

Eikä kukaan olisi kuitenkaan ymmärtänyt teidän silloisia yksinäisiä mielihauteitanne.

Sitten tuli aika, jolloin vaadittiin, että te valitsisitte jonkun ammatin tai elinkeinon itsellenne. Sekin tuntui teistä turhaakin turhemmalta.

Näitte ihmisten ympärillänne hankkivan maata ja mammonaa, kokoovan valtaa ja kunniaa, menevän naimisiin ja siittävän lapsia maailmaan, vieläpä iloitsevan tuosta kaikesta aivan naivisti ja yksinkertaisesti niinkuin ei kuolemaa olisi ollutkaan, niinkuin he itse olisivat olleet ikuisia ja heidän kotinsa ja kontunsa säilynyt iankaikkisesti.

Tiesittehän te paremmin. Tiesittehän te, kuinka asia oli.

Teidän sielunne kävi surulliseksi heitä ajatellessaan. Teidän teki mielenne kuiskata heidän korvaansa: Te houkat! Ettekö te oivalla, ettei kannata tyhjän vuoksi niin paljon rehkiä ja ponnistella?

Mutta jos jollekulle heistä huomautitte jotakin sinnepäin, he vastasivat heti tekevänsä niin suvun jatkamiseksi, isänmaan ja ihmiskunnan menestykseksi tai Jumalan kunniaksi.

Te säikähditte, että olitte ollenkaan uskaltaneet niin suuria asioita koskettaa, menitte pois ja painuitte takaisin omiin alakuloisiin mietteisiinne.

Sitäkö oli elämä siis? Senvuoksiko me siis olimme syntyneet? _Kannattiko_ senvuoksi elää? Ja miksi meillä ylimalkaan oli sukua, isänmaata ja ihmiskuntaa?

Ja miksi meillä oli Jumala?

Te kysyitte, eikä kukaan vastannut teille. Te tunsitte itsenne aina orvommiksi ja yksinäisemmiksi siinä tyhjyyden kammossa, joka aina rautaisempana pusertui teidän pienen, värähtelevän sydänparkanne ympärille.

Jos kuolema ja perikato oli maailmanjärjestyksen viimeinen sana,--te ajattelitte,--jos tämän kaiken takana oli vain tyhjyys ja kaiken häviö, niin mikä oli tämä ihmeellinen väliverho siis, tämä outo, kirjava ja kangasteleva harhanäky, jota he sanoivat elämäksi ja jossa kaikki olivat toinen toisiinsa niin kiinteästi takertuneet?

Olihan tuo kaikki kuitenkin kerran jätettävä. Olihan kätkettävä kerran hautaan kalleimpansa.

Ja te toivoitte usein tuota murhetta kuvitellessanne, että olisitte kuolleet kuusi-öisinä taikka ettei teillä olisi ollutkaan isää eikä äitiä, ei armasta eikä ystävää. Olihan turha omata edes tuokion mitään kallista, kun tiesi sen kuitenkin seuraavassa tuokiossa kadottavansa.

Näin te toivoitte ja vuodatitte katkeria kyyneliä.

Te katselitte ympärillenne lapsensilmillänne ja päätitte pysyä irti elämästä. Ja niin kuljitte te sen läpi kuin mieronkiertolaiset.

Koska siihen nyt kerran sattumalta on syntynyt--te ajattelitte--ja koska elämä siis joka tapauksessa näyttää olevan elettävä, te päätitte sen elää ainakin niin, ett'ette koskaan mitään rakasta omistaisi eikä kukaan kallis jäisi hautakummullenne teitä kaipaamaan.

Uskon, että te siinä onnistuitte niinkuin minäkin. Emmekä me kuitenkaan tulleet sisälle Totuuden kaupunkiin.

Sillä Totuus on _elettävä_ eikä vain tutkittava, eikä astu kukaan sisälle ikuisen rauhan portista, joka ei sinne ole halki myrskyn ja suuren levottomuuden vaeltanut.»

Hiivin pois hänenkin luotaan. Sillä hänkin tuntui olevan hyvin lähellä heräämistään.

Kuolemattomuuden toivo.

Mutta heti kun hän oli lopettanut, viritti eräs pieni, vihreä kukka virtensä hänen kupeellaan:

»Minäkin tunsin elämän turhuuden. Mutta kuolemattomuuden toivo ei silti kadonnut minusta.

Minäkin näin ihmisten ympärilläni häärivän ja pyörivän, istuttavan puita ja lisäävän ihmiskuntaa. Ja minä ymmärsin, että he tahtoivat täten jättää edes jonkun muiston jälkeensä ja elää sen keralla kauemmin kuin heidän elin-aikansa oli.

Minäkin näin ihmisten työskentelevän isänmaansa ja ihmiskunnan parhaaksi sekä kasaavan niiden vuoksi paljon kauniita aatteita ja ihanteita itselleen. Ja minä tajusin, että he sen kautta pitensivät päiviensä lyhyyttä ja saivat siten ainakin ajallisen kuolemattomuuden.

Koska he eivät saaneet kaikkea, he ottivat osan. Koska he eivät saaneet ijäistä, he ottivat ajallisen. Tuonkin tajusin minä täydellisesti ja päätin tehdä niinkuin näin kaikkien muidenkin tekevän.

Vain joku himmeä vaisto sydämessäni sanoi, että olisi ollut ehkä kuolemattomampaa elää vain omalle sisimmälle totuudelleen ja senmukaiselle kehitykselleen eikä millekään itseään ulkopuolella olevalle tarkoitusperälle. Mutta se jäi vain vaistoksi, ja minä tyydyin siihen, mihin näin muidenkin tyytyvän.

Totuin ajattelemaan, ettei yksilön elämää kannattanut ottaa kovin vakavalta kannalta ja ettei yksilö ollut muuta kuin pisara maailmankaikkeudessa.

Eikö ollut jotakuinkin samantekevää, kuinka sen kävi? Eikö ollut paljon tärkeämpää, että rotu pysyi, että kansakunta säilyi ja ihmiskunta kehittyi aina korkeammalle kohti aurinkoa?

Taltuin tietoisuuteen, ettei pitänyt vaatia mitään ehdotonta itseltään eikä muilta, kaikkein vähimmän maailmankaikkeudelta.

Oli sopeuduttava elämään sellaisena kuin se oli, joskin sitävarten oli pakko paljon tinkiä ja alistua. Olihan olemassa silloin ainakin _se_ lohdutus, että asettamalla päämääränsä kyllin korkealle voi saada osakseen sangen suuren osan kuolemattomuutta.

Taikka ainakin _niin_ suuren kuin oli yleensä tapa saada ihmislapsen.

Heikko unelma! Hauras lohdutus!

Mutta minä tein niinkuin näin muidenkin tekevän.»

Pieni vihreä kukkaparka! Hän näytti siinä niin syyttömältä ja liikuttavalta hyvässä, lapsellisessa ijäisyydenikävässään.

Hän oli nähtävästi asettanut päämääränsä _sangen_ korkealle, koska hän oli päässyt Jumalan yrttitarhaan, mutta ei kyllin korkealle, koska kaupungin portit vielä tällä kertaa olivat hänen edessään sulkeutuneet.

Heitin hänet viattoman unta uinumaan.

OIKEUDENMUKAISET.

Enkä voinut taaskaan ottaa monta askelta, ennen kuin eräs suuri, tummansininen kukka kiinnitti huomiotani sävelin, jotka olin kuullut joskus, ja unikuvin, jotka eivät olleet aivan outoja minulle.

Varmaan oli jotakin samantapaista joskus kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni, heijastunut myöskin oman henkeni kuvastimessa.

Pysähdyin viehättyneenä kuuntelemaan. Se lauloi:

»Tunnen teidät, te oikeudenmukaiset! Sillä minäkin olen ollut niinkuin yksi teistä.

Otin tehtäväni, valitsin elämänurani ja päätin olla sille uskollinen saakka kuolemaan.

Olin kuullut tai lukenut kirjoista, että se oli samaa kuin olla uskollinen omalle itselleen. Ja sitähän kukin tahtoi olla. Kuka kunnon mies olisi tahtonut olla mukana tinkimässä pois mitään itsestään, jos kerran oli mitään mahdollisuutta säilyttää se eheänä ja koskemattomana.

Mutta oliko mahdollisuutta? Senpä juuri oli elämänkokemus osoittava.

Nyt oli minun tehtäväkseni joutunut juuri oman itseni tinkimätön tutkiminen, oman aikani, sen olojen, sen ihmisten ja siinä liikkuvien henkisten virtausten mahdollisimman vilpitön ja vääjäämätön toteaminen.

Koetin täyttää sen niin hyvin kuin osasin. Mutta huomasin sen piankin sangen epämukavaksi elämänohjeeksi.

Sillä kaikista toteamisen--ja yksinomaisen toteamisen--teorioista huolimatta se merkitsi sittenkin samaa kuin asettua muiden ja oman itsensä tuomariksi.

Outo voisi luulla ehkä, että sen ainakin itsensä suhteen pitäisi olla jotakuinkin mukavaa. Voin kuitenkin vakuuttaa omasta kokemuksestani, että se on paljon mukavampaa muiden suhteen.

Miksi?

Siksi että kaikki tuomitseminen edellyttää tutkimista ja että ihminen kaikkien tutkittavien asioiden ja henkilöiden joukosta oppii vasta viimeksi itseään tuntemaan.

No niin, minä tutkin, minä tuomitsin siis. Mutta ei kulunut pitkiäkään aikoja, kun minä huomasin sekä väärin tutkivani että tuomitsevani, puhumattakaan siitä, että huomasin esittäväni usein asiat väärässä valossa ja siis pitäväni väärää pöytäkirjaa.

Välistä teki hyvä pääni, välistä hyvä sydämeni kolttoset minulle. Mutta enimmän teki sitä minulle elämäntehtäväni.

Ihailin hyvän pään leikkiä ja otin mielelläni osaa siihen. Tulin tehneeksi siten paljon vääryyttä sekä muille että itselleni.

Itselleni siten, että painoin senvuoksi alas monta syvempää ja tärkeämpää elämän-arvoa, vaikka tiesin ja tunsin niiden asuvan olemukseni onkaloissa. Ja muille siten, että saatoin pelkän älyllisen ilotulituksen vuoksi loukata usein heidän arintaan ja herkintään.

Oivalsin, että sitä oli siis pidettävä edes joissakin aisoissa, ellei ollut mieli joutua joka suuntaan väärintekijäksi.

Olihan tuomarin ensimmäinen tehtävä tuomita oikein. Koetin siis, mikäli voin, hillitä hyvän pääni iloa.

En tiedä, kuinka lienen siinä aina onnistunut. Mutta tunsin, että se oli jo ensimmäinen epäjohdonmukaisuus sillä tiellä, jota olin lähtenyt taivaltamaan.

Eikö vaatinut elämäntehtäväni juuri oman itseyteni ehdotonta ja tinkimätöntä säilyttämistä?

Epäilemättä. Mutta silloinhan täytyi minun kelvata siihen juuri sellaisena kuin olin, niinkuin Luoja oli luonut minut, kaikkine ominaisuuksineni, jotka saattoivat olla vikoja tai ansioita, mutta olivat joka tapauksessa välttämättömiä, jos minun mieli elämäntehtäväni edes jotakuinkin kunnollisesti suorittaa.

Miksi siis hillitä mitään? Miksi siis painaa alas mitään? Eikö se ollut synti Pyhää Henkeä vastaan?

Ei, vastasi joku ääni sydämestäni. Ei _voi_ olla mikään synti painaa alas jokin puoli itseään, jolla tuntee itselleen ja muille väärin tekevänsä.

Mutta kuinka saatoin joutua myös hyvää sydäntä vastaan sotajalalle?

Näin niin paljon hyviä ja kaikin puolin herttaisia ihmisiä ympärilläni, mutta vain harvoja oikeudenmukaisia. Sillä oikeudenmukaisuus vaatii voimaa, jota _ei_ vaadi lempeys ja anteeksi-anto.

Minulla oli tuo voima. Siksi päätin surmata myös hyvän sydämeni ja tuoda senkin uhriksi elämäntehtäväni alttarille.

En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta minun tarkoitukseni oli olla oikeudenmukainen.

Nyt vasta huomaan, että minun olisi ollut uhrattava Totuuden alttarille myös oma ajallinen elämäntehtäväni.»

Näin lauloi se suuri, sininen kukka minun sielulleni. Enkä minä voinut muuta kuin ristiä käteni ja toivottaa onnea hänelle, että se onnistuisi hänelle ainakin hänen uuteen elämään herättyään.

YLI-IHMINEN.

Enkä päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun jo eräs uusi kukka, raskas ja keltainen kuin keisarinkruunu, loihe laulamaan:

»Tunnen teidät, te yli-ihmiset! Sillä minäkin olen tahtonut olla teidän kaltaisenne.

En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta tunnen monta, jotka ovat tulleet sitä tietä epäihmisiksi.

Maailmanjärjestys oli väärä mielestäni. Siksi päätin, etten sitä milloinkaan enkä missään tapauksessa hyväksyisi, vaan linkoisin vastalauseeni ja taistelisin sitä vastaan niin kauan kuin voisin, vaikka selvä järkeni sanoi, että kerran pakostakin joutuisin tappiolle tuossa taistelossa.

Parempi sekin kuin ilmeistä vääryyttä hyväksyä. Ja saattoihan löytyä tilanteita, joissa ei ollut muuta pelastettavissa kuin kunniansa.

_Se_ oli pelastettava siis.

Ihmisen oli oltava kauniimpi ja ylhäisempi kuin se maailmanjärjestys, jonka alaiseksi hänet, kokonaan hänen omaa tahtoaan kysymättä ja tiedustamatta, oli syntymässä asetettu. Mutta miten oli elämä siis tältä kannalta otettava?

Oli toteutettava tuo ihmishengen aavistama kauniimpi ja jalompi maailmanjärjestys omassa yksilöllisessä tahdossaan.

Niin se oli. Ihmisen oli oltava jumalia laupiaampi, ritarillisempi ja suurimielisempi.

Epäilemättä olivat nuo vallat häntä väkevämmät. Mutta eihän ollut silti tarvis tunnustaa niitä itseään korkeammiksi eikä kaartuvammiksi, vaan saattoi päinvastoin sanoa niitä matalammiksi, julmemmiksi ja alhaisemmiksi olemukseltaan.

Eikö ihminen ollut _herra_ luomakunnan?

Eikö juuri _hänen_ ollut näytettävä esimerkki siitä, miten kuninkaallinen mieli kohtelee salakavalia, epäyleviä vihollisiaan, olkoot ne sitten vaikka häntä väkevämpiä ja ikuisempia?

Ei suinkaan heidän ikeeseensä nöyrästi alistumalla, vaan pikemmin heitä pilkkaamalla, uhmaamalla ja halveksimalla.

Taikka oliko sekään kyllin arvokasta? Ehkä olikin paras ja musertavin menettelytapa heihin nähden vain ylhäinen, koskematon välinpitämättömyys?

Maailmanjärjestys oli _huono_ myötä juuriaan. Maailmankaikkeus näytti vain pelkkiä raakoja, turmiota-tuottavia voimia kihisevän. Eikö ollutkin siis itsensä siitä eristettävä niin paljon kuin mahdollista, joskin oli kerran oleva pakko palata kaikkien yhteiseen, kurjaan alkukotiin?

Mitä mahtoi sille, että oli halpasyntyinen, kun kuitenkin oli saanut jalosukuisen mielen syntymässä?

Ei muuta kuin ainakin koettaa olla parempi maailmanjärjestystä. Ei muuta kuin asettaa sen tilalle oma siitä parannettu ja jalostettu järjestyksensä sekä ainakin koettaa toteuttaa omassa itsessään ja ihmisten keskuudessa toisia ylevämpiä ja lempeämpiä lakeja kuin niitä, jotka näyttivät hänen ympärillään vallitsevan.

Niin tein. En tiedä, tuliko minusta yli-ihminen, mutta ainakin tuli minusta ylempi jumalia.»

NEITSYT-ÄITI.

Näin hän lauloi, ylpeänä kuin kuningas, raskaana ja keltaisena kuin keisarikruunu.

Ja minä seisoin juuri hänen ylitsensä kumartuneena kuunnellen hänen tässä ympäristössä niin outoja säveliään, kun huomasin yrttitarhan äkkiä ruusunpunaisesta kohteesta valkenevan ja tunsin lähenevän minua ylhäisemmän.

Kohotin katseeni ja näin Neitsyt-Äidin kulkevan yli kukkien minua kohti.

Ja niin herkkä oli hänen hellyytensä, ettei korsi taittunut hänen käydessään, ja niin keveät olivat hänen askeleensa, ettei kastehelmi maahan läikähtänyt.

Ei hän tullut minun tyköni taivaallisessa loistossaan eikä astunut minun eteeni elämäni aurinkona. Hän tuli hienona ja heleänä kuin alkava aamurusko, nuoruuden ja viattomuuden rauha kukki hänen kulmillaan, mutta hänen silmänsä olivat kauniit ja lempeät kuin kaksi suurta orvonkukkaa, ja niistä säteili minua vastaan sanomaton hyvyys, jonka vertaista minä en ollut nähnyt milloinkaan enkä kuvitellut edes mahdolliseksi maassa tai taivahissa.

Eikä hän huikaissut minua vaatteittensa valkeudella, eikä korkeutensa kunnialla minua maahan pakottanut. Mutta hän pysähtyi minun eteeni pyhänä ja hiljaisena ja ojensi kätensä minulle ja esti siten minut hänen eteensä polvilleni lankeamasta:

--Sinä olet hyvä, hän sanoi, yhtä hyvä kuin minäkin. Minä uskon sinuun.

Miten saatoin minä vastata niin yliluonnolliseen, niin ylitaivaalliseen hyvyyteen?

En muuten kuin tulemalla sellaiseksi kuin hän minun olevan kuvitteli.

Hän uskoi minuun, _Hän_, Yli-aistillinen.

Hän piti minua vertaisenaan, Hän, Neitsyt-Äiti, johon minä olin lapsuudestani saakka katsonut ylös kuin aamutähteen, jota minä olin rakastanut siitä saakka kuin opin omintani rakastamaan ja jonka tunnustusta minä olin tavoitellut kaikessa, mikä oli minusta näyttänyt etsimisen ja pyrkimisen arvoiselta!

Samassa tunsin, että tapahtui suuri muutos minussa.

Minä kirkastuin. Minä tulin hänen kaltaisekseen. Putosi pois viimeinenkin tomunverho meidän väliltämme, ja minä seisoin hänen edessään ikinuorena ja säteilevänä kuin se Jumalan kuva, joksi olin luotu ajan alusta ja jota hän oli säilyttänyt alla sydämensä aikakaudesta aikakauteen.

Niin yhdyin minä hänen kerallaan Hengessä ja Totuudessa. Ja niin olin minä valmis astumaan hänen kanssaan sisälle unelmieni kaupunkiin.

EPILOGI.

Nyt on minun hyvä olla. Minä olen kotona.

Olen hyvässä turvassa. Minun ei ole tarvis enää milloinkaan tuntea itseäni orvoksi eikä yksinäiseksi. Kaikki murheet ovat minun hartioiltani haihtuneet ja kaikki huolet huomisesta.

Tunnen olevani rakastettu. Ja se riittää minulle.

Tunnen kelpaavani täällä sellaisena kuin olen. Ei kukaan tahdo karsia minusta pois mitään eikä minua toisenlaiseksi pakottaa. Itse rakkauskin on täällä vain hyvää ja hellää ymmärtämystä, eroten siis siinä suhteessa kokonaan ihmisten välisestä rakkaudesta, jonka ainoana päämääränä niin usein on vain omistaa ja orjuuttaa.

Seisommeko me paikallamme siis? Eikö kaikki kehitys ole lakannut meiltä?

Eipä suinkaan, sillä meidän rakkautemme on rajaton, ja meidän ilomme on etsiä toisistamme aina uusia ja uusia ihailun ja rakastamisen mahdollisuuksia. Ja koska me myöskin itse olemme rajattomia, ei lopu kesken meiltä ottaminen eikä antaminen, jotka molemmat ovat täällä yhtä suloisia.

Täällä ei ole mitään ylempiä eikä alempia, ainoastaan vertaisia. Siksi on täällä sallittu kaikki eikä kukaan tunne toisensa läsnäolon itseään kahlehtivan.

Koska me olemme tulleet kukin eri teitä Totuuteen, on meillä myös paljon kertomista toisillemme. Eikä kukaan kuuntele toisen kohtaloita muuten kuin samalla myötä eläen niitä, eikä kukaan _voi_ kertoa mitään sellaista, mikä ei yhtä hyvin olisi saattanut tapahtua meille jokaiselle.

Kukin meistä on osa maailmansielusta ja kuitenkin kokonaisuus. Kukin meistä on ääretön ja me olemme kaikki siinä niinkuin muissakin suhteissa Jumalan kaltaisia. Me olemme Jumalan ylin ilmestysmuoto, mutta silti ei mikään inhimillinen ole vierasta meille.

Täällä ei ole mitään katkeria hyvästijättöjä, vaan pelkkiä iloisia jälleennäkemisiä.

Tänne saapuu joka päivä uusia tulokkaita, mutta heidät otetaan vastaan vanhoina ystävinä. Eikä meidän kokonaisuuksiemme summa kasva siitä, että toisia tulee, yhtä vähän kuin se siitä vähenee, että toisia menee, kuka ketäkin ahdingossa olevaa, rakastettua olentoa auttamaan, joka ei vielä ole päässyt polun päähän.

Välistä autamme me kokonaisia aikakausia. Ihmiset sanovat näkevänsä silloin Jumalan sormen maailmanhistoriassa. Välistä annamme me kaiken kehittyä omien luonnollisten lakiensa mukaisesti, mutta tulemme sitten ja ratkaisemme asian yliluonnollisesti.

Ihmiset sanovat silloin näkevänsä Kaitselmuksen ihmeellisen johdatuksen.

Me ohjaamme maailman menon. Me sidomme ja päästämme, me palkitsemme ja rankaisemme. Me teemme _aina_ oikeutta, mutta sen lisäksi me teemme laupeutta ja anteeksi-antamusta.

Meidän tuomiomme eivät ole niinkuin ihmisten tuomiot, sillä me katsomme sydämeen.

Meidän yhtäläisyytemme ei suinkaan ole käsittänyt meidän yksilöllisiä ominaisuuksiamme, vaan saanut päinvastoin ne korkeimpaan kukkaansa puhkeamaan. Vain kaikki epäoleellinen ja epätodellinen, kaikki satunnainen ja tilapäinen on kadonnut meistä. On jäänyt jälelle vain se, mikä pysyy iankaikkisesti.

Meidän on helppo olla ja keveä hengittää. Kaikki käy meidän mielemme mukaan, sillä meille ei ole olemassa mitään vastakohtia. Ei synny mitään erimielisyyksiä välillämme, sillä vaikka meidän tahtomme on täysin vapaa, on sen suurin autuus toimia aina meitä yhdistävän yleistahdon mukaisesti.

Kaikki meidän ajatuksemme, sanamme ja tekomme ovat yhtämittaista Jumalan palvelua. Mutta ritarillisen rakkautemme ja kunnioituksemme me omistamme Neitsyt-Äidille, joka on meidän herkimpien ja hienoimpien vaistojemme yksinomainen valtiatar.

Täällä on toteutettu Pyhäin ihmisten yhteys ja Hengen tasavalta.

Täällä virtailee suuren yhteenkuuluvaisuuden tunne halki taivaiden ja tähtitarhojen, maasta maahan, kansasta kansaan, sydämestä sydämeen, kautta kaikkien luomakunnan kerrostumien, jotka muuten olisivat erillään kuin liuskat eivätkä ollenkaan aavistaisi yhteistä alkuperäänsä.

Siksi pitää tämän valtakunnan nimessä kaikki kansat maan päällä siunatuiksi tuleman.

Me emme näe täältä mitään uskontojen erilaisuuksia. Me näemme vain hartauden, vain halun hukkua johonkin itseään suurempaan. Sillä totisesti: jokainen, joka ei tahdo itseään kadottaa, ei hän myöskään löydä mitään itseänsä suurempaa, ja jokainen, jonka pään ja sydämen halki eivät elämän äärettömyydet ole koskaan taivaankaarina kuvastuneet, hän jää pieneksi, ahtaaksi ja pimeäksi ja hänen sielunsa on vielä monta kertaa jälleensynnyttävä.

Me emme näe myöskään mitään rotujen, kansojen, kansanluokkien tai edes sukupuolten eroavaisuuksia. Me näemme vain _ihmisen_ eri kehitys-asteissaan ja tiedämme, että hänen on ne kaikki omalla tavallaan suoritettava.

Kukaan meistä ei tahtoisi olla toisensa kaltainen. Sillä Hän, joka on yksi, tahtoo ilmetä mitä monimuotoisimmin. Mutta Häneen vaipumalla omissa yksinäisimmissä ajatuksissamme, me voimme olla yhtä Hänen kanssaan ja sulaa sanomattomaan autuuteen.

Siksi ei suotta kaiu meidän keskellämme niin usein Eleusiin mysterioiden vanha kuorolaulu:

»Syöksykää, myriaadit, alas! Luonto, Luojasi tunnetko?»

Myöskin monia muita lauluja me hyräilemme. Mutta kaikista rakkain on meille se laulu näkyväisestä näkymättömän vertauskuvana ja se runo aistillisesta yliaistillisen hunnutettuna armautena, minkä Jumalan Kaikkivalta jo ajan alusta on maailman sydämeen kirjoittanut.