Part 8

Rouva Loo oli, kuten sanottiin, vähän hämmästynyt, kun kauppias Hirts niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mutta pitkiä aikoja hän ei tarvinnut, ennenkuin tointui. Ja kun hän tointui, oli hän ihan entisellään taasen. Hän lörpötti ja löpisi, niin että jo alussa ukko Hirts, joka ei ollut juuri hyvällä tuulella ennestäänkään, yhä enemmän tuskautui ja olisi mielellänsä sanonut: suu kiinni, ämmä! -- tahi: pönkitse sanatulvasi, sido leukasi! Vaan hänen ei sopinut. Hän vaan ihmetteli, miten ukko Loo voi sietää, että rouva aina vastasi antamatta kauppaneuvoksen sanoa mitään. Hän ei tiennyt, Hirts vanhus, että rouva Loo täten tahtoi parantaa, mitä hänen miehensä oli rikkonut. Vihdoin kyllästyi kauppias ja sanoi jotenkin kiivaasti: »Minulla on jotakin sinun kanssasi puhumista, veli Loo». -- Ja tämän sanottuaan vetäysi hän kauppaneuvoksen kanssa kamariin, missä Albert viime jouluaattona oli saanut asuntonsa.

»Hän on raaka ihminen» -- mumisi rouva tyttärelleen, kun hän tämän kanssa kahden kesken jäi. Tytär ei kauppiaan raakuudesta tiennyt mainita mitään. Hän vaan ajatteli ja lausui vihdoin ajatuksensa: »Hei, mitähän kauppias Hirts täällä tekee? Mitä on hänellä isälleni sanomista?»

»Luultavasti tahtoo hän lainata rahoja», vastasi rouva Loo. »Ken tietää, eikö isä sittenkin ollut oikeassa ja että sinä olisit joutunut kerjäläisen vaimoksi».

»Mitäpä siitä!» vastasi hiljaa neiti Lovisa.

»Siinä se nähdään ... siinä se nähdään! Sinä saatat kiittämättömyydelläsi vanhat vanhempasi hautaan. Voi minua, mimmoinen tytär minulla pitää oleman!» Ja rouvan sanatulva oli taasen päässyt juoksemaan; mutta nyt oli Lovisa parka esine, jota kohti tulva ryntäsi.

Vaan Lovisa tunsi äitinsä eikä ollut millänsäkään tämän lörpötyksistä. Hän oli niin utelias kuin ikään nainen saattaa olla. Hän kulki edes takaisin aina yhä lähestyen likemmäksi ja likemmäksi kamarin ovea, saadaksensa kuulla sieltä jotakin, ja rouvan lörpötellessä kuulikin hän sanoja, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Hän kuuli nimen Lovisa, nimen Albert.

»Oi, minä vaivainen!» -- jatkoi rouva. »Hän, minun tyttäreni, halveksii minua -- hän ei viitsi kuulla edes mitä minä puhun. Hän...»

»Äiti, äiti!» lausui nyt Lovisa, tullen kiireesti äitinsä luo, jonka puheen hän täten katkaisi. »Ne puhuvat minusta ja Albert Hirtsistä».

»Mitä, voiko kuulla, mitä ne puhuvat!» huusi rouva ja nousi äkisti, vaikka vaivaloisesti keinutuolistaan. Kaikki entiset hän oli unhottanut. Uteliaisuus oli hänen vallannut, ja lihavuuttansa puhaltaen lähestyi hän kamarin ovea. Siellä kamarin oven edessä seisoivat he kauan korvat oveen painettuina; mutta jos he jotakin tahtoivat kuulla, niin pettyivätpä melkein. Joitakuita sanoja kuulivat he, ja nämä saivat heidän uteliaisuutensa yhä korkeammalle. Mutta mitään järjellistä lausetta eivät he kuulleet.

Rouva oli tästä vihoissansa ja purki hiljaisella äänellä petettyä toivoaan, kun yhtäkkiä kauppaneuvos avasi oven. Ovi oli aukaistava saliin päin. Kauppaneuvos ei tiennyt rouvaansa varoa; tämä sai siis aika tärähdyksen vasten naamaansa, jotta kaatua kolahti takaperin. Kauppaneuvos, joka oli kaatua hänkin, jäi seisomaan. »Jär ... järj...!» huusi hän hämmästyksissään. Me ymmärrämme, että hän oli aikeissa huutaa: »Järjestys!»

Kaikeksi onneksi ei rouvan käynyt pahoin, vaikka hän kaatui, ja kun kauppaneuvos näki, ettei sanottavaa vahinkoa tapahtunut, tointui hän ja vetäysi kiireesti kamariinsa takaisin. Hän tunsi rouvansa, ukko parka, ja tiesi, että jos hän saliin olisi jäänyt, olisi hän saanut kuulla enemmän kuin hänen mielensä teki. Seuratkaamme häntä, sillä varmaankaan ei lukia huoli jäädä kuulemaan, miten Lovisa raukka saa syyn rouvan onnettomuudesta, nyt kun ei ukko itse ole saapuvilla, ja miten rouva häpeissänsä ja vihoissansa vuodattaa kyyneleitä.

Ukko Hirts oli tullut kauppaneuvoksen luo närkästyksensä innossa. Mitä hänellä oikeastaan oli asiana, sitä ei hän itse tiennyt, ja kun hän kauppaneuvoksen kanssa kahden kamariin tuli, alkoi hän puhua tietämättä, mitä lopuksi sanoa. Poikansa tähden oli hän tullut; pojastansa rupesi hän nyt puhumaan, ja ukko Loo kuunteli häntä uteliaasti, arvaten kauppias Hirtsin häpeevän suoraan sanoa, että hän tahtoi rikottua liittoa uudistaa. Kauppaneuvos oli tästä mielissänsä, mutta, kuten viisas ainakin, ei hän sanonut mitään, odottaen yhä, että Hirts ukko lopettaisi puheensa pyytämällä Lovisaa pojallensa. Ukko Hirts lopettikin puheensa, mutta odotettua pyyntöä ei kuulunut. Tämä kummastutti kauppaneuvosta, joka ei oikein tiennyt mitä ajatella. Päästäksensä tästä pulasta, huudahti hän: »Järjestys! Täällä puhumme suunavaustakaan saamatta!» Ja hän kiiruhti saliin, saaden siten aikaan onnettomuuden, jonka jo tunnemme.

Kun hän tuli kamariin takaisin, oli hän häpeissänsä. Hän oli kumminkin ennättänyt antaa käskynsä Lovisalle, ja vähän ajan kuluttua olisi hän unohtanut koko äskeisen onnettomuuden, ellei vanha Hirts tuon tuostakin olisi purskahtanut nauruun, jota hän ei voinut salata.

Tämä kauppaneuvoksen rouvan tapaturma oli saanut Hirtsin unhottamaan riidan, joka hänen ja rouva Burgin välillä oli ollut, ja ihan hyvälle tuulelle saanut hänen. Lovisasta ja Albertista ei nyt enää puhuttu. Kauppa-asioihin olivat ukot takertuneet, niin ettei kauppaneuvoskaan enää muistanut odottaa, mitä äsken oli kaivannut. Vasta silloin, kun ukko Hirts lähti, juohtui tuo äskeinen keskeytynyt puhe kauppaneuvoksen mieleen, ja nyt sai hän puheen kääntymään nuoriin takaisin.

Ukko Hirts tuskin muisti, mistä oli ollut kysymys, eikä hän siis nyt sen kovemmin pitänyt siitä lukua: mutta kun ukko Loo, jonka mieleen nyt pisti, mitä hänen vaimonsa ja Lovisa sanoisivat, jos hänellä ei olisi mitään heille ilmoittamista, yhä jatkoi puhettaan Lovisasta ja Albertista ja vihdoin kaikessa järjestyksessä sai sydämensä ajatuksen ilmi, ymmärsi ukko Hirts, mikä tarkoitus hänen käynnilleen oli annettu. Hän muisti nyt myös syyn, miksi hän oli kauppaneuvoksen luo tullut, ja vastasi: »Niin, niin, veli Loo; se on minun toivoni, se, että saadaan asia entiselleen, mutta puhellaan toiste enemmän tästä».

Ukko Loo oli tällä tyydytetty. Hänellä oli nyt tyydyttäväisiä uutisia antaa rouvallensa ja tyttärelleen.

Kauppias Hirts palasi hyvällä tuulella kauppaneuvoksen tyköä. Hän oli nyt entistä varmemmin päättänyt saada Ellenistä miniän; mutta hän oli samalla takertunut asiaan, josta hän ei ymmärtänyt, miten päästä kunniaansa loukkaamatta -- asiaan rouva Burgin kanssa. Mitä hänen lupaukseensa kauppaneuvokselle tuli, ei hän siitä pitänyt mitään. »Sen asian kyllä Albert ajaa», ajatteli hän. Ja kun hän muisti Lovisaa, puhui hän itsekseen: »En ihmettele! Sillä Albert on minun poikani, ja hän on minulta perinyt muutamia avuja, niiden seassa senkin, ettei hän semmoiseen viiriin voi rakastua».

Illalla myöhemmin ajatteli hän asemaansa ja miten voisi yhdistää Albertin ja Ellenin, näyttämättä että tämä oli hänen hartain toivonsa -- peräytyväisyyttä hän ei tahtonut näyttää. Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä enemmän vastuksia hän näki. Miten onkaan mahdollista toivoa jotakin tapahtuvaksi, toivoa niin hartaasti kuin ukko Hirts, ja kumminkin olla olevinaan asiaa vastaan. Tätä mietti ukko kauan, ja tämä miete aivoissansa nukkui hän.

Varhain seuraavana aamuna hän heräsi. Hän oli nähnyt kauniin unen. Ellenin ja itsensä oli hän nähnyt morsiusparina. Ukko tälle unelle hymyili, sillä mitään tähän vastaavaa todellista ajatusta ei hänen sydämessään ollut. Mutta jos olisi joku toinen tälle unelmalle nauranut, olisi ukko suuttunut ja sanonut siinä ei olevan mitään naurettavaa. Mutta, joko sitten tästä unelmasta tahi aamun raittiudesta, joka aina sielun voimat saa terveimmiksi -- ukon aivoihin lensi ajatus. »Niin, niin minä teen!» huusi hän. »Unelmat ovat hyvät, sanottakoon niistä mitä tahansa».

Tämä ukon keksintö oli melkein kummallinen. Ukko ei itse huomannut, että jos kaikki olisikin käynyt niinkuin hän itsekseen asiain menestyksen kuvaili, olisi hän ollut juuri samassa asemassa kuin ennenkin, ja hänen myöntyväisyytensä olisi tullut kumminkin ilmi. Tätä ei ukko ajatellut, eikä myöskään, että niiden vehkeiden onnistumiseen, joihin hän nyt aikoi antautua, tarvittiin erään toisenkin suostumus. Hän näki vaan keksintönsä lopun, Ellenin ja Albertin onnen, ja koska nämä eivät muuta kuin onneansa pyytäneet, piti ukko onnistumisensa varmana. Että hän käyttäisi petollisuutta niissä toimissa, joilla hän aikoi asiaansa ajaa, se ei johtunut ukon mieleenkään.

Näissä ajatuksissa kului häneltä tämä päivä. Hän ei sen kuluessa käynyt rouva Burgin eikä myöskään kauppaneuvoksen luona. »Odottakoot!» nauroi hän itsekseen. Hän tervehti useita tuttuja kauppamiehiä ja oli varsin hyvällä tuulella. Iltapäivällä tapasi hän vouti Trobergin, ja tälle, jonka hän Albertin ystäväksi tiesi, puhui hän Albertista ja Ellenistä. Mitä vouti tästä puheesta ymmärsi, sen olemme nähneet hänen kirjeestään Albertille. Kun vanha Hirts myöhemmin erkani voudista, oli hän iloa täynnä; hän oli keksinyt entiseen keksintöönsä toisen sukkeluuden; hän oli saanut voudin uskomaan ja nyt varmaankin Albertille kirjoittamaan, että ukko Hirts pyysi omakseen poikansa morsianta.

Seuraavana päivänä meni hän hännystakkiin puettuna, valkoinen huivi kaulassa, ranskalaiset hansikkaat käsissä rouva Burgin luo. Hän ei tällä matkallaan saattanut olla itsekseen nauramatta. »Vai sinä, vanha narri!» mumisi hän hymyillen itsekseen. Hän tunsi itsensä niin iloiseksi, hän oli kuten nuori poika mielestänsä. Hän kulki kiireesti -- ja astui jo vanhan rouvan alhaiseen huoneesen.

Sattui olemaan pyhäpäivä. Vanha rouva, Ellen ja Maurits istuivat isommassa huoneessa, jossa rouva luki päivän saarnaa. Kaikki olivat pyhävaatteisiin puetut, kaikki niin vakavat, ja Ellenin suurissa, kauniissa silmissä välkkyi kyyneleitä. Hän tiesi ja hän uskoi todeksi, mitä kauppias eilen oli puhunut itsepäisyydessään. Siitä hänen surunsa, jota rouva turhaan oli koettanut poistaa. Nyt, kun kauppias astui sisään, säpsähti nuori tyttö. Hän ei nyt kauppiasta katsellut Albertinsa isänä; hän katseli häntä onnensa surmaajana.

Kauppias ei huomannut sitä surua, joka kuvastui Ellenin kasvoissa. Hän, kuten vanha itsekäs ainakin, eleli vaan omissa mietteissään. Hän astui häveliäästi vanhan rouvan luo, suuteli häveliäästi kuten ennenkin vanhan rouvan kättä. Sitten lähestyi hän Elleniä, puristi hellästi hänenkin kättään ja sanoi: »Sallikaa minun puhua muutamia sanoja kahden kesken teidän kanssanne!»

Ellen luuli tietävänsä, mitä ukolla oli sanomista. »Minulle voitte äidin läsnä ollen sanoa kaikki, -- minulla ei ole salaisuuksia» -- vastasi hän.

»Tule, tule toiseen huoneeseen; et osaa arvatakaan, mitä minulla on sanomista!» -- puhui ukko.

»Jos serkulla on sanomista jotakin samaan suuntaan kuin viimeksi minulle, niin on kaikki puhe turhaa» -- lausui vanha rouva vakavasti.

»Mutta jos minulla on jotakin muuta sanomista!» virkkoi kauppias vähän kiivaasti. Hän oli vähällä suuttua, kun vanha rouva tunkeusi hänen ja hänen mietteittensä väliin.

Ellenin silmistä loisti toivon valo. »Mitä saattaisi hänellä olla puhumista, ellei hän Albertista puhuisi?» ajatteli tyttö ja loi pyytävät silmänluontinsa rouvaan. Vanhan rouvankin ajatuksiin oli sama kysymys välähtänyt. Hän ei siis nyt kieltänyt sitä kahdenkeskeisyyttä. jota ukko pyysi. Ja pieneen kamariin vetäysivät vanha Hirts ja nuori Ellen.

Hiljaa puhuivat he siellä kauan. Vanha rouva istui keinutuolissaan odottaen heidän tulemistaan. Se viipyi. Hän sitä kummasteli. Hän luuli ukon tahtovan, kahden kesken Ellenin kanssa ollen, tiedustella Ellenin todellisia tunteita. Vihdoin aukeni ovi, ja kauppias astui vihaisena, suuttuneena, mutta Ellen vaaleana ja kyynelsilmin ulos.

Samana päivänä iltapuolella, jona kauppaneuvos Loo odotti häntä luoksensa ja Lovisan sydän taasenkin sykki toivosta, lähti kauppias Ruotsiin. Laivaan astuessaan oli hänen kuultu kiroilevan kaikkea naisväkeä, nuoria ja vanhoja.

Mitä oli tapahtunut kauppiaan ja Ellenin välillä? Me saamme tietää sen Ellenin kertomuksesta isoäidilleen. Kauppias oli ensin sanonut hyväksyvänsä sen lemmen, joka sitoi Ellenin ja Albertin. Kun Ellen tämän kuuli, oli hän iloissansa syleillyt kauppiasta. Mutta tämä oli lisännyt: »Yhdellä ainoalla, mutta järkähtämättömällä ehdolla, sillä, että tämä suostumukseni pidetään salassa minun ja sinun välilläsi siihen saakka, kun minä totuuden ilmoitan». Tähän ehtoon oli Ellen iloisesti suostunut; mutta kauppias oli vielä lisännyt: »Sen minä kyllä uskon; mutta nyt vasta tulee ehto: se, että sinä tunnustat olevasi minun morsiameni siihen saakka, kun minä panen kätesi Albertin käteen, ja ettet tästä ehdostani puhu sanaakaan, et isoäidillesikään. Albert on suuri junkkari; minä tahdon hänelle kostaa, ja samalla saat nähdä, rakastaako hän sinua todellisesti».

Kun Ellen ehdon kuuli, hämmästyi hän. Hän rakasti isoäitiänsä, hän rakasti Albertia. Nyt tulisi hänen laskea leikkiä heidän kanssaan, suostua pilaan, jonka esineenä olivat hänen rakkaimpansa. Ellen oli viaton lapsi. Hän ei tahtonut pilankaan tähden murehduttaa niitä, jotka olivat hänelle kalliimmat maailmassa. Tämä mieli Ellenissä antoi ukolle kieltävän vastauksen. Ei auttanut, että ukko parastansa pani, ei että hän vihastui ja vihdoin vihansa vimmassa sanoi ijäksi kieltävänsä Albertin ja Ellenin yhtymisen. »Parempi sekin kuin hetkeksikään herättää murhetta isoäidissäni», vastasi hiljaa ja kainosti Ellen, jonka lapsellinen tunne ei sallinut hänen ryhtyä kujeisiin vanhaa rouvaa vastaan. Tämä Ellenin kielto, joka sai tyhjäksi kaikki kauppiaan tuumat, suututti niin häntä, että hän vasta merellä laivassa, matkalla Ruotsiin, siitä tointui ja silloin kirosi omaa pikapäisyyttään.

Siitä päivästä, jona kauppias Hirts lähti -- ja tämä hänen lähtönsä tuli pian rouvan ja Ellenin tietoon, -- siitä päivästä oli Ellen parka taasen levoton. Vouti Troberg, joka pian sai tietää, mitä oli tapahtunut ja miten hän itse oli petetty, nuhteli samaten kuin vanha rouvakin Elleniä siitä, ettei hän suostunut ukon ehtoihin. Ellenillä ei ollut juuri millä puolustaa itseään, muuta kuin kyyneleensä ja lapsellinen rakkautensa, joka ilmausi sanoissa: »Minun olisi pitänyt salata asian oikea laita, te olisitte minua siitä nuhdelleet, ja ken tietää, kuinka kauan vanha kauppias olisi pilaansa pitkittänyt».

»Oi, sinä viaton lapsi!» oli vanhan rouvan vastaus; sillä tässä Ellenin käytöksessä ilmausi hänen hellä rakkautensa vanhaan rouvaan.

Kolmantena päivänä vanhan kauppiaan lähdöstä oli Ellen Mauritsin kanssa kahden kesken suuremmassa huoneessa. Ellen ompeli; neula kulki kiireesti, ikäänkuin olisi Ellen tahtonut työllänsä tukehduttaa ne tuskalliset tunteet, jotka lainehtivat hänen sydämessänsä. Maurits seisoi sisarensa vieressä ja silitteli hänen hienoja hiuksiaan, koettaen siten lohduttaa häntä, jonka huolellista surua hän ei voinut ymmärtää. Hän itse, Maurits, oli näitten joutavain seikkojen kestäessä huomannut toivonsa päästä kauppias Hirtsin luo turhaksi. Kun tästä oli ollut kysymys isän ja pojan välillä Ruotsissa, oli isä suoraan sanonut: »Meillä on kyllin konttorikirjureita vetämättä poikanulikoita Suomesta saakka». Vanhan kauppiaan ollessa rouva Burgin luona ei sattunut Maurits olemaan kotona, ja rouvalla oli muuta mielessä, jotta ei muistanut Mauritsista puhua nyt, kun vanha Hirts tiesi, että poikanulikka Suomesta oli hänen omaa sukuansa.

»Älä sure, sisar kulta!» lohdutti Maurits. »Saat nähdä, että kaikki vielä päättyy paremmin kuin osaat arvatakaan».

Ellen ei vastannut mitään, hän vaan huokasi syvään. »Puhu hiljemmin, ettei äiti herää» -- lausui hän sitten. Vanha rouva lepäsi pienemmässä kamarissa.

Silloin aukeni ovi hiljaa, ja kadulta astui huoneesen vieras. Hiljaa oli ovi avattu. Maurits kuuli sen kumminkin, ja ensi silmäys oveen päin ilmaisi hänelle, että tullut ei ollut mikään vieras. »Albert!» huusi hän.

Ellen oli tuskin kuullut nimen, tuskin ennättänyt kääntyä, ennenkuin hän oli Albertinsa sylissä. Hetkeksi oli kaikki unohdettu. Valo, kirkas, semmoinen kuin auringon päivänä, jona lumiselta taivaalta pilvet ovat kadonneet, loisti hänen silmistänsä, rakkautta, iloa täynnä! Vanhan rouvan uni oli nyt mennyt. Ellenin ilo, joka huutoon »Albert!» oli puhjennut, oli herättänyt hänen.

Ensimäisen yhteensattumisen ilo antoi vähitellen järjellekin sijaa. Albert tiesi, että hänen isänsä oli lähtenyt, mutta missä mielessä, sitä hän ei tiennyt. Hän oli samana päivänä, jona hän sai Trobergin kirjeen, lähtenyt Suomeen. Hänen sydämensä oli pakahtua silloin. Isänsä oli hänen mielestänsä viime aikoina ollut niin kummallinen. Hän ei uskonut todeksi, mitä hän Trobergin kirjeestä luki, ja kumminkin täytyi hänen luottaa tähän ystäväänsä. Hän ei huolinut isänsä kiellosta; hänen täytyi tavata Elleniään, voittamaton tuli paloi hänessä. Merellä olivat laivat, missä toisessa isä, toisessa poika matkustivat, tulleet toinen toistansa vastaan; mutta isä ja poika eivät ensinkään aavistaneet, että he niin likellä olivat toisiaan.

Albert sai pian tietää, millä ehdolla ukko olisi ollut suostuvainen hänen ja Ellenin yhtymiseen. Tämä herätti hänessä kummallisia tunteita, sillä hän ei ensinkään osannut aavistaa, mitkä syyt isällänsä oli ollut tähän ehtoon. Hän laski kätensä Ellenin kaulan ympärille ja lausui ei ikänänsä enää hänestä luopuvansa.

Nuorten rakastavaisten ilo ja onni, vanhan rouvan järjelliset mietteet, Mauritsin toivo, että hän vihdoin viimeinkin pääsisi Ruotsiin -- jättäkäämme siihen kaikki. Jokaisessa asui vakaa toivo, että vanha kauppias vihdoinkin ehdoitta peräytyisi, ja tämä elähytti etenkin nuoria. Vielä samana päivänä kirjoitti Albert isällensä pitkän kirjeen, missä hän todellisesti kertoi romaaninsa alusta loppuun saakka, ja tämän kirjeen päätti hän sillä, ettei hän sanonut tulevansa takaisin, ennenkuin isä suostuisi siihen, että Ellen seuraisi häntä hänen vaimonansa.

Viikon päivät kuluivat siitä, kun Albert oli tämän kirjeensä lähettänyt. Hän oli asuvinansa voudin luona, mutta suurimmat osat päivästä vietti hän ... missä, sen arvaamme. Hän oli nyt onnellinen, sillä hän luuli isänsä juonet nyt varmaankin loppuneiksi. Silloin hänen onnensa paratiisin keskelle ilmausi vanhan kauppiaan vastaus. Tässä vastauksessa hylkäsi isä poikansa.

Olivatpa nyt hyvät neuvot kalliit. Albert suri, vaikka hän koetti suruansa salata. Ellen suri, sillä hänen armaansa onnettomuus oli hänen omansa; vanha rouva suri, sillä sovinnon ja hänen välillensä kohosi korkeana muurina vanhan Hirtsin itsepintainen viha; nuori Maurits suri, sillä hänen toiveensa raukesivat nyt tyhjään, ja voutikin suri, sillä hänen ystävyytensä oli todellinen. Vanhan Hirtsin sanat, joilla hän hylkäsi Albertin, kuuluivat: »Ellet kymmenen päivän kuluessa ole täällä takaisin, olet ijäksi hyljätty».

»Käyköön miten käy, minä en enää palaa!» oli Albertin päätös, ja tämän päätöksensä kirjoitti hän isällensä, saamatta siihen minkäänlaista vastausta. »Isänkin vallalla on rajansa» -- sanoi hän tässä kirjeessään, »semmenkin kun tämän vallan vaikutin on suora itsekkäisyys ja itsepintaisuus. Minä olen saanut paikan, missä aluksi voin elättää itseni» -- lopetti hän kirjeensä -- »minä olen tästä päivästä alkaen kirjuri ystäväni Trobergin konttorissa».

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat sitten, eikä mitään erinomaista tapahtunut. Mutta että nuorten iloon ja onneen koiruohon nestettä oli vuotanut, se näkyi ja sen tunsivat nuoret. Usein rukoili Ellen kyynelsilmin, että Albert lähtisi Ruotsiin isänsä luo, että hän siellä rukoilisi anteeksi hänen tottelemattomuuttaan. »Ehkä on isäsi sydän pehmennyt», puhui hän.

»Ei, ei!» vastasi Albert. »Isäni itsekkäisyys iloitsisi voitostaan, ja ainoa ehto, jolla hän minun jälleen pojaksensa tunnustaisi, olisi nyt, että minä sinusta luopuisin. Ja pitäisikö minun siihen suostuman?»

Kun Ellen tämän kuuli, painoi hän päänsä Albertin rintaa vastaan ja itki.

Syksy oli tullut. Marraskuu oli loppumaisillaan. Albert oli havainnut, että hänen työnsä, jolla hän tahtoi rakentaa majan itsellensä ja Ellenille, ei käynytkään niinkuin hän oli ajatellut. Köyhään kotiin, missä puutos irvistäisi joka seinänraosta, ei hän tahtonut viedä Elleniä, ja hän huomasi nyt surulla, että kuluisi paljon pitempi aika, ennenkuin hän voisi tarjota jommoisenkaan kodin Ellenille, paljon pitempi aika, kuin hän oli aavistanutkaan. Tämä huomio sai hänen alakuloiseksi, mutta se ei kukistanut hänen päätöstään. Kun Ellen sulhasensa huolellisen muodon havaitsi, kehoitteli hän nyt useimmin kuin ennen häntä palaamaan armoa pyytäväisenä isänsä luo. Vanha rouva ei pitänyt kummankaan puolta. »Molemmat ovat oikeassa» -- sanoi hän Trobergille.

Mutta kun ei Albert ensinkään ajatellut muuta kuin kulkea alotettua rataa: työllä ansaita, mitä isän itsekkäisyys ei antanut hänelle -- kun vähinkin toivo isän mielen muutoksesta oli sammunut, silloin tuli eräänä päivänä vouti hänen luoksensa iloisena. »Kirje Ruotsista, kirje isältäsi!» huusi hän.

»Missä! Anna tänne!» huusi Albert, joka tässä kirjeessä luuli tuomionsa näkevänsä.

»Se ei ole sinulle, se on minulle» -- vastasi vouti. »Vielä voit päästä onnen satamaan neiti Lovisa Loon aviomiehenä».

»Sinullapa on sydän, joka vielä voi minua pilkata!» sanoi Albert nuhdellen. Tästä hänen lauseestaan näemme, että toinen on nyt se Albert, joka voudin kirjurina työskentelee, toinen se, jonka parissa olimme tämän kertomuksen alussa. -- »Jollei sinulla ole muuta sanomista» -- pitkitti Albert -- »niin pidä kirjeesi; se on jo saanut matkaan vahingon; sinä olet sekoittanut minun laskussani».

»Mutta se koskee sinua ja Elleniä» -- vastasi vouti. »Tuossa on kirje; lue itse!»

Albert luki kirjeen pikaisesti. »Viktoria!» huusi hän, ja ilonsa ensimmäisessä innossa syleili hän ystävätään. »Nyt pian kaupunkiin!»

»Mutta ehto... Hiljaa, hiljaa, hyvä herra!»

»Ehdoista minä vähät! Kaikkiin, kaikkiin suostun», huusi nuorukainen.

»Sekö sitten oli koko este!» puhui vakavasti vouti. »Ja tuon mitättömän asian tähden, vanhan ukon mielihuvituksen tähden on kaksi sydäntä saanut häälyä toivon ja toivottomuuden välillä koko pitkän vuoden. Albert! Sinun isäsi on itsepintainen kuin vanha kanto, joka tulessa ratisee eikä tahdo palaa».

»Ken tietää, eikö tämä koetusvuosi ole tehnyt minulle ja Ellenille enemmän hyvää kuin ymmärtää osaamme?» --

»Se nyt oli viisain lause, minkä olen suustasi kuullut», -- sanoi vouti.

»Ja nyt Ellenin luo!»

»Mene, sinä onnellinen!» -- puhui Troberg, kun näki ystävänsä kartanolla. »Sinä todellakin olet Ellenisi tähden työskennellyt, niinkuin muinoin Jaakoppi Raakelinsa tähden».

Mitä sisälsi vanhan kauppiaan kirje?

Se sisälsi suostumuksen, että Albert saisi Ellenin, jos tämä taipuisi siihen ehtoon, jonka ukko oli Ellenille pannut. Vanhan Hirtsin morsiamena pitäisi, tämän ehdon mukaan, Ellenin kohta tuleman Ruotsiin. Vanha rouva, Albert ja Maurits seuraisivat häntä. Albertin tulisi koko matkalla kohdella Elleniä äitipuolenaan.

Albert ei ollut niin hellätuntoinen kuin Ellen oli ollut. Hän siis piti koko ehtoa mitättömänä, semmoisena kuin se todellakin oli pidettävä. Vanha rouva ja vouti päättivät, että ukko oli vanhuuttaan lapseksi muuttumaisillaan tahi jo muuttunutkin. Niin narrimainen oli heistä tämä ehto.

Mutta ennenkuin seuraamme Elleniä ja Albertia, joka onnellisuudessaan todellakin seuraa isänsä narrimaista ehtoa niin tarkoin, että hän punastunutta Elleniä äidikseen nimittää -- ennenkuin heitä Ruotsiin seuraamme, ottakaamme ensiksi jäähyväiset asianomaisilta Suomessa.

Edellisenä päivänä kuin siirtolaisjoukko lähti vaivaloiselle merimatkalle, sai kauppaneuvos Loo konttorissaan vähäisen kirjeen, jossa ilmoitettiin, että kauppias _Aksel Hirts_ ja neiti _Ellen Burg_ olivat kihloissa. Kun ukko tämän tiedon sai, jäi hän istumaan suu auki; sitten löi hän hämmästyksissään nyrkkinsä pöytään, niin että kajahti. »Järjestys, lempo vie, järjestys!» huusi hän. -- Hänestäkin näkyi tämä hänen ystävänsä kihlaus niin järjettömältä, että hän sitten purskahti nauruun ja kiirehti ylikertaan kertomaan uutisen omillensa.