Part 7

Alhaisessa, matalassa kodissaan elelee kaunis Ellen. Talvi ja kevät ovat ohitse menneet; kesän ensimäiset päivät ovat kulumassa. Aika, joka on kulunut siitä hetkestä, jona viimeksi kauniin neitosen parissa olimme, on häneen kummallisesti vaikuttanut. Hän, tämä lapsellinen olento, on lapsuutensa ihanasta unelmasta herännyt elämän varsinaisuuteen; mutta tämä varsinaisuus, vaikka se ajattelevammaksikin on saanut Ellenin, on kumminkin viime aikoina ollut niin ihana, niin suloisia toiveita täynnä, että Ellen mieluummin luo silmänsä päiviin, mitkä ovat tulemassa, kuin viattomaan, suruttomaan yksitoikkoiseen lapsuuteensa takaisin. Hänen ulkonainen kauneutensa loistaa nyt täydellisenä. Koko hänen olentonsa suloisuus vaikuttaa nyt kaikkiin, jotka hänen näkevät, mutta vaikuttaa toisin kuin ennen. Ei hänessä enää ihailla kaunista lasta, nyt hänessä ihaillaan suloisinta neitoa. Rakkaus, joka vallitsee hänen nuoressa sydämessään, on saanut aikaan tämän äkillisen muutoksen.

Kauan on Ellen talvella saanut odottaa tietoja sulholtaan. Kun ne viipyivät, oli hän alakuloinen; hän itki tähän aikaan usein ikävyydessään ja hänen poskensa vaalistuivat. Mutta tämä aika oli kulunut, kun lempi lemmelle vastasi, ja silloin katosi kyynel ja vaaleus; ja kun ne katosivat, otti neidon muodossa asuntonsa onnellinen suloisuus, semmoinen kuin kukassa havaitsemme, kun se myrskyn ohitse mentyä taasen hymyilee tyynellä, pilvettömällä säällä auringolle.

Kesä on tullut. Ellen on onnellinen. Hän tietää, että Albert häntä rakastaa; Albertin rakkaus on hänen elämänsä. Hän tietää -- ja se tieto saa hänen väliin nytkin surulliseksi -- tietää syyn, miksi hän niin kauan on saanut olla tietämättömyydessä Albertista. Hän tietää, että tähän on syypäänä ollut vanhan Hirtsin kovuus. Hän tietää, että sama kovuus vieläkin vallitsee vanhan Hirtsin sydämessä, vaikka kirjeet, jotka lempeä lausuvat, salaisesti kulkevat Albertin ja Ellenin välillä. Vanha Hirts ei salli nuorten rakastavaisten tavata toisiaan, ei salli heidän vaihtaa kirjeitäkään. Jää on vasta sulanut, kulku Ruotsista Suomeen on vielä vaivaloinen. Albert ei siis ole vielä toteen näyttänyt, että hänen jäykissä sanoissaan on perää, mutta kirjeet sen sijaan kertovat, mitä hän ajattelee, ja näitä kirjeitä tulemasta ei voi vanha Hirts estää, semmenkin kun hän ei niistä mitään tiedä. -- Tähän lisäksi on Albert kirjoittanut Ellenille, että isänsä viime aikoina on häntä kohdellut ystävällisemmästi kuin ennen, että Albert toivoo saavansa isän vapaaehtoisen suostumuksen siihen avioliittoon, josta hänen onnensa riippuu. Albert on kirjoittanut, että vanhassa Hirtsissä on muutos tapahtunut, että hän usein hymyilee ja oudolla viehkeydellä puhuu kuluneista ajoista. Nämä Albertin kirjeet ovat saaneet Ellenin yhä iloisemmaksi, ovat saaneet viimeisenkin suruvarjon hänessä vaalenemaan. Hän toivoo.

Vanha rouva Burg on ulkomuodoltaan samanlainen kuin ennenkin; mutta hänenkin sydämessään on muutos tapahtunut. Hän on sovitettu. Hän ei enää vihaa sukuansa. Ellenin onni on vaikuttanut tämän, vaikka vanhus usein huokaa syvästi, kun kuulee Ellenin puhuvan vanhan Hirtsin kovuudesta.

Näin ovat asiat, kun eräänä päivänä vouti Troberg, joka nyt on orpoperheen paras ja todellinen ystävä, kiireesti astuu matalaan asuntoon. Että hänellä on jotakin tärkeää lausua, sitä ei hänen ulkomuotonsa voi salata. Hän ei uutisiaan salaakaan. Hänen ensimäiset sanansa ovat: »Vanha kauppias Hirts tulee tänne!»

Kovemmasti tykytti Ellenin sydän, kun hän tämän kuuli. Nyt olisi hänen tulevaisuutensa ratkaistava. Hän laski kätensä vanhan rouvan kaulalle ja lausui rukoilevasti: »Me otamme hänen vastaan Albertin isänä, äiti, eikö niin?»

Vanhassa rouvassa näkyi tämä uutinen vaikuttaneen kummallisesti. Hänen vanha ruumiinsa vapisi. Hänen ajatuksensa palausi kuluneisiin aikoihin. Hän muisti vanhaa Hirtsiä nuorena, muisti, miten kylmästi hän oli häntä kohdellut, ja hän vastasi liikutettuna: »niin, Ellen!»

»Ja tämä hänen tulonsa ennustaa, että minä kohta saan sanoa jäähyväiset teille» -- puhui vouti. »Minä olen varma siitä, että vanha Hirts jo aikoja sitten on sydämessään suostunut Albertin ja Ellenin rakkauteen, vaikka hän jäykkänä ja itsepintaisena ei ole tahtonut ennen tunnustaa tappiotaan».

Lapsellinen Ellen puristi voudin kättä. Tämä osoitti, kuinka likeisessä ystävyydessä vouti oli ystävänsä morsiamen kanssa.

Voudin viimeinen lause oli totuuden mukainen. Vanha Hirts oli voitettu, oli yksinäisyydessään suostunut hyväksymään nuoruutensa rakastetun tyttärentyttären poikansa morsiameksi. Mutta hän ei ollut voinut tätä Albertille tunnustaa. Kun hän oli kovana olevinansa, hymyili hän itsekseen. »Albert on saava onnensa» -- ajatteli hän. Hän ei osannut aavistaa, että Ellen, Albert ja Troberg olivat jo talvesta saakka olleet liittolaisia häntä vastaan. Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän suuttunut. Nyt vaikutti hänen sukkeluutensa -- sillä semmoisena piti hän käytöstään -- että hänen luonteensa karkeus usein lieventyi, ja tätä muutosta hänessä selitti Albert hyväksensä. Vanha ukko häpesi sanainsa peruuttamista. Hän tahtoi kostaa Albertille, ja tämä kosto oli siinä, että hän antoi ajan kulua antamatta suostumustaan. Ukko oli tässä tekevinänsä oikein. »Jos Albert todella rakastaa neitoa» -- ajatteli hän -- »kypsyy rakkaus koetuksessa. Jos hänen rakkautensa on löysälle perustukselle rakennettu, niin unhottaa hän sen». Tällaisilla mietteillä puolusti ukko käytöstään; mutta näihin mietteisiin olisi sopinut lisätä: »eikä minun tarvitse myöntyä» -- joka ajatus olikin ukon vastustuksen pääasiallinen perustus.

Albert Hirts oli tämän ajan kuluessa alituisessa kirjevaihdossa voudin ja Ellenin kanssa. Albert tiesi, että vouti oli hänen todellinen ystävänsä ja Ellen hänen rakastettava morsiamensa. Kun hän muutoksen isässään havaitsi, iloitsi hän ja luuli hyvällä vihdoin voittavansa, mitä hän vastoin isänsä tahtoa oli uhannut. Tästä syystä pysyi hänkin levollisena, semmenkin kun isä, kuta enemmän aikaa kului, yhä muuttui ystävällisemmäksi. Vanha Hirts piti tarkoin silmällä Albertia, jottei tämä saisi minkäänlaista tietoa Ellenistä. Albert havaitsi tämänkin ja piti yhä paremmin salassa kirjevaihtonsa. Kun jää suli ja laivat rupesivat kulkemaan, oli vanhan Hirtsin mielestä Albert täydellisesti koeteltu. Mutta miten Albert oli tässä koetuksessa kestänyt, sitä ei vanha Hirts osannut sanoa. Kun Albert ei hänen kuultensa Ellenistä sanaakaan puhunut, luuli hän Albertin jo ehkä unhottaneen hänen, ja samalla kun hän tämän luulon sai päähänsä, päätti hän yhdistää Ellenin ja Albertin. Hän oli niin takertunut tähän ajatukseen, että se oli muuttunut hänen hartaammaksi toiveeksensa. Mutta kumminkin, jos Albert nyt olisi ottanut puheeksi rakkautensa Elleniin, olisi ukko kovasti pannut sitä vastaan. Semmoinen oli hän. Ei saisi rahtukaan osoittaa, että ukko oli tappiolle joutunut.

Eräänä päivänä, kesän ensimäisinä, astui ukko Hirts hymyhuulin konttoriin, missä Albert paraikaa oli työssä. Että jotakin oli tapahtunut tahi oli tapahtuva, näki poika isän kasvoista. Hymyssä olivat vanhan Hirtsin huulet, ja virkku valo loisti hänen silmistänsä. Albert katseli häntä pitkään ja uteliaasti.

»Järjestys! kuten ukko Loo sanoo!» huusi hän Albertille. »Poika, etkö ole isääsi ennen nähnyt? Mitä kurkistelet? Vai onko minun otsallani kirjoitettuna, että minä huomenna lähden Suomeen? Häh! Vihdoin on aika, että täytän sanani ja yhdistän sinun ja Lovisan».

»Aivan niin! Vihdoin viimein! Minä en parempaa pyydä ja olen valmis seuraamaan teitä», oli Albertin vastaus.

Isän naama piteni. »Mitä, häh?» huusi hän. »Ei, munsööri, nokkaviisas! Sinä istut täällä; sinun lähdöstäsi ei tule tällä kertaa mitään. Kun asia on kypsä, kolmasti kuulutettu, niin silloin on sinun aikasi lähteä».

Nyt oli Albertin vuoro ällistyä, mutta hän ei ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin isä jo oli poissa, ja poika istui siinä ajatuksissansa, jotka sinne tänne hyörivät. »Olisiko isä todellakin vielä samaa mieltä kuin ennenkin... Jos hän todellakin lähtee, joudun parhaaksi kirjoittamaan muutaman rivin Trobergille».

Seuraavana päivänä lähti vanha Hirts, ja samassa laivassa kulki myöskin kirje, jossa isän ja pojan viime keskustelu oli kerrottu. Että Albert tässä kirjeessä uskoi onnensa ystävänsä käsiin, jonka tulisi tehdä tyhjäksi kaikki yritykset, mitä sovinnon tekemiseen kauppaneuvoksen kanssa tulee, emme tarvitse sanoa. -- -- --

Kirje Trobergilta ystävälleen Albert Hirtsille:

»Vanha ystäväni! Nyt saat kummia kuulla. Neljä päivää takaperin sain kirjeesi, ja samana päivänä sain minä tietää, että isäsi oli tullut kaupunkiin. Älä nyt pahoin hämmästy, kun suoraan sanon, että eilen ehtoolla hänet tapasin ja että hän silloin sanoi sinun katuvan tuhmuuttasi, kun rikoit Loon ja ukon kesken tehdyn välipuheen naimiskaupastasi. Hän itse, ukko vaarisi, lausui siihen lisäksi muutamia viittauksia, joita minä selitin niin, että sinä Ellenistä saat ... ei puolisoa, vaan äitipuolen. Ukko on hurjapäisesti rakastunut ja näkee parhaaksi itse korjata keijukaisesi sekä siunata sinun ja Lovisan yhdistystä. Oliko näissä viittauksissa todellista perää, se on minun vaikea sanoa; sen sanon kumminkin varmasti, että siltä näyttää; sen sanon ja tiedän myöskin varmasti, että ukko vaarisi kanssa on järjestys palannut kauppaneuvoksen perheesen, jonka selvään näkee Loo vanhuksen kaikesta käytöksestä. Jotakin, jota en vielä tiedä, on tapahtunut ukkojen välillä kohta sen jälkeen, kun isäsi oli nähnyt Ellenin. -- Vasta enemmän.

Ystäväsi Troberg».

Mitä tämä kirje Albertissa vaikutti, saamme vasta nähdä. Käykäämme katsomaan, miten asian todellinen laita on, onko vouti oikein selittänyt vanhan Hirtsin viittauksia.

Vanha Hirts on tullut Suomeen. Hän on tullut aikeissa, jotka jo tiedämme. Hän kävi heti seuraavana päivänä asiaansa käsiksi. Kun hän astui rouva Burgin alhaiseen huoneesen, oli siellä kaunis Ellen yksinään kotona. Vanhan Hirtsin täytyi heti, kun hän näki Ellenin, tunnustaa, että Ellen oli ihanin neito, minkä hän oli nähnyt. Hän muuttui monta kymmentä vuotta nuoremmaksi, kun hän Ellenin silmiin oli katsonut. Hän luuli hänessä näkevänsä nuoruutensa rakastetun elävänä edessään. Vanha Hirts oli ollut utelias; hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty nyt. Kun hän Ellenin näki, ei hän enää muistanut, miksi hän oli tullut; hänen ajatuksensa palasivat aikoihin, joina hän oli ollut Albertin ikäinen, joina hän oli rakastanut. Ellen tunsi ja arvasi hänet kohta Albertin isäksi ja otti hänet semmoisena vastaan, ystävällisesti, lempeästi, niinkuin olisi hän ensi hetkellä tahtonut anastaa ukon sydämen. Mitä vanhan Hirtsin sydämessä liikkui, ei Ellen osannut arvata, yhtä vähän kuin hän tiesi, mikä side oli nuorena sitonut vanhan Hirtsin rouva Burgiin. Vanha rouva oli tämän kohdan elämästänsä salannut Elleniltä.

»Ah! Eva! Olenko siirtynyt nuoruuteni aikaan takaisin!» olivat ukon ensimäiset sanat, kun hän Ellenin näki. »Sinäkö se olet, sinä itse, sano! Vai oletko hänen haahmonsa?»

»Minun nimeni on Ellen» -- vastasi tyttö ujosti. »Minä arvaan, että te olette isoäitini sukulainen, kauppias Hirts. Olkaa tervetullut meidän alhaiseen kotiimme! Minun isoäitini ei ole kaukana, sallikaa, että käyn häntä käskemässä».

»Ei! Jää tänne, lapsi!» -- lausui ukko kiireesti. Sillä samassa kuin hän kuuli isoäidistä puhuttavan, heräsi hän unelmistaan, joihin ensi silmänräpäys oli hänet saanut; mutta hän vaipui niihin heti jälleen. »Tule likemmäksi, anna minun katsella sinua!» sanoi hän ja laski molemmat kätensä Ellenin olkapäille ja katseli lempeästi neidon kauniisiin silmiin. Hän ei huomannut mitään kummaa siinä, että Ellen hänet paikalla oli tuntenut. Hän ei osannut aavistaa, että vanha rouva muutamia minuutteja tätä ennen oli hänestä ja hänen tulostaan puhunut, eikä että hänen tulonsa, samalla kuin hän laivasta maalle astui, oli näitten hänen sukulaistensa tiedossa. Hänen sydämensä oli heltynyt. Kyynele oli nousta hänen silmäänsä.

Ellen, joka vähin kummeksui, miten tuttuna ukko kohteli häntä, seisoi siinä punastuneena hänen edessään. Hän katseli ensin ukon silmiin, mutta pian loi hän silmänsä alas, ja hänen poskensa punastuivat yhä enemmän ujoudesta. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

Niin seisoivat he kauan vastatusten. Vanha ukko eleli taasen unelmissaan, joiden varsinaisuus jo oli aikoja sitten kulunut, tunteissa, joiden yli talvet olivat vetäneet paksun, sydämen pohjaan saakka käyvän jään. Nämä tunteet, ennenkuin ne jäätyivät, olivat jättäneet ukon luonteeseen katkeruutta; tämä katkeruus oli nyt kadonnut; jää oli sulanut. Kauan olisi hän voinut tässä näin seisoa, vaipuneena nuoruutensa ihaniin toiveisiin, joista yksikään ei ollut toteutunut -- ellei Ellen hiljaa olisi vetäynyt takaisin, ja ukon kädet hervonneina hänen huomaamattaan pudonneet alas. Hän silloin heräsi; nuoruutensa päivistä oli hän taasen siirtynyt vanhuuteen. Hänen sydämensä tunteet, nuoruuden tunteet, jotka vasta lainehtivat, laskeusivat; kylmä viima kävi niiden yli. Ukko huokasi syvään.

Ei ymmärtänyt Ellen tätä huokausta, mutta hän tunsi itsessään jotakin outoa hänkin. Ukon viehkeys oli tarttunut häneen. Hänestä oli kuin olisi hän elämänsä aamusta asti elänyt tämän vanhuksen kanssa. Hän näki, hän tunsi hänet Albertin isäksi, ja tämä ajatus sai hänen hiljaa lausumaan: »Minun Albertini isä!»

Kuten kylmänä, tyynenä, pilvetönnä syysiltana järven pinta, joka vielä päivällä lainehti, mutta nyt on sileä kuin peili, vähitellen hyytyy ja saa hienon jääriitteen päällensä, samaten vaikutti tämä Ellenin lause vanhaan kauppiaasen. Hän nyt muisti, mitä varten hän oli tullut. Hän huomasi, että se lempeys, jolla Ellen oli häntä vastaanottanut, oli tapahtunut Albertin tähden, että hän itse oli Ellenille vento vieras. Tämä huomio koski kipeästi vanhukseen. Hän tunsi itsensä syrjälle lykätyksi, -- niinkuin aina ennenkin. Hän muisti, miten eräs Ellenin muotoinen oli hänet hänen nuoruudessaan hylännyt, ja tämä ajatus sai hänen kasvonsa synkistymään, sai hänen mielensä katkeraksi. Ellen huomasi tämän muutoksen, johon hän ei syytä tiennyt. Hän katseli kummastellen kauppiasta.

Mutta tänä päivänä oli kauppiaan sallittu tuntea tunteita, joita hän ei olisi uskonut enää itsessänsä löytyvän, oli sallittu elää elävissä muistoissa elämänsä nuoruus uudelleen. Tuskin olivat Ellenin sanat: »Minun Albertini isä», saaneet hänen viehkeät ajatuksensa kylmenemään, ennenkuin vanha rouva astui huoneesen ja pelasti Ellenin siitä pulasta, johon hän syyttä oli joutunut. Vanha rouva ei tiennyt kauppiaan täällä olevan; hän ei ollut valmistunut häntä kohtaamaan. Kauppiaskaan ei nyt ollut semmoisella tuulella, jotta sovitettuna entisten aikojen kanssa olisi voinut niitä muistaa katkeruudetta.

Mutta tällaisissa äkkinäisissä, odottamattomissa tapauksissa on tavallisesti aina nainen se, joka ensin käsittää ja ymmärtää aseman. Niin tässä Ellenin sanat vaikuttivat vielä kauppiaassa, kun hän vasta tulleen kuuli nimeänsä mainitsevan: »Aksel!»

Oli kuin olisi kylmä käsi laskeunut kauppiaan äskeisille viehkeille tunteille, kun hän tämän äänen kuuli ja vanhan leskirouvan tunsi nuoruutensa rakastetuksi. »Eva!» vastasi hän äänellä, joka ilmaisi suurinta kummastusta. Viimeksi oli hän nähnyt tämän naisen nuorena, kauniina ja semmoisena aina sitten muistanut häntä. Nyt seisoi hänen edessänsä vanha, ijäkäs rouva, jonka kauneuden viimeisetkin jäännökset aika oli korjannut. »Eva!» huusi hän toistamiseen. »Herra siunatkoon, mimmoinen sinusta on tullut!»

»Me olemme molemmat vanhenneet» -- vastasi rouva vakavasti.

Tämä lause sai kauppiaan muistamaan omaa itseänsä. Hän huokasi taasen, kun hän vastasi: »Niin se on!» Mutta hänen ajatuksensa sai tämä kohtaus selkenemään ja pani tarpeelliseen tasapainoon hänen jo kyllin ajellehtuneen mielensä.

Vanha rouva oli nuorena hyvin tuntenut kauppiaan. Hän osasi tämän tuntemisensa nyt käyttää hyväkseen, samalla kuin hän itse käytti itseänsä ihan toisella tavalla kuin silloin. Tämä vaikutti kummallisesti vanhassa Hirtsissä. Ei aikaakaan, ennenkuin vanhukset olivat vaipuneet niihin yhteisiin muistoihin, joita heillä nuoruutensa päivistä oli. Tosin koski tämä usein kipeästi vanhaan rouvaan; mutta kumminkin oli näissä kuluneiden aikojen muistelmissa hänelle jotakin viehättävää. Kauppiaan kunniaksi taasen voimme sanoa, että hän nyt, kun hän nuoruutensa rakastetun kanssa puheli, ei ensinkään muistanut sitä kostoa, joka häntä oli vähän aikaa sitten ilahuttanut. Hän oli sovitettu, ja kun hän kuuli, mitkä kärsimykset vanha rouva oli kestänyt, nousi kyynele hänen silmiinsä, ja hän huusi: »Miksi et, Jumalan nimessä, kääntynyt minun puoleeni?» Tässä tuli nyt puheeksi tuo kauan kateissa ollut kirje, ja vanha rouva iloitsi, kun hän kuuli, minkä murheen sen kateissa oleminen oli tuottanut Hirtsille.

Kauan oli Ellen ollut läsnä vanhusten puhuessa. Vihdoin, kun hän huomasi, että vanhukset eivät häntä havainneet, vetäysi hän pienempään kamariin. Kun vanha rouva hänen menneeksi huomasi, rupesi hän tyttärensätyttären tulevaisuudesta puhumaan.

»Minä arvaan, että nuorten, sinun poikasi ja minun tyttärentyttären tulevaisuus on pääsyy sinun oloosi täällä», sanoi hän.

»Niin! Se hulivili, se junkkari on sitoutunut omia aikojansa sinun tyttäresityttäreen, silloin kun hänen olisi tullut viettää häitä kauppaneuvos Loon tyttären kanssa», sanoi vanha Hirts. »Mutta Albert poikani ei niin pian sinun Elleniäsi saa, kuin hän itse luulee... Mitä sanoisit, Eva, jos minä itse rupeisin hänen kilpakosiaksensa?»

Vanha rouva hymyili vastaamatta mitään. Tämä vähän närkästytti ukkoa. »Mitä luulet? Totta kyllä on, että poikani on minua nuorempi, mutta mitäpä siitä; etkö luule minunkin sydämeni vielä voivan rakastaa; vai luuletko sen palaneen poroksi erään itsepintaisen naisen tähden vuosikymmeniä takaperin?»

Vanha rouva hymyili vielä ja lausui: »Heitä leikkipuheet! Me seisomme haudan partaalla; nuoret astuvat meidän sijaamme».

Jo tunnemme vanhan Hirtsin. Tämä rouvan lause suututti häntä.

»Vanhat olemme!» huusi hän. »Mutta, Jumalan kiitos, vielä olen reipas ja terve ja voisin tehdä nuorenkin naisen onnelliseksi. Poikani on suuri hulivili, ja luulenpa todella, että Ellenisi onni olisi paremmassa tallessa minun huostassani».

»Heitä jo nämä hullutukset!» -- kertoi edelleen vanha rouva.

»Hullutukset!» huusi vanha Hirts ja hypähti ylös kiikkutuolista, jossa hän oli istunut. »Hullutukset! Jumal' avita, olenpa puhunut viisaammasti kuin itse osasin aavistaakaan».

Vanha rouva, joka tunsi Hirtsin nuorena, ei tiennyt, että hänessä siitä ajasta suuri muutos oli tapahtunut, että hänen kipeä luonteensa ei sallinut vastaansanomista. Hän siis nyt katseli pitkään lapsuutensa toveria, ymmärtämättä todeksi, mitä hän kuuli, ja samalla voimatta leikkipuheena pitää kauppiaan lausetta.

»Jaa, jaa! Katsele sinä vaan!» sanoi vanha kauppias. »Asia on kumminkin niinkuin sanon. Sen lisäksi voin sanoa, että Albert tietää pitää arvossa isäänsä ja tottelee häntä».

Vanha rouva ei voinut pysyä vakavana, kun hän huomasi ukon innon. Tämä yhä enemmän suututti ukkoa.

»Sinä naurat!» huusi hän. »Minä voin sinulle ilmoittaa, että Albert suostuu neiti Lovisa Loohon, ja että hän sen tekee vapaaehtoisesti».

Hymy katosi rouvan huulilta. Hän ei ensinkään ymmärtänyt kauppiasta. Koko tämä tapaus oli hänelle arvoitus.

»Jumalan nimessä!» ... huusi hän...

Vanha Hirts ei antanut hänen jatkaa. Vanha kauppias oli joutunut vimmaan. »Niin se on! Niin se on!» huusi hän. »Ja sen saat itse todeksi todistaa». Ja tapansa mukaan, kun hän oli itsensä vimmaan ärsyttänyt, otti hän kiireesti lakkinsa ja läksi pois jäähyväisiäkään sanomatta.

»Onko tuo mies tullut riivatuksi?» oli ainoa, mitä vanha rouva osasi sanoa. Sitten sai hän työkseen lohduttaa Elleniä, joka pienessä kamarissa oli kaikki kuullut ja nyt itkussa silmin astui isoäidin luo.

Kauppias Hirts oli itsensä ärsyttänyt vihaan. Vihapäissään lähti hän, vihan vimmassa meni hän suoraa tietä kauppaneuvos Loon luokse.

Katselkaamme, miten tämä kunnon perhe jaksaa.

Miten voi vanha kauppaneuvos? -- Ei huonosti, ei hyvästi, noin keskinkertaisesti. Aina viime joulusta saakka on hän ollut kiirastulessa, ja kaikki hänen uhrinsa, hänen rukouksensa eivät ole vaikuttaneet mitään hänen poispääsemiseksensä. Hän on onneton. Rouvaltaan ja tyttäreltään, joka viimeksi mainittu yhä vielä kulkee kihlasormuksetta, on hän joka päivä saanut kuulla pistäviä sanoja, väliin koviakin. Totta on, että ukko Loo parka on tehnyt mitä ihminen voi saadaksensa sekaisin sotkeutuneet avioliitto-hommat Albertin ja Lovisan välillä selville jälleen, mutta kaikki hänen aikeensa ovat menneet tyhjään. Lovisan pakoitus oli ollut vähällä saada ukon matkalle Ruotsiin; mutta kun tämä matkustus tuli puheeksi, huusi ukko: »Järjestys!» -- niin kovasti, että Lovisa ei sitten enää ottanut tätä matkaa puheeksi, semmenkin kun ukko sitä mainitsi sulhasen kerjäämiseksi. Ukko parka oli tämän ajan kuluessa, jona hänen rauhansa oli ihan kateissa, saanut järjestykseensä uuden sananparren -- »Lovisa kulta» ... »kulta» ja aina »kulta» kuului, kun hän rouvallensa ja tyttärellensä puhui, ja vieläpä väliin »järjestyskultakin».

Hän oli samana päivänä, jona vanha Hirts kävi rouva Burgin luona, ollut kovassa kiistassa rouvansa ja tyttärensä kanssa. Tuon alituisen laulun: »Sinua tulee meidän kiittää lapsemme onnettomuudesta», oli rouva taasen laulanut, ja Lovisan silmistä oli juossut vettä entistä enemmän. Ukko parka oli rukoillut: »Rouva kultani, Lovisa kultani! Minä olen tehnyt pahasti ... mutta, järjestys, asia ei enää parane; te saatte minun hautaan, uh!»

»Mutta sinun tulee parantaa asia! Kuka sanoo, ett'ei se vielä voi parantua?» intti rouva.

»Kaikki hylkivät minua nyt, ei uskalla kukaan kosia ilmaantua, kun te sen arvoisimman, mikä minulla on ollut, niin ilman kaikkia järjestystä ajoitte ulos», löpisi Lovisa.

»Lovisa kultani...! Sen arvoisimman, mikä sinulla on ollut ... kuinka monta niitä sinulla on ollutkaan?» kysyi hiljaa kauppaneuvos.

»Siinä se nähdään, siinä se nähdään!» huusi rouva. »Hän häpäisee omaa lastansa, hän häpäisee puolisoaan! Oi, minä vaivainen, mitä olen saanut kuulla! Sinun tähtesi, sanon minä, sinun tähtesi, luonnoton isä, ei tyttäresi avut pääse näkyviin; sinä niitä kadehdit, sanon minä. Sinulla on tytär, jonka kättä et ole ansiollinen suutelemaan. Taivaan Jumala! Pelasta minut elämästä tämmöisen luonnottoman miehen orjana! Meitä hän sortaa, tallaa jalkainsa alla, syöksee pois tyttäremme onnen, juuri kuin mädänneen niinimaton. Lovisa, tuo minulle hajuvettä, minä näännyn!»

Kauppaneuvos hikoili ja oli juuri aikeissa pistää sormet korviinsa ja juosta konttoriin, joka oli hänen ainoa pelastuskeinonsa, kun ovi aukeni ja kauppias Hirts astui sisään. Jos olisi taivas auvennut, ei olisi se ollut suotuisampi kauppaneuvokselle kuin tämä arvaamaton tapaus.

»Veli Hirts, veli Hirts!» huusi kauppaneuvos ja riensi iloisena häntä vastaan. »Veli Hirts täällä!» Kun rouva ja Lovisa tämän nimen kuulivat, ällistyivät he. Hajuvettä ei rouvalle nyt tarvittu. Lovisa pyyhki salaa vuotavat silmänsä.

»Niin, veli Loo, minä olen täällä!» vastasi ukko Hirts... »Arvattavasti sinun rouvasi ja tyttäresi», lisäsi hän kääntyen naisiin. Itsekseen lisäsi hän: »Hyi pyöveli! Rumat kuin lemmot!»