Part 6

Vihdoin viimein tuli kirje. Vouti, Albertin ystävä, joka jo useita kertoja ennen oli vanhan rouvan luona käynyt, toi sen. Se oli kirjoitettu Ellenille. Se sisälsi rakkautta ja toivoa; se ilmoitti Albertin takaisin tulon keväimen ensi päiviksi; se sisälsi terveisiä vanhalta Hirtsiltä vanhalle rouvalle ja nuorille. Mutta vaikka kirjeen henki oli hellä, piili kumminkin siinä murhetta ja huolta, joka sai aikaan sen, ettei se vaikuttanut sitä iloa, jota etenkin Ellen siitä oli toivonut. Kaikki, mitä kirje sisälsi, oli hellää, hyvää, mutta kumminkin ... Troberg, joka oli kirjeen tuonut, sai tässä astua lohduttajan virkaan, vaikkei kirjeessä ollut mitään, joka olisi lohdutusta vaatinut.

»Vanhalla Hirtsillä on mietteensä, joista hän ei hevillä luovu; ei siis kumma, kun asia päättyi hänelle odottamattomalla tavalla, että hän ei heti voi entisistä ajatuksistaan luopua» -- puhui vouti ja oli mielissänsä siitä, että vanha rouva myönsi asian aivan niin olevan.

Ellen ei näistä selityksistä pitänyt suurta lukua; hän luki armaansa kirjeen useampia kertoja ja luki sen semmoisella mielellä, jolla se lukee, joka ensi kerran lempeä sisältävän kirjeen saa. Mutta kumminkin aina, kun hän loppuun pääsi, tunkeusi hänen mieleensä joku pistävä tunne, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vihdoin sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.

Useinpa sattuu, että erityistä syytä tietämättä mieli raskastuu, ja alakuloisuus astuu rintaamme -- samaten tässäkin. Vouti huomasi pian, että jos hän enemmän puhuisi, hän vaan saisi aseman yhä tukalammaksi. Hän siis jätti vanhan rouvan asunnon, luvaten toiste tuoda uutisia semmoisia, jotka eivät antaisi salattujakaan syitä alakuloisuuteen. Mutta kun hän oli lähtenyt ja kadulle päässyt, pudisti hän päätänsä ja arveli: »Saas nähdä, miten tämä seikka päättyy! Minä soisin, että Albert olisi vähemmän rakastunut, kuin hän todella on». Tällaiseen mietteesen oli voudilla syytä, sillä hänkin oli saanut kirjeen Albertilta, ja tämä kirje sisälsi enemmän kuin Ellenille kirjoitettu. Se kuului:

»Vanha Ystäväni! Ensiksi tulee minun kiittää sinua kaikesta hyvästä, jota minulle olet osoittanut, ja toiseksi ilmoittaa, että lempo on päässyt irti. Kuule minua tyynesti! -- Pitkän ja vaivaloisen matkan kulettuani pääsin kotiini. Isäni oli konttorissa; minä heti riensin hänen luokseen. Ensi katseeni jo sanoi minulle, että hän tiesi enemmän, kuin osasin ajatella. Hän ei sanonut mitään, vaan vei minun heti omaan kamariinsa, ja siellä kului useita minuutteja, joina hän minua vaan silmäili mitään sanomatta. Vihdoin sai hän puhumaan, ja hänen ensimäkien lauseensa oli: 'Minä toivon, että olet saanut selville, kuka meidän huonettamme on häväissyt; sillä muuten et olisi siellä niin kauan viipynyt!' -- Tässä hänen lauseessaan oli ivaa. Minä en tiennyt mitä ajatella. Mitä tiesi hän?... Siinä seisoin, kuten poika, joka huonosti on läksynsä lukenut ja luottaa onneen, ettei joutuisi kuulusteltavaksi. Minä en vastannut mitään, tirkistelin maahan vaan. Siinä tein pahasti, sillä se suututti ukkoa. Hän hyppäsi koholle ja huusi: 'Poika, eikö ole sinulla sanaa suussa!' -- 'Ei nyt, kun ette voi tyynellä mielellä minua kuulla' -- oli vastaukseni. -- 'Ole sitten vaiti!' huusi hän ja jätti minun kamariin. Siinä seisoin tietämättä mitä tehdä. Useita päiviä kului sitten. Silloin tällöin näin isäni, mutta hän ei mitään puhunut minulle, ei ollut minua näkevinänsäkään. Salaisuuteni poltti minua. Mutta miten ottaa se puheeksi? Se oli asiain näin ollen mahdotonta. Minä olin luvannut kohta kirjoittaa Ellenille, mutta mitä oli minulla kirjoittaa. Sinä tunnet isäni! -- Viikko kului, eikä minulle tullut tilaisuutta kertoa hänelle, mikä mieltäni rasitti. Öillä en saanut unta, päivin kuljin kuin olisi kuume vaivannut minua.

»Silloin eräänä päivänä tein päätöksen; sillä sanomattoman tukalaksi tuli minulle tämä tällainen elämä. Minä päätin kertoa isälleni totuuden alusta loppuun saakka salaamatta mitään, kävi sitten miten kävi. Tässä mielessä menin konttoriin. Siellä ei ollut ketään. Se oli minulle vähän helpotukseksi tuskassani. Istuin entiselle paikalleni ja avasin ajattelematta erään pulpettilaatikon. Kuten ennenkin oli siellä papereita, laskuja ja kirjeitä. Yksi näistä sai koko olentoni liikkeelle. Osaatko arvata? Se oli kirje kauppaneuvokselta ja kirjoitettu jo kolmantena joulupäivänä. Minä luin, mitä itse olin tehnyt. Lyhyesti, mutta todenmukaisesti oli ukko Loo kaikki kertonut. Ja lopuksi nuhteli hän isääni jotenkin röyhkeästi, josta minä päätin, että tällä kohdalla oli joku toinen ukolle antanut sanat. Tästä kirjeestä siis sain tietää, mitä isäni tiesi, ja minä päätin nyt kertomuksessani hänelle salata oman rikokseni. Tätä ajatellessani otin käsiini joitakuita toisia kirjeitä laatikosta, kunnes taasen yksi ukko Loon kirjoittama sattui käsiini. Se oli kirjoitettu samaan aikaan, jolloin minä Suomesta läksin. Siinä oli toisellaisia uutisia. Ukko Loo puhuu siinä minun vielä olevan siellä ja käyttäytyväni häpeällisesti. Mutta millä lailla minä olisin häpeällisesti käyttänyt itseäni, sitä hän ei mainitse. Hän sanoo myös kuulustelleensa isäni asioita ja kuulleensa ne hyviksi, josta syystä hän pelkää valheita uskoneensa. Jos niin on, että isäni asiat tosiaan ovat niinkuin ennen, niin on hän, Loo, valmis pyytämään 'järjestyksen vuoksi' anteeksi isältäni ja antamaan minulle tyttärensä. Tähän pyytää hän pikaista vastausta. -- Tämän sain minä tietää ukko Loon toisesta kirjeestä. Ellen tuntisi kauppaneuvoksen käsialaa, luulisin olevani jonkun juonen esineenä, samallaisen kuin ukko Loo oli joulu-aattona; sillä mitään hänen tapaistaan ei löydy kirjeessä, jos luemme pois tuon ainoan _järjestyksen_. Käy, veli, tiedustelemassa, miltä kannalta tuuli puhaltaa kauppaneuvoksella.

»Kotvan aikaa olin istunut konttorissa ja tarkastellut kaikki laatikossa löytyvät kirjeet -- joissa ei kolmatta kauppaneuvokselta löytynyt -- kun isäni tuli kotia. Nytkään hän ei sanonut mitään, mutta että hän vieläkin oli minulle suutuksissa, sen huomasin minä, joka nyt en vielä ollut päättänyt mitä sanoa, mitä salata. Hän kulki pari kertaa lattian poikki ja seisahtui taasen eteeni, iskien silmänsä minuun. Minä olin juuri valmis alkamaan kertomukseni, kun hän taskustaan veti esiin kirjeen. -- 'Kauniita uutisia!' -- huusi hän. -- 'Minä panen ainoan poikani kosioretkelle, morsian on sanonut 'jaa' sanansa, kihlauspidot ovat valmiit. Poika oleskelee kolme, neljä päivää kaupungissa, missä hänen morsiamensa asuu, käymättä häntä katsomassa. Vihdoin menee hän; kuulee valheellisia puheita itsestään ja lähtee tipotiehensä. Mutta palaako hän kotia? Ei. Hän löytää erään kevytmielisen, irstaisen tytön, ja hänen luonansa viipyy hän viikkokausia. Onko kertomus tosi? Sinä näet, että minä tiedän kaikki.

»Isäni vaikeni. Että hän kaikki tiesi, vaikka varsin vääristetyllä tavalla, sen huomasin. Mutta hänen viimeinen sanansa, kun hän Ellenistä puhui, sai minun vimmaan. Minä en enää isääni pelännyt. Pelko oli kadonnut. Siitä ymmärrät, mitä seurasi. -- 'Aivan oikein, isä, te tiedätte kaikki', sanoin minä vapisevalla äänellä. 'Mutta vähän puuttuu. Kauppatavarana minä myytiin. Ennenkuin kaupaksi menin, tahdoin ostajani nähdä; siitä syystä oleskelin minä Turussa kolme päivää, ennenkuin Loon perheesen menin. Omanvoiton pyyntö tahi väärä käsitys meidän nuorten, minun ja Lovisan, tahi ainakin minun onnestani on hieronut tämän kummallisen kaupan. Minä tulin Loon luo, minä näin pitkän kyöpelin, joka kohta oli valmis sitoumaan tuntemattomaan nuorukaiseen. Silloin kirjoitin nuo kirjeet, jotka häväisevät kauppahuone Hirtsin kunniaa; _minä_ kirjoitin ne itse, sillä ainoastaan _tällä tavalla_ oli minun mahdollista rikkoa se liitto, jonka kaksi itsekästä isää oli rakentanut. Ja, Jumalan kiitos, minä onnistuin. Nyt, isä, tiedätte kaikki; sillä syytös _minun morsiantani_ vastaan laugetkoon teille ikuisesti rikokseksi; minulla ei ole semmoiseen vastausta.

»Niin puhuin minä isälleni. Arvaapas, mitä puheeeni vaikutti! Sitä et voi. Isäni seisoi suu auki vähän aikaa tirkistellen minua. Sitten purskahti hän nauruun ja nauroi kauan. Mutta kun minä tästä hänen naurustaan en pitänyt mitään, vaikka se kyllä minua sekä kummastutti että suututti, niin, kun en ainakaan ollut pitävinäni siitä mitään, vaan katselin ulos kadulle ja tervehdykseksi eräälle tuttavalle, jonka näin, nyykähytin päätäni, herkesi isäni nauramasta. Viha voitti hänessä. Hän oli nauranut, niinkuin jollekulle mahdottomalle nauretaan. -- 'Vai niin!' sanoi hän sitten ja jätti minun yksikseni, heittäen kamarin oven kiinni niin kovasti, että kajahti koko huoneessa. Minä annoin hänen mennä... Ja nyt kaksi tuntia tästä kummallisesta yhtymyksestä istun minä omassa kamarissani kirjoittaen. Anna myötäseuraava kirje omistajalle!

»Veli! Ota vielä asia toimittaaksesi. Käy kauppaneuvoksen luona ja tiedustele, mitä tekeillä on; käy myöskin silloin tällöin ... sinä tiedät kenen luona! Tee se, voi hyvin ja lennätä minulle pikaisia ja täydellisiä tietoja, sillä itse en tiedä, mitä minun nyt tulee tehdä, enkä ymmärrä aavistaa, mitä isäni aikoo, en myös, mitä tuleva tunti muassaan tuo. Sinun todellinen ystäväsi

Albert Hirts».

Näin kuului kirje, jonka vouti oli ystävältään saanut. Yhden pyynnön oli hän täyttänyt; hän oli käynyt rouva Burgin luona. Toinen oli hänellä vielä täytettävänä, ja se oli vaikeampi. Miten hän tämän pyynnön täytti, sen näemme kirjeestä, jonka hän viikon kuluttua lähettää ystävälleen Ruotsiin.

»Veljeni!

»Sinun kirjeesi sai minun alakuloiseksi, sillä vastahakoisuudet ovat kohdanneet sinua. Mutta onpa aina tahi ainakin tavallisesti tällaiset seikat, joissa sinä nyt olet, muilta loppuneet onnellisesti, miksi siis ei sinulta! Toivo, sillä sinun Ellenisi on niitä, joita ei ole kaikille suotu! Hän voi hyvin ja, mikä sinulle ehkä paremmalta vieläkin soi, hän kaipaa sinua, ja hän rakastaa sinua, niinkuin nähnet hänen kirjeestään, joka tässä seuraa. Minä en puhu tämän enempää hänestä, sillä hän tietysti puhuu sinulle sointuvammalla kielellä itse. Siis ryhdyn heti kertomaan, mitä kauppaneuvoksen talossa on tapahtunut. Vaivaa saada tietää, mitä tästä tiedän kertoa, vaivaa maksoi se, mutta olkoot tiedot nyt sinulle sitä paremmat, ja minä olen palkittu.

»Kuten itse arvasit, ei ole ukko Loota suuresti syyttäminen siitä, mikä sinua on kohdannut. Hän itse, ukko parka, on tähän aikaan kaikkea järjestystä vailla. Kaikki, mitä tehdään ja toimitetaan, koko valta on nyt Lovisan hallussa. Tämä tyttöparka tahtoo väkisinkin voittaa sinun. Hän on itkenyt ja parkunut siitä saakka, kun sinä läksit. Tuo jouluaatto oli kauppaneuvoksen talossa surun aatto. Lovisa on huutanut ja parkunut, että hän kuolee, jos ei isänsä saa sinua palaamaan takaisin. Vanha Loo on melkein epäilyksen alainen. Siihen tulee lisäksi, että hän on saanut ankaran kirjeen isältäsi, että hän kiroo ja katuu herkkäuskoisuuttaan tuossa asiassa, jonka häneen istutit. Sekä isäsi että Lovisa vaativat jäykästi häntä ottamaan selvää tuosta valhekirjeiden tekijästä. Ukko koettaakin parastaan, mutta aina, kun hän tulee kotiin, on häntä vastassa neiti Lovisa, joka huutaa kuin riivattu, kun isä ei enempää tiedä. Näkisit nyt neiti Lovisan! Minä olen hänen kerran nähnyt. Hän on laihtunut; hänen pienet silmänsä ovat painuneet syvälle hänen päähänsä ja ovatpa luullakseni kohta kuiville vetensä juosseet. Tässä hänen epäilyksessään ja surussaan ei ole kumminkaan rakkautta sinuun, senpä voin sinulle vakuuttaa. Neiti Lovisa on niitä, joihin ei todellinen rakkaus pysty. Se olkoon sinulle lohdutukseksi! Mutta viha ja vimma hänessä riehuu, ja hän syyttää isäänsä siitä, ettei hän sinua saanut. Sillä arvatakseni elää hän itse siinä uskossa, että sinä häntä rakastit, että nyt olisit hänen, ellei hänen isänsä typeryys sitä olisi estänyt. Entäs vanha rouva! Hän on, jos suinkin, vielä pahempi. Kaikille kielii hän, mikä oiva vävy heille oli tulossa, mutta miten hänen miehensä tyhmyys teki aikeen tyhjäksi. Täten on tapaus jouluaattona kauppaneuvoksen huoneessa ja sen seuraukset nyt pian jokaisen suussa täällä. Ja kuinka onnelliseksi tämä saa vanhan neuvoksen, voit itse arvata. -- Eräänä aamuna -- puhui minulle nuori puotipoika -- oli ukko jo varahin, tuntia ennen tavallista aikaa, samonnut ylikerrasta konttoriinsa ja huutanut, tukkien sormilla korviaan: 'järjestys, järjestys!' Rouvan ja Lovisan äänet ja huudot olivat silloin ylikerrasta kaikuneet aina puotiin saakka. -- Niin ovat asiat kauppaneuvoksella. Pahin kaikista kumminkin on, että sekä rouva että Lovisa tietävät sinun käyneen vanhan leskirouva Burgin luona ja siellä neiti Elleniin rakastuneen. Mutta kaikeksi onneksi tässä luulee Lovisa sinun epäilyksen alaisena vihassa tahtoneen täten kostaa ukko Loolle. Tämä hänen luulonsa, että sinä vaan ajanvietteeksi siellä rupesit käymään, on estänyt häntä kääntämästä kostoansa syytöntä Elleniä vastaan, semmenkin kun hänellä on isä, jota voipi syyttää. Sillä ei rouva Loon eikä hänen tyttärensä päähän pysty ensinkään ajatus, että sinä todella olisit Lovisan hylännyt ja valinnut köyhän Ellenin. -- Olisipa yksityisiä seikkoja joitakuita, joita tähän vielä sopisi piirtää; mutta minä luulen sinun jo tästäkin ymmärtävän aseman täällä. Mitä teetkin, niin kiiruhda, sillä kuta enemmän aikaa asia saa olla päättymättä, sitä sotkuisemmaksi se joutuu. --

Ystäväsi Troberg».

Yksinään istui eräänä päivänä vanha kauppias Hirts kamarissaan. Hänen muotonsa oli kylmä. Mitä hän siinä ajatteli, olisi ollut vaikea sanoa. Ainakaan ei olisi kukaan voinut aavistaa, mitä hänellä nyt oli tekeillä. Hänen edessänsä pöydällä makasi koko joukko vanhoja kirjeitä ja sohvalla hänen vieressänsä vasta kirjoitettu paperi. Näitä vanhoja kirjeitä hän oli jo osittain lukenut, osittain silmäillyt, mutta suuri läjä oli, johon hän ei vielä ollut kajonnut. Hiljaisesti tarttui hän toiseen kirjeesen toisen jäljestä. Tekikö hän tätä ainoastaan ajan vietteeksi, vai hakiko hän jotakin, sitä eivät ilmaisseet hänen kasvonsa. Silloin aukeni ovi, ja nuori poika astui sisään.

»Notarius tulee puolen tunnin kuluttua» -- lausui poika.

»Hyvä!» sanoi vastaukseksi vanha kauppias katsahtamatta sanantuojaa, ja pitkitti yhä entistä työtään.

Näin askaroitsi hän pitkän aikaa. Yht'äkkiä leimahtivat hänen silmänsä kummallisesti; hän piti kädessänsä kirjettä, jonka sinetti oli rikkomatta. Hän katseli sitä kauan ihmetellen. »Miten tämä on tänne tullut!» mumisi hän itsekseen. Toiset kirjeet, mitkä hänellä oli edessänsä, näkyi hän tuntevan; tämä oli hänelle tuntematon. »Olisiko se voinut olla liitettynä johonkuhun toiseen kirjeesen ja epähuomiossa jäänyt aukaisematta?» lisäsi hän kirjeen pienuutta miettien. Vilahtipa tässä vähän siihen, kuin olisi kauppias ollut tietämätön, mitä tälle kirjeelle oli tehtävä. Kirjeet sisälsivät kauppiaan salaisen yksityisen kirjevaihdon; olisiko joku päässyt niihin käsiksi ja salaa sulkenut tämän kirjeen muitten joukkoon? Vihdoin aukasi kauppias sinetin, ja ensi silmäys kirjeesen sai hänen kasvonsa kummallisesti muuttumaan. Hitaasti luki hän ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi, ja kun hän ne oli lukenut, pani hän kirjeen pöydälle. »Miten, Jumalan nimessä, on tämä kirje tänne tullut?» puhui hän hiljaa... »Missä on hän nyt? Kuollut kaiketi! Vuosikymmeniä on kulunut siitä, kun tämä on kirjoitettu... Mutta jos hän elää vielä, niin tahdonpa kostaa, kostaa niinkuin tapani on. Hän murtui kumminkin, tuo ylpeä olento!... Hänen täytyi katuvaisena tulla minun tyköni... Minä voitin siis!»

Näin puheli kauppamies itsekseen. Hän eli kaukana nykyisyydestä; hän eli nähtävästi muistoissansa, sillä hän ei huomannut, että ovi aukeni ja eräs kirjureista astui sisälle. Vasta silloin, kun tämä yskimisellä ilmoitti läsnäolonsa, kavahti kauppias ja näki tulian.

»Tässä on päivän posti!» sanoi kirjuri ja pani pöydälle kauppiaan eteen muutamia kirjeitä.

»Hyvä!» vastasi kauppias ja nyykähytti päätään ilmoittaen, että kirjuri saisi mennä.

Pikaisesti silmäsi kauppias kirjurin mentyä näitä uusia kirjeitä. Yksi niistä veti hänen huomionsa puoleensa, vaikka päällekirjoitus oli hänen pojallensa. Tähän kirjeesen tarttui isä äkkiä, ja kursailematta hän rikkoi sinetin ja avasi kirjeen. Hän luki sen, luki kahdesti; kirjeessä oli vielä toinenkin vähempi. Kauppias luki senkin. Katsoja olisi nähnyt, että, kun hän tämän viimeisen pani pöydälle, hänen huulensa vähän vapisivat.

Hän nousi nyt sohvalta ja kulki huoneen poikki useita kertoja. Aina tuon tuostakin katseli hän vasta luettuja kirjeitä. Yht'äkkiä tarttui hän pöydällä olevaan kelloon ja soitti sitä voimallisesti. »Käske Albert paikalla tänne!» huusi hän palvelialle, joka kellon kutsumusta totellen astui huoneesen. Sitten kulki hän taasen kiireesti edestakaisin kamarissaan.

Ei tarvinnut hänen kauan odottaa, ennenkuin poika, jota hän ei viikon päiviin ollut nähnyt, astui huoneesen. Mutta kun tämä oli tullut, kulki ukko vielä pari kertaa huoneen poikki, ennenkuin seisahtui Albertin eteen.

»Junkkari!» alkoi hän.

Albert ei vastannut mitään. Hän vaan katseli isäänsä. Sisälliset riidat ja rakkaus oli vienyt kukoistuksen hänen poskiltaan, mutta luja päätös leimusi hänen silmistänsä, kun hän ne isäänsä loi.

»Junkkari!» kertoi isä. »Milloin vietät häitäsi?»

Tämä kysymys tuli Albertille äkkiarvaamatta. Mutta se ei häneltä vastausta vienyt. »Keväimen tullessa», vastasi hän jäykästi.

»Ja mihin muutat asumaan?» kysyi isä tarjoten hänelle paperin, joka sohvalla oli ollut.

Albertin ensi silmäys sanoi hänelle, mitä tämä paperi sisälsi. Mutta se ei näkynyt vaikuttavan mitään hänessä. Hän antoi sen takaisin ja vastasi: »Maailma on suuri ja avara!» Sitten lisäsi hän: »Tuon voitte minulle tehdä, hylätä minun, tehdä minun perinnöttömäksi, mitäpä siitä! Minä olen teitä tähän saakka kaikissa totellut; tässä asiassa en sitä voi. Te teette minun perinnöttömäksi, mutta sillä voitan minä onneni. Me olemme siis kuitit».

Vanhassa kauppiaassa näkyi tämä vakava ja ilman mitään kiukkua lausuttu vastaus herättäneen erinäisiä tunteita. Hänen silmänsä väliin välähtivät tyytyväisyydestä, väliin taasen vihasta. Hänessä soti kaksi eri tunnetta, nousten ja laskeutuen, kuten vaa'assa molemmat kupit, ennenkuin ovat tasapainoon päässeet. Tätä sotaa ei hän tahtonut pojallensa näyttää. Siis oli hänen vastauksensa nyt Albertille sama kuin entinen:

»Saat mennä!»

Tämä puhe isän ja pojan välillä oli kumminkin saanut vaa'an toisen kupin painumaan toista syvemmälle -- sekä pojassa että isässä. Albert meni. Hän oli sanonut, mitä hän aikoi, sanonut häveliäästi; ja se antoi hänelle luottamusta. Hän luuli uskalletun lauseensa vaikuttaneen isään; sillä jos ei niin olisi ollut, olisi isä toisin, kiivaammasti, kohdellut häntä. Niin luuli hän. Hän oli nyt oman onnensa seppä, ja toisin kuin ennen katseli hän nyt asemaansa, nyt kun hänen ja isänsä väli oli rikottu. Hän ei ensinkään epäillyt isänsä tekevän, mitä tämä oli uhannut. Mutta kumminkin astui Albert nyt iloisemmalla mielellä kuin koskaan ennen kamariinsa. Hän oli näyttänyt, että hänen rakkautensa oli todellinen, ja palkkaa tästä nautti hän jo.

Vanha kauppias kulki poikansa mentyä useat kerrat kamarinsa lattian poikki. Väliin seisahtui hän ja katseli kirjeitään. Viha ja tyytyväisyys sotivat vielä hänessä. Vihdoin voitti tyytyväisyys, ja hän lausui itsekseen: »Albert on mies tekemään, mitä hän uhkaa; hän ei muuten olisi minun poikani».

»Ja siinä tekee hän oikein; sillä niin minäkin olisin tehnyt, jos sillä olisin päässyt onneni perille» -- jatkoi hän kovemmalla äänellä. »Hän on, semmoisena kuin hän on, minun poikani».

Tämän sanoi hän, pitäen kädessään sitä kirjettä, jonka tulosta hän ei ollut tiennyt ja joka oli vuosikymmeniä avaamatta hänen hallussaan ollut. Tämä kirje kuului näin:

»Serkkuni Aksel! En tiedä, muistatko enää minua, vaikka on ollut aika, jona minua muistit. Näitä vanhoja muistoja en pyydä Sinussa herättää. Olkoot unohduksen, mitkä unohduksen ovat. Tuntemattomana siis lähestyn Sinua. Semmoisena kohtele minua! _Hätä_ asuu huoneessani, _köyhyys_ istuu taudinalaisen vuoteen vieressä. Sinulla on tilaisuutta auttaa, jos tahdot. En kahdesti pyydä. Minun vastaukseni kerran Sinun kukisti, nyt voit kostaa. Sillä salata en tahdo, mitä itse hyvin arvaat, että kukistettu tämän kirjoittaa. Kirjoitettu ... päivänä...

Serkkusi Eva Burg».

Näin kuului se kirje, joka kauppiaan mielen oli kääntänyt ylösalaisin. -- Eva, hänen serkkunsa, oli hylännyt hänen. Hirts olisi voinut armolahjan antamalla kostaa, jos olisi saanut kirjeen oikeaan aikaan. Eva oli kukistettu. Hirts oli sitä hänelle ennustanut. Ylpeän, itseensä rakastuneen oli täytynyt itse tämä tunnustaa.

Ne ajatukset, mitkä tämä kirje oli vanhassa kauppiaassa herättänyt, olivat kääntyneet toisaalle, kun hän oli avannut postissa pojallensa tulleen kirjeen. Tämän kirjeen sisällön tunnemme jo. Se ei ollut mikään muu kuin Trobergin vastaus Albertille. Ja tämä kirje selittää vanhalle isälle asioita, joita hän ei ollut viitsinyt pojaltansa kysyä ja joita poika ei ollut muistanut kertoa, selittää, että Albertin rakastettu oli Eva Burgin tyttärentytär.

Mitään tällaista ei ollut ukko Hirts osannut aavistaa...

Poikansa vakavuus oli saanut vanhan ukon vihaiseksi; mutta tyytyväinen oli hän siitä, että Albertin morsian oli hänen sukulaisensa, oli Eva Burgin tyttärentytär. Kun vihdoin viha katosi ja tyytyväisyys sai vallan ukon rinnassa, laskeusi hymy hänen huulilleen. Pojallensa kosti ukko hänen itsepintaisuutensa siten, ettei hän huolinut ilmoittaa, miten hänen oma mielensä oli taipunut pojan puoleen, siten, että hän antoi Albert paran elää siinä uskossa, että hänen ja isän väli oli ijäksi päiväksi rikottu. Tätä mietti hän hymyhuulin. Hänessä oli tässä jotakin, joka muistutti hänen nuoruutensa aikoja, oli jotakin, jota vanha rouva Burg olisi tuntenut, jos nyt olisi siinä saapuvilla ollut. Mutta tämä muisto kauppiaan iloisesta nuoruudesta katosi pian, ja taasen oli hän sama kummallinen, omituinen mies kuin vast'ikään ennen kirjeiden tuloa. Rouva Burg ei nyt enää olisi häntä tuntenut serkuksensa, jonka luonne juuri hänen tähtensä oli näin kummalliseksi muuttunut, silloin kun vanha rouva hänen hylkäsi ja mieluummin antoi sydämensä tuolle tuntemattomalle, joka Suomesta tuli. Mutta kumminkin olivat nuo äskeiset tunteet jättäneet jälkeensä ukon sydämeen hyökylaineita, jotka saivat hänen mielensä tasapainoon, jotta hän tyynesti voi ajatella ja muistaa sitäkin poikansa tekoa, joka etukynnessä oli saanut isän kyhäämään kokoon tuon kirjeen, minkä hän Albertille oli näyttänyt -- sitä poikansa tekoa, joka valheellisesti häpäisi kauppahuone Hirtsin kunniaa.

Rangaistukseksi pojallensa päätti vanha kauppias itse tarttua kynään ja ylimmäisenä johtajana johtaa asiat. Vähän ajan kuluttua vietiin vanhan kauppiaan kamarista muiden kirjeiden seassa postiin yksi, jolla oli päällekirjoitus: »Kruununvouti Troberg».

Mitä tämä kirje sisälsi ja kuinka julmasti isä aikoi pojallensa kostaa, saamme pian nähdä. Mutta kun likimäärin vuosi kuluu, ennenkuin ukon kosto on täysi, ja me jo olemme ehtineet ensimäisestä jouluaatosta toista kuukautta eteenpäin -- saanemme tähän lopettaa edellisen osan kertomuksestamme, joka jouluaattona alkoi, ja ryhtyä jälkimäiseen, joka seuraavana jouluaattona loppuu. Ja koska kertomuksellamme kahdesta jouluaatosta tähän saakka on ollut nimi »Ensimäinen» -- seuraa siis nyt:

TOINEN.