Part 4

»Niin!» vastasi Hirts hiljaa teeskennellyllä äänellä ja loi silmänsä ujosti alas. »Punastuinko? Se on yhtä suuri valhe, kuin se totuus, että sinä, eukko, painat vähintäinkin neljä sentneriä», ajatteli hän itsekseen.

»Emme tahdo tehdä mitään tyttäremme tahtoa vastaan tässä asiassa. Hän valitkoon tulevan tukensa itse. Mutta, niinkuin rakastetun äidin tulee, tiedän minä, että jalon tyttäreni sydän on vapaa, ja voinpa, sillä minä tunnen tyttäreni, voinpa hänen puolestaan vakuuttaa, että semmoinen mies kuin te olette, on vaarallinen naissydänten rauhalle».

Nuori Hirts kumarsi. »Jos, mitä tyttäreenne tulee, minä tässä asiassa todellakin onnistuisin, niin olisin onnellisin maailmassa».

Nyt aukeni ovi, ja saliin astui tuo onnellisuutta tuottava neito Lovisa Loo. Hän oli joko äitinsä tahdosta tahi oman itsensä halusta pukeutunut kauniimpaan pukuun. Hänkin oli saanut tiedon siitä, että heillä oli vieraana outo herra, jota ei kukaan tuntenut. Hän arvasi, kuka tämä oli. Mutta ennenkuin hän astui saliin, oli hän avaimen reijästä kurkistellut saliin ja nähnyt nuoren kosiansa, ja tämä näky sai hänen sydämensä sykkimään. Hän pyyhkäsi hienolla nenäliinalla silmiään, jotta ei niiden vetisyyttä heti havaittaisi. Ja nyt seisoi hän siinä ujona.

»Kah! Tässä hän on, josta puhumme!» huusi vanha rouva, kun hän tyttärensä huomasi. -- »Tyttäreni Lovisa ja kauppias Hirts, isäsi ystävän poika», esitteli rouva Loo.

Nuori herra astui kiireesti neidin luo ja puristi hellästi hänen kättään. Mutta niinkuin nuorukaisen tuossa tilaisuudessa tulee, ei hän sanonut mitään.

Neiti Lovisa Loo loi maahan katseensa. Sanaakaan ei hänellä ollut sanoa.

Vanha lihava rouva hymyili ja pyyhkäsi liikutettuna silmiänsä. Niinkuin hän sittemmin monisesti kertoi, muisti hän tuossa nyt sitä hetkeä, jolloin Loo oli hänen kättään ensi kerran pidellyt. Yhtä ujona oli hänkin silloin seisonut, kuin nyt hänen tyttärensä tässä. Rouva muisti myöskin, että tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asianomaiset kahden kesken. Kun hän siis oli alun nähnyt, nousi hän ja sanoi emännän äänellä: »Mutta, herra Hirts! Suokaa anteeksi! En muistanutkaan, että tulette pitkältä matkalta ja että teillä luultavasti on sekä nälkä että jano». -- Tämän sanottuaan hän astua kämpyröitsi salista, vähät huolien siitä, ettei Albert sanonut nälkää eikä janoa kärsivänsä.

»Sen minä uskon! Joka armaansa vieressä seisoo, ei muista nälkää eikä janoa», mumisi rouva mielihyvillään itseksensä.

Siinä seisoi nyt nuori mies ja nuori nainen, ja mikä pahinta oli, molemmat tiesivät, mitä varten he siinä seisoivat. Mutta samallainen mieli ei heissä vallinnut, ja se oli kyllä paha. Albert olisi mieluummin häilynyt vähäisessä aluksessa keskellä myrskyistä Ahvenan merta. Lovisa sitä vastaan tunsi taivaallisen esimaun tulevasta onnestaan. Albert mietti, miten puhetta alkaa, ja Lovisa mitä ja miten vastata kysymykseen, jonka tuo nuori herra tässä varmaankin pian tekisi. Ja tätä miettiessään seisoivat he näin pari pitkää minuuttia.

Vihdoin oli nuori Hirts päässyt selville. »Se tyttö», ajatteli hän, »joka näin ilman mitään antaupi tuntemattomalle, ei ole minkään arvoinen, eikä siis luettane minulle syyksi, että minä tämän ilvenäytelmän päätän niinkuin olen alkanutkin».

»Neiti Lovisa!» alkoi hän hiljaisella, vapisevalla äänellä. »Te ehkä tiedätte, mitä vanhempamme ovat meistä päättäneet. Vähän minä tässä kumminkin kysyn vanhempaini tahtoa. Olen nähnyt teidät, ja ensi silmäys sanoi minulle, että ilman teidän rakkauttanne onneni maailmassa aina on oleva vaillinainen. Tässä, tämmöinen olen, nuori, kokematon! Sanokaa, voitteko tulevaisuudessa, sillä nyt en voi sitä vielä pyytääkään, voitteko tahi luuletteko voivanne tulla onnelliseksi minun puolisonani?» -- Ja vielä entistä hellemmästi puristi Albert Lovisan kättä.

Lovisa oli miettinyt, mitä tuohon kysymykseen vastata; mutta nyt, kun tuli aika vastata, eipä hänellä ollut muuta sanomista kuin hiljainen, mutta pitkään vedetty »jaa ... a!»

Temppu oli niin muodoin tehty, ja Albert ja Lovisa olivat kihloissa. Lovisa mietti, miten naapuri, hänen tyttärensä ja kaikki tuttavat häntä kadehtisivat, miten nuoret herrat, jotka suurimmaksi osaksi olivat häntä halveksineet, suuttuisivat häneen, kun näkisivät, minkä kauniin ja uljaan sulhon hän oli saanut, ja Lovisa paran sydän paisui enemmän kostonhimosta kuin rakkaudesta. Albert taasen puolestansa ajatteli: »Mitä hittoa sanon hänelle?» Ja hän mietti vielä lisäksi, pitikö liitto vahvistettaman tuolla tavallisella kosimasuutelolla!

»Enpä siitä voine päästä ... mutta jääköön se niin kauvaksi kuin mahdollista», lopetti hän keskustelun oman itsensä kanssa.

Hän olisi siinä ollut kumminkin pahassa pulassa, ellei Lovisa itse olisi häntä vapauttanut. »Ylihuomenna on isäni syntymä- ja nimipäivä», sanoi hän. »Isäni ja äitini tahtovat, ettei kukaan tästä meidän kihlauksestamme saa vähintäkään vihiä, ennenkuin ylihuomenna, jolloin meillä pidetään suuret pidot. Olkaamme siis varuillamme, ettei kukaan huomaa mitään, ei edes palkollisetkaan!»

»Oi armaani, miten voin niin kauvan salata, mitä sydämessäni asuu! Jos saisin tehdä, mitä sydämeni vaatii, niin tahtoisin koko maailmalle huutaa onneani. Mutta minä jo näen sen, että sinun vähinkin tahtosi on oleva minun lakini, ja minä koitan osoittaa sinulle tänä odotuksen ja toivon aikana saman verran kylmyyttä, kuin lempeä asuu sydämessäni. Suudelman, lempisuudelman vaadin palkakseni».

»Niin, niin silloin! Ylihuomenna!», vastasi morsian. Mutta tuskinpa olisi ollut hänellä mitään vastaan antaa palkinto paikalla, jos olisi ylkä sitä vaatinut. »Kumminkaan» -- lisäsi hän -- »ei sinun tarvitse liikanaista kylmyyttä osoittaa, sillä varmaankaan ei kukaan saata aavistaa, mitä näin vähässä ajassa on tapahtunut».

»Se nyt oli totta!» ajatteli Albert, joka töin tuskin uskoi todeksi, mitä neljännestunnissa oli kuullut. Myönnytykseksi hän vaan puristi Lovisan kättä. Sen keinon oli hän keksinyt muka tunteidensa tulkiksi, ja se riitti; sillä neiti Lovisa oli nyt niin vakuutettu tulevasta rouvuudestaan kuin neito saattaa olla.

Salissa oli jo Albertin sinne astuessa ollut jotenkin hämärä; nyt oli hämärä muuttunut pimeäksi, mutta kumminkaan ei ollut hän eikä myöskään Lovisa sitä huomaavinaan. Tuollainen puolipimeys on aina rakastavaisille tervetullut. Ja vaikka se nyt tällä kerralla ei ollutkaan Albertin mieleen, oli se kumminkin mieluista toisesta, jota ei meidän tarvinne kertoa.

Kauan aikaa saivat nuoret tässä kahden kesken istua, ennenkuin kukaan heitä häiritsi. Vihdoin lienee rouvalle aika hänen askareissaan tullut tukalaksi, sillä yhtäkkiä avasi hän oven. Lovisa silloin heti hypähti sohvalta, missä hän oli armaansa vieressä istunut, ja teeskennellyllä täyssydämisyydellä juoksi hän äitinsä luo ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.

»Joko se on tapahtunut?» kysyi rouva kuiskuttaen Lovisan korvaan, mutta kumminkin niin kovalla äänellä, että Albert sen kuuli.

»Jo!» ennätti Lovisa vastata, kun samassa nuori kosia tarttui rouvan käteen ja lausui: »Lovisa on minun; suokaa, äiti, meille siunauksenne!»

Vanha rouva levitti sylinsä, sulki siihen molemmat nuoret ja iski läiskäyksen, joka oli muka suudelma olevinaan, sekä Lovisan että Albertin huulille.

Mitä Albert siitä piti, sen annamme lukiaimme arvata. Hyväpä oli -- voimme sen sanoa -- että salissa oli pimeä, muuten ehkä olisi hänen virnistyksensä kenties osoittanut hänen rakkautensa oikean laadun.

Saliin tuotiin nyt kynttilöitä. Jouluaaton iltaa valmistautuivat kaikki viettämään. Miten Albert talonväen puuhatessa saatettiin ruokasaliin ja miten häntä siellä hyvänä pidettiin, se jääköön kertomatta, samaten kuin miten suuri, kauniisti koristettu ja sadoilla kynttilöillä varustettu kuusi kannettiin suureen saliin,

Sillaikaa, kun tätä kaikkea ylikerrassa valmistetaan, on meidän käyminen alikerrassa katsomassa, mitä siellä kauppaneuvos on toimittanut ja toimittaa, kosk'ei häntä kuulu ylikertaan tulevaksi, vaikka häntä rouva ja Lovisa levottomina odottavat.

Kauppaneuvos on vähässä ajassa saanut kirjureinsa kirjeet luetuiksi. Nyt, kun hän siitä toimesta on päässyt, käy hän pikimältään katsomassa, miten puotipojat täyttävät velvollisuuksiaan. Hän on erittäin hyvällä tuulella, jota hän sillä osoittaa, että hän aina tuon tuostakin hieroo käsiään.

Kirjeet ovat avattavat. Tämä työ on kauppaneuvoksen mielestä varsin tärkeä. Hän pyyhkii silmälasiansa ja istuu konttorin perällä olevalle sohvalle, asettaen kirjeet viereensä.

Pari, kolme on hän jo avannut; ne eivät sisällä muuta kuin ilmoituksia kauppaneuvoksen kirjoittamain kirjeitten perilletulosta. Nyt avaa hän neljännen ja lukee sen.

Koko hänen olentonsa muuttuu: hän pyyhkii uudestaan silmälasia, ikäänkuin epäillen tokko hän on nähnyt oikein, ja lukee taasen. Hänen vartalonsa käy suoremmaksi; hänen silmänsä säihkyvät; hän nousee ja käy kiireesti pari kertaa lattian poikki sanaa sanomatta; järjestyksen huutokaan ei nyt pääse hänen suustaan. Sitte istuu hän taasen, avaa jäljellä olevat kaksi kirjettä; mutta niiden lukeminen näkyy vaan yhä enemmän häntä suututtavan. Sillä kun hän ne on lukenut, puristaa hän ne kaikki kolme yhteen kokoon ja pistää ne taskuunsa, pukeutuu kiireesti turkkiinsa, valjastuttaa pikaisesti hevosensa ja lähtee ajamaan.

Kirjurit olivat kummastellen nähneet, minkä vaikutuksen viimeksi luetut kirjeet isännässä tekivät. He halusivat uteliaasti tietoa, minne kauppaneuvos aikoi. He saivatkin tietää sen, sillä kovasti huusi kauppaneuvos ajomiehelle: »Aja kestikievaritaloon!»

»Siellä on luultavasti joku matkustavainen kauppias!» sanoivat kirjurit toisilleen.

Antakaamme kauppaneuvoksen ajaa omia matkojaan ja käykäämme katsomaan, mitä nuo kummat kirjeet sisälsivät. Kaksi niistä on Ruotsista, kolmas kauppaneuvoksen omasta kaupungista. Kirjeet, jotka Ruotsista ovat, kuuluvat näin. Ensimmäinen:

»Herra Kauppaneuvos Loo! Surulla täytyy minun ilmoittaa, että Kauppahuone Hirts nyt on perikadon partaalla. Nuori kauppias Albert Hirts, huoneen johtajan poika, on joko isänsä suostumuksella tahi tämän tietämättä antautunut asioihin, jotka ovat syöneet kauppahuoneen kaikki varat, jotta ennen joulua on Kauppahuone konkurssiin menevä. -- Lähempiä tietoja vasta. Nyt vaan päätteeksi ilmoitan, että eilen kolme vekseliä, yhteensä 10,000 riksiä, protesteerattiin Hirtsin Kauppahuonetta vastaan. Kunnioittaen

-- --».

Toinen:

»Herra Kauppias Loo! Kun oli viime kirjeeni jo postiin pantu, tapasin nuoren kauppiaan A. Hirtsin. Hän kehui olevansa kihloissa Teidän tyttärenne kanssa ja valmiina lähtemään Suomeen häitänsä viettämään. Teidän varoillanne aikoo hän asemaansa parantaa. Hänen velkansa ovat niin suuret, että olen katsonut velvollisuudekseni varoittaa teitä liittymästä häneen. Muutenkin hoetaan hänestä kaikenlaisia asioita, joista jokainen häpäisee häntä ja anastaa häneltä kaikkein rehellisten ihmisten kunnioituksen. Joku näistä jutuista saattaa olla valhe; mutta pelkäänpä, että hän on syyllinen mokiin niihin seikkoihin, joista ei vielä tarkemmin tiedetä.

Kunnioittaen -- --».

Kolmas, joka oli samasta kaupungista, missä kauppaneuvos asui, kuului:

»Herra Kauppaneuvos! Ystäväni ---- kehoituksesta ilmoitan täten, että nuori kauppias A. Hirts 21 p:nä tätä Joulukuuta saapui tänne ja asettui Troberg nimisenä asumaan kestikievarissa. Sekä eilen että toissapäivänä on hän enimmät ajat ollut ulkona, missä, sitä en ole saanut tietää. Minulta on hän teidän maksettavaksenne lainannut 400 riksiä. Kun olen valmiina lähtemään Poriin, en ole voinut suusanallisesti näitä Teille ilmoittaa.

Kunnioittaen N----».

Näin kuuluivat ne kirjeet, jotka saivat kauppaneuvoksen jouluaattona ulos lähtemään. Kello oli puoli kahdeksan, kun hän palasi. Hän oli käynyt kestikievarissa ja kruununvouti Trobergin luona, ja nyt, kun hän tuli takaisin, oli hän jotenkin vakautunut kirjeiden todenperäisyydestä, vaikka ei hän ensinkään tuota -- -- ja N----ää tuntenut. Kruununvouti, jolle kauppaneuvos oli näyttänyt vastasaadut kirjeet, oli heti ymmärtänyt asian laidan; oli sanonut varsin vähän tuntevansa Hirtsiä, ainoastaan kerran nähneensä hänen eräässä kylpylaitoksessa Ruotsissa ennenkuin nyt kestikievarissa, missä hän oli nuhdellut häntä siitä, että hän ei käyttänyt omaa nimeänsä, vieläpä uhannut häntä, kun kuuli hänen ottaneen nimen Troberg. -- »Rahaa hän minultakin halusi lainata», lisäsi vouti, jonka vähän kävi sääliksi kauppaneuvoksen tuska, mutta joka kumminkaan ei tahtonut ilmoittaa ystävänsä salaisuutta, vaikka hänen kyllä mielensä teki.

Näillä tiedoilla tuli kauppaneuvos kotiinsa, tuli vihan vimmassa ja ennätti tuskin konttorissa saada turkit yltään, ennenkuin hän kiiruhti ylikertaan. Puoti oli kello 6 suljettu, ja useammat kirjurit, joilla ei ollut kotoa kaupungissa ja jotka tämän tähden olivat kauppaneuvoksen perheeseen joulua viettämään kutsutut, olivat jo suureen saliin saapuneet.

Isän astuessa sisään istui neiti Lovisa pianon ääressä, soitti ja lauloi äänellä, joka todellakin oli kauniimpi kuin olisi voinut luulla. Albert, joka seisoi laulajan vieressä, ei siis varsin liikaa sanonut, kun hän morsiantansa ylisti ja kiitteli. -- Lovisa lauloi juuri ukko Loon tullessa erinomaisen liikuttavaa romansia kahdesta rakastavaisesta, jotka molemmat surmasivat itsensä, kun eivät toisiansa saaneet.

»Voik' ihanampaa olla Kuin kuolla kanssa armaansa, Ja yhtyä taas tuolla Ijäisen ilon taivaassa!»

lauloi hän.

»No, vihdoin viimein olet täällä!» huusi lihava rouva, kun hän miehensä huomasi. »Missä, Jumalan nimessä, olet ollut? Mikä tärkeä syy sai sinun tämmöisenä iltana ulos kaupungille, varsinkin kun meillä on niin harvinainen vieras, ystäväsi poika Ruotsista».

Kauppaneuvos ei siihen vastannut mitään, silmäili vaan pikaisesti ympärilleen ja lähestyi pianoa, jonka vieressä Albert seisoi. Albert oli ennättänyt mennä häntä vastaan muutamia askeleita. Lovisa taasen innostuneena jatkoi isästään huolimatta:

»Ei loista lempi täällä. Tääll' yksin suru vallitsee...»

»Hm!» ärjäsi isä. »Lopeta siihen! -- Minulla on vähän sanomista Teille», lausui hän, kääntyen Hirtsiin. »Seuratkaa minua!» Ja ukko Loo meni Albertin kamariin.

»Korvat auki nyt, Albert!» ajatteli nuori herra itsekseen, kun hän kauppaneuvosta seurasi.

Mitä he kamarissa puhuivat, tulisi liian pitkäksi sanasta sanaan kertoa. Vaikka viha ilman mitään järjestystä kiehui kauppaneuvoksen sydämessä, ei hän kuitenkaan heti tätä vihaansa näyttänyt. Hän vaan tarttui siihen keskusteluun, joka heillä oli ollut ennenkuin hän iltapäivällä oli palannut konttoriinsa. Hän rupesi tiedustelemaan tuosta summattomasta voitosta, joka oli saatu nuoren Hirtsin toimella, ja kun Albert nyt suoraan tunnusti, ettei hän vielä ollut siihen asiaan ryhtynyt, mutta että hän heti naimisensa jäljestä olisi siihen ryhtyvä, sittenkuin olisi saanut kuulla appensa neuvoja, ja että hän nyt vaan ilmanaikojaan huvikseen oli kertonut kauppa-asian jo tehdyksi sekä että hän näin kyllä voi hyvin tehdä, koska asia oli niin varmaan onnistuva, että rahat olivat jo saatuina pidettävät -- niin kauppaneuvos äkkiä keskeytti häntä huutaen: »Niin olet sinä valehtelia, petturi, konna! Ja kaikki on totta, mitä sinusta tiedän... Naimisesi jäljestä!... Siitä naimisesta ei tule mitään, ei tässä eikä tulevassa maailmassa!»

Albert oli kummastellen katsovinansa kauppaneuvosta. »Ja miks'ei?» väitti hän. »Minähän olen voittanut neiti Lovisan sydämen. Ettehän toki peruuta sanojanne tuon pienen, viattoman valheen tähden, joka kumminkin kohta on todeksi kääntyvä. Itsehän te minua vävyksenne olette pyytänyt... Mitä järjestystä tämä on?»

»Järjestys! Vaiti! Lue nämät ja vastaa sitten!» ärjäsi ukko.

Värisemistä teeskennellen otti Albert vastaan kirjeet. Niitä lukiessaan koitti hän ikäänkuin hämmästyneenä purra huuliansa. Sitten iski hän silmänsä kauppaneuvokseen; mutta kun hän tämän silmät havaitsi itseensä käännetyiksi, käänsi hän omat silmänsä heti toisaalle. Näin teeskennellen sai hän kauppaneuvoksen yhä varmemmin uskomaan kirjeiden totuutta. Ja mitä voikaan kauppaneuvos muuta uskoa, kun Albert kirjeet luettuansa siinä seisoi niinkuin ainakin kukistunut, joka ilkitöistä on tavattu. Kauppaneuvos ei enää epäillyt rahtuakaan. Nuori Hirts oli suurin konna maailmassa, ja semmoiselleko isä antaisi tyttärensä?

Kauppaneuvos hymyili -- jota hänen ei kukaan muistanut ennen tehneen -- hymyili, niinkuin se hymyilee, joka on ollut joutumaisillaan uhkaavaan vaaraan, mutta omalla nerollaan on tullut vaaran suuruuden tietämään ja on osannut sitä välttää -- hymyili ja katsoi nyt sanaa sanomatta kukistunutta uhriansa. Albert siinä vähän aikaa seisoi sanaa virkkamatta hänkään. Mutta yhtäkkiä ojensi hän vartaloaan ja sanoi: »Herra kauppaneuvos! Uskokaa minua, tämä kaikki, mitä näissä kirjeissä luette, on sulaa valhetta alusta loppuun!» Mutta tämän sanoi hän äänellä, joka myönsi kaikki todeksi. Kauppaneuvos ainakin piti tämän puolustuksen kokeena päästä vapaaksi kanteesta, jonka selvimmät todistukset olivat todeksi näyttäneet.

»Jos et olisi ystäväni Hirtsin poika, ystävän, jonka tämä käytöksesi ja rikoksesi varmaankin hautaan vie, panettaisin minä sinut kiinni ja lähettäisin takaisin ... mutta nyt, mene, kunnoton, mene minne tahdot, kunhan vaan paikalla siirryt minun huoneestani...» Kauppaneuvos lausui tämän hänelle kyllä pitkän lauseen niin liikutettuna, että se koski Albertin sydäntä.

»Te niinmuodoin ajatte minun ulos jouluaattona huoneestanne, ja syynä siihen on, että uskotte jonkun kadehtivan valehtelian nimettömiä kirjeitä enemmän kuin minua. Minä en voi tätä estää, mutta kun on ehtinyt joku viikko kulua, kadutte varmaan, mitä nyt vihassa teette». Kun Albert tämän sanoi, oli hän itse liikutettu ja olisi nyt aivan mielellään tunnustanut, että hän itse, eikä kukaan muu, oli kirjoittanut nuo valheelliset kirjeet. Mutta silloin olisi hänen täytynyt mainita, mitkä syyt hänen olivat siihen saaneet, ja silloin... Jumala tiennee, miten silloin olisi käynyt. Hän vähän mietti tunnustaa kaikki, vaan neiti Lovisa muistui samassa hänen mieleensä ja: »ennen kuolema, kuin elää sidottuna siihen kyöpeliin», oli hänen päätöksensä.

»Minua on pahasti loukattu» -- lisäsi hän, kun kauppaneuvos ei mitään vastannut. »Ja uskokaa minua! Tämä loukkaus on niin suuri, etten ikinä enää ottaisi neiti Lovisaa, vaikka se teille kuinkakin mieleen olisi».

»Mieleen! Järjestys, poika!» huusi kauppaneuvos, joka nyt oli päässyt entiselleen takaisin.

»Järjestys, sanon minä! Kauniilla puheilla ei minua petetä. Ulos huoneestani paikalla tahi... Järjestys!»

»Sanokaa vihanne ja sokeutenne syyksi, että minä menen äskeiselle morsiamelleni jäähyväisiä sanomatta» -- virkkoi Hirts ja alkoi sitoa kiinni kapusäkkiään. -- »Entisen ystävyytenne nojassa pyydän, että suotte minulle hevosen kestikievariin».

»Se odottaa teitä jo kadulla», oli kauppaneuvoksen vastaus.

Albert päätti nyt näyttäytyä närkästyneeltä. Kapusäkkiään kiinni sitoessaan ei hän enää puhunut mitään, ja kun tämä työ oli tehty, lähti hän, kapusäkkiä kädessään kantaen, jäähyväisiä saamatta.

»Jumalan kiitos, että se on loppunut!» -- huokasi hän ovesta etuhuoneesen päästyään. »En toiste rupea tämmöisiin. En!» -- Pari kolme askelta oli hän etuhuoneessa astunut eteenpäin, niin jo seisahtui hän äkkiä. Salin oven edessä porstuassa näki hän naisen, joka tämän seisahduksen sai aikaan, naisen, joka juuri aukaisi salin oven ja heitti sisälle vähäisen vakan.

Tämä nainen oli nuori neito, niin kaunis, niin ihana, ettei ollut Albert ennen ikinä semmoista nähnyt. Kun neitonen kuuli avattavan kamarin ovea, joka vei porstuaan, käänsi hän kasvonsa Albertin puoleen, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiaan. Tämä silmänluonti kesti vain sekunnin.

»Kuulutteko taloon?» kysyi Albert astuessaan neitosen luo, joka samaten kuin hän itsekin oli valmis kulkemaan rappusia alikertaan.

»En!» vastasi neito, jonka olisi tehnyt mieli nuorelta herralta samaa kysyä, mutta tuota tekemästä kumminkin ujoutensa hänet esti.

»Te siis omasta puolestanne annatte joululahjoja kauppaneuvokselle?»

Neitonen ei ennättänyt vastata, sillä ihan samassa aukaistiin salin ovi sisäpuolelta, ja nyt näkivät Albert ja neitonen, jotka porstuassa seisoivat, vanhan kauppaneuvoksen, joka vakka kädessä astui heidän luoksensa.

»Kunnoton! Vieläkö uskallat sinä huonettani häväistä! Tuossa lahjasi, tyttäreni ei siitä huoli!» huusi hän ja vetäysi kiireesti saliin takaisin, temmaten oven jäljessänsä kiinni.

Molemmat, sekä Albert että Ellen Burg -- lukiani on jo luultavasti neitosen arvannut häneksi -- pitivät kauppaneuvoksen lauseen heille itsellensä sanotuksi. Ellen ei tätä lausetta ymmärtänyt. Albert sen ymmärsi. -- Hän ei ollut muistanut, että hänen omasta käskystään vakkaan oli silkkihameen päälle pantu hänen oma kirjoittamansa suljettu kirje, johon seuraava runo oli kirjoitettu:

»Jos sa kuljet repaleissa Tahi silkkiin puettuna, Mulle rakas olet aina. Onneni ja kunniani Päivänä sä tätä kanna; Niinpä tietää antajaki, Ettei ole halpa sulle».

Tämän runon oli kauppaneuvos lukenut ja siitä nähnyt, keneltä lahja oli. Hän ei ruvennut vakan sisustaa sen enemmän tarkastamaan. Kaikkien salissa olevain kummaksi heitti hän sen ulos takaisin.

»Ottakaa vakkanne, se ei enää tähän taloon ole tuleva!» sanoi Albert yhä vielä kummastelevalle neitolle. »Lähtekäämme; minä tahdon teille selvittää asian, sillä lahja, vakassa oleva silkkihame, on minulta».

Ellen siinä vähän aikaa seisoi tietämättä mitä tehdä. Vihdoin, kun nuori herra, joka Ellenin kummaksi tiesi, mitä vakassa oli, kertoi lähtökehoituksensa, ei nuorella tytöllä ollut muuta neuvoa kuin totella.

Kun Albert kadulle tuli, heitti hän kapusäkkinsä rekeen ja käski rengin viedä se kestikievariin. Itse otti hän seuratakseen Elleniä. Hänelle kertoi hän todenmukaisesti, miten hän oli hyljätty, miten perättömät jutut olivat hänet jouluyönä kadulle heittäneet, mutta että hän itse siihen oli syypää, siitä hän ei virkkanut sanaakaan. Hän sanoi myöskin, kuka hän oli, että hänen nimensä oli Albert Hirts. Ja tämän kaiken kerrottuaan kysyi hän nuorelta seurakumppaliltaan, kuka tämä oli. Ellenillä ei ollut syytä sitä salata. Hän kertoi mitä tiesi vanhemmistaan, ja mainitsipa nyt veljensä kanssa elävänsä vanhan isoäitinsä luona, joka oli kotoisin Ruotsista. -- Ellenin kodin edessä, johon he pian olivat tulleet, olivat he nämä kaikki puhuneet. Albert olisi voinut siinä seisoa koko yön; mutta Ellen muisti vanhusta ja teki kiirettä. Mutta ennenkuin hän meni, oli hänen täytynyt ottaa vastaan, ainakin aamuksi, tuo lahja, joka oli neiti Lovisa Loolle aiottu, sekä luvata herra Hirtsille, että tämä seuraavana päivänä saisi käydä vanhan rouva Burgin luona tiedustelemassa, suostuisiko vanhus siihen, että Ellen saisi pitää lahjan.

Ellenin mentyä seisoi Albert vielä kotvasen aikaa siinä liikkumatta. Mitä hän siinä arveli, on vaikea sanoa. Hän siinä muun muassa vertaili Elleniä Lovisaan, ja vähitellen katosi tämä viimeksi mainittu hänen ajatuksistaan, jotka Ellen yksinään nyt anasti. Jos olisi hän tutkinut omaa itseänsä, olisi hänen täytynyt tunnustaa, että Ellen oli suuresti vaikuttanut häneen. Mutta tällaista tutkimusta hän ei pitänyt. Kohtaukset kauppaneuvoksen porstuassa, kadulla ja Ellenin kodin edessä olivat niin vasta tapahtuneet, että Albertimme vielä niissä eli. »Ellen Burg! Burg!» kertoi hän itsekseen, kun hän vihdoin rupesi kulkemaan kestikievariin päin; tuon sukunimen oli hän joskus ennen kuullut, mutta missä, sitä hän ei voinut muistaa.

Kestikievarin taloon päästyänsä tilasi hän heti hevosen ja joutui pian kruununvouti Trobergin luo, joka asui vähän matkaa kaupungista. Siellä ystävänsä luona vietti hän iloisen joulu-illan kertoen, kun kahden kesken pääsivät, mitä kaikkia hänelle oli tapahtunut kauppaneuvoksen luona.