Part 2

»Isäni oli saanut sydänhalvauksen. Hän oli istuutunut pöytänsä ääreen ja alkanut kirjoittaa. Muutamia sanoja oli hän ehtinyt saada kirjoitetuiksi, ennenkuin kuolema hänen saavutti. 'Siinä tapauksessa, että tyttäreni, vasten minun' ... oli paperilla; ne oli hän kalmalta saanut kirjoitetuiksi. Minä ymmärsin, mitä näitä sanoja olisi seurannut, jos hän olisi voinut jatkaa. Hän oli vaarani nähnyt; hän, joka minua niin sanomattomasti rakasti, oli koettanut tällä rikkoa minun liittoni, mutta tässä koetuksessa oli hänen sydämensä murtunut. Oi, jos hän olisi ennättänyt saada kirjoituksensa valmiiksi, olisi hän minun elämäni surusta vapauttanut, sillä hän tunsi Burgin! Mutta minä, minä itse olin kylvänyt, ja Jumala soi minun niittää».

Vanha rouva painoi kasvonsa käsiään vastaan; hän itki, ja nyt ainakin olivat kyyneleet todelliset. Mutta äkkiä kohotti hän päänsä, ikäänkuin olisi hän kyyneleitään hävennyt, ja alkoi uudestaan:

»Minä olin syypää isäni kuolemaan, ja äitini kuolemaan myöskin; sillä isäni äkillinen kuolema vaikutti niin voimallisesti heikkoon äiti parkaani, että hän kahden kuukauden kuluttua lepäsi samassa haudassa, missä isäni oli viimeisen leponsa saanut. Mutta ennenkuin hän kuoli, oli hän suostunut minun ja Burgin avioliittoon. Minun sukulaiseni eivät voineet siihen mitään. Ja niin vangittuna olin Burgin ansoissa, että minä hänen tahdostaan ja pyynnöstään otin kuulutuskirjan kolme viikkoa isäni kuoleman jälkeen. Kahdesti olimme kuulutetut, kun äitini kuoli. Olin nyt yksin maailmassa. Kaipauksen ja surun, mikä minua alati kalvoi, koetin saada katoomaan sillä, että liitin kaiken onneni toivon Burgiin. Hiljaisuudessa vietimme häämme, ja tuskin olivat ne olleet, kun jo muutimme kaupungista, missä minua ja minun miestäni yleisesti soimattiin. Sitä ennen muutettiin suurin osa vanhempaini omaisuudesta rahaksi. Ainoastaan vähäinen osa, ne huonekalut, jotka täällä näette ja joita en sallinut myydä, jäivät minulle muistoksi lapsuuteni ajoista.

»Me olimme rikkaita. Mieheni otti eron sotapalveluksesta. Lähdimme ulkomaille. Paikasta paikkaan kuljimme siellä. Minä rakastin miestäni, ja hänkin näkyi minua rakastavan; alussa luulin ainakin niin. Mutta vähitellen heräsin unestani, ja kun nyt silmäni aukenivat, näin minäkin Burgin samallaiseksi kuin isänikin oli hänet nähnyt, petturiksi ja kavaltajaksi. Kun hän huomasi, että minä hänen sieluunsa olin silmäni luonut ja sen nähnyt semmoisena kuin se oli, ilkeänä, pahana, mustana, heitti hän yltään peitteen, joka oli hänen todellisen olentonsa peittänyt, ja ilmestyi minulle oikeassa muodossaan. Nyt alkoivat kärsimiseni! Mitä kaikkia sain minä kärsiä! Mutta peittäköön se musta huntu, jonka verhossa mieheni makaa vieraan maan mustassa mullassa, peittäköön se kärsimisteni muistot! Se oli minun rangaistukseni, vaikka en silloin sitä aikaa siksi tiennyt. Minä panin katkeruutta katkeruutta vastaan, kovuutta ja kovaa kovaa vastaan. Minä sain vaan yhä enemmän kärsiä. Neljä vuotta olin ollut sidottuna tähän mieheen. Yksi tytär, teidän äitinne, oli meidän onnettoman avioliittomme yhdysside; mutta se side ei voinut yhdistää meitä. Minä rakastin tytärtäni, hän vihasi häntä samaten kuin minua. -- Eräänä päivänä katosi hän. Minä odotin hänen palaamistansa; vaan hän ei tullut. Kaiken omaisuuteni oli hän tuhlannut. Jo oli minulle tulossa se vieras, jota en siihen asti ollut tiennyt peljätä -- puute. Me olimme, minä ja tyttäreni, vieraassa maassa, kaukana Ruotsista. Mutta sinne, sinne kuolemaan, synnyinmaahani takaisin halusin minä. Minä möin sormukseni ja kaikki muut, mitä arvokasta minulla oli, ja läksin matkalle. Tulin Tukholmaan takaisin, isäni taloon, syntymätalooni. Neljä vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin sieltä läksin. Nyt tulin takaisin. Pehmennyt ei ollut sydämeni; viha kaikkia kohtaan oli saanut vallan siinä. Ajattelin uudestaan ruveta elämään Ruotsin pääkaupungissa, niinkuin siellä ennen olin elänyt; mutta nyt, kun tulin vanhaan kotiini, nyt vasta heräsin näkemään kaiken onnettomuuteni. Kunnoton mieheni oli myynyt minun syntymätaloni. Nauraen ottivat minut vastaan ne, jotka nyt siinä elivät. Minä sain nyt tuntea sitä kylmää itsekkäisyyttä ja kovuutta, jolla olin ennen kaikkia muita kohdellut. Hävyn ja surun kyyneliä itkin minä nyt. 'Pois, pois täältä!' -- huusin itsekseni, ja pian, ennenkuin päivänsä-syöjäin kielekkäät huulet ennättivät liikkeelle päästä, ennenkuin saivat tietoa minun tulostani, olin minä astunut kauppalaivaan, joka oli Suomeen lähdössä.

»Nyt kääntyivät elämäni vaiheet toiselle uralle. Tähän saakka olivat minun varani riittäneet. Mutta nyt, kun Turkuun tulin, olivat ne pian lopussa, ja puute irvisteli minulle. Sen voimaa en vieläkään tuntenut. Mutta jo ensi päivinä sain tuta sitä. Minä möin mitä saatoin, mutta varat, jotka myydyistä tavaroista sain, eivät kauan riittäneet. Kaksi päivää olin ruoatta; sillä kerjätä en voinut. Nyt minä kärsin, mutta vieläkään en pehmennyt. Ajattelin surmata itseni ja viattoman lapseni, joka nälkäisenä itki. Koetin lohduttaa häntä. Aurajoen rantaa pitkin aloin astua ylöspäin, kun äkkiä outo upseeri seisahtui eteeni. -- 'Taivaan Jumala!' huusi hän. Minäkin olin seisahtunut ja häneen luonut silmäni. Se oli Burg, mutta ei se kuitenkaan ollut Burg. Kaikki tunteeni vetäysivät minussa yhteen, vihaksi. Häiritsisikö hän minua vielä viimeisessä työssäni maailmassa! Minä koetin väistää häntä. 'Neiti... Rouva!' sanoi hän. Hänen äänensä ei ollut Burgin. 'Mitä te tahdotte!' vastasin minä. 'Te olette heikko, te ette voi hyvin', sanoi hän ja tarjosi minulle käsivartensa. Minä en nyt tiennyt mitä tein. Hän talutti minut sanaa sanomatta omaan kotiinsa. Siellä menin tainnoksiin. Kuinka kauan tunnotonna makasin, sitä en tiedä; mutta kun heräsin, oli virvoittava ruoka ensimmäistä, mitä minulle tarjottiin. Pieni tyttäreni oli itkusuin ruokaa pyytänyt ja sillä tavalla ilmoittanut salaisuuteni, jonka Aurajokeen olin aikonut upottaa.

»Upseeri astui huoneesen. Minä tarkistelin häntä. Kaikki hänessä muistutti miestäni, mutta kumminkaan ei hän ollut mieheni. Hän näki hämmästykseni ja hymyili surullisesti. 'Minä olen Burg', sanoi hän ikäänkuin vastaukseksi minun kysyville silmäyksilleni -- 'sama Burg, joka kerran, seitsemättä vuotta takaperin, kävin teidän isänne luona; mutta en ole se Burg, jonka nimeä te kannatte, jonka puoliso te olette ja joka teidät petti'.

»Nyt sain salaisuuden avaimen. Oli kaksi Burg nimistä veljestä, kaksoiset. He olivat nuoruudessaan olleet varsin yhdennäköiset, mutta heidän kasvaessaan jo ruvettiin vähitellen havaitsemaan eroitusta heidän välillään, niin sisäisten avujen kuin ulkomuodonkin suhteen. Vanhemman veljen olin ensin nähnyt, nuorempaan olin rakastunut, ja nuorempi minun petti. Vanhempi oli pian sen jälkeen, kun hänen tapasin isäni huoneessa, palannut Suomeen; ja täällä oli hän minusta kertonut. Nuorempi oli silloin nauranut ja vannonut, että hän voittaisi minun ja kostaisi minulle kaiken sen, mitä pahuudellani olin matkaansaanut. Hän oli onnistunut, hän oli kostanut; mutta minun kova sydämeni ei vielä ollut pehmennyt. Eikä se pehmennyt silloinkaan vielä, kun minä ymmärsin, miten pitkällisillä juonilla olin petetty. -- Vanhempi Burg oli ollut naimisissa. Vuoden kuluttua siitä, kun hän Tukholmasta Turkuun palasi, oli hän sitounut köyhään tyttöön, joka jätti hänelle perinnöksi pojan, kun hän kahden vuoden kuluttua kuoli. Hän, minun lankoni, oli nyt leski. Tämän kaiken kertoi hän yhtä tietä. Sitten kutsui hän minua tarkemmin katsomaan asuntoansa. Hän avasi salin oven. Oi, mitä näin siellä! Näin ne kotini huonekalut, jotka olin saanut pelastetuiksi, ettei niitä ensi huutokaupassa ulkomaille lähtiessämme myyty. Ne oli hän ostanut samalla kertaa, jolloin kunnoton mieheni möi isäni talon. Ne oli hän ostanut sen vuoksi, että ne olivat minun. Nyt alkoi sydämeni jää sulaa, mutta pehmenemättä oli vielä syvyydenpohja.

»Minä jäin hänen luokseen asumaan. En kehdannut, en voinut, en tahtonut palata ylpeäin sukulaisteni luo Ruotsiin. Kovan taistelun taistelin itseäni vastaan, ennenkuin Burg sai minun hänen luoksensa jäämään. Ja vielä tulisempi oli taistelu sydämessäni, ennenkuin suostuin rupeamaan hänelle puolisoksi, hänen pojallensa äidiksi. Mutta minä suostuin viimein, kun olin varman vakuutuksen saanut ensimmäisen mieheni kuolemasta. Ja se aika, jonka elin toisen mieheni kanssa, oli minun onnellisin aikani. Rikkaita emme olleet, mutta meillä oli kumminkin sen verran kuin tarvitsimme. Jo alkoivat haihtua ne mustat haamut, jotka isäni ja äitini kuolinvuoteelta olivat minua seuranneet; jo alkoi sydämeni pohjaa myöten sulaa ja katumus tulla sen sijaan, kun mieheni sairastui. Kaksi pitkää vuotta kitui hän, -- ja toistamiseen olin leskenä. Minun pojintimani ja tyttäreni olivat kasvaneet, mutta elatusta niille ja itselleni oli minun nyt hankkiminen, se vähäinen palkka, mikä miehelläni oli ollut, loppui nyt, ja taasen alkoi puute tunkeutua huoneeseni. Mutta minä olin jo oppinut sitä vastaan ottamaan toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Minä osasin tehdä työtä. -- Päivät kuluivat; puutetta kärsimme usein, mutta oikeata hätää ei koskaan. Pojintimalleni opetin itse sen minkä osasin, ja kun taitoni ei enää siihen riittänyt, sai hän kolme vuotta käydä kaupungin koulussa ilman maksua. 17 vuotisena elätti hän jo itsensä. Hän oli hyvä, hellä poika ja isänsä kuva. Onni seurasi häntä. Hänen onnistui saada monta pienempää virkaa, joilla hän ja me elimme jotenkin hyvästi. Kun hän vähän vanhemmaksi kasvaneena pyysi minulta tytärtäni vaimoksi, en minä voinut kieltää, en myöskään tietänyt parempaa, jolle olisin voinut lapseni tulevaisuuden uskoa. Kaikki menestyi hänelle, ja pehmenneellä sydämellä, josta viha ja kateus ihmiskuntaa kohtaan oli kadonnut, istuin minä, sinä Ellen sylissäni, sinua uneen vaavutellen. Minä jo tunsin ja tunnustin rikokseni, ja niitä hyviä päiviä, mitkä minulla nyt olivat, pidin minä armolahjana Jumalalta. Väliin silloin, kuten vielä nytkin, kohosi sydämessäni muisto loistavuuteni ajoilta; mutta pian sain kukistetuksi sen katkeruuden, minkä tämä muisto mukanansa toi. Minä nöyryytin itseni ja olin kiitollinen siitä onnesta, joka osalleni oli tullut ja jota en ollut ansainnut.

»Mutta koettelemukseni ei ollut vielä loppunut. Minun surmayritykseni ei ollut anteeksi annettu. Kuinka paljon sillä olin rikkonut, se tuli minun havaita. Aurajokeen olin aikonut upottaa itseni ja tyttäreni. Aurajokeen upposi minun pojintimani, minun tyttäreni mies, kun hän koetti pelastaa erästä pienoista, joka sinne oli pudonnut. Minä näin tässä Jumalan käden; mutta vieläkään ei ollut aiottu rikokseni sovitettu. Sinä, Maurits, synnyit samana päivänä, ja isäsi onneton kuolema vaikutti niin voimallisesti äitiisi, että se hauta, joka isällesi oli kaivettu, sulki helmaansa myöskin äitisi, ennenkuin se umpeen luotiin. Niin oli yhdessä päivässä kaikki maallinen onnemme kadonnut! Siinä seisoin minä yksin, kaksi pienoista sylissäni. Ja samaa rataa, mitä olin käynyt mieheni kuolemasta alkaen, sain taasen astua uudestaan. Kuten silloin, oli minulla nytkin kaksi pienoista hoidettavana. Minä tartuin työhöni; minä en uupunut. Suora oli selkäni, mutta lunta oli surun pyryilma rakkaitteni haudoilta pyryttänyt minun nokimustiin hiuksiini.

»Mutta itserakkauteni kovin rangaistus oli vielä kärsimättä. Minä sairastuin enkä voinut työtä tehdä. Isänne jättämät vähät varat kuluivat pian. Irvivä puute uhkasi. Makasin vuoteellani, kun viimeinen äyri oli huoneesta eronnut, ja minä tutkin ankarasti omaa sydäntäni. Isäni huonekalut olivat minulla tallella; ne olin päättänyt teille jättää muistokseni. Ne olivat minulle pyhät. Nyt kumminkin olisi minun niistä luopuminen. Mutta en sitä tehnyt. Kirjoitin vapisevalla kädellä rikkaille sukulaisilleni Ruotsiin. Oi, se päätös, se maksoi, se sai minulle äärettömiä tuskia, ennenkuin se oli täytetty. Minä kirjoitin ja odotin vastausta, odotin kauan, mutta sanaakaan en vastaukseksi saanut, vielä vähemmin apua, jota odotin hartaammin kuin sanoja. Sukuni oli hyljännyt minun; se ei tahtonut minusta mitään tietää! -- Jo olivat useat huonekaluista pantatut, kun vihdoin viimein tautivuoteeltani nousin, ja nyt ... nyt en säästänyt itseäni, ennenkuin olin lunastanut takaisin, mitä oli pantattu. Sinä muistat, Ellen, ja sinäkin, Maurits, sen päivän, jona piironki tuotiin takaisin, vaikka hopeakiskot sen nurkista olivat poissa.

»Tässä on kertomus elämäni vaiheista», lopetti vanhus. »Tämä kertomus on teidän joululahjanne; muuta minulla ei ole antaa. Sanokaa, oletteko siitä oppineet jotakin!»

Vanha rouva oli kertonut kertomuksensa, oli kertonut sen melkein yhteen jaksoon. Ainoastaan pari kolme kertaa muisto siitä, mitä hän oli tuntenut, kun kipeimmät kohdat hänen elämänsä vaiheista häntä kohtasivat, oli saanut hänen vähäksi ajaksi vaikenemaan. Valkea takassa oli loppuun palanut, jouluaaton illallinen oli valmis; mutta nyt, kun kertomus loppui, ei näkynyt kukaan muistavan ruokaa. Ellenin ja Mauritsin sydämissä olivat tunteet toinen toistaan ajaneet vanhukset kertoessa. Erilaiset olivat nämä tunteet olleet kumminkin. Ellenin naissydän oli ymmärtänyt, mitä hänen isoäitinsä oli kärsinyt. Maurits sitä vastaan oli usein kummastellen silmäillyt kertojaa, ikäänkuin olisi hän epäillyt olisiko todellakin sama vanhus, joka tässä kertoi, itse kaikissa niissä ollut, joista hän kertoi. Mutta kun kertomus loppui ja vanhus kysymyksensä teki, nousivat he molemmat ja syleilivät rakasta isoäitiä. Ja hänen kysymykseensä vastasi Ellen:

»Tämä joululahja oli parempi kuin minun antamani, parempi kuin kalliin joululahja, sillä tällä te, isoäiti, olette antanut itsenne meille. Totuutta, vilpittömyyttä, kärsivällisyyttä olemme teiltä oppineet».

Ne vakavat ajatukset, jotka vanhuksen kertomus oli herättänyt sekä hänessä itsessä että hänen lapsenlapsissaan, olisivat ehkä saaneet heidän kokonaan unhottamaan illan kulun, ellei vanha seinäkello lyönnillään olisi heitä siitä muistuttanut. Ellen hypähti äkkiä ylös. Hän muisti nyt, että hänellä oli tehtävää vielä tänä iltana. Määrätty aika oli jo kulunut. Kello oli lyönyt 8. Milloin se oli lyönyt, sitä ei kukaan heistä tiennyt, ei ollut ainakaan kukaan sitä lyöntiä kuullut.

»Oi, minä olen puolen tuntia myöhästynyt!» -- huusi Ellen, kun hän huomasi kellon olevan kahdeksan, ja hän meni kiireesti kaapin luo. Sieltä otti hän esiin vähäisen vakan, jonka kanteen oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla: »Neiti Loviisa Loo». Sitten puki hän päällensä ja läksi joutuisasti, sanoen: »minä olen paikalla takaisin».

»Anna minun mennä», pyysi Maurits, »niin saan koettaa uutta takkiani».

»Minä olen luvannut itse viedä lahjan», sanoi Ellen. »Ihanpa tässä likellä kauppaneuvos asuu».

Ellenin mentyä asetti vanha rouva pöydälle ruo'an. Hän oli saanut takaisin entisen muotonsa. Ei olisi kukaan siitä voinut arvata, mitkä tunnustukset hän vasta oli tehnyt. Ainoa, joka siitä muistutti, oli puuro, joka oli jotenkin kuivunut tuon pitkän kertomuksen kestäessä. Kun vanha rouva tämän huomasi, hymyili hän ja kertoi Ellenin sanat: »Mekin olemme puolen tuntia myöhästyneet».

Maurits koetti takkiansa. Se sopi hänelle varsin hyvin. Iloisena huudahti hän: »Sanokaa, isoäiti, eikö Ellen ole enkeli?»

»Jumala suokoon, että hän semmoisena pysyisi!» huokasi vanhus.

»Ja semmoinen kuin hän nyt on, semmoisena hän pysyy», lausui Maurits vakavasti.

»Rukoile sitä Jumalalta!»

Maurits ei sanonut mitään; hän ei ollut tottunut vastustamaan vanhusta, mutta ettei hän ymmärtänyt, miksi tähän mitään rukousta tarvittaisiin, se näkyi hänen silmäyksistään, jotka eivät osoittaneet myöntymystä vanhuksen lauseesen.

Sitten eivät he enää sanoja vaihtaneet. He odottivat Ellenin tuloa. Aika jo olikin hänen palata. Mutta Elleniä ei kuulunut.

»Hän on luultavasti kutsuttu kauppaneuvoksella sisään», sanoi vihdoin Maurits; »muuten hän jo olisi ehtinyt tämän välin kuudestikin edestakaisin kulkea».

»Jos häntä olisi kutsuttu sisään, ei hän olisi mennyt. Nyt on jouluaatto, ja tänä iltana ei kukaan omaisistansa vapaaehtoisesti luovu. Ja jos joku muu niin tekisikin, Ellen ei sitä tee. -- Mene katsomaan, Maurits! Kun hän vaan ei olisi joutunut vaaraan!»

Kun Maurits tämän käskyn kuuli, ei hän muistanut uutta takkiansa. Semmoisena kuin oli riensi hän matkalle; mutta ennenkuin hän ovelle pääsi, avautui se, ja Ellen astui huoneeseen.

»Missä, Jumalan nimeen, sinä olet ollut?» kysyi vanhus. »Kello on kohta 9. Koko tunnin olet ollut poissa; ruokakin on varmaan ihan jäähtynyt. Mutta mitä tämä on, mitä kummaa? Ethän ole sittenkään saanut joululahjaa jätetyksi kauppaneuvokselle?»

Rouva oli oikeassa. Sama vakka, minkä Ellen oli kaapista ottanut viedäkseen kauppaneuvoksen luo, sama vakka oli hänellä kädessä nyt, kun hän palasi.

Ellen oli punainen. Hän laski vakan vanhuksen eteen. »Kummia olen tänä iltana nähnyt, kummempia kuullut, ja kummallisimpia on minulle itselleni tapahtunut. Sen valkoisen silkkihameen, joka vakassa on, olen saanut omakseni, jos sen voin ottaa. Minä tahdoin ensin kysellä tätä teiltä; tällä ehdolla suostuin viimein sen ottamaan. Kuulkaa nyt, isoäiti, ja neuvokaa!»

Mutta ennenkuin Ellenin kertomusta ja vanhuksen neuvoa kuuntelemme, on meidän kääntyminen toiseen perheesen, jossa toisenlaista jouluaattoa vietetään.

* * * * *

Vähän matkaa siitä, missä leskirouva Burg asui, oli komea, suuri kaksikerroksinen kivirakennus. Siinä asui kauppaneuvos Loo. Alikerrassa oli hänellä tässä rakennuksessaan kaksi kauppapuotia, joissa väkeä lainehti aamusta iltaan. Nämä puodit olivatkin tavaraa kaikenlaista täynnä. Puotien vieressä oli kamareita, joissa myöskin paljon tavaraa oli nähtävissä. Näissä kamareissa istuivat kauppaneuvoksen kirjurit, kukin kirjansa ääressä. Niissä pantiin myös kääryihin ja laatikoihin, mitä oli lähetettävää tilaajoille muihin kaupunkeihin ja maalle. Ylikerrassa asui kauppaneuvos itse perheineen; ja mitä kalliimpia huonekaluihin kuuluvia alikerrassa oli ollut, ne olivat ylikerrassa saaneet sijansa huoneiden koristuksina.

Kauppaneuvos Loon perheesen kuului hän itse, hänen rouvansa ja hänen tyttärensä Lovisa.

Kauppaneuvos oli vanhanpuolinen mies. Pitkä ja laiha oli hän kuin aidan seiväs. Hänen ihonsa oli keltainen ja muistutti suuresti kuivaa parkkia. Hänen tukkansa oli musta ja kiheräinen: hänen pitkä leukapartansa oli harmaa. Suuret kultasankaiset silmälasit oli hänellä nenällään, joka oli korkea ja vähän viistoinen. Näiden silmälasien läpi tuijottivat hänen pienet, harmaat, terävät silmänsä. Hänen kaulansa oli pitkä, ja aina kesän, talven oli sen ympärille käärittynä valkoinen valkkihuivi. Kun sanomme lopuksi, että hän aina kulki jamaikkakahvin värisessä hännystakissa, siniseen menevässä liivissä ja mustissa kaitaisissa housuissa -- niin, hyvä lukiani, jos sinulla mielikuvitusta on, voit ajatella kauppaneuvoksen elävänä eteesi.

Mutta miehen kuva ei ole vielä ihan täysi. Lisätkäämme, että hänen huulensa olivat ohuet, värittömät ja niin tiiviisti hänen valkoisiin hampaisiinsa puristetut, että olisi luullut edellämainittujen repeävän, jos olisi kauppaneuvos naurahtanut. Hymyilyäkään, joko vasta sanotusta tai muista syistä, ei muistanut kukaan nähneensä näillä huulilla, jotka ympäröivät hänen pientä suutansa. Hän ei myöskään puhunut muuta kuin mitä hänen välttämättömästi tarvitsi puhua. Hän puhui käsivarsiaan ja sormiansa liikutellen. Kun hän kirjureinsa luona oli, tarkasteli hän heidän laskujaan, ja hänen terävät silmänsä huomasivat paikalla, jos virheitä löytyi; ja jos semmoisia löytyi, tuikkasi hän laihan sormensa virheen kohdalle ja iski silmänsä onnettomaan laskuntekiään. Hän oli itse kassansa hoitaja, ja kun hän siitä maksoi ostettuja tavaroita tahi alamaisilleen palkan, punnitsi hän aina joka rahan käsissänsä, ennenkuin hän sen antoi. Jos joku hänen kirjureistaan tarvitsi ennen määräaikaa rahaa ja tätä kauppaneuvokselta pyysi, tarkasti hän konttorikalenteria, joka seinällä riippui, ja seurasi sitä tuolla laihalla sormellaan kulumassa olevasta päivästä maksun määräpäivään saakka; siinä pysähtyi sonni, ja se pysähdys oli kauppaneuvoksen vastaus. Aina, kun illalla kello löi 8, pyyhkäsi hän itse konttorikalenterista kulumassa olevan päivän pois, sillä kello 8 illalla suljettiin aina hänen konttorinsa. -- Tämmöinen oli kauppaneuvos tavoiltaan, mutta kumminkin pitivät ne, jotka häntä tunsivat, häntä suuressa kunniassa; sillä hän oli samallainen itseänsä kuin muitakin kohtaan: jäykkä, vakava ja suora. »Järjestys!» oli sana, joka kuului useimmiten, kun ei hän voinut puhumatta olla, ja ankara järjestys vallitsi hänen huoneessaan.

Jouluaatto oli kulumassa. Kauppaneuvoksella itsellä ja kaikilla hänen alamaisillaan oli tänä päivänä suunnattomasti työtä. Ukko Loo hyöri ja pyöri paikasta paikkaan, jokaisen töitä tarkastellen, jottei erehdystä tulisi missään. Ostajia meni ja toisia tuli. Jokaisessa huoneessa oli vähäiset markkinat. Mutta kumminkaan ei ollut kauppaneuvos hyvällä tuulella. Jo aamulla oli hän suuttunut, sillä järjestys hänen talossaan oli rikottu. Järjestykseen tietysti kuuluu, että jokainen maksaa saadun tavaran, ennenkuin sen mukaansa vie. Aamupäivällä oli puodissa tuo järjestys rikottu. Kauppaneuvos oli näet nähnyt, miten eräs eukko oli esiliinansa alle pistänyt lankakääryn ja oli sitä vieden hiipimässä ulos. Tämän huomattuansa samosi kauppaneuvos eukon kimppuun, korjasi aika kiireesti lankansa talteen, talutti sitten eukon ovelle, työnsi hänen ulos ja antoi hänelle lisäksi aika potkun. »Järjestys, järjestys kaikissa!» huusi hän silloin. Tästä järjestyksen pidosta oli puodissa syntynyt kaikuva nauru, mutta se ei kauppaneuvosta harmittanut. Harmissaan hän oli vain siitä, että järjestys oli rikottu. Mutta tähän harmiin liittyi toinenkin, josta kohta saamme tilaisuuden kertoa.

Että kauppaneuvos ei kuitenkaan ollut saituri, vaikka sitä ylläsanotusta voisi päättää, näkyi siitäkin, miten hän perhettään kohteli. Mitä ikänä hänen rouvansa ja tyttärensä tahtoivat, sen he kyllä saivat vastustamatta, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he kauppaneuvokselta sitä pyysivät. Hän, hän itse eikä kukaan muu, sai antaa, ei kukaan, ei edes hänen oma rouvansakaan saanut ottaa. Jouluaaton edellisinä päivinä oli sekä rouvalla että tyttärellä ollut hirmuisen paljon tarpeita. Lista kädessä kulki kauppaneuvos kahden puotipojan kanssa huoneesta huoneesen, kooten ylikertaan meneviä tavaroita, ja aina vaan oli milloin rouvalla, milloin tyttärellä uusia tarpeita. Vakavana täytti kauppaneuvos heidän vaatimuksiaan. Kello 7:stä aamulla puolipäivään asti toimitti hän väsymättä näitä ja muita töitään. Nyt kumminkin kuultiin hänen entistä useimmin huutavan syvällä äänellä: »Järjestys!» vaikka hänellä tähän ei näkynyt olevan mitään erityistä syytä. Aina tuon tuostakin vilkasi hän ulos akkunasta, ja silloin aina kuultiin tuo: »Järjestys!» Puotipojat tätä kummaksuivat, sillä ei koskaan ennen ollut kauppaneuvos pitänyt lukua siitä, mitä ulkona kadulla tapahtui. Vihdoin arvasivat he, että kauppaneuvos odotti jotakin.

Päivä oli puolessa. Kauppias oli juuri menossa ylikertaan päivälliselle, jota hänen talossaan aina syötiin kello 1. Järjestystä noudatettiin siinäkin. Joka ei heti, kun kello löi 1, istunut pöydässä, hän jäi päivällisettä.

Juuri kun hän oli menossa ruoalle, tuli postipoika tuoden koko joukon kirjeitä. Kauppaneuvos silmäsi päällekirjoituksia pikaisesti. Ne olivat näöltään kauppakirjeitä. Mutta niiden seassa oli yksi, joka ei näyttänyt kauppakirjeeltä. Sen avasi hän heti ja luki sen kiireesti. »Järjestys! Järjestys!» huusi hän ja mumisi sitten: »Vahinko ... ilma ... myrsky ... Hän tulee kumminkin tänään!»