Part 18

»Ei suurempi kuin että sen voin maksaa» -- vastasi patroni. »Olleeko Björk kotona?» -- lisäsi hän. »Minä tahdon häntä heti mennä tapaamaan».

Tämän sanottuaan puki patroni kiireesti yllensä ja läksi, jättäen nuoret kahden kesken.

Äskeinen keskustelu oli vähäksi aikaa herättänyt Vilhelmin. Mutta kun patroni oli mennyt, vaipui hän jälleen entiseen tilaansa, jossa ollessaan hän ei tiennyt mitään ympäristöstänsä. Rönneqvist sai puhua mitä tahansa. Yksitavuisesti vastasi Vilhelmi, tietämättä että hän vastasi taikka mitä hän vastasi. Vasta silloin, kun Rönneqvist rupesi Annasta puhumaan, heräsi Vilhelmi taasen.

»Sinä et tiedä, minkä uutisen setä on tuonut» -- sanoi hän kiivaasti -- »Anna on kihloissa Löfin kanssa!»

»Löfin kanssa!» huudahti nyt vuorostaan Rönneqvist. »Eipä kummaa, ettet häntä koskaan ole voinut kärsiä. Mutta siitä nyt näet, kuinka vähän Anna ansaitsee sinun rakkauttasi».

Vilhelmi hymyili surullisesti. Oli siitä aikoja kulunut, kun hän viimeksi oli hymyillyt.

»Ja siitä syystä» -- jatkoi Rönneqvist -- »toivon minä, että luovut turhasta surustasi».

Vilhelmi ei vastannut mitään. Hän vaan kummastelevin silmäyksin ystävätään katseli.

Yhtä ja toista puhui Rönneqvist vielä, muka lohdutuksen sanoja, joihin Vilhelmi ei sanaakaan vastaan virkannut. Vihdoin laski hän kätensä Vilhelmin olalle. »Sinä olet aina ollut minun ystäväni» -- sanoi hän, »ja voit nyt ystävyyttäsi näyttää sillä, että tähän kirjoitat nimesi. Minun palkkani on vielä niin vähäinen, ettei se ensinkään riitä, ja tästä syystä täytyy minun lainata».

-- Ja pöydälle Vilhelmin eteen pani Rönneqvist valmiiksi kirjoitetun velkakirjan.

»Jos tahdot minua auttaa, niin kirjoita tähän nimesi!»

Vilhelmi katseli paperia ja ystäväänsä vuorotellen. Yhtäkkiä sanaa sanomatta tarttui hän kynään, ja lukematta, mitä velkakirja sisälsi, piirsi hän siihen nimensä. Velka, jonka takaukseen hän sitousi, oli 2,000 markan suuruinen.

»Kiitoksia!» -- sanoi Rönneqvist. -- »Olisi minulla nyt toiset takausmiehet!... Mutta kello on jo kohta 11; sinun tulee mennä virkahuoneesesi! Minun olisi pitänyt olla paikallani jo kello 10».

* * * * *

Kun Vilhelmi kello 2 aikana palasi kotiinsa, näki hän ukko Rotherin kiiruhtavan edellänsä. Mahtavasti ja hiljaa, niin kuin viimeksi ollessansa Helsingissä, ei nyt ukko kulkenut; päin vastoin muistutti nyt hänen kiireensä niitä aikoja, joina hän vielä oli puotipoika. Vilhelmi ei saavuttanut häntä ennenkuin kotonansa. Siellä jo käveli patroni huoneessa edestakaisin kiivain askelin.

»Se lurjus, se konna!» huusi hän ehtimiseen.

»Mikä teitä on kohdannut?» kysyi Vilhelmi, joka näki, että ukko oli tulisessa vihassa.

»Se lurjus, se konna! Hän syytti ensinnä Sultia ja Kåhrströmiä, mutta vihdoin oli hän hävytön minulle ja nimitti minua vanhaksi narriksi. Narri, minä! Kuka on narri? Björk on lurjus, on narri, on suurin konna maailmassa... Ja kun minä hänelle tämän sanoin, käski hän minun olla vaiti, uhkasi ajaa minun ulos huoneestansa ja salvata minut vaunuliiteriin! Tuhat tulimmaista! Ja semmoisen konnan edestä täytyy minun maksaa 50,000 ruplaa, 200,000 markkaa! Myydä Katajalahti, joutua vanhoilla päivilläni kerjuulle, maantielle, -- minä kysyn, kuka on konna?! Puh! Et ole tiennyt keitättää kahviakaan! Minä luulin Björkillä sitä saavani! Hän! Mitä sain? Lempo enää takaukseen menköön, en minä vaan!»

Ukon puhe oli sitä laatua, että sen nyt Vilhelmikin ymmärsi, ja se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen silmänsä leimusivat taasen; hänen ruumiinsa suoreni. Oli ikään kuin olisi joku sisällinen muutos hänessä tapahtunut.

»Tietääkö Löf tästä?» kysyi hän.

»Tietää, tietää; mutta mitä hän siihen voi? Hänelle en minä voi Annan myötäjäisiksi antaa äyriäkään. Muonamiehenä tyttäreni ja vävyni luona saan vanhat päiväni elää, minä ja mamma myös. Oletko sinä eläissäsi tällaista kuullut?»

Ja vihoissaan ja harmissaan mittasi ukko pitkillä askelilla Vilhelmin kamaria. -- »Mutta sano, sano jotakin!» huusi hän, kun Vilhelmi ääneti hänen kulkuansa katseli.

»Jos niin pahasti käy, että perikatoon joudutte, niin on teidän kotonne, setä, -- ei Löfin, mutta veljennepojan tykönä. Sallikaa minun palkita teille kaikki se hyvä, minkä minulle olette osoittaneet!»

Patroni seisahtui äkkiä ja katseli kauan Vilhelmiä. »No, noh!» -- sanoi hän vihdoin. »Maantiellä en vielä ole. Mutta miten onkaan, ne sanasi tahdon panna mieleeni. Ja totta tosiaan, et ole niitä turhaan sanonut».

Maantiellä ukko Rother tosiaan ei vielä ollut; mutta monta päivää ei ollut kulunut, ennenkuin hän tiesi, että hän oli köyhempi kuin ennen naimisiin menemistään. Hän tuli tietämään, että Björkin omaisuudesta ei hänelle riittäisi mitään. Etuoikeudella oli se kokonaan menevä muille; ja takaussummasta, kun hän sen oli maksanut, ei hän saisi äyriäkään takaisin. Hän oli nyt kahden vaiheilla mitä tehdä, joko panna konkurssihakemus tai koettaa muilla keinoin itse saada tuo takaus maksetuksi. Että tämä tapaus häneen kipeästi sattui, kipeämmästi kuin hän sitä kenellekään näytti, on ymmärrettävä, ja se näkyikin siitä, mitä ei ukko voinut estää -- siitä, että hänen hiuksensa muutaman viikon kuluessa olivat muuttuneet lumivalkoisiksi.

»Jos muulla keinoin voin saada takauksen maksetuksi, en konkurssihakemukseen ryhdy» -- sanoi hän eräänä iltana Vilhelmille. »Konkurssi on aina ollut minulle kauhistus. Katajalahti on 100,000 markan arvoinen. Toinen puoli takaussummaa on minulla rahoissa ja velkakirjoissa. Mutta mistä saan ostajan Katajalahdelle? Jos se huutokaupalla myydään, nousee hinta tuskin sanottuun summaan. Aikaa minulla on, jos riidanalaiseksi asian teen, vuosi tahi vähän toista -- ja riidanalaiseksi minun täytynee asia tehdä. Maksamattoman koron olen täällä suorittanut -- koko summa sekin, 15,000 markkaa. Toivon kumminkin, että asianomaiset odottavat jonkun aikaa, ja ehkäpä voisin asian niinkin saada menemään, että puolen takaussummasta maksan ja toisesta puolesta panen Katajalahden pantiksi. Tuo juontui minulle mieleen aamulla, sillä asianomaiset näkyvät säälivän minua yhtä suuressa määrässä kuin ne Björkiä vihaavat».

Vilhelmi kuunteli ukon mietteitä, ja hänkin ihmetteli, kuinka setä voi puhua noin kylmästi vahingostaan kuten ihan vieraasta asiasta. Tämä hänen setänsä kohtalo oli kokonansa muuttanut Vilhelmin mielialan. Ukko itse sitä ei huomannut, mutta Rönneqvist sen huomasi, ja kun hän suoraan tästä asiasta rupesi Vilhelmin kanssa puhumaan, vastasi tämä surullisesti hymyillen:

»Niin on, kuin sanoit. Minä olen toisellainen nyt kuin joitakuita aikoja takaperin. Kaikesta hyvästä, mikä minua on kohdannut maailmassa, tulee minun suurimmaksi osaksi kiittää setääni. Nyt uhkaa häntä vahinko semmoinen, ettei hän, ei ainakaan pitkiä aikoja, voi sitä kantaa; mikä on luonnollisempaa, kuin että minä hänelle palkitsen sen hyvän, minkä hän minulle on osoittanut. Jos nyt nääntyisin toimettomuuteen, mitä hyvää hänelle minusta olisi! Ei, minä tahdon elää hänen ja hänen perheensä tähden!»

»Ensimäinen ja luonnollinen auttaja on Löf» -- sanoi Rönneqvist.

»Löf!» kertoi Vilhelmi halveksien. »Sinä et häntä tunne, sen näen. Minä pelkään, että takaus ei ole mitään sen vahingon rinnalla, minkä Löf vielä tuottaa».

»Setäsi vahinko oli siis sinun onnesi» -- arveli ystävä. -- »Ainakin on se tähän saakka sinulle onneksi ollut. Sillä kauan et sinä olisi kärsinyt elää semmoista elämää kuin elit hulluksi tulematta».

Vilhelmi vastasi vaan: »Minulla on nyt jotakin, jonka eteen kannattaa elää -- sitä ei minulla tätä ennen ollut».

Kolmatta viikkoa viipyi Katajalahden isäntä Helsingissä. Hän oli sillä aikaa saanut asiansa niin hyvälle kannalle kuin oli hänelle mahdollista. Hän oli uskonut eräälle asiamiehelle Katajalahden kartanon kauppaamisen, jos siitä tarjottaisiin hinta semmoinen, että se kannattaisi myydä. Muussa tapauksessa koettaisi hän sitä itse pitää pantattuna 100,000 markasta, vaikka hän itse tiesi ja Vilhelmikin tunnusti, ettei kartano antanut vuotuista tuloa täyteen niin paljon kuin tämän summan korko teki. »Mutta» -- sanoi patroni -- »aikaa kumminkin on voitettu, ja sekin on jotakin».

Samana päivänä, jona patroni Rother läksi Helsingistä, läksi maisteri Rother Turkuun papiksi vihittäväksi. Toimettomuuden henki oli hänestä kadonnut. Hänelle kangasti tulevaisuus, ei juuri onnellinen, sillä onnea hän ei enää maailmassa toivonut, mutta kumminkin tulevaisuus, jossa hän velvollisuuksiensa täyttämisessä luuli löytävänsä hiljaisen tyytyväisyyden.

XI.

Ylkä ja morsian.

Katajalahdella kuluivat päivät patronin lähdettyä yhtäläisesti kuin ennenkin. Ei rouva, ei Anna eikä edes Anterokaan tiennyt, missä vaarassa isän ja heidän kaikkien maalliset tavaransa olivat. Löf siitä ei ilmaissut sanaakaan. Että jotakin kummaa ja outoa oli tapahtunut tahi oli tapahtumaisillaan, sen luulivat he huomaavansa henkikirjoittajan käytöksestä. Rouva etenkin huomasi tulevassa vävyssään suuren muutoksen tapahtuneeksi ja hän osasi mainita tyttärensä kihlauspäivän siksi päiväksi, jona tämä muutos oli alkunsa saanut. Löf tuli niinkuin aina ennenkin joka päivä Katajalahdelle, mutta se tapa, millä hän kaikkia siellä kohteli, oli rouvan mielestä varsin eriskummallinen. Väliin saatti hän olla iloinen ja hupainen, väliin taasen oli hän hiljainen ja kylmä. Rouva, joka ei tiennyt muuta syytä tähän hänen käytökseensä, luuli häntä vaihemieliseksi, ja kun hän tähän luuloon oli joutunut, niin eneni hänessä yhä vastahakoisuus Löfiä vastaan. Annaakin kohtaan oli henkikirjoittajan käytös varsin omituinen. Milloin osoitti hän hellintä lempeä, joka koki Annan silmistä lukea, mitä Anna ajatteli; milloin taasen oli hän kylmä ja kohteli morsiantaan niinkuin outoa, vierasta olentoa. Riitaisuuksia, semmoisia kuin ennen, ei nyt koskaan tapahtunut nuorten välillä. Väliin, kun henkikirjoittaja oli lempituulella, suostui hän aina ja paikalla Annan ajatuksiin ja tuumiin; mutta väliin taasen, kun hän oli kylmällä tuulella, katkaisi hän Annan lauseen kovalla, karkealla huudolla: »Se ei ole niin!» tahi lauseella: »Sinä et tätä ymmärrä!»

Mutta eninnä kaikista oli Anna muuttunut, ja niin vähässä ajassa! Tuon entisen juonikkaan, ilvehtivän, mutta samalla iloisen neidon sijaan oli astunut hiljainen, totinen ja surusilmäinen olento, joka ei vähäistäkään muistuttanut tuota entistä. Anna oli joutunut morsiameksi; itse ei hän tiennyt miten. Hän heräsi lapsuuden unelmista vasta silloin, kun hän jo oli antanut tahi ainakin luvannut sydämensä. Hän oli luvannut sen, ennenkuin hän oli tutkinut, mitä se itse sanoi. Ja nyt, kun lupaus oli tehty, nyt tuntui tässä sydämessä niin kummallisia tunteita, joita Anna ei itse vielä ymmärtänyt, mutta jotka usein saivat hänen murheelliseksi ja nostivat kyyneleet hänen silmiinsä, Usein hän semmoisina hetkinä ajatteli, kun hän muisti, miten hän henkikirjurin morsiameksi oli joutunut: »Olinpa minä viisas silloin?» -- Kun hän taasen sulhasensa näki, oli hänessä jotakin, joka veti häntä hänen puoleensa; mutta kun hän häntä lähestyi, tuntui kuin olisi hänen sydämensä läpi käynyt kylmä viima -- ja varsinkin silloin, kun Löf lempeä häntä kohtaan osoitti. Ainoastaan silloin, kun hän Vilhelmiä muisti, oli kuin olisi kylmä jääriite, joka jähdytti hänen sydäntänsä, alkanut sulaa; mutta tämä sulattava päiväpaiste katosi heti, kun hän kuuli Löfin äänen.

Vilhelmin muisto ja Anteron läsnäolo, ne ilahuttivat Annaa. Antero, tuo viehkeä nuorukainen, ei kumminkaan pitkiä aikoja kerrallaan sisarensa kanssa seurustellut. Anterolla oli oma työnsä. Hän luki ja oli usein koko päivän yksikseen työssänsä. Hänen kamariinsa meni Anna aina silloin tällöin, ja siellä he keskustelivat -- ei enää päivän turhista asioista, mutta hengen suurista ja korkeista. Vaan Antero ei tiennyt Annan sydämen tilaa, eikä Anna sitä Anterolle ilmaissut. Antero, joka hiljaisissa, yksinäisissä mietinnöissään oli onnellinen, luuli että Annan laita oli samallainen. Antero ei tiennyt aavistaakaan muuta. Veli luuli sisarensa olevan onnellisen, ja vaikkei hän Löfiä kärsinyt, ei hän sitä kenellekään näyttänyt; päin vastoin ei hän tässä asiassa hyväksynyt itseään, sillä hän luuli tässä tekevänsä väärin Löfiä vastaan, josta hän ei mitään pahaa tiennyt. Antero oli siinä varmassa uskossa, että Anna rakasti Löfiä ja että Löf rakasti Annaa, ja hän oli usein suutuksissaan itselleen siitä, ettei hän saattanut ajatella niin paljon hyvää tulevasta langostaan, kuin hän olisi tahtonut.

Tällä kannalla olivat asiat Katajalahdella, kun patroni Rother tuli kotia Helsingistä.

Huoli ja murhe kuvastui hänen otsallaan, kun hän omiansa tervehti. Rouva, Anna ja vieläpä Anterokin huomasivat sen, ja tervehdys oli tuskin sanottu, ennenkuin he tämän ottivat puheeksi.

Patroni tiesi nyt, mikä häntä odotti. Salata sitä omaisiltaan ei hän enää tahtonut, eikä sitä enää voinutkaan. Mutta miten ilmoittaa surullinen uutinen?

Hän ei siinä kauan kainostellut. Kuta pikemmin se on sanottu, ajatteli hän, sitä parempi, ja tuskin oli tunti kulunut hänen kotiintulostaan, ennenkuin rouva, Anna ja Antero tiesivät, mikä oli tulossa. -- »Kaikki, mitä minulla on, menee» -- lopetti patroni, ja sen sanottuansa riensi hän kiireesti kamariinsa.

Hän ei voinut nähdä, mitä hänen kova uutisensa vaikutti.

Rouva ja lapset katselivat toisiaan. Vaikeapa oli heidän alussa mitään ymmärtää patronin kertomuksesta. Mutta vihdoin he sen ymmärsivät.

Rouva oli vaalea. Hän ei pitkään aikaan sanonut mitään, ja kun hän vihdoin rupesi puhumaan, oli hän voittanut sen tuskan, minkä uutinen hänessä oli herättänyt.

»Myötäkäyminen on meitä tähän saakka kaikissa seurannut» -- sanoi hän. -- »Nyt koetuksen päivinä tulee meidän kärsiä valittamatta».

»Ja meidän on velvollisuutemme tehdä tämä vastoinkäyminen niin helpoksi kuin voimme» -- lausui Antero. Annalla ei ollut mitään sanomista, mutta veljensä puheesen nyykähytti hän päätään, näyttäen hänkin siihen suostuvansa.

Jos olisi patroni malttanut jäädä kuulemaan, mitä hänen uutisensa vaikutti, olisi hän siitä saanut lohdutuksensa; nyt sen sijaan hän käveli edestakaisin kamarissansa ja hänen tuskansa oli nähtävänä hänen kasvoissansa. Hän ei nyt muistanut kahvikultaakaan. Hän tunsi, että hän häpesi omiansa kohdata, sillä tähän onnettomuuteen oli syypää hän itse, ja yksin hän.

Tässä tuskassansa hän, kuten sanottiin, käveli edestakaisin lattialla, kun hänen kamariinsa astui hänen hellä puolisonsa. Ukko ei ollut häntä näkevinään, ei silloinkaan, kun rouva jäi seisomaan häntä katsellen. Vihdoin tuli tämä käytös hänelle tukalaksi, ja rouvansa eteen seisahtuen sanoi hän hiljaa: »Me olemme nyt köyhät».

Oli kuin olisi rouva odottanut patronin jotakin sanovan, sillä nyt laski hän käsivartensa miehensä kaulan ympäri. »Mutta kantakaamme vastoinkäymistämme niinkuin myötäkäymistämme olemme kantaneet!» -- sanoi hän. »Jos olisit ennen tästä puhunut, olisimme voineet säästäväisemmästi elää».

Patronin sydämeltä putosi raskas paino. Hän oli liikutettu. Hän tunsi silmissänsä jotakin outoa, ja rouva näki, että niissä kimalteli kaksi kirkasta kyyneltä.

»Minä olen ollut kiittämätön» -- sanoi ukko. »Amanda, nyt vasta minä tunnen sinua!»

Kauan istuivat sitten patroni ja rouva puhellen. Mitä he puhuivat, jääköön kertomatta. Tietysti eivät he iloisista asioista puhuneet; mutta kumminkin, kun he nuorten luo saliin tulivat, olivat he melkein iloisia. Heillä oli täysi luottamus toisiinsa, ja niinhän on asia laita, että ilomme ei ole täydellinen, ellei joku toinen, jota rakastamme, ole siitä osallinen -- -- mutta surun laita on päinvastainen. Se on täydellinen se suru, jota olemme tuomitut yksinämme kantamaan. Jos joku, johon luotamme, jota rakastamme, ottaa siihen osaa, niin tuntuu ikäänkuin jakautuisi se kahtia, ja kuorma on puolta helpompi meidän kantaa. Surun katkeruus kadottaa terävän nuolensa, kun saamme sen purkaa ystävän helmaan.

Kun patroni tuli saliin, jossa Antero ja Anna olivat päättäneet tehdä minkä ikinä voisivat onnettomuuden lieventämiseksi, ei enää tuota onnettomuutta edes mainittu. Patroni rupesi puhumaan Helsingistä, mitä uutta sieltä kuului, ja ainoastaan sivumennen koski hän tuohon kipeään asiaan, kun hän Vilhelmistä puhui. Häntä ei osannut patroni kyllin kiittää.

Juuri silloin, kun patroni puhui Helsingistä ja mikä siellä oli häntä kohdannut, astui Löf saliin. Rauhattomassa tilassa oli tämä mies parka viimeiset viikot elänyt, taistellen kovaa taistelua ahneuden ja rakkauden välillä. Hän tuli nyt kuulemaan, mitä uutisia patroni toi. »Jos niin on, että patroni omaisuutensa menettää -- hyvästi silloin Anna!» -- tähän päätökseen oli itsekäs nuori mies tullut. Hän kyllä tunsi, että hän paljosta luopuisi, kun hän Annan jättäisi -- mutta jompikumpi, rikkaus tai Anna, oli hänen jättäminen, ja hän arveli: »Rikkaudesta minä aina löydän onneni; ja ken on sanonut, että Anna voi minulle palkita, mitä minä hylkään, jos hänen otan». Ahneus oli niin muodoin voittanut hänen päättäessään.

»Ja oliko Vilhelmi onnellinen?» kysyi Anna, kun Löf astui sisälle.

»Oli» -- vastasi patroni ja meni tulevaa vävyänsä vastaan, jota hän ystävällisesti kätteli. »Minä tässä kerron, mitä matkallani olen saanut tietää» -- sanoi hän hänelle.

»Uhkaava vaara on mennyt ohitse» -- oli ensimäinen ajatus, joka juolahti henkikirjoittajan mieleen. »Muuten ei patroni jonninjoutavia kertoisi eikä niin iloiselta näyttäisi». Ja tämä ajatus sai henkikirjoittajan niin iloiseksi, kuin olisi hän suuren rahasumman voittanut.

»Me puhuimme tässä Vilhelmistä; voin sanoa terveisiä häneltä. Vilhelmi on nyt Turussa ja vihitään piakkoin papiksi».

Löf oli istunut Annan viereen, jota hän nyt oli tervehtinyt hellemmästi kuin ennen ja jonka kättä hän nyt hellästi puristi.

Anna oli juuri kysyä jotakin muuta Vilhelmistä, kun henkikirjoittaja kääntyen patroniin ennätti lausua:

»No, miten teidän matkanne onnistui? Joko tietää perheenne teidän matkanne syyn?»

»Minun matkani onnistui niin hyvin kuin semmoinen matka saattaa onnistua, enkä sitä ole enää omaisiltani salannut!» -- vastasi patroni.

Löfin kasvoista loisti ilo. »Sepäs oli onni!» sanoi hän. »Sillä totta sanoen minä olin murheellinen, suuresti murheellinen teidän tähtenne».

»Semmoinen ei sinun tarvitse olla» -- vastasi patroni. »Sinä näet, miten me onnettomuuttamme kannamme, eikä se asia murheesta parane. Sääli minun on kumminkin sinua; sillä jos sinä toivoit Annan myötäjäisiksi saavasi jotakin, niin petyit. Mutta minä olen vakuutettu siitä, ettet sinä tavaroita katsonut».

»Minä en teitä ymmärrä!» huusi Löf. -- »Sanokaa kerrassaan kaikki!»

»No ... pitääkö minun se vielä kertoman! Minun tulee yksin maksaa koko takaus, ja siihen menee koko omaisuuteni».

Löfin käsi, jossa Annan käsi oli ollut, aukesi ja vaipui hiljaa alas. -- »Teidän on siis maksaminen koko takaus?»

»Ihan joka ainoa äyri!» vastasi patroni.

Löf tunsi, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. »200,000 markkaa?» kysyi hän hiljaa.

»Niin, sinä mainitsit summan» -- vastasi patroni.

»Ja Jumala, joka meistä on tähän saakka huolta pitänyt, kyllä niin vieläkin tekee, jos emme epäilykseen vaivu» -- lisäsi rouva.

Löf ei tiennyt mitä sanoa. Hänen rakkautensa Annaan oli uudestaan leimahtanut ilmituleen, kun hän patronin ensimäisistä sanoista luuli tämän jollakulla tavalla päässeen takauksesta vahingotta. Nyt, kun hän huomasi tässä luulossaan pettyneensä, heräsi uuteen taisteluun ahneus ja rakkaus hänessä, ja kova oli tämä taistelu; sillä Annaa ei hän ollut koskaan ennen nähnyt niin suloisena kuin nyt. Mutta kumminkin kääntyi voitto ahneuden puolelle, kun hän kuuli Annan lisäävän äidin sanoihin:

»Tästä päivästä alkaen tahdomme me ruveta elämään nykyisten varojemme mukaan».

Löf oli semmoisessa mielentilassa, ettei hän nyt kauan Katajalahdella menestynyt. Kun patroni taputti häntä olkapäälle ja kutsui häntä kamariinsa lautapelille niinkuin ennenkin, nousi hän ja syyttäen kiireitä, tärkeitä töitä sanoi hän jäähyväiset. »Te tiedätte, että virkatoimet käyvät esinnä» -- lausui hän, tuo entinen pilkkahymy huulillaan.

»Tietty se! Ikävä vaan, etten saanut pitää sinua täällä tänään», vastasi patroni. »Olisimme pelanneet koko päivän; sillä isossa maailmassa ei pidetä mitään niin halvasta pelistä kuin lautapeli on».

»Mutta kaiketi palaat pian tänne, kun olet työsi tehnyt?» -- lausui Anna hiljaa.

»Se on tietty» -- vastasi henkikirjoittaja. -- »Et tiedä, kuinka minun on yksinäisyydessäni ikävä sinua» -- ja hän hymyili uudestaan pilkkahymyään. Anna sen huomasi, ja hän tunsi taasen, miten ikäänkuin kylmä käsi olisi laskeunut hänen sydämelleen.

Löfin mentyä sanoi Antero, joka tapansa mukaan oli ääneti istunut: »Hyvä olisi, jos hänen työnsä ijäti pidättäisi häntä täältä. Minä pelkään, että hänen rakkautensa Annaan on kadonnut meidän rikkautemme mukaan».

»Antero! Mitkä sanat!» huusi patroni. »Mistä sinä ne sanat otit?»

»Hänen käytöksestään ja omasta suustaan. Hänellä ei ole nyt mitään tekemistä, sen sanoi hän minulle itse toissa päivänä. Minä katselin häntä tarkasti, kun te, isäni, kerroitte onnettomuuden, ja minä näin, että hänen kätensä kirposi Annan kädestä, kun hän sen ymmärsi».

Anna vaaleni, nousi kiireisesti ja läksi ulos. Hän meni kamariinsa, josta hän ennen oli tietä tarkastellut Löfin tuloa odottaen. Anteron sanat olivat selvittäneet hänelle sen salaisuuden, jonka laatua hän ei ollut ymmärtänyt. Annan silmät aukenivat. Löfin kummallinen käytös häntä kohtaan patronin poissa ollessa oli nyt saanut selityksensä. Ja samalla kuin Anna luuli ymmärtävänsä tämän, samalla katosi se lumous, joka oli hänet sitonut henkikirjoittajaan. »Varmaan ei hän rakasta minua, enkä minä häntä», ajatteli tyttö, ja tämä hänen ajatuksensa yhä selveni ja varmeni, kun hän rupesi miettimään tulevaisuuttaan Löfin puolisona.

Silloin kauhistui hän tilaansa, ja nyt samalla oli hänelle selvänä, ettei hän ollut koskaan rakastanut henkikirjoittajaa. Mikä häntä oli hänen puoleensa vetänyt sitä hän ei ymmärtänyt.

Mutta samalla kuin Annalle selkeni, ettei hän koskaan ollut todellisesti rakastanut Löfiä, samalla pistäysi esiin kuva, joka usein silloinkin, kun hän luuli henkikirjoittajaa rakastavansa, oli hänelle mieleen muistunut -- Vilhelmin kuva.

Se side, joka sitoi henkikirjoittajaa ja Annaa, oli molemmista päistä löyhtynyt. Vähän vielä tarvittiin, ja he olivat irtauneet toisistaan. Mutta vielä ei tiennyt toinen toisensa ajatuksia.

XII.

Takaus maksetaan.

Päivät kuluivat kuten ennenkin, kaikki oli niinkuin ennen; ainakaan ei huomannut Katajalahden ulkopuolella oleva mitään eroitusta. Mutta kumminkin, vaikka ei vielä mitään huomattu, tiedettiin jo kaikkialla, mikä Katajalahden herrasväkeä odotti. Useasti tällaisessa tapauksessa syntyy kanteita, kylmenee ystävyys ja unohtuu tuttavuus. Osaksi tämä tässäkin kävi toteen. Patronia soimattiin kovasti siitä, että hän oli takaukseen mennyt. »Eihän hänellä itsellään ollut mitään» -- sanottiin. »Kaikki, mitä hänellä oli, oli hänen rouvansa, joka nyt miehensä tuhmuuden tähden joutuu maantielle». Mutta oli toisia, jotka samalla kuin he soimasivat patronia ajattelemattomuudesta, samalla häntä säälivät. Hän oli ollut hyvänsuopa kaikille. Mutta jos olisi patroni tahtonut ystävistään hakea apua, olisi hän huomannut, että ystäväin kukkarot nyt olivat ummessa, että avaimet olivat joutuneet hukkaan. Vaan patroni ei pyytänyt ystäviltään apua, eikä hänen siis tarvinnut kärsiä sitä häpeää, joka kerjääjää kohtaa.