Part 17

»Se voi tapahtua; mutta jos yksi pettää, tuleeko minun kaikkia siitä syystä pitää pettureina?»

»Tässäkin asiassa seisomme, näen minä, eri pohjalla. Tahdon vaan kysyä: mikä on enemmän vihaa, katkeruutta ja eripuraisuutta saattanut aikaan ystäväin välillä kuin juuri se, että toinen on toisen edestä saanut maksaa takauksen. Eikö hätä usein saa kunnollisintakin miestä petturiksi, ja hädän päivinä annetaan usein ystävyys alttiiksi».

»Jokapäiväisessä elämässä nähdään, sen pahemmin, että niin käy; minä siis en tässä asiassa voi enkä tahdokaan teitä vastustaa. Mutta mitä äsken sanoin, sen kerron nytkin. Asian väärinkäyttämisen tähden tuomitsette te itse asian vääräksi, ja mikä pahempi on -- siitä, että pettureita löytyy, luulette te kaikkien olevan pettureita. Esimerkiksi jos tuleva appenne pyytäisi teidän nimeänne, mitä hänelle vastaisitte?»

»Kun puhumme yleisistä asioista, älkäämme yksityisiin menkö!» -- vastasi Löf. »Mutta jos tahdotte tietää, mitä siinä tapauksessa tekisin, niin voin sen sanoa. Minä tiedustelisin, millä kannalla appeni asiat ovat, ja jos huomaisin, että ne lainalla voisi parantaa, en nimeäni kieltäisi; mutta jos taasen näkisin, että lainan ottamisella perikatoa ainoastaan viivytettäisiin, silloin en antaisi nimeäni. Ja toista onkin niihin nähden, jotka niin sanoakseni kuuluvat samaan perheesen».

»Tässä teette heti poikkeuksen omista lauseistanne. Asian laita onkin niin, että yleiset päätökset eivät pidä paikkaansa yksityisissä asioissa, joissa aina on tehtävä asianhaarain mukaan».

»Tuleva appeni ei koskaan minun nimeäni tarvitse» -- vastasi Löf. »Esimerkeistä, jotka eivät ole mahdollisia, ei voi mitään päättää».

Keskustelu, joka oli ollut jotenkin vilkasta, keskeytyi tähän, kun, kuten sanoimme, muutamat vieraista alkoivat lähtöä tehdä. Nyt ihan samassa tuli posti, ja kaikki kokoontuivat patronin ympärille, kun tämä laukun avasi. Uteliaisuus on maalla yhtä suuri kuin kaupungissa, ja uutiset miellyttävät aina.

Patroni, joka edelliseen keskusteluun oli varsin vähän ottanut osaa ja siinäkin vähässä, minkä hän oli lausunut, ollut tulevan vävynsä puolella, avasi kiireesti laukun ja pani pöydälle Katajalahteen kuuluvat sanomalehdet. Sitten veti hän esiin isomman kirjeen, jonka päällekirjoitus oli hänelle itselleen.

Sillaikaa, kun vieraat katselivat ja lukivat sanomalehtiä, tarkasteli patroni kirjeensä ulkopuolia ja sinettiä sekä arveli, mistä se saattaisi olla. Mutta kun hänen arvelunsa ei häntä tyydyttänyt, avasi hän vihdoin kirjeen ja alkoi, silmälasit järjestykseen saatuansa, sitä lukea. Vieraat eivät tienneet olla uteliaita, mutta Löfin silmät seurasivat tarkasti patronia hänen lukiessaan. Että kirje sisälsi jotakin eriskummallista, sen huomasi hän patronin ulkomuodosta, sillä patronin kasvot vaalenivat, hänen kätensä vapisi, ja hikihelmi toisensa jälkeen nousi hänen otsalleen. Löfin uteliaisuus oli tästä herännyt; mutta hän ei mitään kysynyt, kun hän näki, ettei patroni mitään sanonut, vaan että hän äänettä pisti kirjeen taskuunsa.

»Se sisälsi jotain tärkeää» -- sanoi Löf itsekseen -- »se on varmaa; ja kun vieraat ovat lähteneet, saanen minä tietää, mitä siinä on».

»No, veli patroni, mitä uutisia sinä sait?» -- kysyi vanha kruununvouti, joka oli unohtanut silmälasinsa kotiin eikä siitä syystä voinut sanomalehtiä lukea».

»Kas tässä!» -- huusi samassa herra, joka Löfin kanssa oli väitellyt. -- »Eräs maamme suurimpia liikemiehiä on mennyt konkurssiin; Israel Björk, sama, joka muutamia vuosia takaperin perusti suuren rautatehtaan».

»Mitä!» -- huusi patroni. -- »Joko se on sanomissa?»

»Te siis tiedätte sen?»

»Sain kirjeen Helsingistä ... Vi ... Vilhelmiltä, ja hän mainitsee, että kauppiaat Sult ja Kåhrström ovat karanneet ja että Björk on konkurssin tehnyt».

»Vai karanneet!» vastasi herra yhä sanomalehtiä silmäillen. »Mutta koska teillä oli kirje Vilhelmiltä, niin tiedätte kaiketi myöskin että hän onnellisesti on suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon, niin kuin tässä kerrotaan».

»Mitä! Vilhelmi suorittanut tutkinnon... Siitä en minä tiedä mitään...»

»Minä luulin hänen juuri tämän tähden kirjoittaneen teille! -- Hänestä on teillä ollut iloa ja on yhä vieläkin, herra patroni!»

»On! Minun velivainajani poika on hyvä poika», mumisi patroni.

Tämä Vilhelmin ylistys kuului nyt Löfin korvissa pahalta. Vilhelmi oli suorittanut tutkinnon, joka todisti hänen suurta oppiaan. Se koski kipeästi henkikirjoittajan kadehtivaa sydäntä.

»Mitä muuta uutta sanomalehdissä?» kysyi hän saadaksensa puheen Vilhelmistä raukenemaan.

»Eipä mitään sanottavaa» -- vastasi Löfin kiistaveli.

Mutta jos henkikirjoittaja oli luullut saavansa puheen Vilhelmistä herkenemään, pettyi hän, sillä patroni lähti nyt kulkemaan saliin päin. »Tämä uutinen Vilhelmistä varmaankin ilahuttaa Amandaa, Annaa ja Anteroa» -- sanoi hän.

Kun Löf näki hänen menevän, ei hän voinut muuta kuin seurata häntä, vaikka viha ja kateus kuohui hänen sydämessään. Hän tuli saliin kuullakseen, miten patroni uutisen kertoi, ja nähdäkseen miten iloisena rouva, Anna ja Antero sen kuulivat. Varsinkin tarkasti silmäili hän nyt Annaa, morsiantaan, ja tulisemmasti kuin ennen ahdisti häntä mustasukkaisuus, kun hän näki, miten Annan poskille, jotka tähän saakka olivat olleet vaaleat, nyt ruusut nousivat. Hän meni morsiamensa viereen, hän kukisti kuohuvan sydämensä innot, ja hän puristi muka hellästi Annan kättä. Kun nyt Anna entistä iloisemmasti loi silmänsä häneen ja sanoi: »Kuulethan, että Vilhelmi nyt on jumaluusopin kandidaatti; kun hän vielä askeleen ottaa -- ja varmaankaan hän ei puolitiehen seisahdu -- on hän tohtori...» -- Kun Löf tämän kuuli, puristi hän vielä hellemmästi Annan kättä, mutta itsekseen päätti hän sopivalla ajalla kostaa Annalle tämän hetken katkeruuden.

»Vilhelmi tulee edistymään kauas tieteen tiellä» -- sanoi Antero, »ja enpä pettyne, jos luulen saavamme nähdä hänen piankin istuvan professorina. Mutta hän ansaitseekin tällaista menestystä».

Löfin silmät iskivät tulta, mutta hän sammutti tulen, ja heti ja sydämellisesti hän lausui: »Sitä olen minä aina sanonut; Vilhelmissä on neroa ja älyä, jos hän tietää molempia käyttää».

Ja kun hän tämän sanoi, tunsi hän, että Anna puristi hänen kättään.

Vilhelmistä puhuttiin vielä kotvan aikaa, ja Anna otti tähän puheesen osaa vilkkaammasti kuin ennen. Mutta puhe raukeni vihdoin, ja vieraat rupesivat sanomaan jäähyväisiä, semmenkin kun patroni vankoilla haukotuksillaan näytti, että hän odotti lepoa.

Katajalahdelta olivat kaikki vieraat lähteneet. Mutta tuskin oli viimeinen ennättänyt poistua pihalta, kun patroni sanoi vakavasti perheensä jäsenille:

»Laittakaa valmiiksi kaikki huomiseksi, minun on lähteminen Helsinkiin».

Kahdesti sai patroni kertoa tämä käskyn, ennen kuin hänen rouvansa käsitti, mistä asiasta kysymys oli. -- Mutta kun hän ei sittenkään saattanut uskoa todeksi, mitä hän kuuli, hymyili hän vaan kummastellen.

Mutta silloin närkästyi patroni. Hän, joka vihaan oli -- kuten hän itse väliin kerskaili -- yhtä hidas kuin meidän Herramme, suuttui viimein. »Mitä naurat! Enkö minä ole isäntä, eikö minulla ole oikeus lähteä mihin tahdon!» -- huusi hän.

»Mutta, Jumalan nimeen!» -- vastasi rouva. »Mikä syy sinua nyt pakoittaa Helsinkiin lähtemään, ja näin äkkiä?»

»Se on yksinään minun asiani. Laita sinä vaan, että minä huomenna, mitä varemmin sitä parempi, pääsen lähtemään». -- Ja kun patroni näin kovilla sanoilla oli rouvaansa puhutellut, vetäysi hän kiireesti kamariinsa jälleen.

Siinä seisoivat nyt rouva, Löf, Anna ja Antero ymmärtämättä patronin kummallisen käytöksen syytä. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasivat he, jotakin varsin omituista; sillä näin kuin nyt ei ollut patroni käyttäytynyt koskaan ennen. Mutta mitä oli tapahtunut?

»Ah!» huusi äkkiä Löf. »Kirje, jonka patroni sai, oli Helsingistä. Siellä on tapahtunut jotakin, joka vaatii patronin matkustamaan sinne».

»Eihän vaan Vilhelmi ole sairas?» sanoi Anna hiljaa.

»Vilhelmi, ja aina vaan Vilhelmi!» huusi Löf. »Sinä olet koko päivän puhunut Vilhelmistä. Luuletko sinä, että se minun korvissani hyvältä kuuluu? Vilhelmi! Mitä voisi isäsi hänelle, jos niinkin olisi, että hän olisi sairas?»

»Viktori! Kuinka saatat noin puhua!» -- sanoi Anna nuhtelevalla äänellä. »Eikö minun, meidän kaikkien ja sinunkin, tule Vilhelmiä kiittää siitä, että minä elän?»

»Sehän nyt onkin ijäti kiitettävä ja ylönluonnollinen, se työ, jonka hän silloin teki! Senhän olisi kuka tahansa voinut tehdä» -- mumisi henkikirjoittaja pilkallisesti.

»Viktori! Sinä et rakasta Annaa» -- sanoi rouva hiljaisella ja murheellisella äänellä. »Sitä ei ainakaan todista sinun puheesi. Ellei Vilhelmiä olisi ollut, et sinä nyt tässä seisoisi Annan ylkänä». -- Itsekseen lisäsi hän: »Ken tietää, eikö olisi ollut parasta, että» -- -- -- mutta siihen keskeytyivät hänen ajatuksensa, ja häntä kauhistutti, mitä hän oli ajatellut.

Löf huomasi, että hän oli ollut liian suora puheessaan. »Suokaa anteeksi!» sanoi hän tarttuen rouvan käteen -- »Mutta minun katkeruuteni tulee juuri siitä, että minä niin äärettömästi rakastan Annaa. Minä en tahtoisi, että hänen ajatuksissaan asuisi kukaan muu kuin minä, ja -- -- -- Vilhelmiä on Anna muistanut tänä päivänä enemmän kuin minua».

Rouva pudisti epäilevästi päätään. Annassakaan eivät henkikirjoittajan sanat suuria vaikuttaneet. Kun ei kukaan vastannut, lisäsi Löf:

»Jos tietäisitte, kuinka kipeästi minuun koskee syytöksenne, olisi teillä lohdutuksen sana antaa minulle. Mutta -- -- minä näen sen -- -- te ette ymmärrä minua vielä ... minä menen patronin luo, ehkä saan tietää häneltä syyn hänen äkkinäiseen lähtöönsä».

Kun henkikirjoittaja oli mennyt, täyttyivät Annan silmät kyynelillä. Äiti näki sen ja sulki syliinsä hänen. »Sinä et ole onnellinen» -- sanoi hän. -- »Minä olen sen nähnyt. Sinä salaat jotakin. Avaa minulle sydämesi; sillä ei rakasta sinua maailmassa kukaan niin kuin oma äitisi».

Ja Antero lisäsi: »Minä pelkään, että Vilhelmi oli oikeassa, kun hän sanoi, että Löf on -- konna».

Mutta tällä aikaa oli Löf joutunut tulevan appensa kamariin. Tämä -- ja se oli jotakin tavatonta tähän aikaan päivästä -- käveli nyt kamarissansa edestakaisin, ajatuksiinsa niin vaipuneena, että hän tuskin huomasikaan henkikirjoittajan tuloa. Kun Löf hänen näki, seisahtui hän ja katseli häntä kauan. Vihdoin lähestyi hän patronia ja sanoi:

»Kirje, jonka Helsingistä saitte, sisältää jotakin eriskummallista. Voisinko minä olla teille miksikään avuksi?»

Patroni seisahtui ja katseli vakavasti henkikirjoittajaa -- -- »Jotakin eriskummallista, sanoit! Niinpä kyllä! Arvaatko, mitä kirje sisältää?»

»Kuinka sitä osaisin arvata?»

Patroni kulki taasen pari kertaa kamarinsa poikki ja seisahtui sitten Löfin eteen. »Minusta ja Amandasta ei ole kysymystä; me olemme vanhoja. Antero ja Ville voivat pian itsestänsä huolen pitää; Annan luonnollinen holhoja olet sinä, siis -- --».

»Minä en ymmärrä!» -- vastasi Löf, jonka aivoissa välähti ajatus, että joku onnettomuus oli tapahtunut.

»Sinä rakastat Annaa ja tahdot tehdä hänet onnelliseksi?»

»Niin, niin -- -- mutta...»

»Mutta mitä?»

»Mutta minä en ymmärrä, mitä nämä mietteet ja kysymykset tarkoittavat».

»Parasta ollee, että minä sen sinulle ilmoitan: se kyllä pian tiedoksi tulee... Kirje, jonka äsken sain Helsingistä, ei ollut Vilhelmiltä -- -- se ilmoittaa, että minä olen maantiellä».

»Maantiellä!» -- huusi henkikirjoittaja ja kävi lumivaaleaksi. Hän tunsi nyt, mitä hän oli tuntenut siinä unelmassaan, jossa katosi kulta ja hopea, milloin hän oli niihin kiini tarttunut. »Maantiellä! Kuinka, miten ... te hourailette!»

»Kunpa sitä tekisin! -- -- Muutama vuosi takaperin, kun olin Helsingissä, menin ajattelemattomasti takaukseen vanhan ystäväni Israeli Björkin puolesta. Hän on nyt tehnyt konkurssin. Sult ja Kåhrström, toiset takausmiehet, ovat karanneet ja luultavasti vieneet muassaan mitä heillä on; siis on Björkin velka minun maksettavani».

»Ja kuinka suuri on velka?» kysyi Löf vapisevalla äänellä.

»Viisikymmentä tuhatta ruplaa ynnä korko puoleltatoista vuodelta».

»50,000 ruplaa!» huusi Löf hirmustuen. »Mutta siihenhän menee koko omaisuutenne!»

»Hyvä, jos piisaa!» -- vastasi patroni vakavasti.

Löf seisoi siinä kuten kuolemaan tuomittu. Hänellä ei ollut mitään sanomista. Mutta ajatuksia monellaisia juoksi hänen aivojensa läpi. Pääajatus oli: »Siinä tapauksessa kiitän minä Jumalaa, ettei minua ja Annaa vielä ole vihitty».

»Asiain näin ollen olen luullut parhaaksi, että paikalla lähden Helsinkiin tiedustelemaan, miten asiat oikein ovat. Ja jos ne ovat semmoiset, että varmaankin saan, niinkuin pelkään, takaussumman maksaa, niin saanen uudestaan ruveta hylättyyn ammattiin taasen ... kauppamieheksi -- --».

»Asiain näin ollen», mietti itsekseen henkikirjoittaja -- »en minä vielä päätä mitään, ennenkuin näen, mitä todellakin saat maksaa». Kun hän kuuli patronin puhuvan kauppamieheksi rupeemisesta, voi hän tuskin nauruansa pidättää.

»No, onko sinulla antaa mitään neuvoa?» kysyi patroni vihdoin, kun Löf ei mitään puhunut.

»Asiahan on selvä. Joka takaukseen menee, se saa sen maksaa. Minä en ymmärrä, kuinka te, joka olette niin varovainen, saatoitte mennä semmoiseen takaukseen ja vielä lisäksi niin suureen».

»Minä en tahtonutkaan; minä tein sen vastenmielisesti».

»Ja minkä tähden te olette sen salannut?»

Patroni närkästyi tästä kysymyksestä. »Minkä tähden olisi minun pitänyt se ilmoittaa. Eihän se koskenut muita kuin minua itseäni».

»Ja perhettänne».

»Mikä perhettäni koskee, se koskee etukynnessä minua!» vastasi hän. »Asia on nyt kerran tapahtunut, ja mitä on tapahtunut, se ei puheella tule tapahtumattomaksi. Kysymys on, miten parhaiten siitä selkenen».

Löf tunsi, ettei hän nyt voinut olla patronia kunnioittamatta. Vahinko uhkasi, perikato, konkurssi oli edessä, mutta patroni ei vaipunut epäilykseen. Päin vastoin rupesi hän miettimään, miten pulasta päästä; ja Löfin täytyi myöntää, että patronissa oli miestä rupeamaan uudelleen pikkuporvariksi, jos niin kävisi kuin kaikki uhkasi. Mutta miten patroni tässä kestäisi, se oli toinen asia, josta henkikirjoittaja oli epävakainen. -- Hän ei näitä asioita suuresti ajatellutkaan, sillä hän oli itsekseen päättänyt luopua aiotusta naimiskaupastaan, jos patronin vahinko olisi niin suuri, kuin hän luuli. Ja Löf kiitti nyt toistamiseen onneansa siitä, että Anna oli tänä päivänä häntä kohtaan ollut niin kummallinen. Löf jo itsekseen haki syitä, joita sopisi esiin tuoda, jos asia päättyisi niin, että hänen hyötynsä vaatisi kihlauksen rikkomista. Mutta patronille tietysti hän sallisi, mitä hän itse tahtoi ajatella.

»Toivokaamme, ettei asia ole niin paha kuin se ensi silmäyksellä näyttää» -- sanoi hän.

»Ja jos olisikin, niin riittänee omaisuuteni kumminkin kunnialla lunastamaan nimeni», huusi patroni. »Katajalahti menee; Anteron, Villen ja Annan perintö menee -- ja pojat sekä sinä saatte meidän -- minun ja, Amandan -- niskoillenne, ellen jaksaisi kauppaliikettä hoitaa. Se on kumminkin lohdutukseni tässä ikävässä asiassa».

Patroni oli liikutettu. Löf huomasi sen nyt vasta. Vanhuksen posket olivat vaaleat ja punaiset, aina tuon tuostakin vaihdellen.

»Vai miten?» kysyi patroni, kun Löf nytkään ei mitään vastannut.

»Se on tietty, se on tietty, että te meihin voitte turvata sen mukaan kuin me turvaa voimme teille antaa» -- kiiruhti hän vastaamaan.

Itsekseen lisäsi hän; »Tässä lienee kumminkin minun toimeni kohta loppunut».

»Ja nyt, kun olet kuullut, mikä minua odottaa, mene! Minä tahdon levähtää, että huomenna jaksan lähteä vaivaloiselle matkalle».

Henkikirjoittaja teki syvän kumarruksen ja meni. Rouvalle, joka oli alkanut valmistaa patronia matkalle, sanoi hän kylmät jäähyväiset. Yhtä kylmät oli hän aikonut sanoa Annallekin; mutta kun hän morsiamensa näki, näki miten tämä itkevin silmin häntä katseli, tunsi hän jotakin outoa rinnassansa! Henkikirjoittaja ei koskaan ennen ollut ottanut lukuun rakkautta, ja nyt tunsi hän, että hän rakasti Annaa.

»Mitä sait tietää? Mitä sanoi isäni?»

Löf koetti vastustaa sitä tunnetta, joka hänessä nyt niin äkkiä tuleen leimahti, ja tätä koettaen vastasi hän Annan kysymykseen: »Vilhelmi ei ole sairas».

»Viktori!», lausui Anna äänellä, joka ilmaisi nuhdetta.

Tämä ääni koski henkikirjoittajan sydämeen. Ihan toisellainen oli se Anna, joka nyt tässä seisoi; ihan toisellainen kuin se juonikas tyttö, joka aina ennen oli häntä vastustanut. »No, no!» vastasi hän. »Minä luulin, että sanomani sinua ilahuttaisi... Isäsi lähtee Helsinkiin tärkeiden asiain tähden -- raha-asiain, joita sinun on vaikea ymmärtää... Mutta, Anna! Miksi sinä olet niin surullinen?»

»En sitä itsekään tiedä» -- vastasi Anna hiljaa. Ja kun hän nyt Löfiin loi silmänsä, tunsi hän kummallisen väristyksen ruumiissansa.

Monta sanaa ei enää tänä iltana ylkä ja morsian vaihtaneet. Henkikirjoittaja lähti pian, luvaten aikaisin seuraavana aamuna palata Katajalahdelle.

»Tämä on pirullinen asia!» -- ajatteli hän mennessään. »Jos patroni menee häviöön, en minä voi hänen perheesensä sitoutua, se on luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Mutta luopua Annasta -- -- sitä en voi; se on myöskin luonnollinen ja ymmärrettävä asia...»

Ja kotonansa ajatteli henkikirjoittaja aamunkoittoon saakka näitä luonnollisia ja ymmärrettäviä asioita, ymmärtämättä kuitenkaan mitä tehdä. Ahneus ja rakkaus taistelivat kovaa taistelua hänessä.

Kummalleko puolelle oli voitto kallistuva?

X.

Patroni Rother toistamiseen Helsingissä.

Vilhelmi Rother oli aikonut heti tutkintonsa suoritettuaan lähteä Turkuun papiksi vihkimistä varten. Hän oli suorittanut tutkinnon, mutta hän viipyi vielä Helsingissä. Hänen toivonsa oli sammunut. Pimeä, kolkko erämaa oli hänen mielestään nyt maailma. Hänen tuli nyt oppia jotakin ihan uutta. Ennen oli koko hänen aikansa kulunut tietojen hankkimisessa -- nyt koetti hän kaikin voiminsa oppia unhottamaan, unhottamaan ensimäistä rakkauttaan. Mutta niin hänen sydämeensä oli tämä rakkaus juurtunut, että hän pian huomasi unhottamisen mahdottomaksi. Haava sydämessä, josta Annan kuva oli reväistävä, ei mennyt umpeen. Joka ajatus oli Anna ja joka ajatus kaasi kihelmöitsevää voidetta haavaan.

Hänen ystävänsä Aksel Rönneqvist kävi näinä ensimäisinä päivinä usein hänen luonansa. Hän pelkäsi sitä tilaa, johon hänen ystävänsä oli joutunut, sillä kummallinen oli Vilhelmi Akselin mielestä. Vilhelmi vastasi, kun häneltä kysyttiin, mutta itse ei hän puhetta alkanut. Hän astuskeli öin päivin edestakaisin kamarissaan, ja turhat olivat nyt Akselin koetukset saada häntä ravintoloihin. Yksitavuisella »en» sanalla vastasi Vilhelmi kaikkiin kehoituksiin. Vilhelmin muoto oli näitten päiväin kuluessa muuttunut. Hänen vaaleat poskensa olivat kellastuneet; hän oli muutamain päiväin kuluessa kymmeniä vuosia vanhentunut. Väliin oli hän koettanut lukea, kertoi matammi Akselille; mutta kohta oli hän pannut pois kirjan ja uudestaan alkanut ikuista astuntaansa. Ulkona nähtiin hän ainoastaan silloin, kun hän kävi apulaisvirkaansa hoitamassa; ja tätäkin tointa hoiti hän niin, että hän nähtävästi ei tiennyt, mitä hänellä oli tehtävänä.

Toivottomuuden omana, huolimatonna kaikista, kylmään epäilykseen vaipuneena oli Vilhelmi, kun eräänä päivänä patroni Rother astui hänen kamariinsa.

Katajalahden patronin matkustuksesta Helsinkiin oli siis tullut täysi tosi. Hän tuli, mutta toisin oli nyt hänen laitansa kuin hänen viimeksi käydessänsä. Kun Vilhelmi hänen näki astuvan huoneesensa, vetäysi hän takaperin, ja punainen hohde leimahti hänen kasvoillensa. Hän tirkisteli ovea, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkun toisen astuvan sisään patronin jälestä, ja vasta silloin, kun hän huomasi, että ovi pysyi kiinni, aukenematta uudestaan, kääntyi hän patroniin.

»Uh! Täällä olen minä taasen, Vilhelmi hyvä», lausui ukko riisuen yltään päällystakit. -- »Hyvä, että sinun täällä tapaan; terveisiä Katajalahdelta!»

Vilhelmi tervehti ukkoa, aina tuon tuostakin silmäillen ovea.

»Yksin, ihan yksin olen» -- sanoi patroni, joka huomasi, minnepäin Vilhelmin silmäykset lensivät. »Kuka olisikaan joutanut minua seuraamaan nyt, kun jo olin peninkulman päässä ennenkuin oikein tiesin edes lähteneeni matkalle. Anna olisi tosin joutanut, mutta tietysti tahtoi hän mieluummin viserrellä sulhasensa kanssa».

»Sulhasensa kanssa!» kertoi Vilhelm ja kävi lumivaaleaksi. »Sulhasensa kanssa!» kertoi hän vielä nyt äänellä, joka vapisi.

»Niin, sulhasensa kanssa», vastasi ukko. »Mutta se on totta, sinä et siitä vielä tiedä. Anna on kihloissa henkikirjoittaja Löfin kanssa, sinun ystäväsi kanssa».

»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi ja ääni kuului kuin olisi se haudasta tullut.

Patroni oli niitä, jotka eivät mitään huomaa äänestä eikä ihmismuodosta. Hän vaan vähän kummasteli, ettei Vilhelmi enempää uutisia tiedustellut; mutta vähän vaan, niin vähän, että hän heti kummastelemisensa unhotti ja käänsi kohta puheen toisaalle.

»Mutta mitä lempoa täällä on tapahtunut?» kysyi hän. »Sult ja Kåhrström ovat siis todellakin karanneet?»

Vilhelmi ei patronin kysymystä kuullut. »Kihloissa!» mumisi hän.

»Kihloissa!» huusi patroni. »Mitä hittoa! Minulle kirjoitettiin, että he ovat karanneet».

»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi vielä. Hän, poika parka, ei näkynyt nyt ymmärtävän, mitä se sana merkitsi.

»Kihloissa! No, sitten he ovat täällä, ja kirje oli sulaa valhetta, Jumalan kiitos! Eikö Björk ole mennyt konkurssiin!»

»Konkurssiin? Kuka on mennyt konkurssiin?» kysyi nyt Vilhelmi, joka kuuli patronin viimeiset sanat.

»Jumalan kiitos, Vilhelmi, sinä nostit tuntuvan painon rinnaltani. Mutta konnamaista on narrata vanhaa miestä tekemään tällaista matkaa suotta ja syyttä!» Ja patroni vimmastui nyt tästä hirmuisesti, kun hän luuli, että häntä oli vaan petollisesti ja pilalla pelätetty. -- »Mutta sen sanon minä, sitä ei ole kukaan ilmaiseksi tehnyt!»

Vilhelmi katseli pitkään patronia. Katajalahden isännän viha herätti Vilhelmin hänen unelmistaan. Hän silitti kädellänsä vaaleita kasvojaan, ikäänkuin poistaakseen jonkun pahan unen.

»Mitä sanoitte?» -- kysyi hän. -- »On kuin olisin kuullut teidän lausuvan, että Anna on kihloissa Löfin kanssa -- se ei suinkaan ole mahdollista!»

»Ja miksi ei, mitä kummaa siinä? Viime pyhänä julkaistiin kihlaus, kun meillä silloin oli paljon vieraita. Tämä kihlaus jo minua lohdutti, sillä jos minä perikatoon olisin mennyt, olisi Annalla ollut turva maailmassa. Mutta hyvä on, että koko juttu Björkin konkurssista oli pelkkää valhetta ... vaikkapa se olikin kovin konnamaista».

Vilhelmi kuuli nyt, mitä ukko puhui, mutta tästä puheesta hän ei mitään ymmärtänyt. Hän muisti kuulleensa Björkin konkurssista, ja huolimattomasti, kuten ainakin, kun vieraista asioista puhutaan, sanoi hän: »Se on siis valhetta, että Björk on mennyt konkurssiin?»

»Valhetta!» -- vastasi patroni. -- »Sinäpä sen valheeksi sanoit!»

»Minäkö?»

»No, mitä hittoa! Vastahan juuri sinä sen sanoit? Ja myöskin, että Sult ja Kåhrström ovat täällä ja ovat menneet kihloihin».

»Olenko minä sitä sanonut! En suinkaan. Sult ja Kåhrström ovat karanneet ... sen...»

»Poika, puhutko pilaa vanhan setäsi kanssa! Siitä on sinulle ikuinen häpeä. Sano, mitä tiedät Björkistä ja noista toisista?» Ja patroni oli taas peloissaan, ikäänkuin kuulisi hän nyt vasta uutisen.

Kaikeksi onneksi Vilhelmille astui nyt huoneesen Akseli Rönneqvist. Kun tervehdykset olivat sanotut, tiesi hän paremmin kuin Vilhelmi tyydyttää ukkoa tiedoilla, jotka saivat hänen ymmärtämään, että hänen tulonsa Helsinkiin ei ollut valheen vaikutusta.

Puheessa oli perää. Björk oli todellakin tehnyt konkurssin ja semmoisen, että, niinkuin Rönneqvist kertoi, kaikki ihmettelivät, miten hän niin kauan oli voinut huonot asiansa salata. »Hyvä on, jos hänen omaisuutensa voi kahdella prosentilla korvata sitä, mitä hänen tähtensä tullaan kärsimään. Moni ei sitäkään saa» -- puhui hän. -- »Mutta onko teillä asioita Björkin kanssa, vai kysyttekö sitä vain ystävyydestä?»

»Asioita! Minä olen hänellä takauksessa».

»Sepä paha! Siinä tapauksessa saatte maksaa osanne. Toivon kumminkin, ettei takaus ole suuri?»