Part 16

Tällainen oli Vilhelmin ja Löfin keskinäinen väli, kuu ukko Rother perheineen tuli Helsinkiin. Ukko Rother oli Löfille nimeksi tuttu. Löf tiesi, että Rother oli rikas, ja tästä syystä oli hän jo koettanut päästä Villen ja Anteron tuttavuuteen ja olisi siinä onnistunutkin, ellei Vilhelmi olisi tätä tuttavuutta estänyt liian kauaksi kehittymästä. Ensimäinen tunne, mikä Löfissä heräsi, kun hän Vilhelmin näki Annan kanssa, oli kateus, semmenkin kun Annan puhdas, lapsellinen olento häneen vaikutti. Kateus hänessä laati nuo sanat, joita kuulimme hänen esplanaatilla mumisevan: »Vielä ei ole voitto Vilhelmin». Mutta toisesta tunteesta kävi ajatus: »Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» -- kun Löf oli todistaja Rotherin herrasväen lähtöön, jolloin Annan silmäys hänet tapasi. Annan kuva oli siitä hetkestä asti asunut Löfin mielessä, ja turhaan koetti hän sitä unohtaa. Samassa määrässä kuin kateus Vilhelmiä kohtaan kohoni Löfissä, syntyi hänessä halu voittaa Anna, ja jos hän Annan voittaisi, olisihan silloin hänen kateutensakin tyydytetty. Tämä oli ajatus, jota ei Löf voinut eikä tahtonutkaan poistaa mielestään. Päinvastoin juurtui se hänessä, ja juuret kasvoivat, sillä Löf päätti ja oli, kuten tiedämme, siinä oikeassa -- että joku hellempi tunne asui Vilhelmissä Annaa kohtaan. Totta on, että kateus oli ensimäinen tunne, joka hänessä vallitsi; mutta rakkauskin oli häneen vaikuttanut, ja hänen ilonsa oli ajatella Vilhelmiä onnettomana, samalla kuin hän itse, Löf, olisi onnellinen ja rakkaan Annan omistaja.

Jos Anna olisi ollut köyhä, ei olisi Löf koko asiaa ajatellut. Löf oli jo aikoja sitten päättänyt, että ainoastaan semmoinen tyttö, joka voisi hänelle varoja tuottaa, saisi kantaa hänen nimeänsä. Tavarat pani hän ensimäiseen sijaan, rakkauden toiseen. Mutta Anna oli rikas, rikkaus ja rakkaus tässä yhtyivät. Sitä parempi!

Löf oli mies, joka tiesi päätöksensä pitää, kun hän jotakin oli päättänyt. Hän oli päättänyt voittaa Annan, ja hän ryhtyi kohta keinoihin. Ensimäinen työ oli päästä Annan tuttavuuteen. Hän ajatteli sinne ja tänne. Hän otti tarkan tiedon ukko Rotherin rikkaudesta, hänen kartanostaan, asukkaista pitäjäässä, johon Katajalahti kuului -- sanalla sanoen kaikesta, joka oli vähäisessäkään yhteydessä hänen aikeensa kanssa, ja tämä hänen tiedustuksensa loppui niin, että hän ensikerran eläessään poikkesi tehdystä päätöksestään. Hän oli pyrkinyt tohtoriksi -- nyt luopui hän tästä pyrinnöstään.

Useimmat virkamiehet kihlakunnassa ja pitäjäässä, johon Katajalahti kuului, olivat vanhoja, etenkin henkikirjoittaja ja kruununvouti. Löf päätti kääntyä semmoiselle tielle, jolla voisi tulla kelvolliseksi näihin virkoihin. Hän tosin pelkäsi, että Vilhelmi ehtisi ennen häntä voittaa Annan. Mutta hän päätti samalla pitää tarkasti silmällä heitä. Löf kyllä tiesi, kuinka epävarma hänen yrityksensä oli, mutta hän tiesi samalla, että uskaltamatta ei mitään voiteta, ja -- hän uskalsi, eikä seitsemäs kuukausi ollut vielä umpeen kulunut, ennenkuin hän oli tarvittavat tutkinnot suorittanut.

Kolmatta vuotta palveli hän senaatissa; silloin kuoli toinen niistä virkamiestä, joiden jälkeiseksi kelvatakseen Löf oli valmistaunut, ja että hän henkikirjoittajan viran sai, olemme jo nähneet.

Kaikki on hänelle tähän saakka onnistunut, ja että hän päätarkoituksessaan onnistuisi, sitä hän ei enää epäillyt. Hän muutti pitäjääsen, johon Katajalahti kuului, ja hänen ensimäinen työnsä siellä oli tutkia sitä tannerta, jolla hän alkoi taisteluun antautua. Nyt, sen tiesi hän, tulisi hänen käyttäidä viisaasti. Kaiken entisen varovaisuutensa kutsui hän avukseen, ja sitten ryhtyi hän päätarkoitustansa toteuttamaan. Annan luonteen oppi hän pian tuntemaan. Hän näki hänet luonnon muodostamaksi lapseksi, joka ei ollut koskaan mitään vastustusta maailmassa kohdannut; hän näki, että Annassa asui intoja, joita hänen vaan tulisi herättää -- ja voitto olisi hänen. Annaa ei ollut mikään vielä kukistanut; jos Löf Annassa voisi synnyttää rakkautta, olisi Anna kukistettu. Me olemme nähneet, että Löf tässäkin asiassa onnistui, vieläpä miten hän onnistui. Itse piti hän tällä aikaa varsin tarkalla silmällä Annaa. Joka ainoata hänen sanaansa, hänen käytöstänsä, jokaista hänen silmäystänsä piti Löf tarkalla silmällä. Vähimmätkin väreelliset muutokset Annassa äkkäsi hän, ja kaikkia käytti hän hyväksensä.

Vähän vastenmielistä oli Löfille aluksi Anteron kotonaolo: mutta hän huomasi pian, että Antero oli hänelle enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Antero, joka jo nuoruudesta oli hellä ja hyväluontoinen, oli kasvanut viehkeäksi nuorukaiseksi, jonka sydän oli varsin tunteellinen ja tyyni sekä vapaa kaikesta epäluulosta. Kun siis Löf rupesi sydämellistä ystävyyttä hänelle teeskentelemään, voitti hän Anteron pian ystäväkseen, joka itsekseen katui entistä kylmyyttään häntä kohtaan. -- Se herätys, jonka Antero Pohjalaisten vuosijuhlassa oli saanut, kun hän siellä ensikerran maamme etevimpiä miehiä näki, se herätys ei jäänyt hänessä vaikuttamatta. Kaiken aikansa käytti Antero lukemiseen, ja kun hän väliin sekaantui Annan ja Löfin välisiin keskusteluihin, lausui hän aina ajatuksia, jotka antoivat pitkäksi aikaa kiista-aineita Annalle ja Löfille. Anterolta sai Löf tietää paljon Annasta, vaikkei Antero ensinkään aavistanut syytä, miksi Löf aina Annasta jotakin tiedusteli.

Onnellisena, siinä määrässä kuin itsekkäinen saattaa onnellinen olla, palasi Löf kotiinsa Katajalahdelta, kun hän oli viimeisen ryntäyksensä Annan sydäntä vastaan tehnyt ja siinä ryntäyksessä onnistunut. Iltaa oli jo pitkältä kulunut, mutta uni ei vaivannut sankariamme. Hän käveli edestakaisin kamarissansa.

Hän oli voittanut. Voittoansa hän mietti. Hän tiesi, että hänellä oli kiistaveli, joka, samaten kuin hän, oli pyytänyt Annan rakkautta. Vilhelmin kirje Annalle sanoi hänelle sen. Tämä tieto teki hänen voittonsa kahdenkertaisen makeaksi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ja hän oli saanut kostaa!

Tätä mietti hän, ja hän mietti myös tulevaisuuttaan. Hän tiesi tarkoin, kuinka varakas patroni oli, ja hän laski itsekseen, paljonko tästä omaisuudesta tulisi hänelle kuulumaan. Se summa, joka nyt pyöri hänen ajatuksissaan, ei tosin täydelleen tyydyttänyt hänen ahneuttaan, sillä mikä määrä voi ahnetta tyydyttää, mutta, kuten tiedämme, oli Löf oppinut elämään ja tulemaan toimeen melkein vähällä. Hän mietti siis, miten Annan myötäjäiset kasvaisivat vuosi vuodelta, miten hän omasta palkastansakin voisi vuosittain tätä pääomaa lisätä, ja miten hänen varansa näin vuosittain lisääntyisivät. Nämä ajatukset, jotka nykyisyydestä alkoivat ja tulevaisuuden tuonnempiin aikoihin saakka ulottuivat, ne häiritsivät hänen untansa.

Vihdoin, kun jo aamuaurinko rupesi valaisemaan, laskeusi hän levolle ja vaipui haaveksiviin unelmiin. Näissä näki hän Annan ja rikkauksia yltäkylläisiä. Unessakin antoi hän ensimäisen sijan rikkauksille, toisen, tuonnimmaisen, Annalle. Hopea ympäröitsi häntä; se eneni, se kasvoi. Annakin muuttui hopeapatsaaksi. Löf oli onnellinen; hänen sydämensä oli onnesta haleta. Ruoho pihalla, huoneet -- kaikki, mitä hän unessaan näki, oli hopeaa, joka vähitellen kellastui ja muuttui kullaksi. -- »Ja tämä kaikki on minun!» huusi hän unessansa. »Minun, eikä kenenkään muun!» -- Hän tarttui siihen, hän piteli sitä, mutta kumma! Kaikki, mihin hän tarttui, muuttui. Kun hän kultaan koski, hienoni se hienonemistaan ja haihtui vihdoin ilmaan. Hän hämmästyi, hän riensi tarttumaan kiini toisiin kultalevyihin, mutta mihin hän tarttui, siinä katosi kulta. Hän kiiruhti yhä kovemmilla kourilla sitä kiini pitämään. Se oli turhaa! Kylmä hiki alkoi nousta hänen otsalleen; yhä kylmempi, kuta vähemmäksi kulta katosi. Hän tunsi sanomattoman tuskan sydämessään. Hän väänteli ja käänteli itseään vuoteella. Hän näki Vilhelmin, joka kiireesti riensi Annan luo ja sulki hänet syliinsä. Hän näki, miten Anna Vilhelmiä vastaan kohotti käsiään ja miten Anna samassa muuttui eläväksi olennoksi jälleen. Hän riensi eroittamaan Annaa ja Vilhelmiä, mutta samassa katosivat ne. Löf näki unessaan, miten ne linnuiksi muuttuivat ja lensivät ylös taivasta kohden. Hän huusi vihasta ja tuskasta, mutta hänen huutoonsa vastasi kamala kaiku maasta. Sorea, kaunis, rusoittava jälki näkyi siinä, mistä Anna ja Vilhelmi olivat kadonneet. Hän silmäili ympärilleen. Kulta oli kadonnut. Musta, kolkko yö ympäröitsi häntä, mutta kaukana hänestä taivaan rannalla näki hän auringon kultaavassa valossa Vilhelmin ja Annan, samalla kuin hän tunsi hiljaa vaipuvansa alas maahan. Hän koetti tarttua ympärillänsä oleviin esineihin. Mutta kaikki, mihin hän koski, muuttui madoiksi ja suuriksi käärmeiksi, jotka häntä vastaan irvistelivät. Hän hypähti hirmustuneena vuoteeltaan ja heräsi.

»Hyi, se oli jumalaton uni!» -- huudahti hän.

Valvominen ja tuo julma uni olivat saaneet hänet vaaleaksi. Hän koetti poistaa itsestään sitä synkkämielisyyttä, joka nyt oli hänen vallannut. Mutta se ei tahtonut onnistua. Hän käveli taasen edestakaisin huoneessansa, ja miten päivä kului, siten katosi myöskin se kauhu, johon uni oli hänen saanut, ja eilis-iltainen mielihyvä pääsi jälleen hänessä voitolle.

»Katajalahti on kaunis kartano» -- mietti hän. »Oikean miehen hallussa, semmoisen kuin minun, tulee tämä kartano antamaan tuloja semmoisia, joita ei nyt patroni eikä hänen hiljainen rouvansa osaa aavistaa. Tämä kartano on tuleva minulle; se on päätetty!... Anna on liian hellästi kasvatettu; hän on tottunut saamaan kaikki, mitä hän haluaa. Tässä on muutos tapahtuva. Annasta kyllä tulee, minun ollessani hänen miehenänsä, säästävä ja toimelias emäntä, -- siksi minussa miestä on».

Näissä ajatuksissa, joissa hänen sisimmät aikeensa ilmitulivat, puki henkikirjoittaja Löf ylleen ja oli sitten valmis lähtemään morsiamensa luo. Öisestä kauhistuksesta olivat vielä hänen kasvonsa vaaleat, mutta kun hän sen huomasi, hymyili hän vaan. »Tuohan sopii vallan hyvin minulle nyt», sanoi hän itsekseen. »Minä olen tulevaisuuttamme miettinyt!»

IX.

Odottamaton tapaus.

Päivät kuluivat. Löf oli niinkuin ennenkin jokapäiväinen vieras Katajalahdella, ja samaten kuin ennenkin osasi hän teeskenteleväisyydellään salata, mitä hänen ajatuksissaan liikkui. Annaa rakasti hän niin paljon kuin hänen kaltaisensa mies voi rakastaa, ja tämä sai hänen olentoonsa, hänen käytökseensä jotakin todellista, joka petti Annan ja vieläpä vanhan rouvankin, ukosta ei puhumistakaan.

Mutta rakastiko Anna häntä?

Siitä päivästä, jona Anna niin ajattelemattomasti antausi Löfille, oli hän muuttunut. Häntä vaivasi jokin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli. Rauha oli hänestä kadonnut. Kun hän tulevaisuuteen loi silmänsä, pelästyi hän. Kun hän ajatteli aikaa, jona hän eläisi Löfin kanssa, emäntänä talossa, missä tämä oli isäntä, vetäysi hänen sydämensä kokoon, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä, kova käsi puristanut ja litistänyt maahan koko hänen olentonsa. Kun Löf tämän Annan alakuloisuuden huomasi, koetti hän rakkaudella poistaa niitä kolkkoja ajatuksia, joita tämä aavistus Annassa synnytti. Mutta silloin tapahtui se kumma, että kuta enemmän Löf rakkautta osoitti, sitä tukalammaksi tunsi Anna tilansa. Löf koetti silloin toista keinoa. Hän oli olevinansa närkästyksissään ja kohteli häntä kylmästi. Eipä muuta tarvittu; sillä kun Anna Löfin kylmänä näki, muuttui hän lempeäksi ja koetti nyt, hänkin puolestaan, karkoittaa Löfistä sitä alakuloisuutta, jonka hän luuli Löfin käytöksestä osaavansa aavistaa. -- Näin oli nuorten väli kummallinen. Tasapainossa ei ollut vaaka koskaan muulloin kuin niinä hetkinä, joina milloin toisessa, milloin toisessa lempi muuttui kylmyydeksi tahi kylmyys lemmeksi. Kun Löf tämän huomasi, osasi hän niin käyttäidä, että voitto hänen puolelleen kallistui, että Annalla aina oli täysi tekeminen karkoittaa hänestä kylmyyden henkeä, jotta hän ei ennättänyt itse alakuloisuuteen vaipua.

Anna oli osalleen saanut tällaisen kummallisen lohduttajanviran. Hän ei itse ymmärtänyt, mikä häntä Löfiin veti, sillä harvoin ajatteli hän Löfiä, kun tämä Katajalahdelta oli poissa. Hän muisti päinvastoin usein yksinäisyydessänsä Vilhelmiä ja niitä aikoja, joina Vilhelmi oli oleskellut Katajalahdella. Ja hänen mielensä muuttui aina silloin niin kummalliseksi, niin viehkeäksi -- ja kuta enemmän hän Vilhelmiä ja näitä aikoja muisti, -- aina yhä tuskallisemmaksi. Mutta kun Löf tuli, kun Anna hänen näki ja näki hänen otsansa ryppyisenä, kun hän luuli hänen harvasanaisesta puheestansa voivansa aavistaa, että joku salainen suru häntä vaivasi -- niin silloin ei hän enää muistanut, mikä vast'ikään ennen oli häntä itseänsä vaivannut. Hän riensi silloin henkikirjoittajaa vastaan ja koetti houkutella häntä nauramaan.

Näin olivat viikon päivät kuluneet. Pyhäpäivä oli tullut, ja Löfin ja Annan kihlaus oli julkaistava ja päivä juhlallisesti vietettävä. Rouva oli kaikessa hiljaisuudessa valmistanut kaikki, mitä suurissa pidoissa maalla tarvitaan. Naapuriseurakunnista oli vieraita kutsuttu, vieläpä kaupungistakin.

Pyhäpäivä tuli.

Eri mielillä heräsivät tänä aamuna ne, joille pidot olivat valmistetut. Löf heräsi iloisena. Hän oli tarkoitustensa perille päässyt. Mutta kun Anna heräsi ja heti muisti, että hänen nyt oli julkisesti tunnustaminen Löf sulhasekseen, tunsi hän taasen tuota entistä tuskaansa ja vielä nyt suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Hän muisti nyt Vilhelmiä. Vilhelmi oli hänen ensimäinen ajatuksensa; Vilhelmi, joka ei edes tiennyt, että Anna nyt oli valmis julkisesti tunnustamaan olevansa erään toisen kuin hänen omansa ... tunnustamaan Löfin sulhasekseen. Jo varhain aamulla oli Anna herännyt. Unessa oli hän nähnyt Vilhelmin, ja Vilhelmin näkö seurasi nyt häntä hänen valveillakin ollessaan. Anna mietti, että olisi hänen toki pitänyt kertoa Vilhelmille, minkä askeleen hän oli ottanut. Hän oli viime viikon kuluessa sitä miettinyt, mutta tuska hänessä oli enentynyt aina, kun hän sitä oli ajatellut. Vaaleana ja kokonaan toisellaisena kuin ennen odotti nyt Anna sulhasensa tuloa. Tuskansa olisi hän tahtonut purkaa jollekulle ystävälle; mutta tällaista ystävää ei hänellä ollut. Äidilleen ei hän voinut kertoa, mikä kumma häntä rasitti; sillä Annalla ei ollut äitiänsä kohtaan sellaista lapsen sydäntä, joka kaikki ilmoittaa. Sanoimme tämän kertomuksen alussa, että puhtaus loisti Annan silmistä. Puhtaus niistä kyllä loisti, niin kauan kuin ei hänellä ollut mitään salattavaa. Mutta kun hänen sydämessään syntyi salaisia ajatuksia, outoja ajatuksia, jotka eivät enää olleet lapsen, niin -- silloin tosin loisti vieläkin puhtaus Annan silmistä, mutta hänen sydämensä avonaisuuden oli nyt ympäröinyt musta huntu, joka ei enää päästänyt näkyviin mitä sydämessä asui. Anna sai siis kärsiä tuskaansa, voimatta sitä kenellekään ilmoittaa, ja sen päivän aamuna, jona hänen kihlauksensa oli julkaistava, tunsi hän itsensä varsin onnettomaksi.

Päivän kuluessa tuli Löf. Nyt oli hänen vuoronsa Annaa huvittaa ja Annan sydämestä poistaa ne surulliset ja synkät ajatukset, jotka siellä asuivat. Mutta Löf ei sitä voinut, ja hän koetti taas samoja keinoja kuin ennenkin. Ne eivät tahtoneet auttaa. Äänetönnä hän istui, maata tirkistellen, otsa täynnä suuria ryppyjä. Äänetönnä istui Anna, ja aina väliin nousi hänen silmiinsä kyynel. Nyt ei ollut nuorten välillä riidan aihetta, joka heitä taisteluun olisi saanut. Näin olivat he salin viereisessä kamarissa kauan istuneet kahden kesken, kun vieraita alkoi tulla.

»Tämä ei käy päinsä», ajatteli henkikirjoittaja. »Mikä hitto nyt on tyttöön mennyt? Olisiko Vilhelmi kirjoittanut? Tämä ei käy päinsä?» Ja mustasukkaisuuden jumalatar pisti terävällä aseella henkikirjoittajan sydämeen haavan, joka aina isoni, kuta enemmän hänestä näkyi mahdolliseksi se ajatus, että Vilhelmi olisi jonkunkaan verran Annan suosiota voittanut.

»Tämä ei käy laatuun!» -- ajatteli hän ja astui mitään sanomatta akkunan luo, josta hän tirkisteli ulos puistoon. Siinä seisoessaan huokasi hän syvään, mutta hänen huokauksensa ei vaikuttanut sitä, mitä hän oli odottanut. Hän oli toivonut, että Anna taas, niinkuin useita kertoja ennen, astuisi hän luoksensa ja laskisi kätensä hänen hartioilleen. Anna ei sitä nyt tehnyt. -- Anna ei tiennyt, mikä häntä vaivasi; sen hän vaan tunsi, että hänen sydämensä ikäänkuin vetäysi kokoon, kun hän ajatteli, että hänen kihlauksensa julkaistaisiin.

Patroni ja rouva olivat aikoneet suurilla päivällisillä viettää tyttärensä kihlauksen julkaisua. Löf oli tahtonut, että heidät jo samana päivänä olisi kuulutettu, mutta siihen ei suostunut patroni, vaikka hän kyllä myönsi oikeaksi Löfin tuuman, että kuulutuspäivänä olisi sitten uudelleen pidot pidettävät. Löfin täytyi odottaa; eikä hän ollut aivan kiinteästi tätä pikaista kuulutusta vaatinutkaan, kun hän oli varma siitä, että Anna oli hänen. Mutta nyt tuossa akkunan edessä seisoessaan ajatteli hän, että olisi kumminkin ollut hyvä asia, jos olisi kuulutus jo tapahtunut. Niin ajatteli hän, mutta kuultavasti hän vaan huokaili.

Nuorten keskinäinen väli muuttui yhä tukalammaksi, ja luultavasti olisi Löf saanut keksiä jonkun uuden keinon, jos hänessä uusiin keksintöihin olisi miestä ollut, ellei patroni olisi astunut kamariin, missä hän Annan kanssa oli.

»Vieraita huoneet täynnä» -- sanoi hän -- »ja te täällä kahden kesken, niinkuin ei teitä muualla tarvittaisi!» Ja hän lähestyi nyt Annaa tarttuakseen hänen käteensä.

Ukko oli todellakin unohtanut ajan, jolloin hän itse oli kosinut, sillä jos hän sitä olisi muistanut, olisi hän heti huomannut, ettei nuorten väli ollut semmoinen kuin kihloissa olevien tavallisesti. Kun hän Annalle ojensi kättänsä, nousi tyttö ja heittäysi ukon syliin, kätkien kasvonsa ukon rintaa vastaan. Ukko kyllä tästä huomasi, että Anna oli liikutettu, mutta tämän liikutuksen syytä ei hän ensinkään osannut aavistaa. Hän luuli kumminkin ymmärtävänsä syyn. Tytärtänsä hän syleili ja sanoi hiljaa hymyillen:

»Minä ymmärrän ... minä ymmärrän! Rakkauden kyyneleitä!? No, noh! Hyvä se! Mutta pyyhi pois ne, ja seuratkaa minua! Teitä on jo moni kysynyt».

Anna olisi nyt tahtonut purkaa sydämensä ja olisi kentiesi sanonut, mikä häntä vaivasi, sen mukaan kuin hän tämän itse tiesi, jos olisi hän nyt ollut kahden kesken isänsä kanssa. Mutta kamarissa oli myöskin Löf, ja Annan tuska, joka oli ollut paisumaisillaan partaittensa yli, vetäysi jälleen hänen sydämensä pohjaan. Hän ei vastannut mitään. Niinkuin isänsä käski, teki hän. Hän pyyhkäsi pois kyyneleet silmistänsä. Hän antoi vastustamatta Löfin tarttua hänen käteensä, ja vastustamatta antautui hän hänen talutettavakseen.

Anna oli Löfin kanssa julkikihloissa. Hän otti vastaan niitä onnentoivotuksia, joita vierailla oli antaa runsaassa määrässä. Hän salpasi tuskan, joka yhä eneni, syvään rintaansa. Hän koetti nauraa, mutta että hänen naurussaan ja ilossaan oli jotakin teeskenneltyä, sen huomasi äiti ja sulhanenkin, jossa mustasukkaisuus oli herännyt.

Päivä kului, kuten pidoissa maalla ainakin, mitään eriskummallista tapahtumatta. Rouvat istuivat salissa jutellen. Nuoret laskivat leikkiä, ja vanhemmat herrat polttivat tupakkaa, joivat punssia, juttelivat tahi pelasivat »lautaa». Maalla, missä isompia pitoja harvemmin pidetään, ovat ne sitä hupaisemmat, eivätkä ne kestä niin kauan kuin kaupungeissa, missä yö aina ennättää kulua puoleen ja enemmänkin, ennen kuin pidot loppuvat. Jos olisivat vieraat olleet kaupungissa, olisivat pidot silloin ehkä olleet vasta puolitiessä, kuin ne jo Katajalahdella olivat loppumaisillaan. Se näkyi siitä, että jo 8 aikana moni vanhemmista näytti haluavan lähtöä tehdä.

Vieraat olisivatkin kentiesi lähteneet, ellei heitä olisi postintulo vähän viivyttänyt. Patroni Rother oli ollut, vähää ennen kuin postilaukku hänelle tuotiin, kiivaassa kiistassa muutamien vanhempain herrain ja tulevan vävynsä kanssa raha-asioista ja takauksista. Löf vastusti jäykästi kaikkia takauksia; sitä vastaan väitti patroni ja pari hänen ikäisistään, että kumminkin joskus, aina asianhaarain mukaan, on takaukseen meneminen, vaikka olisikin laiksi ottanut ei koskaan takaukseen mennä. Ja eräs herroista arveli, että jos takaus kokonaan kiellettäisiin, olisi seuraus, että moni työ, moni yritys ja hyödyttävä toimi raukeisi tyhjään, vahingoksi ei ainoastaan yksityiselle, mutta myöskin maakunnalle.

»Mutta» -- arveli Löf -- »jos moni hyödyttävä työ ja yritys tuleekin toimeen, onko oikein, että moni yksityinen syytön sen tähden joutuu turmioon? Useinpa nähdään, että tällaiset yritykset, jotka aikaa voittain hyödyttävät, vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä kannattavat, sitten kun ovat saaneet sekä perustajansa että työn ensimäiset omistajat häviöön. Tavallisesti ei riitä yksityisten varat suurempiin laitoksiin; he nojautuvat silloin muihin, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, ja menevät usein itse perikatoon ja vievät samassa takaajansakin. Minun mielestä tulisi jokaisen puolestansa tarkasti seurata raamatun neuvoa: Ennenkuin sotaan menee, tulee kunkin miettiä, voiko hän mennä sitä vastaan, joka tuhannella tulee, eli toisin sanoen: ei ryhtyä asioihin, joissa ei kestä».

»Mutta» -- vastusti eräs herroista -- »jos teidän ajatuksianne seurattaisiin, miten kävisi silloin nuorten ylioppilaitten, jotka köyhistä kodeista ovat lähteneet ja hankkivat lainoilla varoja edistymiseensä. Te olette nykyään, herra Löf, itse ollut yliopistossa ja tiedätte paremmin kuin minä, mihin ne nojautuvat, joilla ei mitään ole ja kumminkin uskaltavat ottaa lainoja. Te sanotte kaiketi, että he nojautuvat tulevaisuuteen ... mutta siihenhän luottavat nekin, jotka suurempiin töihin ryhtyessään toisten apuja tarvitsevat?»

»Ylioppilaiden laita on vähän toisenlainen» -- vastasi Löf. »Kun he lainoja ottavat, luottavat he ei ainoastaan tulevaisuuteen, vaan myöskin ja samassa itseensä. Sen lisäksi ovat ne lainat, joita ylioppilaat ottavat, tavallisesti pieniä, eivätkä ne vie perikatoon takaajoitansa, vaikkapa nämä saisivatkin takauksensa maksaa. Sanonpa vielä senkin, että ylioppilaidenkin lainanotto on vahingollinen, sillä moni heistä ottaa usein velaksi rahoja, joita ei osaa käyttää, ja käyttää siis väärin ja joutuu kahdenkertaiseen vahinkoon: ensiksi tuhlaa hän vieraat rahat, jotka kumminkin kerran ovat takaisin maksettavat, ja toiseksi tuhlaa hän aikansa, samalla kuin hän lainarahojansa väärin käyttää. Olenpa nähnyt monta köyhää, jotka lainan saatuansa ovat siitä ilosta pitäneet suuriakin pitoja rahoilla, joita parempiin tarpeisiin olisi kyllä tarvinnut. Rahat loppuvat ja uusiin lainoihin on turvauminen. Jos jotakin lakia tällä kohdalla, mitä ylioppilaisiin tulee, voitaisiin laatia, niin -- mieluummin olisi lainanotto kiellettävä kuin siihen suostuttava. Joka tiedettä rakastaa, se kyllä työllä tietää keinoja keksiä edistymiseensä».

»Te mielestäni sekoitatte» -- vastasi herra -- »totuutta ja valhetta toisiinsa. Siitä, että lainarahoja voidaan väärin käyttää, tuomitsette te kaiken lainanoton vääräksi. Löytyykö mitään, jota ei voitaisi käyttää väärin?»

»Riitamme tässä asiassa eivät pääse päätökseen» -- vastasi Löf huolettomasti -- »mutta lainanottamisesta emme alkaneetkaan; takaukseen menemisestä oli kysymys, ja siinä kaiketi olette samaa mieltä kuin minä, että se, joka takaukseen menee, heikontaa samalla omaa luottoaan ja saa elää epävakaisuudessa aina siihen saakka, kun laina on maksettu».

»Minä myönnän, että meillä mennään varsin usein ajattelemattomasi takaukseen, sen sijaan kuin tässä asiassa olisi suurin varovaisuus tarpeen. Etenkin sanon minä sen tekevän väärin, joka takaa suurempia summia, kuin hän voi maksaa. Mutta teidän mietteesenne en voi kumminkaan suostua. -- Saattaahan olla, että minä tahtoisin auttaa jotakuta ja tekisin sen yksinänikin, jos minulla siihen olisi varoja. Mutta kun nyt en tätä voi, lupaan minä hänelle nimeni sillä ehdolla, että hän takaukseen hankkii jonkun tahi joitakuita toisia, niin monta, että me, jos se tulisi meidän takausmiesten maksettavaksi, jakamalla summan voisimme osuutemme maksaa. Ymmärrettävää on, että minulla takaukseen mennessäni on täysi luottamus lainan ottajaan».

»Olkoon niin -- mutta ajatellaanpa, että teidän luotettunne pettää teidät!»