Part 15

Patronilla oli siis vävy tiedossa. Anna oli valinnut. Tosin oli, kuten patroni sanoi, Anna toiselle aiottu, ja että tämä toinen ei ollut kukaan muu kuin Vilhelmi, sen arvannee lukia. Patronin päässä tämä ajatus ei ollut syntynyt; rouvasta oli se lähtenyt. Katajalahden isäntäväki oli väliin Annan tulevaisuudesta puhunut; -- tahi paremmin sanoaksemme rouva oli siitä puhunut, ja ukko oli rouvan puheesen suostunut. Rouva oli kauan aikaa takaperin huomannut, että Vilhelmin ja Annan välillä oli jotakin, ja hän oli arvannut, mitä tämä oli. Rouva tunsi Vilhelmin ja oli toivonut kerran saavansa nähdä Annan Vilhelmin omana. Tämä toivo oli jo pari vuotta vallinnut hänessä. Hän oli äidin silmillä tosin nähnyt, että Löf usein haki Annan seuraa; hän oli aikonut tästä puhua Annan kanssa ja samalla tutkia, millä kannalla Annan ja Vilhelmin väli oli, mutta hän oli tämän tutkimisen päivä päivältä yhä tuonnemmaksi lykännyt. -- Niinä päivinä, jotka kuluivat Löfin poissa ollessa, oli rouva huomannut, että Annaa jokin vaivasi; mutta kun rouva tätä tyttäreltään kysyi, oli Anna syyttänyt milloin päänkipua, milloin hammastautia, ja kun äiti näki, ettei Anna tahtonut oikeaa syytä sanoa, ei hän koettanutkaan vasten Annan tahtoa saada sitä tietää. Nyt kun hän äkkiarvaamatta kuuli uutisen, että Anna oli Löfin morsian, hämmästyi hän, niinkuin äsken hänen miehensä. Mutta myöntyväisenä nyt, niinkuin aina ennenkin, kun hän kuuli, että tästä pitäjääsen äsken tulleesta herrasta Annan onni riippui, ei hän sanonut mitään muuta kuin: »Jumala siunatkoon teitä ja suokoon teille onnea!» Rouvalle oli tämä kihlaus kumminkin vastenmielinen; vaan sen mielensä hän salasi.

Löf viipyi koko päivän Katajalahdella, ja suurimman osan päivästä saivat nuoret rakastavaiset olla kahden kesken. Anna oli näinä hetkinä innoissaan tunnustanut kaikki, mitä hän viime viikon kuluessa oli ajatellut. Yhden vaan salasi hän. Hän ei puhunut mitään Vilhelmin kirjeestä, eikä myöskään siitä vastauksesta, minkä hän oli Vilhelmille lähettänyt. Ja Löf puoleltaan tunnusti, että hän oli rakastanut Annaa siitä hetkestä, jona hän hänen Helsingissä näki, ja että hän oli jo silloin päättänyt voittaa hänen. Yhden vaan salasi hänkin, sen että hän Vilhelmin rakkaudesta tiesi, että hän puistosta oli löytänyt Vilhelmin kirjeen ja että se hänellä vieläkin oli.

»Jos minä olisin tietänyt, mitä nyt tiedän» -- sanoi Anna, kuu oli kuullut Löfin tunnustuksen, -- »niin ... ken tietää, olisitko näin kauas nyt ehtinyt. Sinua, pahankurinen, olisi minun pitänyt kiusata enemmän».

»Anna!» vastasi henkikirjoittaja. »Sinä et tunne minua, et tiedä kuinka voimallinen minun rakkauteni on; sitä saat ainoastaan aavistaa. Mutta usko minua, kun sanon, että ellet sinä olisi ottanut ensimäistä askelta lähestyäksesi minua, en olisi koskaan lähestynyt sinua. Minä olen oppinut hallitsemaan omaa itseäni, ja vaikka taistelussa rakkauteni kanssa olisin kuollutkin, et olisi koskaan saanut siitä tietää».

Löfin äänessä, kun hän tämän sanoi, oli jotakin niin miehuullista, mutta samalla jotakin, joka todisti, että Anna oli hänelle kallein maailmassa. Semmoinen vastaus, kuin nyt tässä Löfin, se löysi tien Annan sydämen pohjaan. Annan omaa tahtoa ei ollut kukaan, ei mikään maailmassa tätä ennen rajoittanut. Nyt tuli voimakas, väkevä, joka tälle omalle tahdolle rajoja pani, ja tämän voimakkaamman edessä tunsi Anna voimattomuutensa. Hän näki ja tunsi hänessä tukeen, jota vastaan hän saattaisi ja saisi nojautua, ja tällä tunteella oli Annan oma tahto kukistettu ja hän itse kokonaan Löfin vallassa.

Iltapuolella päivää astui rouva nuorten luo. Silloin hän puheli kauan heidän kanssansa, ja Löf tiesi niin laatia lauseensa, että rouva rupesi tulevasta vävystään saamaan parempia ajatuksia. Vihdoin käänsi rouva puheensa toisiin asioihin ja kysyi äkkiä:

»Oletko onnentoivotuksella, Anna, muistanut Vilhelmiä? Tänään on hänen 26 syntymäpäivänsä».

»Tänäänkö?» kysyi Anna hiljaa ja kummallisen hellällä äänellä. -- »Sitä en ole muistanut». Ukko Rother naurahti. »Miten saatat, mamma, vaatia, että Anna nyt semmoista muistaisi; eipä hän suuresti näy muistavan mitään muuta kuin tuota, joka tuli kuin taivaasta pudoten ja vei meidän tyttäremme».

Rouva ei vastannut mitään; hän vaan pudisti päätään, vaikka tuskin näkyväisesti.

Mitä Anna illalla myöhemmin yksinäisyydessä ajatteli, mitä hän tunsi samana aikana, jolloin Vilhelmi ravintolassa avasi ja luki hänen kirjeensä -- sen saamme vasta nähdä. Jätämme siis patronin kuorsaamaan ja Annan ja hänen äitinsä miettimään, sillä molempain viimeksimainittujen silmistä on uni karannut; Löfin jätämme myös kulkemaan edestakaisin kamarissansa, jonka lattiata hän pitkillä askeleilla mittaa, omituinen pilkkahymy huulillaan, -- ja käymme Vilhelmin luona.

* * * * *

Ravintolassa, johon Vilhelmin ja hänen toverinsa jätimme, ei ollut paljon väkeä. Vähäisen pöydän ääressä, kaukana toisista, istuivat ystävät. Kun Vilhelmi oli Annan kirjeen lukenut, oli hän käskenyt tuomaan punssia. Tarjoojapoika oli tätä tuonut ja täyttänyt lasit.

Vilhelmi oli vaalea kuin kuollut; hänen kätensä vapisi niin, että hän töin tuskin sai lasin huultensa luo. »Maljasi, ystäväni!» -- sanoi hän äänellä, joka toverin korvissa soi, niinkuin olisi se tullut kaukaa ja ollut tuntemattoman.

»Vilhelmi! Mikä sinua vaivaa!» huusi Rönneqvist. »Mitä sisälsi kirje?»

»Eipä paljon mitään» -- vastasi Vilhelmi kummallisella äänellä. »Se sisälsi vaan sanoja, jotka murtivat erään nuorukaisen sydämen».

»Minä en ymmärrä vielä mitään muuta, kuin että sinua on kohdannut joku kauhea sanoma».

»Maljasi! Tämä juoma on mietoa, kuin olisi se paljasta vettä» -- lausui Vilhelmi kuulematta ystäväänsä.

Rönneqvist tarttui Vilhelmin käteen. Se oli kylmä. Hän katseli häntä tarkemmin. Suuria hikihelmiä oli noussut Vilhelmin vaalealle otsalle.

»Sinä olet sairas, Vilhelmi!» -- huusi hän.

»En, minä nyt olen terveempi kuin ennen koskaan. Mutta minä olen ollut sairas».

»Sinä olet niin kummallinen. Jos minua ystävänäsi pidät ja voit sanoa, miten sinua on tuo kirje koskenut, niin sano!»

Vilhelmi katseli äänetönnä kotvan aikaa ystäväänsä. »Miksi en voisi sitä sanoa. Jos yhden sydän musertuu, vähäinenhän asia se on». -- Ja ystävällensä antoi Vilhelmi äsken saadun kirjeen. -- »Siinä uutinen: se ei ole suurenarvoinen» -- sanoi hän.

Rönneqvist katseli uudestaan toveriansa. Hän ei nyt ensinkään häntä tuntenut Vilhelmiksi. Tämä, joka aina ennen oli itseensä sulkeunut, uskoi nyt toiselle salaisuutensa -- luultavasti salaisimpansa. Rönneqvist otti kirjeen ja luki:

»Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua koskaan rakastanut, en koskaan; enkä saata sinua koskaan rakastaa! Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet minulle tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»

Rönneqvist ei ollut tiennyt aavistaakaan, että syynä Vilhelmin alakuloisuuteen olisi ollut rakkaus. Hän oli päin vastoin luullut ystäväänsä sellaiseksi, johon ei mikään hellempi lemmen tunne voisi pystyä. Nyt selkeni hänelle kaikki, ja nyt huomasi hän, kuinka vähän hän oli ystäväänsä tuntenut. Hänellä ei ollut mitään sanomista, kun hän kirjeen Vilhelmille takaisin antoi, sillä hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Vilhelmin silmät olivat häntä tirkistelleet, kun hän luki, ja kun hän kirjeen takaisin antoi eikä mitään sanonut, sanoi Vilhelmi:

»No, siinä uutinen!»

»Ystävä parkani!» -- virkkoi silloin hiljaa toveri.

»Älä sano paraksi, sano onnelliseksi! Minäkin uskalsin toivoa; olen vuosikausia sitä uskaltanut. Toivoessani on aikani kulunut. Sano minua onnelliseksi; sillä nyt minä tiedän, ettei ole minulla mitään toivomista».

»Joka on kadottanut toivon ja sen voiman, minkä toivo antaa, hän on kadottanut itsensä» -- väitti Rönneqvist.

»Olkoon niin! Minusta on kumminkin toivottomuuden tila parempi kuin turha toivo. Minä olen onnellinen».

Vilhelmin puhe, hänen äänensä, kaikki hänessä oli niin kummallista, että Rönneqvist pelästyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä lohduttaa ystävätään. Hän istui ääneti. Vilhelmikin oli vaiti. Hän tirkisteli lasiaan, jota hän sormillansa tuon tuostakin kosketteli. Vihdoin kuuli Rönneqvist hänen hiljaa mumisevan:

»Ei koskaan, ei koskaan...» ja taasen: »ei koskaan!»

Sillaikaa kun Vilhelmi ja Rönneqvist keskustelivat, oli ihmisiä tullut huoneesen. Toverukset eivät heidän tuloansa huomanneet. Mutta nyt lähestyi pöytää, minkä ääressä he istuivat, koko joukko vanhempia ylioppilaita. Onnea siinä toivotettiin Vilhelmille ja hänen kylmää kättänsä puristettiin. Vilhelmillä ei ollut mitään vastata onnentoivotuksiin; mutta hänen vastaustaan ei suuresti kaivattukaan, sillä vastatulleilla oli paljon puhumista.

Pöydän ääressä, missä Vilhelmi ja Rönneqvist äsken kahden istuivat, istui pian koko joukko. Siellä kuultiin nyt päivän uutiset ja mitä muuten kuullaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa lauma ylioppilaita on koolla. Siellä puhuttiin tutkinnoista, siellä juteltiin Kilpisen venykkeistä, jotka nyt olivat saavuttaneet korkeimman maineensa, ja muista päivän asioista.

»Oletteko kuulleet, että Sult ja Kåhrström ovat karanneet?» kysyi äkkiä eräs tovereista. »Hyvänmakuisen ja sakean liemen ovat he jälkeensä jättäneet!»

»Vai karanneet! Eipä kummaa, että ukko Björk, jonka äsken kadulla näin, oli mielestäni jotenkin alakuloinen. Hän oli, kuten olen kuullut, suurissa asioissa Sultin ja Kåhrströmin kanssa».

»Minä jo aamulla kuulin tuosta karkaamisesta, ja kuulinpa arveltavan, että Björkin täytyy tehdä konkurssi sen tähden».

»Ah! Sepä lienee syy, miksi ei nuorta Björkiä tänään täällä nähdä. Saas nähdä, miten nyt käy hänen ulkomaanmatkansa!»

»Isä Björkiähän on pidetty varakkaana, jopa rikkaanakin miehenä. Sen lisäksi hän aina on ollut varovainen; on mahdotonta, että hän umpisilmäisesti olisi luottanut Sultiin ja Kåhrströmiin».

»Ja hänen uusi rautatehtaansa! Sehän antaa 40 prosenttia, jos saa poika Björkiä uskoa».

»Häntä en suuresti usko muissakaan asioissa, saati sitten, kun hän omistansa puhuu. Kummallista, kuinka hän on muuttunut. Ennen oli hän suorapuheinen, mutta siitä saakka, kun hän Löfin kanssa rupesi seurustelemaan, tuli hänestä ihan toinen mies».

»Minun mielestäni ansaitsee hän täydellä syyllä ne rukkaset, jotka hän on saanut».

»Hän ei ole niistä millänsäkään».

»Siltä näyttää. Mutta, jos nyt hänen isänsä menee konkurssiin, niin... En sano muuta kuin että nuoren Björkin morsian oli rikas. Hyvä olisi hänellä nyt semmoinen».

»Onko kukaan teistä kuullut Löfistä? Kummallista, miten pian hän kameraalitutkintonsa suoritti, kun hän sille tielle oli päättänyt antautua, ja miten pian hänen onnistui saada virka».

»Häntä ei ollut helppo ymmärtää. Hän oli hupainen toveri, sitä ei voi kieltää. Mutta ne, joiden seurassa hän hupaisuuttaan näytti, ovat kyllä saaneet siitä maksaa. Hän osasi erinomaisen hyvästi elää toisten kustannuksella».

»Sen kyllä Björk tietää».

»Ja Antero Rotherkin, vaikka tämä ymmärsi aikanaan päästä hänestä erilleen».

»Minä luulen, että kaikki, mitä Löf teki, oli syvästi ajateltua. Eipä hänelle koskaan kelvannut ystäväksi se, jolla ei ollut hyvästi rahaa».

»No, jos hän, niinkuin minäkin luulen, aina katsoi omaa hyötyänsä ja etuansa, niin lienee hänellä ollut joku salainen syy, joka niin äkkiä sai hänen kääntymään ihan toiselle radalle. Sillä korkeammalle kuin henkikirjoittajaksi pyrki hän alussa varmaankin».

»Etkö sinä tiedä mitään hänestä?» -- kysyi eräs tovereista kääntyen Vilhelmiin.

Vilhelmi ei ollut kumppaleinsa jutellessa puhunut sanaakaan. Kun Sultista ja Kåhrströmistä kerrottiin, kuuli hän tuskin mitä puhuttiin. Hänen hiljaisuutensa ei käynyt tovereille kummaksi, sillä viime vuosina oli hän aina ollut tällainen. Mutta kun Löfistä ruvettiin puhumaan, heräsi hän, ja että hän nyt puhetta seurasi, näkyi siitä, että hänen silmänsä aina olivat luodut puhujaan. Kun nyt kysymys hänelle tehtiin, säpsähti hän ja vastasi:

»En tiedä muuta, kuin että hän asuu kotipitäjäässäni».

Vierimmäisen pöydän luo, jossa istui kaupungin kauppamiehiä, tuli nyt raatimies X. Ylioppilaitten silmät kääntyivät häneen, niinkuin tuliaan ainakin, ja kun tämä toveriensa pariin istui, kuulivat ylioppilaat hänen sanovan:

»Kauppias Björk jätti äsken konkurssianomuksen. Ja sen mukaan on hän melkein häviön oma. 150,000 omaisuutta, 130,000 velkaa».

»Sitäpä tässä jo aavistettiin» -- sanoi eräs kauppias. »Tiedetäänkö syytä konkurssiin? Luultavasti Sult ja Kåhrström?»

»Siltäpä näyttää; mutta vaikea on vielä päättää, miten asian todellinen laita on».

»Ja tiedetäänkö varmaan, minne Sult ja Kåhrström ovat paenneet?»

»Ei varmaan, mutta arvattavasti Englantiin».

»Tiedetäänkö, kuka tämän konkurssin kautta tulee enimmän kärsimään?» -- kysyi eräs ylioppilaista, joka näkyi olevan tuttu raatimiehelle.

»Ei varmasti; mutta näyttääpä siltä, kuin tulisi koko joukko yksityisiä konkurssiin sekaantumaan», vastasi raatimies.

Mutta ne asiat, jotka kauppamiehiä huvittavat, eivät huvita ylioppilaita. Nämä eivät huolineet ruveta asiaa punnitsemaan, niinkuin kauppiaat tekivät. Kun olivat uutisen kuulleet, olivat he tyydytetyt, ja pian sen jälkeen kuultiin heidän juttelevan ihan toisista asioista.

Aksel Rönneqvist, joka oli ottanut vilkkaasti osaa toveriensa jutteluihin, oli tuon tuostakin luonut silmänsä Vilhelmiin ja nähnyt, että tämä, kun ei enää Löf ollut puheen esineenä, taasen oli vaipunut entisiin mietteisiinsä. Kun Vilhelmi ennen oli joskus poissa kodistaan viettänyt iltaansa, joka kumminkin ani harvoin tapahtui, ei hän koskaan kauan ollut viipynyt. Nyt hän näkyi unohtaneen ajan juoksun, sillä kello oli jo jotenkin paljon, eikä vielä Vilhelmi lähtöä tehnyt. Rönneqvist näki, ettei Vilhelmi ensinkään tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän koetti nyt huomauttaa häntä, missä paikassa he nyt olivat, ja kysyi:

»Eikö tilata ruokaa? Kello on jo kohta 12».

»Ei minun ole nälkä», vastasi Vilhelmi.

Mutta tämä kysymys oli kumminkin herättänyt Vilhelmin. -- Vastaukseensa liitti hän heti: »Mutta voimmehan kumminkin syödä».

Toverukset tilasivat ruokaa. Rönneqvist söi mielihalulla, mutta Vilhelmi tuskin sitä maistoikaan.

Nyt vasta huomasivat toverukset, että Vilhelmi oli toisellainen kuin ennen, ja eräs heistä lausui:

»Mikä hitto nyt Vilhelmiä vaivaa? Totta on kyllä, että jumaluusoppi miehensä elättää, mutta ruoka ei kumminkaan syömättä vatsaan pääse».

Toiset nauroivat. Mutta Vilhelmi työnsi tyköään lautasen ja lausui: »Ei minun ole nälkä». Sitten nousi hän äkkiä, ja noustessaan kuultiin hänen hiljaa mumisevan:

»Ei koskaan!... Ei koskaan!... Ei koskaan!»

Akseli Rönneqvistin kanssa erosi hän seurasta. Hänen syntymäpäivänsä oli mennyt. Kello löi 12.

»Kummallista, miten tuo jumaluusoppi saa ihmisen riivatuksi» -- sanoi eräs tovereista, joka pitemmän aikaa oli Vilhelmin tuntenut. -- Ennen oli hän, ellei juuri iloinen, niin kumminkin hupainen poika; mutta niin pian kuin hän jumaluusoppia rupesi lukemaan, muuttui hän ihan toiseksi ihmiseksi.

VIII.

Minkälainen mies Löf oikeastaan oli.

Puolen toista virstaa Katajalahdelta oli talo, jossa kihlakunnan uusi henkikirjoittaja oli asumassa, ja kummallista kyllä, miksi juuri tässä; sillä talo oli köyhimpiä, eikä sanottavan kauniilla paikallakaan, vaikka Löf väitti, että paikka oli yhtä kaunis kuin Katajalahti, joka näkyi niemelle, missä talo oli. Tässä talossa oli henkikirjoittajalla kolme huonetta, tupa, joka saliksi oli laitettu, ja kaksi kamaria. Mutta siitä päivästä saakka, jona henkikirjoittaja oli tänne muuttanut, ei häntä oltu usein kotonansa nähty muulloin kuin öisin, aamuin ja illoin; ja silloin istui hän miltei aina työtä tehden. Kuten tiedämme, oleskeli hän suurimmat osat päivistä Katajalahdella.

Näin oli hänen tulostaan kolme kuukautta kulunut, ja mitä näiden kuukausien kuluessa oli tapahtunut, sen jo tiedämme. Henkikirjoittaja oli kosinut, ja hänellä oli nyt morsian.

Päivänä, jona tämä tapahtui, tuli henkikirjoittaja myöhään illalla kotiinsa. Hän palasi nyt Katajalahdelta voittajana. Viime viikon kuluessa ei hän ollut missään käynyt. Alituisessa työssä oli hän sen aikaa ollut. Nyt, kun hän taasen Katajalahdella kävi ja voittajana sieltä palasi, oli hän vähän toisellainen kuin ennen. Hän ei nyt, niinkuin hänen tapansa muuten oli, kun hän herrastalosta palasi, istunut työpöytänsä ääreen. Hän käveli edestakaisin kamarissansa ja mietti.

Me tiedämme, mitä sukua Löf oli ja että hän nuoruudessansa oli ollut kerjäläinen. Tästä alhaisesta tilasta olivat hänen luonteensa ominaisuudet hänet nostaneet, ja samalla kuin hän siitä nousi, samalla kun hän yhden pyrintönsä perille oli päässyt, asetti hän itselleen toisen päämaalin, jonka perille hän sitten koetti päästä. Näin askelittain oli hän päämaalista toiseen kulkenut. Tällä matkallaan, jos sitä siksi voimme kutsua, oli hän jo nuoruudestansa oppinut aina vaan itseänsä katselemaan ja pitämään muita ihmisiä ainoastaan välikappaleina, joita hän sai käyttää, jos olivat hänelle hyödyksi, tahi jättää sikseen, jos hän huomasi, ettei hän niitä tarvinnut. Löfissä oli niin muodoin jo alusta saakka itsekkäisyyden henki herännyt, ja tämä henki oli hänen niin kokonaan voittanut, että hänellä oli oma itsensä aina silmäinsä edessä. Toisten onni ja hyöty koski häneen ainoastaan sen mukaan, kuin hän siitä näki itselleen olevan hyötyä. Mutta tämä hänen luonteensa pääominaisuus ei päässyt kaikkien nähtäväksi; sillä kaikessa, mitä Löf teki, kysyi hän järkeään, ja tämä sekä kokemus oli hänelle näyttänyt, että ihmisistä, jopa niistäkin, joilta hän ei aluksi luullut voivansa odottaa mitään, kumminkin saattaisi olla jotakin hyötyä hänelle. Tämä sai aikaan sen, että hän varovaisesti kaikkia kohteli, jotta aina voisi heitä lähestyä, jos hän sittemmin näki, että semmoinen lähestyminen voisi häntä hyödyttää. Koulussa ja lukiossa ei rakastanut häntä kukaan, sillä aisti sanoi lapsille, ettei Löfissä hyvää asunut. Mutta häntä ei kukaan vihannutkaan, sillä Löf ei näyttänyt vihaa ketään kohtaan. Lasten silmät ovat tarkat, eivätkä kumppaleitten viat heiltä jää tuntemattomiksi. Löf tiesi sen ja käyttäytyi sen tähden aina varsin varovaisesti. Kumminkaan ei hän aina voinut salata, mitä hän olisi tahtonut salassa pitää. Hänen toverinsa siis pian huomasivat, että hän oli kaksimielinen, eikä tämä lisännyt heidän rakkauttaan häneen. Mutta Löf tiesi aina käyttäidä niin viisaasti, etteivät hänen toverinsa koskaan tulleet täyden totuuden perille. He katselivat häntä aina epäluuloisesti, mutta siitä etemmäksi pääsemästä tiesi Löf heidät estää. Näin oli hän koulu- ja lukioaikansa purjehtinut opettajain ja oppilaiden välistä vettä, ja vaikka eivät edelliset enemmän kuin viimeksimainitutkaan häntä kaikissa aina uskoneet, ei häntä voitu valehteliaksikaan sanoa. Kun hän ylioppilaaksi pääsi, sitten tiesi hän vapauttaan käyttää. Hänestä ei silloin kuulunut muuta kuin hyvää, vaikka ei juuri voitu sanoa, että hän hyvissä seuroissa oli. Nyt oli hänellä parempi tilaisuus valita toverikseen semmoisia, joista hän tiesi olevan hyötyä itselleen. Useat näistä menivät jo ylioppilaina perikatoon; mutta ennenkuin se tapahtui, oli Löf irtautunut heidän seurastaan.

Löfissä oli aina vallinnut tavaton kunnianhimo. Kunniaa olisi hän nerollaan ja hupaisuudellaan varsin hyvin voinut saada niiltä, joiden kanssa hän seurusteli; mutta tällaista kunniaa piti Löf mitättömänä. Hän pyrki ylemmäksi; hän pyrki korkeammalle. Ja tämä hänen pyrkimisensä, jonka tuli aina paloi hänessä, ei antanut hänelle rauhaa. Hän tiesi, että ainoastaan työ kruunaa semmoista pyrintöä, ja tämän tähden teki Löf uutterasti ja väsymättömästi työtä. Hänen terävä järkensä, hänen vilkas ja pikainen käsityksensä teki työn hänelle helpoksi. Kun hän ylioppilaaksi tuli, oli hänellä maalina voittaa tohtorin hattu. Sitten kun se olisi voitettu, sitten olisi aika toinen päämaali asettaa -- ajatteli hän. Askele kerrassaan, tämä oli hänen ohjenuoransa.

Kuten siis näemme, oli Löf itsekäs, ja itsekäs suurimmassa määrässä. Itsekkäisyydessä on monta kohtaa, jotka siihen kiinteästi liittyvät. Näistä on kateus tavallisimpia. Itsekkäinen, joka kaikkea hyvää suo ainoastaan itsellensä, ei saata hyvillä silmillä nähdä, että toiselle käy yhtä hyvästi, vielä vähemmin, että heille käy paremmin kuin hänelle itselleen. Kateus herää hänessä. Ja kateuden ensimäinen tunnusmerkki on, että se kaikissa koettaa kadehdittua halventaa. Tällainen kateus vallitsi Löfissä. Hän kadehti kaikkia, joissa hän näki löytyvän todellisia pyrintöjä, ja varsinkin, jos nämä pyrkiät olivat varustetut hyvillä luonnonlahjoilla. Mutta Löf tiesi kateuttaankin salata. Hän oli siinä toisista, tavallisista kadehtioista eroava, että hän ei kadehdittujansa julkisesti halventanut -- ja syynä siihen oli tuo jo yllämainittu varovaisuus, joka ei sallinut hänen loukata ketään; sillä niistäkin voisi hänelle olla hyötyä. Mutta jos hän salaa, kenenkään tietämättä, voi heitä vahingoittaa, niin silloin hän ei heitä säästänyt, ja hänen salainen ilonsa oli suuri, jos hän tässä onnistui. Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihamiesteni kanssa minä kyllä toimeen tulen, näin olisivat ne Löfin kumppaleista, joita hän enin suosi, saaneet sanoa, jos olisivat nähneet, mitä Löfin sydämessä liikkui, kun hän heitä imarteli.

Mutta taidollisimmasti kaikista vioistaan osasi Löf kumminkin salata suurimman vikansa. Hän oli saituri sanan lujimmassa merkityksessä. Raha oli hänen epäjumalansa. Hän tiesi, miten yleisesti saitureita halveksitaan, ja sentähden aina, kun hän epäjumalaansa kunnioitti, ja kuinka suuressa määrässä hän sitä tekikään -- tiesi hän tarkalla varovaisuudellaan sen salassa pitää. Jo nuorimmasta ijästään saakka oli hän rahan arvon tiennyt. Köyhällä sitä tietysti ei paljon olekaan. Köyhyys oli siis tällä kohdalla hänen onnensa. Ylioppilaana ollessaan tiesi hän niin elää, ettei hänen elämänsä sanottavasti mitään maksanut. Hänellä oli jo synnynnästään erinomainen lahja elää toisten kustannuksella. Ja tämänkin osasi hän nyt niin salata, että ne, jotka häntä olivat elättäneet, vasta jälestäpäin sen huomasivat. Väliin kumminkin, kun hän näki, että hänen oma etunsa sitä vaati, oli hän tuhlaajakin -- jos ei muiden, niin ainakin omasta mielestään.

Niitä, joita Löf kadehti ja joita hän samalla ystävällisesti kohteli, oli Vilhelmi Rother. Hän kadehti Vilhelmin vakavia pyrinnöitä ja Vilhelmin luonnonlahjoja; hän kadehti sitä yleistä, vaikkapa hiljaista arvoa, joka Vilhelmille kaikissa annettiin. Me näimme, että Vilhelmi puolestaan ei voinut Löfiä kärsiä, ja lisäksi vielä sekin, että Löf pelkäsi Vilhelmiä, viritti yhä hänen kateuttaan. Löf pelkäsi Vilhelmiä, sillä tämä kohteli häntä aina kylmästi, ikäänkuin olisi hän tiennyt, mitkä vaikuttimet elivät ja liikkuivat Löfissä. Mutta samassa määrässä kuin Löfissä pelko ja kateus kasvoi, samassa määrässä teeskenteli hän ystävyyttä, samalla kuin hän salaa koetti Vilhelmiä vahingoittaa, missä vaan voi, ja siihen hän aina tilaisuutta etsi.