Part 13

»Älkää jättäkö minua!» -- rukoili patroni. »Hullu, hullu se, joka Helsinkiin tulee! Jos olisi minulla sikaarikaan!»

»Sen voin minä teille hankkia» -- sanoi Löf. »Anna tänne kamarisi avain, Björk; kamarissa kait niitä on».

Kissanreijästä tarjottiin patronille sikaareita, ja kun hän tunsi savun suussansa, niin kärsi hän filosoofin tavalla kärsittävänsä. Vilhelmi tosin koetti, kuten oli esittänyt, saada ovea saranoilta, mutta senkin yrityksen huomasi hän pian turhaksi. Hän oli esittänyt, että haettaisiin kirves ja hakattaisiin ovi palasiksi; mutta hänen täytyi myöntää, että ennenkuin saataisiin kirves ja ovi sillä olisi rikki saatu, olisi jo aamukin tullut. -- »Parempi on», arveli hän, »että lähetämme jonkun sepän luo, joka voi vääntää auki lukon».

»Se käy päinsä» -- sanoi vahtimestari, joka nyt oli pukenut yllensä ja tullut naapurinsa kartanolle. »Ihan tässä likisyydessä asuu seppä, ja minä käyn häntä kutsumaan».

»Tee niin!» huusivat kaikki, ja liiteristäkin kuului sointuva: »tee niin!»

Kuluipa jotenkin pitkä aika, ennenkuin seppä saapui. Mutta kun tämä viimein tuli, niin olipa patronikin pelastettu.

Vahtimestari ja Vilhelmi sekä seppä seisoivat yhdellä puolella ovea, nuori Björk, Löf, Ville ja Antero, -- jotka molemmat viimeksi mainitut olivat kiiruhtaneet isänsä vankihuoneen luo, kun oli Antero kotona saanut uutisen kerrotuksi, -- toisella puolella, kun patroni astui ulos. Ukko parka ei puhunut muuta kuin: »Nyt kotiin, pojat!» ja lähti aika kiireesti astumaan.

Tämä tapaus tuli pian tunnetuksi kaupungissa ja antoi runsaita aiheita nauruun. Kun kauppias Björk aamulla sai kuulla, mikä hänen ystäväänsä oli kohdannut, läksi hän kiireesti tämän luo muka sääliänsä ilmoittamaan. Hän tapasi Rotherin herrasväen lähtöpuuhissa.

»Sitä sanon tuhmaksi, joka viipyy hetkeäkään enää Helsingissä tällaisen tapauksen perästä», sanoi Rother. Ja vaikka laiskuus häntä suuresti vaivasi, oli hän nyt kumminkin rouvallensa apuna, kun tämä matkalaukkuihin vaatteita lateli.

Björk oli tavannut ajomiehen, ja hän tiesi kertoa syyn patronin onnettomuuteen. Ajomies oli jo kotonansa alkanut viettää nimipäiväänsä eikä ollut ensinkään katsonut, keitä vaunuihin astui. Seurahuoneen edustalla oli hän pysähtänyt. Sult ja Kåhrström olivat siellä astuneet pois, ja kun ajomies ei mitään kuullut vaunuista, oli hän luullut ne tyhjiksi ja vienyt ne ynnä nukkuvan patronin vaunuliiteriin, jonka jälkeen hän oli kiiruhtanut kaupungille tovereinsa luo, vieden liiterin avaimen mukanaan.

Mutta patroni ei tahtonut kuulla sanaakaan koko asiasta. Hän oli nähtävästi häpeissänsä. Hän yhä vaan lähtöä kiirehti. Rouva kyllä koetti kaikkia saadaksensa patronia pitämään tuota tapausta hullunkurisena naurun asiana; mutta kaikki rouvan yritykset olivat turhat, ja nyt lyömättä nyrkkiänsä pöytään sai patroni tahtonsa täytetyksi. Kun rouva huomasi, miltä kannalta hänen miehensä asiaa katseli, ei hän enää kiireistä lähtöä vastustanut.

Patronin viimeinen onnettomuus oli ollut naurettavan hullunkurinen. Ville tuon tuostakin purskahti nauruun, kun hän sitä ajatteli. Ukko sen hyvin huomasi, mutta -- hän ei sanonut mitään. Oli hyvin huomattava, että jos tällainen seikka olisi tapahtunut jollekin toiselle, olisi patroni ollut valmis kurkkunsa täydeltä sillä nauramaan; mutta nyt, kun oli onnettomuus tavannut häntä itseään, -- se oli jotakin ihan toista.

Ainoa Helsingissä olevista Katajalahden asukkaista, joka ei, ei ainakaan näin äkkipikaa, olisi tahtonut lähteä, oli Anna. Hän viihtyi Helsingissä, eikä hän tätä salannut, vaikka kuulikin äitinsä usein sanovan: »Se on isän tahto; isä tahtoo niin!»

Vilhelmi oli pahoillansa siitä onnettomuudesta, joka setää oli kohdannut -- ja niin pahoillansa, ettei hän ollenkaan nähnyt asiassa mitään naurettavaa. Olihan ukko Rother hänen setänsä ja Annan isä. Ja sen lisäksi oli irvihammas Löf sattunut näkemään koko tapauksen. Ja Löfiä kohtaan ei ollut Vilhelmin ystävyys lisääntynyt. Vilhelmi oli ollut Annan seurassa niin onnellinen, kuin nuorukainen hänen tilassaan saattaa olla. Hän oli isoimmat osat päivistä oleskellut Annan parissa, mutta mitään erittäin tärkeää ei ollut Vilhelmi saanut Annan kanssa puhua -- tahi hän olisi kyllä saanut, siitä ei häntä kukaan estänyt, mutta mitään merkillisempää ei ollut tullut puhutuksi. Ja nyt oli Anna valmis lähtemään! Vilhelmi oli toivonut saavansa olla hänen kanssansa yksissä vielä joitakuita viikkoja; tämä toivo raukesi nyt tyhjään.

Kun oli päivällinen syöty, olivat vieraat valmiit lähtemään. Vilhelmi tunsi, että hänellä nyt olisi ollut paljon sanomista Annalle, mutta kaikki se jäi nyt sanomatta. Ukko Rother oli, kun oli lähdön aika ihan likellä, vähän leppynyt, ja merkkinä siitä oli se, että ukko itse puhui onnettomuudestaan. Vilhelmi uskalsi toivoa, että koko lähtö lykättäisiin ainakin joitakuita päiviä eteenpäin; mutta kun hän tämän toivonsa lausui, vastasi ukko:

»Sen sanon minä! En ikinä enää tule Helsinkiin, ja tuskinpa soisin pahimmalle vihamiehellenikään semmoista rasitusta kuin minulla täällä on ollut. Ei! Katajalahti! Kas se on toista kuin tämä riivattu kylä, missä yöt tehdään päiviksi, päivät öiksi, ja missä ihmiset saavat makuusijansa vaunuissa». -- Takauksesta, johon hän oli Björkin luona sitoutunut, ei hän puhunut mitään. Ei ole tiettyä, muistiko ukko koko asiaa nyt.

Vaunut seisoivat pihalla. Hevoset olivat valjastetut. Lähtevä herrasväki oli valmiina vaunuihin astumaan. Ihan juuri silloin tuli kartanolle Löf ja hänen kanssansa pari nuorta toveria. Ukko Rotherin lähtö oli Vilhelmin ja veljeksien kumppaleille tullut tiedoksi, ja Löf oli houkutellut muutamia kanssansa »katsomaan tuota päivän urosta».

Kun Löf patronin näki, nosti hän lakkiansa ja tervehti syvällä kumarruksella ja sitten vielä syvemmällä Annaa, kun hän hänen näki. Hänellä oli muka asiana käydä Vilhelmiä tervehtimässä, ja hän oli näin muka sattumalta tullut katsomaan herrasväen lähtöä. Kun hän näki Vilhelmin puuhailevan matkatavaroita järjestelemässä, seisahtui hän pihalle. Ukko Rother vastasi hänen tervehdykseensä myöskin lakkia nostamalla. Eikäpä tainnut hän Löfiä tuntea siksi, joka aamulla oli hänelle sikaareja tarjonnut. Annakin vastasi Löfin tervehdykseen, ja surullisilla silmäyksillä katseli hän häntä. Näistä hänen silmäyksistään luki Löf ajatuksen: »En minä tahtoisi lähteä Helsingistä vielä».

Pikaisesti sanoi ukko Rother jäähyväiset Vilhelmille ja pojilleen, joita rouva hellästi syleili ja suuteli. Vilhelmi puristi hellästi Annan kättä; mitään hellempää hyvästijättöä ei myöntänyt aika. Mutta Vilhelmin mielestä vastasi Anna hänen jäähyväisiinsä jotenkin kylmästi. Annan silmät olivat, kun hän vaunuihin astui, kääntyneet Löfiin. Oliko se sattumus vaan?

»Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» -- ajatteli Löf.

Kohta sen jälkeen lähtivät vaunut, joissa patroni nyt vapaasti hengitti.

VII.

Vilhelmin syntymäpäivä.

»Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä», sanoo sananlasku.

Kolme vuotta on kulunut niistä päivistä, joina näimme Helsingissä patroni Rotherin perheineen. -- Kolmessa vuodessa ennättää ihminen paljon ajatella ja useita kertoja päätänsä kääntää, jos sitä ainoana työnään pitää. Mutta ennättääpä kolmessa vuodessa paljon tehdäkin, jos vasituiseen työhön ryhtyy. Kolmessa vuodessa muuttuu paljon; mutta kuluupa väliin ihmis-elämästä tämän verran vuosia niinkin, ettei niiden kuluessa mitään sanottavaa tapahdu; päivä toista seuraa, tuomatta mitään sanottavaa uutta mukanansa. Mutta josko vuosia väliin näin kuluukin, tuomatta mitään uutta muassansa, niin kypsyypä kumminkin niiden kuluessa jotakin uutta, joka sitten salaman nopeudella saa aikaan muutoksia.

Paljon oli Vilhelmi näiden kolmen vuoden kuluessa ajatellut; mutta hän oli myöskin tehnyt paljon. Me tiedämme, mikä toivo hänessä eli ja mikä häntä elähytti. Ajatuksissa oli hänellä aina Anna, ja Annan tähden teki hän työtä. Näin oli aika kulunut. Vilhelmin työ on hänelle palkan antanut. Vilhelmi on syntymäpäivänään suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon. Mutta toivo, joka Vilhelmiä on elähyttänyt, ei ole toivoa etemmäksi päässyt; sillä Annan ja Vilhelmin väli on vielä samalla kannalla kuin se oli kolme vuotta takaperin.

Usein on Vilhelmi näiden vuosien kuluessa Annalle kirjoittanut, ja Anna on aina väliin vastannut. Mutta semmoista mieltä, semmoista henkeä, joka huokuu rakastavan naisen kirjeissä, semmoista ei ole huokunut niistä kirjeistä, joita Vilhelmi Annalta on saanut. Kaikkiin, mitä Vilhelmi rakkaudestaan on kirjoittanut, on Anna vastannut joko vaitiolemalla tahi kiertämällä niitä kysymyksiä, joita Vilhelmi on tehnyt. Mutta joka toivossa elää, se ei tahdo toivostaan luopua, niinkauan kuin rahtukaan löytyy, johon toivovainen voi nojata, semmenkin jos toivon toteentumisesta riippuu niin paljon, kuin Vilhelmin; sillä tästä hänen toivostaan riippui koko hänen tulevaisuutensa onni. Vilhelmi ei tahtonut tästä toivostaan luopua, vaikka hänellä Annan kirjeistä oli varsin vähän eläkettä toivolleen. Hän sai tyytyä siihen, että Anna oli vapaa, että kenties se aika tulisi, jolloin Annan kylmyys sulaisi rakkaudeksi. -- Kirjeet, jotka tätä tällaista sisältivät, eivät tehneet Vilhelmiä onnelliseksi, sen ymmärrämme. Mutta ne myöskään eivät sammuttaneet hänen toiveitaan. Todellinen rakkaus aina voittaa, oli Vilhelmillä tapana ajatella yksinäisyydessään. Miksi ei minun voittaisi? Vetäneehän rakkauteni väsymättömyys vihdoin Annan sydämen minun puoleeni, sillä nainenhan Annakin on. Mutta toinen tunne Vilhelmissä nousi usein sotaan näitä tällaisia ajatuksia vastaan. Minä olen kerjäläinen, sanoi tämä tunne. Minä kerjään rakkautta. Jo ennenkuin Anna osasi aavistaakaan rakkautta, olin minä hänelle tuttu; nyt on hän siinä ijässä, jolloin naisen sydän on avoinna vastaanottamaan rakkauden tunteita, mutta Annan sydän on ollut suljettu, on ollut kylmä minua kohtaan. Hän voi vihdoin ruveta säälimään minua ja säälistä liittäytyä minuun. Se oli tämä ajatus, joka nousi sotaan Vilhelmin rakkautta vastaan, ja se oli vähitellen saanut hänessä syntymään päätöksen, jonka hän pani toimeen, vaikka koko hänen olentonsa vapisi toivon ja pelon välillä.

Hän kirjoitti Annalle. Hän pyysi viimeistä vastausta. Hän avasi Annalle sydämensä; hän ei salannut mitään. Ja sitten kirjoitti hän: »Minä olen väsynyt odottamaan. Minä _tahdon_ varmuutta. Jos sinä vielä kieltäen vastaat, niin se on tuomioni; minä sen semmoisena pidän. Siis ole suora sanoissasi! Suostutko liittymään minuun? Kahdesta lauseesta voit valita toisen: Suostun -- tai en suostu! Niissä on minun tulevaisuuteni onni tahi onnettomuus. Mutta ennenkuin näistä toisen valitset, vastaa itseksesi kysymykseen: Rakastanko minä Vilhelmiä? Ja sen mukaan, miten sydämesi tähän kysymykseen vastaa, sen mukainen olkoon vastauksesi minulle! Nyt painukoon vaaka toiselle tahi toiselle puolelle! Ratkaisun aika on tullut».

Näin oli Vilhelmi kirjoittanut pari viikkoa ennen syntymäpäiväänsä. Nyt odotti hän tähän kirjeesensä vastausta, ja hän oli lujasti päättänyt kuolettaa rakkautensa sen mukaan kuin se hänelle oli mahdollista, jos -- -- -- Hän vaaleni, kun hän itsekseen ajatteli tämän alkulauseen loppua.

Kun Vilhelmi oli filosofian kandidaattitutkintonsa suorittanut, oli hän kauan miettinyt miksi ruveta. Kaikki virkatiet olivat hänelle avoinna. Ja kuten näimme, on hän valinnut papillisen ammatin. Mutta tavallinen pappi on Annan mielestä halpa. Tämän ajatuksen oli Anna Vilhelmille lausunut, ja tämä lause oli vaikuttanut, että Vilhelmi oppineeksi papiksi pyrki.

Joitakuita kertoja oli Vilhelmi näiden vuosien kuluessa tavannut Annan. Joitakuita kertoja oli hän käynyt Katajalahdella. Aina, kun hän sinne lähti, oli hän toivonut vihdoin viimeinkin Annan ylkänä palaavansa; mutta aina oli hän palannut alakuloisena, sillä samaa kuuli hän Annan suusta Katajalahdella, minkä hän hänen kirjeistään sai lukea Helsingissä. Helsingissä oli hän enimmät ajat oleskellut, sillä siellä oli hänellä vähäinen apulaisvirka hoidettavana. Ville ja Antero olivat hänellä yhä vielä asuinkumppalina. Ville oli aikeissa ruveta lakimieheksi, Antero luki filosofian kandidaattitutkintoa varten.

Näin oli Vilhelmin asiat, kun hän 26 vuotisena suoritti jumaluusopin kandidaattitutkintonsa. Kirjettä Annalta, Annan päättävää vastausta odotti hän nyt. Pelon ja toivon välillä oli Vilhelmi syntymäpäivänään käynyt yliopistoon, pelon ja toivon välillä oli hän tutkinnon suoritettuaan sieltä palannut. Mitään tutkintopitoja, semmoisia, joita ukko Rother oli hänelle pitänyt, kun hän filosofian kandidaattitutkintonsa oli käynyt, ei hänellä nyt ollut aikeitakaan pitää. Kaikki hänen vanhat kumppalinsa olivat hänestä vieraantuneet, ja enin osa niistä oli jo yliopistosta eronnut. Aksel Rönneqvist oli pian ainoa, joka silloin tällöin kävi hänen luonansa.

Syntymäpäivänsä ehtoopuolella istui Vilhelmi tapansa mukaan kotona. Ville ja Antero olivat molemmat poissa. Ville kulki keräjillä, ja Antero oleskeli kotonansa Katajalahdella. Vilhelmi oli niin muodoin ihan yksin. Synkät ajatukset asuivat Vilhelmissä. Tämä synkkämielisyys, joka jo kauan oli hänessä vallinnut, oli saanut hänen ihmisvihaajan kaltaiseksi, sillä se ei antanut hänelle hupaisuutta semmoisissakaan tilaisuuksissa, missä iloisia oli koossa. Kun Vilhelmi tuossa istui, ajatteli hän Annaa ja minkä vastauksen tämä oli hänelle antava. Jo olisi vastauksen pitänyt ehtiä. Kun Vilhelmi oli tutkintopuuhissaan ollut, ei hän ollut huomannut, miten nopeasti päivät kuluivat; nyt muisti hän, että jo pian kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun hän kirjeen Annalle lähetti. Näissä ajatuksissa istui hän, kun hänen ystävänsä Rönneqvist astui hänen huoneesensa. Tämä oli ainoa Vilhelmin lukiokumppaleista, joka vielä oleskeli Helsingissä. Rönneqvist oli heittänyt lukemisen ja käynyt käytännöllisiin toimiin, ollen nyt alhainen virkamies pankissa. Ystävällisesti toivotti Rönneqvist onnea Vilhelmille. joka hymyillen hänelle vastasi: »Niin on; askele on otettu, ja niin pian kuin täältä joudun, lähden Turkuun, papiksi vihkimistä varten».

»Minä siis jään ihan yksin. Sinä olet viimeinen koulu- ja lukiokumppaleistani, joka täältä nyt lähtee. Kaikista meistä, jotka yhdessä nuoruudessamme olimme, on tullut miehiä».

»Et ole vielä nähnyt kaikkien loppua, ja sitä ennen ei ole takaamista» -- vastasi Vilhelmi.

»Aina sinä olet synkkämielinen» -- vastasi ystävä. »Totta on, että moni meistä ei ole toteuttanut niitä toiveita, joita meistä lukiossa ollessamme oli, mutta heittiöksi ei ole kukaan joutunut. Löfistäkään ei tullut muuta kuin tavallinen henkikirjoittaja. -- Kuules, oletko mitään kuullut hänestä. Eikö hän asu lähellä setäsi asuntoa, lähellä Katajalahtea?»

»En ole hänestä mitään kuullut, sitten kun hän Katajalahden likitienoihin muutti. Kolme kuukautta on nyt siitä. Tiedän vaan, että hän pari kertaa on käynyt setäni luona, joka häneen on ihastunut, kuten Antero viimeksi kirjoitti».

»Että setäsi on häneen ihastunut, se ei minua kummastuta. Löf on niitä, jotka voivat lumota ihmisiä, tarkkasilmäisempiäkin kuin setäsi on».

»Ja kumminkin on hänessä jotakin ihan tyhjää. Hänen puheensa jonkun ajan miellyttää, mutta se jättää jälkeensä kuuliaan tyhjyyttä. Sinä tiedät, Akseli, etten koskaan ole voinut ystävän tunteilla kohdata Löfiä; saattaa siis olla, että minä puolueellisilla silmillä olen häntä katsellut».

»Minä en ole kuullut Löfillä olleen ainoatakaan todellista ystävää» -- vastasi Rönneqvist. »Mutta siinä oli Löf omituinen, että hän itse osasi seuransa valita. Jos hän olisi tahtonut, olisi hän itseensä voinut sitoa kenen tahansa; mutta aina, kun hän oli jotakuta miellyttänyt, työnsi hän jollakulla puheella tahi käytöksellä tyköään tämän. Sinä muistat, kuinka ihastunut Antero Rother alussa oli häneen».

»Ja olisi ehkä vielä, ellet sinä olisi häneen vaikuttanut».

»Minäkö! En ensinkään! Siihen, että ystävyys Anteron ja Löfin välillä loppui, siihen olet sinä syypää, Vilhelmi! Tätä en sano soimatakseni sinua; päin vastoin. Sillä monessa nuoressa on Löf pahaa vaikuttanut».

Vilhelmi nousi. »Olkoon miten tahansa!» -- sanoi hän. »Löf on ainoa, jota en voi kärsiä. Syytä siihen en ymmärrä, sillä mitään pahaa Löf ei ole minulle tehnyt. Mutta aina on hän ilmestynyt tielleni silloin, kun en ensinkään olisi häntä sinne halunnut. Ja jos olen joskus iloinen, niin kun häntä muistan, katoo iloni, ja kummallista tyhjyyttä tuntuu sydämessäni. Syytä tuohon en ymmärrä, ja se minua sekä kummastuttaa että huolestuttaa».

»Älkäämme hänestä puhuko... Ah, sinä, joka näin yksinäisyydessä elät, et tiedä, että Björk parka on kaupungissa. Hän oli suuri hulivili, mutta nyt saa hän siitä kärsiä».

»Mitä! Onko hänelle tapahtunut mikään onnettomuus?»

»Onnettomuus tahi onni, miksi sitä luettanee. Hän on saanut rukkaset. Sinä tiedät, että hän oli isänsä rautatehtaan hoitaja. Siellä lienee hän elänyt liiaksi isäntänä, ja seurauksena siitä on, että hänen morsiamensa peruutti kauppansa».

»Minä jo luulin hänen viettäneen häänsä».

»Hän ei niitä vietä entisen morsiamensa kanssa, se on varmaa. Nyt on hän aikeissa lähteä ulkomaille. Rukkaset eivät näytä häntä painavan».

Näin juttelivat ystävät entisistä tovereistaan. Rönneqvist koetti päivän vähäisillä uutisilla poistaa surumielen Vilhelmistä, ja hän onnistuikin sen verran, että Vilhelmin ajatukset hetkeksi kääntyivät hänestä itsestään.

Ilta oli osaksi kulunut. Rönneqvist oli valmis lähtemään, mutta sitä ennen sanoi hän:

»Mitä, jos menisimme johonkin ravintolaan syömään? Ruoan eteen tässä maailmassa kumminkin aina työtä tehdään».

Usein ennen oli Rönneqvist koettanut houkutella Vilhelmiä ulos, mutta Vilhelmi oli enimmiten aina vastannut kieltäen. Nyt odotti Rönneqvist samallaista kieltävää vastausta; mutta sen sijaan vastasi nyt Vilhelmi:

»Niin, mennään! Minä en täällä voi tarjota sinulle lasiakaan, niinkuin velvollisuuteni olisi ollut syntymä- ja tutkintopäivänäni».

»Ah, suo anteeksi, etten tiennyt tänään syntymäpäiväsi olevan! No onnea! Olkoon sinulla tulevana syntymäpäivänäsi oma koto, oma leipä ja ennen kaikkea oma ... rouva».

Rönneqvist oli juuri saanut tämän sanotuksi, kun Vilhelmin vanha matammi astui sisään vähäinen kirje kädessä. Vilhelmi, jolle hän kirjeen antoi, silmäsi sitä hätäisesti. Käsi, jolla hän kirjettä piti, vapisi, ja hänen vaaleilla poskillansa leimusi vaalea ja punaruskoinen hohde. Kirje, joka hänellä oli kädessä, oli Annalta. Annan käsialan tunsi hän. Hän hengitti syvään, kun hän sen pisti taskuunsa.

»Sen ennätän sitten lukea» -- sanoi hän. »Jos se mitään onnellista sisältää, niin on onni tallella; jos mitään surullista, niin aina se ehdittävänsä ehtii».

Aina ennen, kun Vilhelmi oli saanut kirjeen Annalta, oli hän kiireesti rientänyt yksinäisyyteen, saadaksensa kenenkään häiritsemättä sen lukea. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nytkin kiirehtiä toiseen kamariin kirjettä lukemaan; mutta nyt muisti hän, että se vähäinen paperi, jota hän kädessänsä piti, sisälti hänen hartaamman toiveensa toteentumisen tahi sen lopun. Hän oli tätä kirjettä odottanut; nyt, kun se oli hänellä, ei hän sitä uskaltanut avata.

»Lähtekäämme!» -- sanoi hän.

Tiellä ravintolaan oli Vilhelmi hajamielinen, niin että hän usein vastasi päin seiniä ystävänsä kysymyksiin. Rönneqvist hyvin huomasi sen ja arvasi siitä, että kirje sisälsi jotakin tärkeää. Kun he ravintolaan tulivat, löi hän Vilhelmiä olalle ja sanoi:

»Ennenkuin maljaasi maistan, tulee sinun lukea tuo kirjeesi, muuten en saa sinulta kunnon vastausta. Että se jotakin tärkeää mahtaa sisältää, sen kyllä näen».

Vilhelmi loi silmänsä ystävään. »Olkoon niin!» -- sanoi hän hiljaa -- »Ollos sinä todistaja iloon tahi suruun». -- Ja Vilhelmi taittoi sinetin, avasi kirjeen ja luki ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi.

Sitte huusi hän tarjoiliaa: »Pullo punssia ja kaksi lasia!» -- käski hän.

Mutta ennenkuin kuulemme, mitä Vilhelmi ystävällensä puhuu, käykäämme Katajalahdella katsomassa, mitä siellä samaan aikaan on tapahtunut.

Siitä ajasta, jona viimeksi Rotherin herrasväen näimme, ei ole heissä mitään erinomaista muutosta tapahtunut. Vanhennut on tosin ukko: Annasta on tullut 19 vuotinen neito ja Anterosta 24 vuotinen nuorukainen. Rouva, Anteron ja Annan äiti, on melkein entisellään; hän on siinä ijässä, jolloin nuoruus taistelee vanhuutta vastaan -- se on: ihmisen parhaassa ijässä. Hän on yhtä toimelias, ehkäpä toimeliaampikin kuin ennen, ja tämä hänen toimeliaisuutensa näkyy enenevän samassa määrässä kuin ukon laiskuus.

Mutta vähäinen muutos on kumminkin tapahtunut, vaikkei sitä ensi silmäyksellä huomaa. Se muutos alkoi herrasväen Helsingin matkalla, mutta mistä se oikeastaan riippuu, sitä ei osaa yksikään Katajalahden herrasväestä sanoa. He vaan tuntevat, että kaikki ei ole niinkuin ennen oli. Rouva on ainoa, joka osaksi näkee syyn tähän muutokseen, mikä tuon tuostakin on häirinnyt ja aina väliin häiritsee sitä rauhallista kotielämää, mitä ennen Katajalahdella vietettiin. Rouva näkee, että Anna on tähän syypää; mutta hellempää äitiä ei löydy kuin Katajalahden emäntä on, ja hän antaa yhä vielä tyttärellensä täyden vallan olla ja tehdä, miten tytär paraaksi näkee.

Helsingin matka ei ole vaikuttanut Annassa hyvää. Annan herätti tämä matkustus lapsuuden viattomasta unesta, ja se hemmottelu, jolla Annaa oli kasvatettu, alkoi kantaa hedelmiä. Eläminen Helsingissä miellytti Annaa, ja samalla alkoi hänestä oleminen ja asuminen Katajalahdella tuntua ikäväksi. Mikä häntä ennen ilahutti, se ei nyt enää häntä ilahuttanut. Ennen juoksi hän laulaen ja riemuiten käytäviä; nyt, kun hän niitä kulkee, huokaa hän usein syvään. Pari kuukautta on hän joka vuosi oleskellut lähimmässä kaupungissa -- se oli ensimäinen seuraus Helsingin matkasta. -- Anna ikävystyy aikojaan Katajalahdella, ja siitä tuo vähäinen muutos.

Näin oli pian kolme vuotta kulunut, kun eräänä päivänä Katajalahdelle tuli vieras. Tämä ei ollut varsin tavallista, sillä sen, joka Katajalahdella kävi, piti tuleman asian alkain, ja monta tuttavaa, joka sellaista vaivaa olisi nähnyt, ei Rotherin herrasväellä ollut. Kun siis kääsit seisahtuivat pihalle, luultiin ensinnä Anteron, joka oli lähtenyt kaupunkiin, palanneeksi; mutta pianpa huomattiin, että ihan outo oli se vieras, joka nyt Katajalahdelle tuli.

Ukko Rother ei tuntenut vierasta, ei myöskään rouva, joka kumminkin muisteli jossakin ennen nähneensä hänet. Mutta Anna! Hän tiesi kuiskua äitinsä korvaan: »Se on herra Löf, uusi henkikirjoittaja».

Ja Löf se olikin, joka kihlakunnan henkikirjoittajana nyt ensikerran kävi Katajalahdella. Hän oli saman näköinen kuin silloin, jolloin Anna ja Vilhelmi hänen tapasivat Kaisaniemen puistossa; mutta se pilkkahymy, joka siihen aikaan oli asunut hänen huulillaan, se oli poissa nyt tahi osasi hän sitä kätkeä. Sama rohkeus kuin ennenkin oli hänellä vielä, ja tämän avulla tunsi hän pian olevansa ikäänkuin kotonansa Katajalahdella, jossa hän otettiin vastaan Pohjanmaan tunnetulla vieraanvaraisuudella. Hän voitti pian ukon suosion, ja voimme kohta sanoa sen: hän voitti Annankin jo ensi käynnillään, vaikka hän Annaa kohtaan osoitti kylmyyttä. Rouvan suosiota hän ei voittanut. Rouvalla oli jotakin häntä vastaan, johon hän ei itse syytä tiennyt, ihan samaten kuin olemme nähneet Vilhelmin tunnustavan. Mutta rouva ei puhunut mitään, ei silloinkaan, kun Anna Löfiä kiitti.

Samaan pitäjään, missä Katajalahti oli, ja lähelle tätä asettui Löf asumaan, ja pian oli hän jokapäiväinen vieras Rotherin talossa. Yhä suuremmassa mitassa osasi hän näillä käynneillään voittaa ukon ystävyyttä, joka niin kasvoi, että ukko oli pahoillaan, jos Löf jonakuna päivänä ei käynyt häntä tervehtimässä. He pelasivat lautapeliä, ja kun he siihen kyllästyivät, osasi Löf kertoa kertomuksia ja juttuja, joille patroni sai nauraa täydestä sydämestään. Kun ukko lepäsi tahi nukkui, joka nyt tapahtui kahdesti päivän kuluessa -- vähän ennen puolista sekä puolisen jälkeen -- oleskeli Löf Annan ja Anteron kanssa.