Part 12

Vanhalle pariskunnalle oli saatu asuinhuoneeksi sali Villen ja Anteron kamarin vieressä, niin kauvaksi aikaa kuin he Helsingissä viipyivät. Veljekset olivat muuttaneet Vilhelmin kamariin, ja Anna oli saanut asunnokseen veljiensä kamarin.

Kaikki lepäsivät jo sikeässä unessa, kun patroni äkkiä heräsi.

»Mitä lempoa!» huusi hän.

Kadulta kuului ihanaa laulua. Patroni, joka ei ollut mikään laulun rakastaja, suuttui. Hän kuunteli vähän aikaa. Vihdoin, kun ei laulu loppunut, nousi hän ja kurkisteli ulos akkunasta. Kadulla näki hän noin kymmenkunta tulisoihtua ja niiden loistossa unensa häiritsiät. »Ylioppilaskujeita!» mumisi hän vihoissaan. »Pitäisi toki Suomen pääkaupungissa olla parempi järjestys!» -- Ja yhä enemmän suuttuneena meni hän poikain kamariin.

Laulu kadulla oli herättänyt rouvan ja Annan, ja patroni ravisteli poikia, kunnes valveille ne sai. Kummastellen kuuli Anna isänsä äänen Vilhelmin kamarista. »Nouskaa heti ja ajakaa pois nuo roistot, jotka eivät salli ihmisille yörauhaa! Saattavat polttaa koko kaupungin».

Pojat olivat heränneet. Ville ja Antero kuuntelivat laulua ymmärtämättä sen tarkoitusta. Mutta Vilhelmi, joka paremmin tunsi tavat Helsingissä, älysi heti, ketä varten ja mistä syystä laulettiin.

»Serenaati Annalle!» sanoi hän ja koetti tyydyttää ja lepyttää ukkoa sillä, että serenaati oli suurin kunnia, mikä naisen osalle voi tulla.

»Kunnia sinne, kunnia tänne! Sen sanon, jos siinä mitään kunniaa on, että ihmisiä keskiyönä herätetään, niin en minä kunniaa ymmärrä», mumisi ukko, joka kumminkin, kun sai tietää mitä varten laulettiin, oli häpeissään, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.

»Tapa vaatii, että Anna sytyttää kynttilät ja asettaa ne akkunalle» -- sanoi Vilhelmi, jota setänsä viha nauratti.

»Jahaa! Aivan niin! Että viimeinenkin unen tiukka silmistäni katoisi!» -- Mutta hän oli tuskin tuon ennättänyt sanoa, ennenkuin hänen rouvansa, joka paremmin tiesi, miten tällaisissa tilaisuuksissa käyttäidään, jo oli sytyttänyt kynttilät. Vanha Rother ei silloin enää sanonut mitään. Niinkauan kuin laulua kesti, istui hän poikain kamarissa itsekseen manaillen.

Seuraavana päivänä ei hän tahtonut kuulla koko asiasta. Hän häpesi.

Mutta oli toinenkin, joka ei siitä tahtonut tietää. Tämä toinen oli aamulla kumminkin ollut iloinen ja kertonut Annalle, miten ylioppilailla oli tapana kunnioittaa sitä, jolle tahtovat kunniaa osoittaa. Mutta pian sen jälkeen oli hän saanut tietää, että Löf oli toimittanut serenaatin. Tämä tieto halvensi koko kunnian-osoituksen, ja vieläpä suututtikin Vilhelmiä. Sillä mikä oikeus oli Löfillä tähän? Rönneqvist, joka tästä Vilhelmille oli puhunut ja joka serenaatissa oli ollut saapuvilla, oli sanonut tahtoneensa ensin kysyä Vilhelmiltä lupaa serenaatiin, mutta tätä oli Löf estänyt lausuen: »Vilhelmi suorittaa tänään julkisen kandidaattitutkinnon. Serenaati olkoon osaksi hänellekin!» -- Ja tämä mieli oli laulajissa päässyt voitolle. Miten olikaan, oli kumminkin se iloinen mieli, jolla Vilhelmi oli herännyt, nyt kadonnut; mutta mistä syystä, siihen ei osannut Vilhelmi vastata.

V.

Nimeksi vaan.

Oli päiviä muutamia kulunut siitä päivästä, jona Vilhelmi oli julkisen kandidaattitutkinnon suorittanut. Näiden päiväin kuluessa ei ollut mitään erinomaista tapahtunut. Vilhelmi oli julkisessa tutkintoarvostelussa saanut korkean arvolauseen. Hän oli siitä iloinen, varsinkin setänsä ja Annan tähden. Illalla oli patroni, niinkuin oli luvannut, pitänyt Kaisaniemellä kandidaattipidot Vilhelmille, ja näihin pitoihin olivat vanhat tulleet suoraa päätä Björkin tyköä, jossa, kuten tiedämme, Rotherin herrasväki samana päivänä oli ollut päivällisillä.

Patroni Rotherille tuli aika Helsingissä pitkäksi. Ukko ei tietänyt mitä tehdä. Kaikki paikat, joissa oli jotakin katsottavaa, olivat katsotut, ja ukko halusi jo päästä entiseen lepoonsa, Katajalahdelle, semmenkin kun kahvi Helsingissä oli huonoa ukon mielestä ja häntä sen lisäksi häiritsi ajaminen kadulla, joka usein herätti ukon hänen unestansa. Ukolla oli kumminkin ollut aikomus viipyä Helsingissä, kunnes talvikelillä pääsisi takaisin. Mutta nyt oli hän tuskin kahta viikkoa ollut Helsingissä, ennenkuin jo kuultiin hänen aina tuon tuostakin puhuvan takaisinlähdöstä. Björkin luona oli hän useasti ollut. Ystävyydellä ja erinomaisella kunnioituksella oli häntä siellä kohdeltu, mutta olivatko ukon tunteet kylmenneet, vai mikä lienee ollut syynä, hän vaan ei enää ystävänsäkään luona viihtynyt.

Silloin eräänä päivänä sai hän kutsun tulla Björkin luo. Ilma oli sateinen, ja ukko oli siitäkin syystä pahalla tuulella. Hän lupasi kumminkin lähteä ja arveli rouvallensa, kun kutsuja oli lähtenyt: »No, samalla kertaa saan sanoa jäähyväiseni Björkille».

Puettuna vanhaan hännystakkiin, valkea huivi kaulassa -- »sillä Björkillä saattaa olla muitakin vieraita» -- lähti patroni.

Ukko Björk, pienisilmäinen pirteä ukko, tuli ystäväänsä vastaan ovelle ja talutti hänet kiireesti saliin, jossa esitti patroni Rotherille kauppias Sultin ja Kåhrströmin.

»Minä olen kutsunut sinua luokseni, veli Rother, juttelemaan yhtä ja toista syksy-illan ikävyydessä, ja sen lisäksi on minulla pyyntö, johon et kieltäen vastanne».

Täällä ystävänsä parissa nyt sai patroni illan kuluessa takaisin iloisen mielensä, varsinkin kun hän täällä tapasi kaksi miestä, joista hän oli kuullut Björkin ennen paljon puhuvan. Kaikki olivat he yhdenikäisiä ja samaa mielialaa. Rother tunsi heti, että hän hyvästi viihtyi heidän seurassaan.

Kauppa-asioista puhuttiin paljon, ja ukko Rother osasi näihin puheisin ottaa osaa, kun hän oli vanha kauppias. Hyviä sikaareja poltettiin, hyviä viiniä juotiin. Kokkapuheita ja vanhoja juttuja kerrottiin, ja niille oli Katajalahden herra aina ensimäinen nauramaan.

»Kuules, veli Rother!» -- sanoi vihdoin kauppias Björk. »Olenko pettynyt, kun olen uskaltanut luottaa sinuun, niinkuin vanhaan toveriin ainakin. Sinä olet vetäynyt pois asioista, mutta minä elän niissä vielä. Minä olen nyt aikeissa rakentaa suurenlaisen rautatehtaan. Se kannattaa, se asia; minä olen tarkoin laskenut sen. Ja kuta pikemmin saan tehtaani valmiiksi, sitä paremmin se kannattaa; se tuottaa vähintäin 25 prosenttia jo ensi vuonna. Mutta kun minun rahani ovat kiini muissa asioissa, olen aikonut ottaa suuremman lainan, ja tässä pyydän sinun olemaan minulle avullisena».

»Takauksessako?» kysyi ukko Rother, ja hänen naamansa piteni. »Älä pahaksu veli, etten mielelläni mihinkään enää sitoudu. Minä tiedän tuloni ja menoni, ja jos jotakin sattuisi, joka...»

»Veli!» keskeytti häntä Björk. »En tahdo sinua vietellä; voin kyllä täältäkin tarvittavat takaukset saada. Jos pelkäät...»

»En, en pelkää, mutta...»

»Mutta pelkäät kumminkin. No, en siihen sano mitään. Sult ja Kåhrström ovat minulla jo takausmiehinä; kolmas nimi vielä olisi tarpeesen, nimeksi vaan. Ja kolmanneksi uskalsin pyytää sinua».

Rother, joka näki ilvehymyn toisten huulilla, ei tiennyt minne katsoa, mitä vastata. Hän häpesi, sillä olihan Björk varakas ja rikas mies, jonka puolesta varmaankaan Sult ja Kåhrström eivät olisi menneet takaukseen, elleivät häntä semmoiseksi olisi tienneet. Päästäksensä tästä pulasta kysyi Rother summan suuruutta, kuinka pitkäksi ajaksi laina oli otettava ja keneltä, sekä millä ehdoilla ja muuta semmoista.

»Ellet tahdo nimeäsi kirjoittaa, niin on turha vaiva tätä sinulle kertoa. Miten luulette, hyvät herrat, että ystäväni Rother olisi minua kohdellut, jos köyhänä ja kurjana olisin hänen apuansa pyytänyt, kun hän nyt, kun olen 400,000 ruplan omistaja, kieltää minulta nimensä, joka tietysti velkakirjassa olisi oleva ainoastaan kyltti, ilman mitään merkitystä?»

»400,000 ruplan omistaja!» kertoi Rother itsekseen. »No, no, veli!» puhui hän kovaa, »enhän ole vielä mitään vastannut. Sanoin vaan, etten ole tahtonut mihinkään asiaan ryhtyä, sittenkun erosin kauppatoimistani. Mutta ei sääntöä poikkeuksitta. Älä kummeksi, että vanha mies, joka asioista on vieraantunut, miettii ensin. Sinun kysymyksesi tuli niin äkkipikaa».

»En minä tiennyt, että 50,000 ruplan asiassa suuria mietintöaikoja tarvittaisiin», vastasi Björk. »Mutta sinulla on oikein. Minä arvostelin sinua vielä kauppamiehenä; sillä en muistanut, että sinä nyt olet rikas rusthollari».

»Eikö mietintöaikaa 50,000 ruplan asiassa!» huusi Rother hämmästyen...

»Ei, kun en muuta pyydä kuin nimeäsi nimeksi vaan».

Rother kulki pari kertaa lattian poikki. Mitä hän näinä minuuttina ajatteli, on vaikea sanoa. Nähtävästi oli hänen povessansa kova sota; ja vaikea on tietää, eikö kiellon puoli olisi voittanut, ellei Björk olisi Sultin kanssa puhuen sanonut, että laina viimeistäänkin 3 vuoden kuluessa olisi maksettu, ja ellei Sult olisi sanonut: »Luuletko, että minä olisin siihen nimeäni pannut, ellen tuntisi asioitasi melkein paremmin kuin ne itse tunnet».

Ne sanat saivat Rotherin päättämään. »Minä joudun häpeän alaiseksi» -- ajatteli hän -- »jos kiellän. Veli Björk» -- sanoi hän kääntyen häneen päin. »Minä ajattelin vaan asiaa, enkä ollenkaan kuka se oli, joka nimeäni pyytää. Ole varma siitä, että jos heti olisin tuota ajatellut, olisi jo nimeni kuivunut paperilla... Onko sinulla paperi käsillä täällä?»

»Oi!» vastasi Björk. »Siitä tunnen entisen ystäväni. Mutta, niinkuin sanoin, korkeintaan kolmen vuoden kuluttua saat nimesi takaisin, ja saat silloin nähdä, että se oli annettu nimeksi vaan. Mutta onko sinulla sinetti muassasi?»

»Semmoinen minulla aina on» -- ja ukko Rother näytti kantasormustaan, jonka kannassa oli hänen nimensä ensimäiset kirjaimet.

Muutaman minuutin kuluttua oli pöydällä velkakirja, jonka viimeiset rivit kuuluivat näin:

_Yllä seisovan summan, 50,000 ruplan, takaisin maksamisesta ynnä koron kanssa, 5 sadalta vuosittain, menevät allekirjoittaneet yhteiseen takaukseen niinkuin olisi velka heidän omansa, yksi kaikkein ja kaikki yhden edestä, joka vakuutetaan. Helsinki, 17 p. Marraskuuta 18--.

Evert Sult. Anders Kåhrström. Kauppias ja tehtaan isäntä. Kauppias ja tehtaan isäntä. (Sinetti). (Sinetti).

Vilhelm Rother. Kauppias ja maanomistaja. (Sinetti)._

»Oikein on!» sanoi Björk silmäillen velkakirjaa. »Kiitoksia nyt! Juotte kaiketi minun uuden tehtaani menestykseksi!»

Se malja juotiin pohjaan saakka.

Tämä takausasia oli keskeyttänyt ukkojen hauskat keskustelut. Björk pani talteensa velkakirjan, ja koko asia jäi sillä unohdukseen; sillä sitten ei enää sanaakaan puhuttu siitä. Vanhanaikuisia juttuja tuli taasen esille, ja monen semmoisenkin malja, joka jo kauan sitten oli kuollut, juotiin nyt.

Ukko Rother, joka alussa, kun hän nyt tiesi nimensä olevan tuossa talteen pannussa velkakirjassa, ei niin ilomielin nauranut kuin äsken, sai illan kuluessa vähitellen takaisin entisen hupaisuutensa, eikä aikaakaan, niin oli hänkin unhottanut koko takauksen. Hän otti osaa esiteltyihin maljoihin, sama hänelle tunsiko niitä, joille maljat esiteltiin, vai ei. Hänkin kertoi lystillisiä juttuja ja oli ensimäinen niille nauramaan.

Ilta kului. Herkullinen illallinen syötiin, ja ruokapöydässä jatkettiin entistä puhetta sekä juominkia. Mutta miten olikaan, rupesi ukko Rotheria, joka, kuten tiedämme, oli jotenkin unelias, uni painamaan. Se näkyi selvästi siitä, että hän tuon tuostakin suuresti haukotteli ja ettei nauru enää kaikunut niin raittiina kuin äsken. Vihdoin katsahti hän kelloaan, ja kun hän havaitsi puoliyön jo kuluneeksi, koetti hän nousta. Mutta huomasipa silloin, että uni painoi jotenkin raskaasti; sillä nousemisesta ei tahtonut tulla mitään. Mutta koska toisillekin oli nouseminen yhtä vaivaloista, niin saanemme arvata, että tähän oli syitä toisiakin, ei ainoastaan uni.

Kun Björk kuuli, että Rother oli lähdön puuhassa, avasi hän vielä yhden pullon.

»Vielä malja!» -- sanoi hän. »Sitten en enää tahdo teidän lähtöänne viivyttää. Minä olenkin käskenyt varustaa vaununi, jotka teidät vievät kunkin kotiinne. Vielä malja, sanon, ystäväni Rotherin malja! Vanha toverisuus ei ole hänessä sammunut, sen on hän tänään näyttänyt. Eläköön Rother, eläköön todellinen ystävyys!»

Ukko Rother oli liikutettu. »Minä kiitän sinua!» -- vastasi hän. »Vahinko vaan, etten saattanut sitä tärkeämmässä kohdassa näyttää kuin tällaisessa vähäpätöisessä. Eläköön isäntämme!»

Malja, joka nyt juotiin, sekä puhe oli kokonansa väsyttänyt Rotherin, joka ei vuosikausiin ollut näin kauan valvonut. Hän vaipui jälleen tuolilleen ja puoleksi uneksien kuuli hän vähän ajan takaa Björkin sanovan, että vaunut odottavat, milloin vaan herroja haluttaa lähteä. Tämän puheen ymmärsi Rother, ja entistä vaivaloisemmasti hän nousi; entistä ystävällisemmästi sanoi hän unen horroksissa jäähyväiset vanhalle toverilleen ja kulki varovasti sitten Sultin ja Kåhrströmin kanssa vaunuihin.

Pehmeälle istuimelle vaipui ukko Rother. Puoliunissansa kuuli hän Sultin ja Kåhrströmin lausuvan ajomiehelle, mihin hänen tuli ajaa. Hän itse ei virkannut mitään; hän istui hyvästi, niin hyvästi, että tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, niin hän jo nukkui sikeässä unessa, josta nyt ei herättänyt häntä kolina kadullakaan.

Hän oli jättänyt Björkin luo nimensä, mutta nimeksi vaan.

VI.

Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa lähtemään Helsingistä.

Illan, jonka patroni Rother vietti ystävänsä Björkin luona, viettivät muut Rotherin perheen jäsenet kotona. Vilhelmi siellä luki Tegnérin Aksel ja Maria nimisen runoelman, jonka rouva hyvin tunsi, mutta jota Anna ei ollut kuullut. Siellä sitten puhuttiin siitä, ja Vilhelmi osasi tehdä illan hupaiseksi kertomalla kertomuksia siitä aikakaudesta, josta Tegnérin runoelman aihe oli otettu. Vilhelmi oli onnellinen, kun hän näki, miten mielellänsä Anna kuunteli hänen kertomuksiaan. Vilhelmi tyytyi vähään, sillä hän nyt hyvin huomasi, että Annassa vallitsi ainoastaan ystävyyttä häntä kohtaan, mutta hän tiesi myöskin, että Annan sydän oli vapaa rakkaudesta, ja sen rakkauden toivoi hän viimein voittavansa. Anna näki ja havaitsi aina, että Vilhelmi oli hänen ritarinsa, joka täytti kaikki hänen toiveensa. Mutta Annasta ei ollut siinä mitään kummaa. »Kiitoksia, rakas Vilhelmi!» oli Annalla usein tapana sanoa, mutta sana _rakas_ oli tässä sana vaan; se tunne, joka sanassa asui, ei löytänyt vastinetta Annan sydämessä, vaikka se kauniilta soi Vilhelmin korvissa ja aina sai Vilhelmin sydämen tykyttämään.

Ville ja Antero olivat innostuneet kertomuksesta, jonka Vilhelmi oli lukenut. Etenkin oli tuo Tegnérin viehättävä runoelma vaikuttanut Anteroon, ja kun Vilhelmi oli lopettanut, huusi hän: »Se mahtaa olla Tegnérin paras teos, sillä mielestäni ei vedä hänen runoelmansa Frithiofista vertoja tälle».

Rouva hymyili. »Tegnérin runoelma on kaunis» -- sanoi hän -- »mutta luuletko, että sille maailmassa löytyy mitään vastaavata?»

»Varmaankin useasti» -- vastasi Vilhelmi.

»Ainakin käy usein toteen, mitä Aksel epäilyksessään naisista lausuu» -- väitti Ville. »Ensimäinen ajatus, mikä Lokella oli, oli valhe, ja neidon muodossa hän sen lähetti miesten luo... Mustin valhe on se, joka enkelin pukuun oli puetettu».

»Minä en ole tiennyt, että Ville jo maailmassa on niin paljon kokenut» -- sanoi Anna hymyillen.

»Katso vaan, sisar kultani!» -- vastasi Ville -- »ettet itse näytä toteen tätä Akselin lausetta».

Näin jutteli rouva ja nuoret, ja ilta kului heidän jutellessaan.

Vilhelmi olisi tahtonut vielä lukea heille Oelenschlägerin runoelman »Aksel ja Valborg», mutta rouvan mielestä oli se toistaiseksi jätettävä, sillä pian olisi Rother kotona.

»Tuleekin paljoksi kaksi niin kaunista runoelmaa samana iltana» -- myönsi Vilhelmi.

Vilhelmi parka! Hän valitsi lukeakseen juuri sellaisia runoelmia, missä todellista rakkautta kuvataan. Emme tarvitse sanoa, että mitä hän luki, sen hän luki Annan tähden.

»Mutta missä, Jumalan nimessä, viipyy isä?» sanoi rouva äkkiä, kun kello löi 12. »Hänellä on mahtanut olla hupainen ilta, sillä muuten ei hän untansa unohtaisi».

Aina siitä ajasta, jolloin rouva ja patroni olivat muuttaneet kaupungista Katajalahdelle, ei ollut tapahtunut, että ukko olisi ilman rouvaansa viipynyt ulkona näin kauan. Ei kummaa siis, että rouva, joka varsin hyvin tunsi kaikki miehensä tavat, rupesi pelkäämään hänen viipymistään ja aina yhä enemmän, kuta enemmän aikaa kului häntä kuulumatta. Pojat eivät olleet millänsäkään, eikä Annakaan; mutta kun aikaa yhä kului eikä patronia näkynyt, ei kuulunut, rupesivat hekin miettimään, mikä saattaisi olla syynä hänen viipymiseensä. Kello löi 1, löi 2, löi 3, eikä patronia kuulunut.

»Joku onnettomuus on varmaankin hänelle tapahtunut» -- valitti rouva. »Mene, Vilhelmi kulta, tiedustelemaan!» Ja levotonna, pelkääväisenä kulki nyt rouva edestakaisin lattialla.

Nuoret eivät olleet tahtoneet mennä levolle ennen ukon tuloa. He odottivat, mutta yhtä nopeasti ja iloisesti kuin olivat hetket puoliyöhön asti kuluneet, yhtä hitaasti ja ilotta kuluivat ne nyt. Joku vahinko oli ukolle tapahtunut, niin päätteli Vilhelmikin nyt; sillä eihän setä viipynyt hänen kandidaattipidoissansakaan kahteentoista, vaikka ei suvainnut kenenkään pidoista hänen kanssansa lähtevän. Kun Vilhelmi sai rouvan käskyn, oli hän heti valmis lähtemään.

Pimeä oli yö. Vettä satoi taivaan täydeltä. Ei ainoatakaan ihmistä kadulla näkynyt. Vilhelmi ja Antero, joka häntä seurasi, kiiruhtivat Björkin luo. Mutta kun he sinne tulivat, huomasivat he kaikkein jo levolla olevan, josta syystä he seisahtuivat vähän miettimään mitä tehdä.

»Mennään pihaan, jos portti on auki» -- sanoi Antero.

Portti olikin auki. Kun ajomies vaunuineen oli tullut takaisin, ei hän ollut huolinut sitä panna kiini. Mutta kun he kartanon puoleltakin akkunoita katselivat, huomasivat he, että kaikki talossa olivat levolle laskeuneet.

»Mitä nyt teemme!» -- kysyi Antero. »Jos olisi jotakin isälle täällä tapahtunut, niin olisi kumminkin joku akkuna valaistu. Eikö kävisi sinun meneminen nuoren Björkin luo? Kentiesi tietäisi hän jotakin».

Vilhelmi oli itse tätä ajatellut. »Mutta miten päästä nuoren ylioppilaan kamariin herättämättä muita, jotka huoneissa nukkuivat? Jos uskaltaisin heittää hänen kamarinsa akkunaan pienellä kivellä ... mutta mitkä näistä akkunoista kuuluvat hänen kamariinsa? Pimeässä en sitä erota, ja tuskinpa sitä päivänvalossakaan varmasti osaisin sanoa».

Näin olivat Vilhelmi ja Antero kahdella päällä mitä tehdä, kun äkkiä huomasivat kaksi olentoa astuvan kartanolle. Kaikeksi onneksi oli toinen näistä juuri se, jonka luo he olivat halunneet päästä. Vilhelmi tunsi äänestä nuoren Björkin.

»Kun nyt vaan en olisi pudottanut avaintani! Perhana, kun sataa! Mutta... Keitä täällä on?» huusi nuori Björk, kun hän Vilhelmin ja Anteron huomasi.

»Käy varoin! Luultavasti rosvoja» -- kuuli Vilhelmi Björkin toverin lausuvan.

»Älkää peljätkö, Björk ja Löf! Tuttuja ollaan» -- sanoi Vilhelmi ja astui esiin.

»No niin, aivan oikein! Lempo vie! Vilhelmi Rother ja ... kukas toinen? Ah, serkkusi! No terveeksi! Käykää ylös minun kamariini! Mitä hittoa te nyt kulussa olette? Ette seurahuoneella olleet, sen kyllä huomasin».

»Kullakin on salaisuutensa ja semmenkin Vilhelmi Rotherilla» -- pisti siihen Löf -- »sillä hänestäpä ei ole niin milloinkaan kuulunut mitään, joka ei päivän valoa sietäisi».

Pilkka ilmaantui Löfin sanoissa. Vilhelmi kyllä älysi sen.

»Oikein sanot!» -- vastasi hän --. »Ja olisipa hyvä, jos loistaisi nytkin päivän valo. Björk, tiedätkö, onko setäni vielä teillä? Hän ei ole kotiin tullut. Me pelkäämme hänen joutuneen vahinkoon?»

»Setäsi, meillä! Enpä tiedä hänestä mitään. Lähdin jo eilen aikaisin päivällä ulos, ja silloin ei ainakaan häntä meillä näkynyt. Mutta käydään sisälle; minä olen kuten vedestä vedetty».

Tämän oli nuori Björk tuskin saanut sanotuksi, kun kaikki kääntyivät ulkohuoneisin päin. »Mitä lempoa! Kuka siellä?» huusi Löf. -- »Sielläkin on joku tahi joitakuita».

Tallista päin kuului kolinaa ja melskettä. Ovelle kolkutettiin kovasti.

»Pelkäänpä, että luulossasi on perää, Löf» -- sanoi Björk -- »Kun ei vaan siellä olisi varkaita».

»Onko siellä ihmisiä? Avatkaa ovi!» -- kuulivat nuorukaiset jonkun tallista huutavan.

Nuorukaiset kulkivat kiireesti sinnepäin, mistä ääni kuului. Löf esitti, että olisi ehkä paras käydä kutsumassa poliisia avuksi; mutta sitä pani vastaan Björk, joka oli urhoollisempi. »Onhan meitä neljä», sanoi hän.

»Ääni ei tule tallista. Liiterissä on huutaja», lausui Björk, ja liiterin luo kulkivat nuorukaiset nopeasti.

»Kuka siellä?» kysyi Löf.

»Kuka! Minä se olen, te tolvanat! Ettekö kuule, että minä se olen!»

»Kuka minä?» kysyi Björk.

»Jumala nähköön!» huusi Antero ihmetellen. »Se on isäni ääni. Miten, herran tähden, on hän sinne joutunut?»

»Kukako olen?» huusi hän liiteristä. »Minä, minä olen! Minä olen patroni Rother! No, avatkaa pian ovi! Missä hiidessä minä olen?»

Nuorukaiset seisoivat liikkumatta, kuten paikalle istutetut; niin oli kummastus saanut vallan heissä.

»Patroni Rother!» huusi vihdoin Löf. -- »Miten te sinne olette joutunut? Mitä te siellä teette, patroni?»

»Avaa ovi, lurjus, kuka oletkin, äläkä siellä käytä kieltäsi! Minä palellun täällä».

Vilhelmi oli kohta rientänyt oven luo avataksensa sitä. »Ovi on lukossa, setä; odottakaa, kunnes saadaan avain!»

»Vilhelmi! Sinäkö siellä olet! Laita että pian pääsen täältä pois! Missä hiidessä minä olen?»

»Te olette, setä, kauppias Björkin vaunuliiterissä».

»Vaunuliiterissä! Ah, nyt selkenee muistini! Se lurjus, se lemmon ajomies on minun jättänyt vaunuihin ja lukinnut oven. No, etkö voi sitä pirstaksi lyödä? Keitä siellä on toisia? Kuka siellä nauraa? Lempo teidät korjaa, kun täältä pääsen».

»Pääsemisenne ei ole niin helppo kuin sinne jäämisenne, herra patroni! Luukas, ajomies, ei ole kotona, ja avaimen on hän luultavasti vienyt mukanansa, koska sitä ei ole missään» -- vastasi nuori Björk, joka oli käynyt ajomiestä hakemassa.

Löf ei voinut nauruansa hillitä. »Suokaa anteeksi, herra patroni!» rukoili hän. »Jos tilaanne mietitte, niin ette voi itsekään nauramatta olla».

Mutta patronin ei tehnyt mieli nauraa. Päin vastoin suuttui hän nyt. »Vilhelmi, oletko riivattu, poika, kun et minua päästä täältä?»

»Odottakaa, isä!» -- lepytteli Antero.

»Sinäkin siellä, Antero!» huusi ukko, joka tunsi poikansa äänen.

»Mitä, Jumalan tähden, teemme?» kysyi Vilhelmi. »Ovi on luja, sitä ei voi saada rikotuksi, ja mies, jolla avain on, on poikessa».

»Lyö se pirstaksi, olen minä sanonut!» huusi patroni.

»Oletteko yksin, herra patroni!» -- kysyi Löf.

»Kuka perhana olisi minua tänne seurannut, tolvana?» ärjäsi patroni ja koetti voimainsa takaa puskea oveen.

Se yritys oli turha, niinkuin edellisetkin.

»Koetetaan eikö olisi mahdollista saada ovi saranoilta pois» -- esitti Vilhelmi --. »Ovessa on kissanreikä. Jos saataisiin kanki, ehkä onnistuisimme».

»Niin, koettakaa, koettakaa!» -- rukoili patroni.

»Keitä siellä kartanolla on?» -- kuului samalla ääni taempaa.

Eräs vahtimestari, joka asui viereisessä talossa ja jonka huone oli ihan seinitysten liiterin vieressä, oli kuullut kolinan ja huudot ja avasi ikkunansa Björkin kartanolle päin, kuullakseen mitä naapurissa tapahtui. »Keitä siellä kartanolla on?» kysyi hän.

»Sanokaa, jos tiedätte neuvoa!» --- vastasi Löf. »Patroni Rother on luultavasti nukkunut vaunuihin ja ajomies on siitä tietämättä salvannut hänen kauppias Björkin liiteriin».

»No, herättäkää ajomies ja kysykää avainta!» -- vastasi vahtimestari.

»Mutta ajomies on hiidessä, hän ei ole kotona» -- huusi nuori Björk.

»Se on tosi. Luukas meni illalla tai oikeammin yöllä, kun oli vienyt kotiin kauppias Björkin vieraat, nimipäiviä viettämään. Sen kuulin hänen sanovan. -- Odottakaa aamuun, kunnes hän tulee kotiin!»

»Minäkään en parempaa neuvoa tiedä» -- sanoi Löf toisella äänellä.

»Siis pitää minun uudestaan kiivetä ylös vaunuihin»: -- lausui patroni epätoivoisesti. »Kuinka pitkältä on vielä aamuun, Vilhelmi?»

»Kello lyö kohta 4» -- vastasi Vilhelmi. -- »Mene kotiin, Antero!» -- jatkoi hän -- »ja puhu tädille, mitä on tapahtunut, jotta hän ei pelkää».