Part 11

Jos olisi joku muu esittänyt tämän maljan, olisi Vilhelmi ollut paikalla ja ilolla valmis sitä juomaan. Mutta Löf -- tämä oli nuorukaisen nimi -- ei ollut Vilhelmin ystäviä. Samaa lukiota olivat he käyneet, mutta Vilhelmi ei ollut koskaan saattanut kärsiä tätä kumppaliaan. Erityistä syytä hän tähän ei tietänyt, ellei syynä siihen ollut Löfin salaviekkaus, joka monessa pienessä seikassa oli tullut ilmi, tahi aavistus, joka tuleviin aikoihin viittasi. Löf oli itsekkäinen, joka kaikissa vaan omaa etuansa etsi. Tästä syystä ei ollut hänellä ainoatakaan todellista ystävää. Mutta Löf oli sukkela poika, jonka pilalauseilla usein sai nauraa; hänellä oli hyvä lauluääni, ja muutenkin oli hän iloinen. Näistä syistä oli hän mieluinen kaikille, vaikkei kukaan hänestä erittäin pitänyt. Vilhelmi oli ainoa, joka usein oli näyttänyt kylmyyttä häntä kohtaan; sillä Vilhelmin suora luonne ei sallinut hänen teeskennellä. Ja Löf, joka tämän kylmyyden oli huomannut, ei säästänyt Vilhelmiä, joka usein sai olla hänen pilkkansa esineenä.

Löfin ääni ja malja, jonka hän nyt esitti, laski kummallisen painon Vilhelmin sydämelle. Se karkoitti silmänräpäyksessä hänestä ne onnellisuuden tunteet, joita Annan kirje oli herättänyt. Hänen muotonsa synkistyi, kun hän kuuli kaikkein ilohuudoilla ottavan osaa esitettyyn maljaan, ja varsinkin kun hän kuuli Löfin lauseen: »Tulevan morsiameni maljat minä juon -- juon pohjaan! Ensimäisen hänen kauneudellensa -- näin! Ja toisen hänen rikkaudellensa -- näin!» Ja kaksi lasia perätysten tyhjensi maljan esittäjä.

Vilhelmi ei sanonut mitään, mutta hänen sisimmäiset tunteensa olivat loukatut. Löf pilkkasi hänen mielestänsä mitä pyhintä maailmassa on. Hän antoi Löfin ja tämän seurueen nauraa, pilkata ja juoda maljojaan sen kuin tahtoivat; hän ajatteli Annaa ja teki mielestänsä väärin siinä, että hän tässä pilkkaajain pilapuheita kuunteli. Anna oli hänelle pyhä. Mitä sanoisi tämä, jos Vilhelmin tässä pilkkaajain seassa näkisi? -- Ja hiljaa vetäysi hän pois ovelta, jossa hän oli ollut todistajana kumppaleinsa ilveelle.

»Sinun ilosi on kadonnut, Rother», kuuli hän silloin jonkun vieressänsä sanovan.

»Todellakin, Rönneqvist, minä en voi tällaista ilvettä kärsiä» -- vastasi Vilhelmi.

»Sinä ajattelet samaa kuin minäkin. Mutta anna heidän nauraa; kyllä tulee aika, jona nauru lakkaa. Vaan tule ja juttele minulle, mitä nyt aiot. Mille tielle olet päättänyt kääntyä?»

»Sitä en vielä varmaan tiedä. Papiksi on aikomukseni ollut ruveta; mutta nyt, kun papillisia toimia mietin, en ole varma kelpaanko siihen». -- Ja hiljalleen vetäysivät nuorukaiset naurajain parista, joihin nyt suurin osa juhlanpitäjistä oli yhdistynyt.

Taempaan kamariin oikealle kädelle vetäysivät Rönneqvist ja Rother. Kamarissa ei ollut ketään, sillä kaikki sieltä olivat lähteneet saliin nähdäkseen syyn tuohon äkilliseen iloon. Täällä istuivat he pöydän ääreen.

»Jos en pety» -- sanoi siinä Rönneqvist -- »on sinulla joku syvempi syy, joka ei salli sinun ottaa osaa kumppaleimme iloiseen ilveesen. Kentiesi on sinulla joku, jota sinä...»

Vilhelmi loi silmänsä puhujaan. »Entä sinulla» -- katkasi hän tämän kysymyksen -- »minkätähden sinä et tuota ilvettä voi kärsiä?»

Aksel Rönneqvist ei heti vastannut. »Minä en saata kärsiä Löfiä», vastasi hän. -- »Hänessä on jotakin, joka ei ole oikeaa; hänen koko olentonsa on minusta teeskenneltyä, ja hänen puheessaan on aina ikäänkuin jotakin salattua, jotakin viekasta».

»Ei pitäisi toveria tuomita» -- vastasi Vilhelmi. -- »Mutta tuonlaisiin tunteisin, jotka itse siitä tietämättämme meidät toiseen sitovat, toisesta taasen vieroittavat, emme mitään voi. En saata kieltää, että sinun lauseessasi Löfistä on ajatus, jonka minäkin sydämessäni tunnen».

»Hän on minusta tuollaisia, jotka saattavat tehdä kaikkea, jos vaan huomaavat siitä rahtuakaan hyötyä itselleen. Jo lukiossa ollessaan tiesi hän kätkeä kaiken pahuutensa ja useinkin soimaamalla kumppaleitaan saada opettajat hänestä uskomaan mitä parahinta».

»Mitä lukiossa tapahtui, sen muistan minä hyvin. Mutta silloin oli Löf, niinkuin me muutkin, lapsellinen, ja meissä oli kentiesi vikoja yhtä suuressa määrässä kuin hänessäkin».

»Vaan hänen luonteensa ei ole siitä ajasta muuttunut. Hän ei nyt ole samallainen kuin silloin ollessaan alituisesti parissamme, se on tosi. Hän ei lukiossa voinut salata kaikkia kujeitansa, vaikka hän sitä koetti ja epäilemättä monessa kohden onnistuikin. Nyt tapaamme häntä harvoin, mutta aina, kun hänen näen ja kuulen hänen puhuvan, on hän minulle vastenmielisempi, ja yhä syvemmälle juurtuu minussa se ajatus, että hän olisi valmis myymään meidät kaikki, jos vaan ostajan saisi».

»Minusta ei ole oikein, että tässä istumme ja soimaamme poissa olevaa, jolle emme viaksi voi lukea muuta, kuin että emme ole häneen mieltyneet» -- sanoi Vilhelmi.

»En tahdo häntä soimata» -- vastasi nopeasti toinen. »Minä sanoin vaan, mitä hänestä ajattelen. Käyköön hän tietänsä, kuten parhaiten voi!»

Vilhelmin äskeinen ilo ja rauha oli tullut loukatuksi. Hänen kätensä, joka, kun hän kamariin astui, oli ollut painettuna hänen rintaansa vastaan, oli hiljalleen vaipunut alas. Soimaamalla poissa olevaa toveria saastutti hän mielestänsä Annansa muistoa, ja nyt koetti hän saada puheen kääntymään toisiin asioihin. Aksel Rönneqvist oli hänen ystävänsä, eikä Vilhelmillä ollut mitään, jota hän olisi ystävältään Akselilta salannut -- aina viimeiseen vuoteen saakka, jolloin rakkauden salaisuus oli kaivanut vähäisen pienen juovan ystäväin välille. Aksel oli Vilhelmiä vuotta nuorempi. Samallaiset pyrinnöt yhdistivät heitä. Mutta Aksel oli luonteeltaan löysempi kuin Vilhelmi, mutta oli taasen toiselta puolelta helläsydämisempi kuin tämä. Ystävät olivat näistä syistä usein olleet riidassa; mutta Aksel, joka aina, kun he olivat väitelleet ja hän oli huomannut Vilhelmillä olleen oikein, oli heti rientänyt tätä tunnustamaan, ja ystävällisyys oli tuosta yhä vaan kasvanut nuorukaisten välillä. Aksel oli varakkaampi kuin Vilhelmi, mutta Aksel oli kumminkin aina velassa, jota tekemään Vilhelmi ei ryhtynyt, ellei välttämätön tarvis häntä siihen pakoittanut. Ja tätä tällaista tarvista ei ollut usein ilmaantunut.

Löf, josta nuorukaiset olivat puhuneet ja jolla tässä kertomuksessa on huomattava osansa, oli käsityöläisen poika, joka nuorena oli kerjännyt ja jo silloin oppinut kaikenlaisia keinoja, mitkä sitten, kun hänen palava halunsa loi tilaisuuden päästä kouluun ja sieltä aikaa voittain lukioon ja yliopistoon, olivat muodostuneet aina sen mukaan, miten hänen asemansa kunakin aikana vaati. Hän oli hyväpäinen, teräväjärkinen ja kaikin puolin lahjakas nuorukainen; mutta toiselta puolen pisti usein esiin raakuus ja ylpeys sekä itsekkäisyys, joka sai aikaan sen, että hän aina piti silmällä omaa hyötyään, huolimatta siitä, tuliko muiden etu sillä loukatuksi. Hän oli uuttera ja ahkera työssään, mutta töitänsä ei hän tehnyt rakkaudesta tieteesen. Hänestä oli työ pidettävä yksin ja ainoastaan tikapuina, jotka saivat hänen ylhäiseksi. Ja kun sanomme, että hänen pyrintöjensä tikapuut, joita myöten hän ylöspäin kiipi, ulottuivat pilviin saakka, niin ymmärrämme, mikä rajaton kunnianhimo hänessä eli ja vaikutti.

Vilhelmin ja Akselin välillä oli juuri tulla kiista siitä, mitä toverista saisi puhua tämän poissa-ollessa, mitä ei, kun Ville ja Antero tulivat huoneesen.

»Saas nähdä, eikö isä ole tullut sillaikaa, kun täällä olemme olleet» -- sanoi Ville ja keskeytti siten alkavan kiistan Vilhelmin ja Akselin välillä.

Vilhelmi nousi. Hän katsahti kelloa. »Kohta puoli kolme» -- sanoi hän. »Aika on lähteä kotiin».

Silloin kaikui salista yleinen nauru. Kun nuorukaiset kamarista sinne tulivat, seisoi eräs tovereista pöydällä ja piti ympärillä seisoville hullunkurista puhetta, jota kuuliain nauru tuon tuostakin katkaisi. Puhe oli viaton, mutta sisälti sukkeluutta ja huumoria niin paljon, että vakava Vilhelmikin oli pakahtua naurusta.

Kun tämä puhe vihdoin loppui ja laulu taasen alkoi kaikua, vetäysivät Vilhelmi, Ville ja Antero kenenkään huomaamatta pois.

»Onko teillä ollut hupaista tänä iltana?» -- kysyi Vilhelmi tiellä serkuiltaan.

»On» -- vastasivat veljekset, ja Antero lisäsi: »Minä sain monta uutta veljeä tänä iltana. Mutta se täytyy myöntää, että Löf on hupaisin ja miellyttävin kaikista».

Oli kuin olisi terävä ase koskenut Vilhelmin sydämeen. Hänen oli mahdoton ymmärtää, miksi Löfin kiitos Annan veljen suusta kuului niin kauhealta. Hän ei voinut hillitä äänensä katkeruutta, kun hän vastasi: »Antero! Älä oleskele Löfin seurassa, hän ei ole hyvä mies».

Anteron olisi suuresti tehnyt mieli kysyä selitystä tähän Vilhelmin lauseesen, mutta samassa kuin hän tätä aikoi, saavutti heidät Aksel Rönneqvist ja pari muuta, jotka myöskin olivat lähteneet juhlasta.

Anteron kysymys jäi sen tähden tällä kertaa sikseen.

IV.

Rotherin herrasväki Helsingissä.

Kotiin tultuansa istui Vilhelmi kauvan miettien. Annan kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Sitä oli hän lukenut, niin että hän sen jo ulkoakin osasi. Joka riviin, joka sanaan, joka kirjaimeen Annan kirjeessä pani Vilhelmi arveluitaan. -- Mitä ajatteli hän; mitkä tunteet elivät hänessä, kun hän tämän kirjoitti? -- kyseli hän itseltään. Sitten muisti hän illan tapauksia pidoissa, ja kun Löfin kuva asettausi hänen ajatustensa eteen, tunsi hän uudestaan vastenmielisyyden tunteen sydämessään.

Aamurusko levesi jo taivaalle, kun hän vihdoin laskeusi levolle. Nyt unessaan näki hän Annan, joka hänelle hymyili. Vilhelmi oli unessansa onnellinen.

Toisessa kamarissa uneksivat samaten Ville ja Antero pidoista, joiden kaltaisia he eivät ennen olleet nähneet. Ville näki itsensä esitelmän pitäjänä, kuuli miten siihen kaikki olivat mieltyneet! -- Antero! Hän iloitsi vielä unessakin kunniavierasten läsnäolosta. Unelmissakin ilmaantuivat poikain eri luonteet eri tavalla.

Kello löi 9. Unen helmassa olivat he kaikki vielä. Vilhelmi oli jo tosin tunti takaperin herännyt, mutta samassa muistanut, ettei nyt mikään häntä kirjain ääreen kutsunut. Matammi oli käynyt heidän huoneissaan; mutta kun hän näki nuorukaisten makean unen, oli hän hymyillen taasen lähtenyt.

Mutta nyt, kun oli kello lyönyt 9, samosi matammi kiireesti jälleen sisään. Sääliväisesti herätti hän nyt nuoret isäntänsä. »Vaunut seisahtuivat juuri pihalle» -- huusi hän. »Eräs vanha herra kysyy Rotheria».

Silmänräpäyksessä olivat nuoret jalkeilla. »Isä, isä! Se ei saata olla kukaan muu kuin isä» -- huusivat veljekset.

Tuon olivat he tuskin ennättäneet huutaa, ennenkuin ovi avattiin, ja sisään astui patroni Rother.

»Hyvää huomenta, unikeot! Oh, vielä makuulla; kello on 9! Oo, sen sanon! Amanda, äitinne, sanoo minua uneliaaksi; mutta tässä näet nyt itse, Amanda, eivätkö pojat ja Vilhelmi astu minun jälkiäni».

Tämä viimeinen lause oli sanottu rouvalle, joka samassa astui sisään. Oli siinä kolmaskin tulia; mutta tämä kun näki, miten kaikki oli ylösalaisin nuorukaisten kamareissa ja missä öisessä asussa asukkaat olivat, vetäysi hän äkkiä takaisin.

»Anna! Annakin!» huusi Antero.

»Niin, Annakin, joka ei uskalla astua sisään», nauroi ukko.

Nyt tuli nuorukaisille kiire, etenkin Vilhelmille. Kiivaasti käski hän matammia siivoamaan etukamarin. Itse vetäysi hän veljesten kanssa toiseen, jossa kiireesti valmisti itsensä sukulaisiansa vastaanottamaan.

Patroni Rother perheineen oli niin muodoin Helsingissä. Ukko oli, kuten jo mainitsimme, pitkästynyt aikojaan, kun hänen poikansa olivat lähteneet. Miten olikaan, heräsi hänessä ajatus lähteä heitä katsomaan. Rouva oli tälle ukon mietteelle ensin nauranut; mutta kun ukko lähdöstä alinomaa puhui, heräsi hänessäkin halu lähteä katsomaan poikiansa, jotka nyt olivat yliopistolaisia. Kun siis maanviljelystoimet sen sallivat, lähti Katajalahden herrasväki matkalle. Usein oli tiellä patroni valittanut ja voivottanut, varsinkin viime ehtoona, ennenkuin Helsinkiin tulivat, hänen kun oli täytynyt teitten huonouden tähden jäädä yöksi lähimpään kestikievariin. Mutta nyt, kun ukko oli perillä, oli hän iloinen. Oli ollut tiellä vähän kysymystä, että vieraat rupeisivat asumaan jossakussa ravintolassa; mutta siihen oli patroni sanonut: »Ei, enpä silloin saisi olla poikaini kanssa».

Lyhyessä ajassa oli matammi siivonnut etukamarin, ja vielä lyhyemmässä ajassa olivat nuorukaiset valmiit sinne astumaan. Rakkaus ja ilo asui Vilhelmin pienen lukupöydän ympärillä, missä perhe pian istui, nauttien matammin keittämää kahvia, jota etenkin ukko mielihyvillään joi. Antero oli heti saanut lähteä asialle. »Käy noutamaan minulle laatikko sikaareja, mitä parhaimpia voit saada! Nyt, kun ollaan pääkaupungissa, eletään isosti».

Vastapäätä Annaa istui Vilhelmi. Hänen sydämensä oli iloa täynnä. Hänen silmäyksensä olivat tavanneet Annan, ja tämä oli silloin vähän punastunut. Hellästi oli Anna puristanut tervehdykseksi Vilhelmin kättä ja sydämellisesti toivottanut hänelle onnea, kun sai kuulla, että Vilhelmin tutkinnot olivat loppuneet.

Tästä viimeksi mainitusta asiasta oli etenkin patroni ihastunut. »Sepä oikein hyvä!» sanoi hän. »Nyt ei meidän tarvitse varpaisin kulkea eikä hiljaa kuiskutella peläten, että häiritsisimme herra ylioppilasta hänen luvuissaan».

Tämä perhe oli onnellinen. Kaikki siinä oli nytkin suoraa, yksinkertaista, kuten ennen Katajalahdella, jotta patronikin yhtäkkiä huusi: »Jos en kuulisi tuota alinomaista hälinää kadulta, luulisin totta mari vielä olevani kotona -- vai mitä sinä sanot, Amanda?»

Samana päivänä jo nähtiin Helsingin esplanaateilla Katajalahden koko perhe. Kaikki pian huomasivat, että tämä perhe oli maalta. Patroni käydä kompsutteli hiljakseen, niinkuin kotonansa, kun hän joskus kävi vainioitansa katselemassa. Sen lisäksi hän aina, kun joku tuli vastaan, heti kysyi Vilhelmiltä tahi pojiltaan: »Kuka tuo oli?» Sitten näytti hän tyytymättömältä, jos sai vastaukseksi: »En tiedä, en tunne». Päälle päätteeksi puhui hän niin kovalla äänellä, että moni seisahtui häntä kuuntelemaan.

Nuorukaisilla oli täysi tekeminen näyttäessään vieraillensa, mitä Helsingissä oli nähtävää. Tämä oli heille hupaista ja -- tarvinnemmeko sanoa -- etenkin Vilhelmille, joka tavallisesti aina kulki Annan vieressä. Vilhelmi koetti Annan silmistä lukea, mitä tämä ajatteli. Siitä asiasta, josta hän Katajasaarella oli puhunut, ei hän nyt virkannut sanaakaan -- ei hänen suunsa, mutta kyllä hänen sydämensä ja hänen silmänsä.

Kaduilla kulkeissansa setänsä ja Annan kanssa tapasi hän usein tuttaviaan. Nämä katselivat pitkään Rother herrasväkeä. Sedällensä voi Vilhelmi näitä tuttaviaan nimittää, ja setä tunsi monen Vilhelmin toverin isän. Moniaat sekä Vilhelmin että veljesten tovereista kävivät nuorukaisten kodissa heitä tervehtimässä. Jos silloin setä sattui olemaan kotona, esitti Vilhelmi nämä tuttavansa hänelle, ja ukko Rotherilla oli maalaisen tavalla paljon heidän kanssansa juttelemista. Tästä tulikin Vilhelmin tovereiden keskuudessa se mieli ukko Rotherista yleiseksi, että hän oli kaikin puolin kunnon ukko.

Illat vietettiin teaatterissa, soittajaisissa ja milloin missäkin huvitilaisuudessa. Mutta jo muutaman päivän perästä väsyi ukko kaikkiin näihin ja salli mielellänsä nuorten huvitella, kun vaan joku jäi kotiin hänelle seuraa pitämään. Tapahtuipa silloin se kumma, että kun Anna jäi kotiin ukon kanssa, niin halutti Vilhelmiäkin aina jäädä, ja päin vastoin. Vilhelmi siis aina nähtiin Annan parissa. Tämän huomasivat pian hänen toverinsa, ja monta pistosanaa olisi Vilhelmi saanut kuulla, jos olisi joutunut olemaan näiden tovereinsa parissa.

Neljä päivää oli Rotherin herrasväki ollut Helsingissä, kun Vilhelmi sai kutsumuksen tulla julkiseen kandidaattitutkintoon. Kun patroni tämän kuuli ja sai tietää, että tutkinnon suorittaneet tavallisesti tutkinnon jäljestä pitivät ystävillensä pidot, lausui hän heti: »Niistä ei sinun tarvitse huolta pitää, ne otan minä osalleni, kunhan vaan nimität, ketkä pitoihin ovat kutsuttavat. Kutsu kaikki tuttavasi; hupaista on nähdä, mimmoisia nykyajan nuorukaiset ovat».

Vilhelmi olisi mieluummin viettänyt tämän illan kaikessa hiljaisuudessa Annan kanssa kotona. Mutta se ei nyt käynyt laatuun. Hän teki siis luettelon, jotenkin pitkän, jonka hän sitten näytti sedällensä. Yhden nimen olisi hän luettelosta mielellään heittänyt pois, mutta koska hän oli kutsunut kaikki muut lukiokumppalinsa, ei hän tahtonut olla Löfiä kutsumatta.

»Tässä on luettelo. Kuusitoista nimeä siinä on. Onko liiaksi monta?» kysyi hän, näyttäen luetteloa sedällensä.

»Kuusitoista vaan! Kun minä olin sinun ijässäsi, tunsin minä koko maailman». -- Ja ukko silmäili pikimältään luetteloa.

»Mitä!» huusi hän äkkiä -- »Björk! Mistä hän on kotoisin? Kuka on hänen isänsä?»

»Hänen isänsä» -- vastasi Vilhelmi -- »oli ennen kauppamies ------ kaupungissa. Sieltä muutti hän tänne, ja on hän nyt rikas ja mahtava herra ja varsin suuri asioitsia».

»Israel Björk! Minun vanha toverini! Kuules, Vilhelmi! Koska minä aijon olla saapuvilla sinun pidoissasi, niin saat sinä minulle seuraksi kutsua isän -- pojan saat itse pitää... Sano, missä hän asuu; minä tahdon käydä häntä jo tänään tapaamassa. Vai saan minä vielä elävin silmin nähdä ystäväni Israelin! -- Tiedä ... että ------ kaupungissa ennen muinen oli Abrahami, Iisakki ja Jaakoppi, jonka oikea nimi oli Israeli, tämä, joka nyt täällä on. Abrahami ja Iisakki ovat kuolleet. Me olimme kaikki neljä ennen hyviä ystäviä, vaikka nyt en ole kuullut niin sanaakaan moneen vuoteen Israelista».

Ukko Rother ei nyt ollut vitkallinen. Hän tarttui hattuunsa. »Minä tahdon lähteä heti» -- sanoi hän. »Huomenna sinulla on tutkinto, Vilhelmi; ethän siihen tarvinne mitään valmistusta. Siis voit tulla näyttämään minulle, missä Björk asuu».

»Jos minä lähden, niin jää Anna yksin kotiin» -- vastasi Vilhelmi; sillä rouva ja pojat olivat ulkona kaupungilla.

»Anna saa seurata meitä», päätti ukko. »Ja sitten jääköön hän sinun haltuusi».

Vilhelmin silmistä leimahti ilon säde. Hän ei ollut saanut Annan kanssa kahden kesken puhua sanaakaan vielä; nyt hän saisi. Hän oli siis heti valmis. Anna tosin vähän vastusteli; mutta kun ukko sanoi: »Tule pois vaan; hupaisempi sinulla on ulkona» -- niin ei vastustanut Anna enää.

Tiellä tapasivat he Löfin. Tämä tervehti Vilhelmiä ystävällisesti ja katseli pitkään Annaa. Vielä silloinkin, kun Rotherit olivat hänen ohitsensa kulkeneet, katseli hän taaksensa. Jos nyt Vilhelmi olisi seisonut hänen vieressään, olisi hän kuullut Löfin hiljaa mumisevan: »Rikas ja kaunis! Rotherilla on liiaksi menestystä, jos hän tuon neidon voittaa; mutta sitä en tahdo uskoa». Näissä sanoissa olisi Vilhelmi varmaankin huomannut kateutta.

»Kuka se oli?» kysyi tapansa mukaan vanha Rother.

Vilhelmi mainitsi Löfin nimen.

»Aikooko hänkin maisteriksi!» kysyi Anna.

»Ei, hän lukee laki- ja kameraalitiedettä!» -- vastasi Vilhelmi.

Ensi kerran puhuivat nyt Vilhelmi ja Anna Löfistä. Tämän silmäys, vaikka hänen tervehdyksensä oli ystävällinen, oli saanut Vilhelmin alakuloiseksi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Hän kulki nyt sanaakaan puhumatta ja yksisanaisesti vastaten patronin kysymyksiin, kunnes he tulivat sen talon luo, missä Björk asui.

Vanha Rother astui kiireesti huoneesen.

»Mihin nyt menemme?» kysyi Vilhelmi, kun he Annan kanssa kahden kesken seisoivat kadulla.

»Sinä sen parhaiten tiedät» -- vastasi Anna.

»Ehkä menisimme Kaisaniemen puistoon. Siellä et ole vielä käynyt. Ilma nyt on selkeä ja maa jotenkin kuiva. Mitä arvelet?»

»Mutta» -- lausui tyttö -- »eikö olisi parasta, että menisimme kotiin? Kentiesi ovat jo äiti ja veljet palanneet».

»Eivät he vielä ole kotona. Et ole nähnyt Kaisanientä! Se on ihan tässä lähellä».

Anna ei enää vastustanut. Kaisaniemen puistoon he menivät. Siellä kulkivat he käytäviä kahden kesken. Syksyinen ilma ei ollut houkutellut ketään kaupunkilaista sinne nyt.

Vilhelmi oli luvannut Annalle vasta vuosien kuluttua jatkaa sitä puhetta, jonka Annan vastaus Katajasaarella oli katkaissut. Kuinka tässä nyt kävi, sen jätämme sanomatta. Pitkää askelta eteenpäin Annan rakkaudessa ei ollut Vilhelmi astunut. Mutta kumminkin oli Annan sanoissa nyt jotakin, joka yhä viritti toivoa Vilhelmin sydämessä.

Kauan aikaa kulkivat he siellä. Kun he vihdoin palasivat, tuli heitä vastaan taasen Löf, jonka huulet olivat tuskin huomattavaan pilkkahymyyn vedetyt, kun hän Vilhelmin ja Annan kahden kesken tapasi. Nytkin silmäili hän heidän jälkeensä, ja nyt mumisi hän: »Mitä! Olisiko Vilhelmi jo voittanut?»

»Tuossa tapasimme taasen ystäväsi Löfin» -- sanoi Anna, kun ylioppilas oli mennyt heidän ohitsensa.

»Minun ystäviäni hän ei ole» -- vastasi Vilhelmi. Luultavasti oli hänen äänessään jotakin outoa, sillä Anna silmäsi häntä ja kysyi: »Ja minkä tähden ei? Tunnettehan te toisenne, ja olipa hänen nimensä sinun luettelossasi».

»Sinulla on hyvä muisti, jos sinä kaikkein nimet muistat, mitkä luettelossani oli» -- vastasi Vilhelmi. »Minä kutsuin häntä siitä syystä, että olemme samaa koulua käyneet ja samassa lukiossa olemme olleet. Ystäviä emme koskaan ole olleet sanan oikeassa merkityksessä; meidän luonteemme eivät sovi yhteen».

Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kotiin, olivat kaikki muut jo siellä. Vanha Rother oli entistä paremmalla tuulella. Hän oli tavannut vanhan ystävänsä Israeli Björkin.

»Sama mies kuin ennenkin, tuo Israeli, ihan sama!» -- kertoi patroni. »Mutta suuresti hän elää, vaikka en saanut niin kahvitilkkaa suuhuni. Huomenna saanen sitä enemmän, sillä huomenna olemme kaikki kutsutut Israelin luo päivällistä syömään. Pitkä kuin kuusi tuo hänen poikansa... No, on koivukin pitkä, ha, haa!»

Rouva vähän nuhteli ukkoa siitä, ettei tämä kieltäytynyt päivällisiltä. Ukko sanoi aluksi kyllä niin tehneensä, mutta vihdoin täytyneensä suostua, kun ei Israeli vähemmällä tyytynyt. »Sitä paitsi» -- lisäsi ukko -- »tulee hän tänä iltana tänne, jotta saat häntä tervehtiä. Muistathan Israelia entisistä ajoista, mamma?»

»Muistan kyllä», vastasi rouva. »Sinä olet aina hänestä pitänyt, minun on ollut varsin vaikea häntä kärsiä».

»Aivan niin, mamma! Sinulla on hyvä muisti. Israeli oli syypää ensimäiseen sotaamme, mamma! Minä tahdoin häntä kummiksi Villelle, sinä et... Muistatko, miten riita loppui?... Olkoon se sinulle opetukseksi, Ville, jos joskus sinäkin vaimon saat. Kun ei mamma tahtonut myöntyä, löin minä nyrkkiäni pöytään ja kysyin: Kuka on lapsen isä, minäkö vai sinä, mamma? Minä tietysti, ja koska niin on, niin kutsun minä kummit».

»Herra Björk siis on minun kummini?» kysyi Ville. »Sitäpä en tiennyt. Hänen nimeänsä ei ollut kastetodistuksessani».

»Ei, sillä hän ei ole sinun kummisi» -- vastasi äiti. Ja hymy hänen huulillansa näytti, miten ensimäinen sota herra ja rouva Rotherin välillä oli loppunut,

»Hm, hm!» mumisi patroni.

»Mutta koska sinä silloin voitit, niinkuin aina olet voittanut», -- lausui rouva -- »niin saamme me nyt puolestamme myöntyä ja seurata ystäväsi kutsumusta, Muuten kentiesi löisit taasen nyrkkiäsi pöytään!»

Vilhelmi oli ainoa, joka ei sanonut voivansa heitä Björkin luo seurata. »Minun tutkintoni alkaa kello viisi iltapäivällä. En ymmärrä, miksi se niin myöhäiseen on lykätty, kun tutkinnot tavallisesti suoritetaan aamupäivällä».

»No, tee niinkuin tahdot» -- vastasi patroni. -- »Huomenna saat pidoissasi kumminkin tavata Björkin».

Päivän ennen Vilhelmin julkista tutkintoa vietti Rotherin herrasväki kotona. Lupauksensa mukaan tuli sinne Björk, ja aika kului ukkojen juodessa totia ja rouvan sekä nuorten teetä nauttiessa. Ukoilla oli paljon puhumista entisistä ajoista. Mutta miten olikaan, tulivat kauppa-asiat puheeksi, ja patronissa leimahti tuon tuostakin kauppa-into ilmituleen, kun hän kuuli ystävänsä kertovan jostakin onnistuneesta kauppayrityksestä. Siinä nyt kertoivat vanhat ystävät, miten oli heitä menestys seurannut. Rother sai tietää, että Björk oli aika rikas mies, ja Björk samaten, että Rother eli varsin hyvissä varoissa.

Nuoret eivät ottaneet osaa ukkojen puheesen. He keskustelivat siitä, mitä Helsingissä olivat nähneet, ja yhtä hupaisesti kului heiltäkin ilta, kunnes herra Björk nousi ja sai rouvankin lupaamaan, että hän seuraavana päivänä söisi päivällistä Björkin luona.