Part 10

Tämä ukko, Katajalahden suuren kartanon rakastettu isäntä, oli noin 50 vuotinen. Mitään yhtäläisyyttä veljenpojassa ja hänessä ei voinut nähdä. Hän oli iloinen ja leikkipuheinen, mutta, suoraan sanoen, jotenkin laiska, joka salli kaikkein olla rauhassa, kun hän vaan itse sai olla rauhassa ja vastustamatta seurata niitä tapoja, joihin hän oli tottunut. Hän nukkui kauan aamulla, oli varsin ahnas kahville ja tupakalle; kahvi ja sikaari olivat hänen paraat herkkunsa. Liikkua ei hän suuresti huolinut. Useimmiten tavattiin hän keinutuolissaan puoleksi istumassa, puoleksi makaamassa, tahi piippu hampaissa sohvalla järven rannalla, kun oli päivä kaunis. Hänen kannatti näin huoletta elää, sillä hän oli hyvin rikas, ja hänen talonsa toimia hoiti etukynnessä hänen rouvansa ja pehtorinsa, joka viimeksi mainittu oli kaikin puolin luotettava mies. Patronessa Rother oli talon todellinen isäntä, ja patronin ainoa toimi oli ottaa vastaan rahoja ja antaa niitä pois. Ja tämä oli hänelle mieluista työtä, etenkin ensiksi mainittu; sillä miten olikaan, huomasi jokainen, joka hänen parissaan pitemmän aikaa eli, että ukossa oli vähän saiturin vikaa. Suurimmasta osasta omaisuuttaan tuli hänen kiittää rouvaansa, joka oli ollut rikas. Vuosien kuluessa oli tämä rikkaus enennyt, ja patroni Rother oli kertomuksemme alkaessa Pohjanmaan varakkaimpia maanomistajia. Hän oli kumminkin tyhjin käsin alkanut ja ennen naimistaan ollut jotenkin toimelias kauppamies, jolla oli hyvä kyky, mutta jonka vitkallisuus, kun se välistä voitti hänen toimeliaisuutensa, oli hänelle tehnyt tuntuvia vahingoita. Juuri tämä vitkallisuus, joka ei sallinut hänen teeskennellä, oli kiinnittänyt nuoren kaunottaren huomion häneen, ja kun hän kosiana häntä lähestyi, voitti hän tämän ihanan ja rikkaan neidon.

Kohta sen jälkeen erosi hän kauppatoimistansa ja muutti Katajalahden kartanoon, joka kuului hänen vaimonsa myötäjäisiin. Ja täällä Katajalahdella eli nyt patroni, niinkuin hän itse halusi elää. --

Mutta salissa, johon rouva, Vilhelmi ja Anna astuvat, on muitakin kuin patroni. Siellä nähdään kaksi nuorukaista, patronin kaksi poikaa, Ville ja Antero. Molemmat ovat vasta lukiosta päässeet. Ville on 19 vuotinen, Antero veljeänsä vuotta nuorempi. Pulskat ja kauniit ovat nämä pojat. Villen muodossa on jotakin jäykkää, jotakin itsepintaista -- kentiesi perintö hänen kasvatuksestansa kodissa. Antero sitä vastaan on enemmän Annan muotoinen. Hänen silmänsä ainakin muistuttavat Annaa, sillä niistä loistaa sama sielunpuhtaus kuin sisarenkin. Anteron luonnekin on suora, vaikka viehkeä ja hellä. Tähän nähden etenkin eroavat veljet toisistaan, sillä hellyyttä ei Ville ollut koskaan näyttänyt. Mutta keskinäisessä rakkaudessa ovat veljekset aina eläneet. Anterolla on veljeänsä kohtaan melkein samallaiset tunteet kuin Annalla sisarvainajaansa kohtaan -- sydämen rakkauden. Ja tämä nuoremman veljen rakkaus on tarttunut vanhempaankin, joka jo poikain nuorina ollessa osoitti itsensä siinä, että Ville aina, kun oli heillä jotakin jaettavaa, antoi paremman puolen Anterolle, minkä tämän, usein mielipahoillaan, täytyi vastaanottaa. Mutta Villen suurin rakkaus veljeänsä kohtaan oli näyttäynyt siinä, että hän vapaaehtoisesti vuodeksi jäi lukioon, josta he sitten samana keväänä molemmat, Ville ensimäisenä, Antero toisena, pääsivät. Nyt, kun heidät salissa isänsä kanssa tapaamme, viettävät he viimeistä iltaa kotonansa. Huomispäivänä on heidän lähteminen Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan.

Se matka ilahuttaa heitä ja saa heidät samalla vähän ajattelevaisiksi. Tämä ajattelevaisuus tulee hellän äidin surusta. Sillä aina väliin, kun äiti rakastettuinsa vaatteita latoi kapusäkkiin, riensi hän poikain luo ja syleili heitä. Matka oli niin pitkä! Se maailma, johon pojat nyt olivat valmiit astumaan, oli äidille ihan outo! Siitä äidin suru.

Teetä juotiin ja matkasta puhuttiin. Kaikki oli valmiiksi varustettu huomiseksi. Anterolla ei ollut paljon puhumista, mutta sitä enemmän Villellä, joka nyt tunsi itsensä vapaaksi ihmiseksi. Vilhelmi hymyili serkkunsa innokkaille toiveille, mutta hän ei vastustanut niitä. Ukko Rother hymyili myös, mutta minkä tähden, sitä hän ei itsekään olisi osannut sanoa.

Iltaa oli jo kulunut likimääriin kello 12:teen, kun ukko Rother, joka usein haukotuksillansa oli näyttänyt, että maatapanon aika oli tullut, vihdoin nousi. Hän puristi poikainsa käsiä hyvän yön toivotukseksi, mutta Vilhelmin kutsui hän kamariinsa.

Vaikkei ukko Rother ollut niitä, joihin tunteet liiaksi syvälle pystyvät, oli hänen käytöksensä Vilhelmiä kohtaan nyt vakavampi kuin ennen. Vilhelmin käsiin uskoi hän poikansa ja kehoitti häntä tarkasti pitämään silmällä niitä, joiden seuraan pojat joutuisivat.

»Pidä etenkin tarkasti silmällä Villeä! Hän on innokas ja antaa usein hetken tuoman tunteen hallita itseään. Anteroa en niinkään pelkää». -- Näin varoitti isä.

Mutta rouva, joka myöskin oli kamariin tullut, sanoi: »Ville on jäykempi; hänellä on tarkka silmä, joka pian eroittaa oikean väärästä. Jos hän innossaan joskus väärälle tielle antaupi, palaa hän pian oikealle, kun erehdyksensä huomaa. Mutta Antero, minun helläsydäminen, hyvä poikani! Hän on heikompi. Koeta saada häntä väistämään kaikkia semmoisia tilaisuuksia ja semmoisia seuroja, missä hänen puhdas sydämensä saattaisi tulla saastutetuksi. Sinun huostaasi, Vilhelmi, uskon minä poikani» -- lisäsi hellä äiti kyynelsilmin. »Sinulta vaadin ne puhtaina takaisin».

»Minä teen, minkä minä voin» -- vastasi Vilhelmi hiljaa. »Minä olen heille vanhempi veli, ja sen mukaan, minkä minä ymmärrän, tahdon olla heille oppaana».

»Tässä on rahaa sinulle ja heille» -- sanoi patroni. »Samasta kodista kun te lähdette, tulee teillä myöskin olla sama kassa, jonka hoitajaksi minä sinun määrään».

Ja neljäsataa ruplaa antoi patroni tätä sanoessaan veljensäpojalle. Poikiansa kohtaan hän ei ollut saituri.

Sitten lisäsi hän: »Nyt on levon aika. Hyvää yötä nyt!»

Vilhelmi puristi setänsä kättä ja kiitti häntä. Hän tunsi nyt paremmin ja selvemmin kuin ennen, että setä hänelle oli isä, ja se hyvyys, jota tämä häntä kohtaan oli näyttänyt ja nytkin niin runsaassa määrässä osoitti, sai hänen tekemään itsekseen lupauksen palkita Villelle ja Anterolle sedän kaikki hyvät työt.

Hän lähti setänsä kamarista. Mutta salissa istui hän vielä kauan aikaa rouvan kanssa, joka sydämen sanoilla vielä kehoitti häntä pitämään huolta Villestä ja Anterosta.

Vilhelmillä oli usein mielessä tunnustaa rouvalle, mitkä tunteet ja toiveet hänellä oli Annaa kohtaan. Mutta se jäi häneltä kumminkin sanomatta. Hän ei itse ymmärtänyt syytä, miksi hän ei sitä voinut. Kerran oli salaisuus päästä ilmi kolmannenkin tiettäväksi, mutta se pysähtyi seuraavaan lauseesen:

»Minun hartain toivoni on, että voisin olla tädille ja sedälle mieleen ja että aina hyvää ajattelisitte minusta».

»Meillä ei ole koskaan ollut syytä katua, että sinun tänne kutsuimme; päin vastoin tulee meidän sinua kiittää paljosta, etenkin siitä, että Annamme vielä elää», vastasi rouva.

Kun äiti tämän sanoi, katseli hän vakavasti Vilhelmiä. Tämä tunsi punastuvansa.

»Osaako hän aavistaa tunteitani?» kysyi nuorukainen itsekseen. Ja nyt oli salaisuus julkisuuden rajoja niin lähellä kuin se saattoi olla ilmi pääsemättä. Mutta ennenkuin se sulun yli pääsi vuotamaan, nousi rouva ja sanoi Vilhelmille hyvää yötä, syleillen häntä.

Kello 9 seuraavana aamuna lähtivät Vilhelmi, Ville ja Antero Helsinkiin. Patroni, rouva ja Anna seurasivat heitä vähän matkaa käyden rattaiden vieressä. Vilhelmin silmät tällä matkalla tapasivat usein Annan. Vilhelmi näki, että Anna oli liikutettu, että jotakin outoa hänessä oli. Kuka oli tähän liikutukseen syypää? -- Ville, jonka vieressä Vilhelmi istui, löi ruoskalla hevosta. Tie samalla kääntyi sakeaan metsään. Viimeiset jäähyväiset huudettiin, ja Katajalahteen jäävät katosivat näkyvistä.

III.

Pohjalaisten vuosijuhlassa.

Eräänä iltana noin 6 aikana nähtiin vähäisessä kamarissa Antinkadun varrella Helsingissä kaksi nuorta ylioppilasta. He eivät nyt istuneet kirjainsa ääressä; kirjat olivat siirretyt pöydältä kirjakaappiin. Puuhassa, liikkuvammassa kuin ennen, olivat kumminkin nyt nuorukaiset. Molemmat pukivat yllensä mitä parasta heillä oli.

Tänä iltana olivat nuorukaiset menossa johonkin juhlaan.

»Kummaa, missä Vilhelmi niin kauan viipyy!» -- sanoi Ville Rother veljelleen -- sillä täällä Helsingissä ylioppilaina nyt tapaamme veljekset. »Kello jo käy seitsemättä, eikä häntä vieläkään kuulu. Olisiko hän onnistunut huonosti tutkinnossa?»

»Sitä en usko» -- vastasi Antero, joka solmisi kauniiseen ruusuun uuden juhlahuivinsa.

»Hänen on malja esitettävä tänä iltana, eikä hän ole laisinkaan vielä valmistaunut siihen».

»Eikä hänen sitä tarvitsekaan» -- vastasi Antero. »Olisi Vilhelmin puheenlahja, niin ei hätää silloin!»

»Mutta sinä tiedät, ettei hän käytä ainoatakaan Jumalan hänelle antamista lahjoista, ellei hän ensinnä tarkoin mieti, mitä on puheessa sanottavaa, mitä työssä tehtävää».

»Se on kyllä totta; mutta sanansa Vilhelmi pitää, ja maljan hän esittää. Kentiesi menee hän suoraa päätä tutkinnosta juhlaan; täydessä puvussapa hän on?»

»Olisi kumminkin ollut hupaista, jos hän sitä ennen olisi kotona käynyt, että olisimme saaneet häntä onnitella».

»Emme häntä tarvitse odottaa... Saas nähdä, tuleeko isän tännetulosta mitään», lausui Ville, kun oli kynttilä sammutettu ja nuorukaiset valmiit astumaan ulos.

»Hupaista se kyllä olisi. Silloin ehkä tulisi Vilhelmikin vähän iloisemmaksi. Minä en ymmärrä, mikä häneen viime aikoina on mennyt. Ennen oli hän iloinen, nyt on hän kuten vanhus vakava».

»Jos ei hän tänäkään iltana ole iloinen, niin minä en ymmärrä häntä» -- vastasi Antero. -- »Tutkintohuolet ovat ehkä tähän saakka saaneet hänen miettiväiseksi; mutta nyt ovat hänen tutkintonsa loppuneet. Hupaista olisi, jos isä tulisi tänne siksi, kun Vilhelmi julkisen tutkintonsa suorittaa».

»Ja vielä hupaisempi, jos Anna ja äiti seuraisivat häntä».

»Me saisimme silloin näyttää heille kaikki, mitä täällä merkillistä on, jota he eivät nyt osaa aavistaakaan» -- jatkoi Antero innokkaasti.

Näin puhellen Vilhelmistä, jonka viipymistä he kummaksuivat, sekä kodistansa, tulivat veljekset Kaisaniemen puistoon. Juhla, mihin he nyt olivat menossa, oli pohjalaisten vuosijuhla 9 p. Marraskuuta.

Pohjanmaan ylioppilaat, samaten kuin ylioppilaat ylimalkaan, olivat tähän aikaan vähän toisellaisia kuin nykyään. Silloin heille kelpasi tuo vanha Kaisaniemen ravintola, mikä nyt jo useampia vuosia on ollut liiaksi ahdas nuorille. Heitä olikin silloin vähempi luvulta kuin nyt; mutta ahtaus, joka Villen ja Anteron tullessa salissa vallitsi, oli nytkin suuri; mutta tässä toteutui kumminkin vanha sananparsi: Hyvä sopu sijaa antaa.

Ville ja Antero ovat nyt ylioppilaita. He ovat tutkintonsa hyvällä arvolauseella suorittaneet. Se päivä, jona tämä tapahtui, vietettiin suurella ilolla ja riemujuhlalla. Siitä on nyt jo pian kaksi kuukautta kulunut, ja näinä kuukausina ovat veljekset varsin vähän lukeneet. Suuremmat osat päivää olivat he olleet ulkona, tovereinsa luona sekä huvittelemassa teaatterissa ja missä kulloinkin. Vilhelmi ei ole heitä työhön kehoittanut. Ensimäisenä lukukautena yliopistossa tulee varsin vähän tehdyksi. Vilhelmi tiesi ja oli havainnut sen, vaikka hän itse tällä kohdalla oli poikennut tavallisuudesta. Mutta aina illoin, kun veljekset tulivat kotiin, kertoivat he Vilhelmille, missä he olivat olleet ja mitä tehneet, ja nämä hetket käytti Vilhelmi hyvään tarkoitukseen. Nuorten siitä tietämättä istutti hän heihin yleviä aatteita, ja nuorukaisilla oli hyötyä näistä iltapuheista. -- Niin oli aika kulunut päivään, jolloin pohjalaisten vuosijuhla -- Porthanin päivä -- tuli.

Muutamia päiviä sitä ennen oli veljeksille tullut kirje kotoa. Vaikka ukko Rother olikin tottunut elämään rouvansa ja tyttärensä kanssa maalla, poikain ollessa lukiossa, kirjoitti hän nyt, että hän vähin oli aikeissa tulla heitä katsomaan. Ja vanha rouva lisäsi kirjeessä, että tämä tulo melkein oli jo päätetty. Tämä ajatus oli syntynyt ukon omassa päässä, ja vaikka ukko ei juuri ollut matkoihin rakastunut, vaan niitä hän päinvastoin kammosi, niin oli ikävyys nyt voittanut. Ville ja Antero saisivat siis odottaa isäänsä.

Tämä kirje oli miellyttänyt sekä Vilhelmiä että veljeksiä; ja nyt juhlaan mennessä puhuivat veljekset siitä.

Ken on tällaisissa vuosijuhlissa ollut, hän ei niitä ikinä voi unohtaa, varsinkaan eivät ne, jotka olivat yliopistossa silloin ja osallisina niihin, kun niitä Kaisaniemellä vietettiin. Ulkona on jo sumuinen syksy vallannut luonnon; puut ovat kadottaneet lehtensä; yksitoikkoisesti ja surullisesti loiskuvat laineet rannalle; -- niin ulkona. Mutta sisällä, salissa ja kamareissa, asuu kevät, asuu ilo, ja ne vanhuksetkin, jotka ijän syksyä muistuttavat, tuntevat nuorten parissa vielä keväimen etelätuulen lämpimyyden rinnassansa. Salin vasemmalla puolella olevaan kamariin ovat he vetäyneet; siellä istuvat he hymyhuulin, eläen muistoissansa uudestaan niitä aikoja, joina he nuorten parissa itse alkoivat ylioppilaselämänsä, tahi kangastaa heille tuo mennyt aika kuluneen elämänsä taivaan rannalta niin elävänä, että ne vielä uskovat olevansa, mitä silloin olivat -- nuoria, vasta elämään astuvaisia. Sinne, kamariin, missä nämä kunniavieraat istuvat, sinne vilahtaa usein nuorten silmäys, ja moni nuorukainen näkee heissä esikuvansa, jonka kaltaiseksi päättää pyrkiä.

Salin oikealla puolella on kaksi kamaria; näissä ja salissa lainehtii väkeä -- ihan nuorukaisia, joita Helsinkiin on kaukaa heidän kotiseuduiltaan Pohjanmaalta seurannut vanhempain, sisarusten, sukulaisten ja koko maakunnan siunaus. Ei ajattele kukaan heistä, mitä tulevaisuus mukanaan tuo. Se päivä, joka on kulumassa, on heidän maailmansa, sitä etemmäksi ei juokse nyt heidän ajatuksensa. Hymy, joka asuu heidän huulillansa, ei salli aavistaa mitään surua; otsain kirkkaus ja puhtaus ei osoita, että vuosien kuluessa huoli ehkä niihin kaivaa syviä juovia. Täällä Kaisaniemen valoisassa salissa asuu nyt kevät, ja keväimen auringon kirkkaus paistaa. -- Pimeään syksyyn, joka ulkona vallitsee, peittyy näitten nuorten tulevaisuus.

Toverit ja tuttavat ovat tervehtineet toisiaan, ja tovereita ja tuttavia ovat he kaikki. Edestakaisin kulkevat he, odottaen juhlan alkamista. Kauan ei heidän tarvitsekaan tätä odottaa.

Eräs juhlan isännistä taputtaa käsiään. Tämä on merkki, jonka kaikki ymmärtävät. Vanhat ja nuoret kokoontuvat saliin. Tuoleja tuodaan sinne sen verran kuin niitä on. Mutta vielä ei kukaan istu. Hiljaisuus vallitsee salissa.

Silloin astuu vanhanpuolinen, jäntevä mies esille. Hän silmäilee ympärilleen ystävällisesti. Hän on omituinen, tämä vanhus, ja jo ennenkuin hän esille astuu, on hän vetänyt puoleensa nuorten huomion. Ville ja Antero olivat molemmat tiedustelleet, kuka hän oli, sillä he näkivät hänen nyt ensikerran. Vastaukseksi kysymykseensä olivat he saaneet nimen, jonka he tuntevat ja joka saa heidät yhä enemmän häntä tarkastelemaan, nimen _Fredrik Cygnaeus_.

Hän avaa juhlan muutamilla ystävällisillä sanoilla ja kehoittaa sitten läsnäolevia kuuntelemaan sitä esitelmää, jonka ylioppilas ------ nyt on alkava.

Salin vasemmalla puolen olevan kamarin oven lähellä on vähäinen pöytä, jolla palaa kaksi kynttilää. Tämän pöydän luo vetäytyy esitelmänpitäjä. Kuuliat istuvat, kellä tuoli on, ja -- nyt alkaa illan vakavampi puoli. Mistä aineesta esitteliä puhelee, emme huoli mainita; sanomme vaan, että esitelmä on hupainen ja viehättävä ja että sitä mielihyvällä kuullaan. Tunnin verran se kestää.

Mutta oli nuorten parissa niitä, joille aine oli outo ja jotka eivät sitä seuranneet. Näiden seassa oli Ville ja Antero. Heillä oli muuta ajattelemista. Kaikki täällä oli heille outoa, mutta samalla erittäin mieluista. Heidän silmänsä kulkivat kunniavieraasta toiseen. He kyselivät hiljaa vanhemmilta tovereiltaan, keitä nämä kunniavieraat olivat. Siinä kuultiin silloin hiljaa nimiä semmoisia kuin _Johan Vilhelm Snellman, Sakari Topelius, vuorimestari Tengström, senaattori Bergbom, asessori Chydenius, tohtori Fahlander_ y.m. Useat nimet olivat veljeksille tutut, ja he pitivät nuoruutensa innossa itseänsä onnellisina, kun nyt saivat katsella näitä miehiä, joista olivat kuulleet kaukana Pohjan erämaassakin puhuttavan. Tieteellisen esitelmän kestäessä saivat veljet tietää, keitä nämä kunniavieraat olivat, ja näiden läsnäolo vaikutti kummallisesti heihin.

Esitelmä loppui. Istujat nousivat. Tuolit kannettiin pois, mutta niiden sijaan tuotiin nyt suuri kaksilaitainen pöytä. Teetä tarjottaessa asettivat ravintolan tarjoojapojat tälle pöydälle kaksi suurta maljaa ynnä tarpeeksi laseja, jotka he kohta täyttivät. -- Juhlan toinen osa oli alkanut.

Edeltäkäsin päätetyt maljat juotiin nyt: vainajain muistomalja, kunniavierasten malja, johon eräs näistä viimemainituista kauniilla puheella vastasi. Nyt oli viimeinen varsinainen malja -- isänmaan -- vielä esitettävä. Sen esittäjäksi oli Vilhelmi määrätty, ja hän oli itse tähän suostunut. Mutta missä oli hän? Ihmetellen olivat veljekset häntä kauan kaivanneet ymmärtämättä syytä hänen viipymiseensä. Nyt, kun häntä haettiin, voivat he sen vaan sanoa, että hän kello 5 oli mennyt tutkintoon, josta itse oli luullut ehtivänsä piankin.

Jo etsittiin poissa olevan sijaan toista esittämään tätä maljaa. »Esitä sinä, ei sinun tarvitse pitkää puhetta pitää» -- »Ei, esitä itse» -- kuului; eikä ollut kukaan juuri halukas tähän työhön, kun muka heillä ei ollut valmistusaikaa. Vaikea on tietää, eikö kuitenkin tämän maljan esittäjäksi olisi joutunut joku toinen kuin Vilhelmi, ellei tämä juuri silloin, kun riita maljan esittäjästä oli suurin, olisi astunut sisälle.

Häneen kääntyivät nyt kaikki, toiset huutaen: »missä, Herran nimeen, olet viipynyt?» -- toiset taasen, jotka tiesivät hänen tutkinnossa olleen, huusivat: »onnea, onnea!» Ja näitten seassa oli Ville ja Antero ensimäisiä.

Vaalea hohde leimusi nuorukaisen poskilla, kun hän saliin astui. Siitä päivästä alkaen, jona hän Katajalahdelta läksi, oli hän ollut surullinen -- sen kuulimme veljesten puheesta. Mutta nyt! Nyt luuli Antero ymmärtävänsä, että tämä Vilhelmin synkkämielisyys oli riippunut tutkinnosta, sillä nyt oli Vilhelmin koko muodossa niin rauhallista iloa ja sydämen riemua, että se kohta tarttui kaikkiin, jotka häntä lähestyivät. Yltympäri kuultiinkin kohta syy tähän hänen iloonsa, johon kaikki ottivat osaa, ja samalla selvisi, missä hän niin kauan oli viipynyt. Hän oli viimeisessä tutkinnossa, josta hän nyt tuli, saanut korkeimman arvolauseen. Tätä arvolausetta ei hän ollut osannut toivoakaan. Professori oli viisi tuntia yhteen mittaan tehnyt alituisesti kysymyksiä, ja Vilhelmi oli jo peräti väsynyt sekä suuttunut professoriin, jonka luuli suotta kiusaavan häntä. Mutta vihdoin oli professori noussut, tarjonnut hänelle kätensä ja sanonut ei voivansa antaa vähempää kuin korkeimman arvolauseen. Mitään tällaista ei ollut Vilhelmi, niinkuin jo sanottiin, osannut toivoakaan. Tämä toivotus tässä muodossa oli saanut nuorukaisen sydämen paisumaan; tämä palkitsi kaiken hänen työnsä. Hän oli kovasti puristanut professorin tarjottua kättä, ja nimi Anna, Anna, joka kaikui hänen sydämessään, oli luiskahtaa hänen huultensa yli. Nyt tällaisen tutkinnon jäljestä seisoi hän ystäviensä parissa iloisena ja valmiina ottamaan osaa päivän tahi paremmin illan juhlallisuuteen. Tuon tuostakin nyt nähtiin hänen painavan kättään rintaansa vastaan. Mitä lähinnä hänen rintaansa tallentui, sitä ei osannut kukaan aavistaa. Siitä, mitä siellä hänen rinnassansa oli, mitä vastaan hänen sydämensä tykytti, siitä tuli hänen ilonsa.

Hän oli luvannut esittää maljan isänmaalle. Tämän oli hän kokonaan unohtanut. Vähän hämmästyi hän, kun häntä tästä muistutettiin; mutta hän oli tottunut selvästi ajattelemaan ja ajateltua selvästi lausumaan. Hän mietti pari minuuttia ja esitti sitten kauniilla puheella maljan isänmaalle.

Juhlan vakavampi puoli oli tällä maljalla päättynyt; iloisempi, jos sitä siksi sopii kutsua, alkoi nyt. Totipöytä valmistettiin kunniavieraitten ja taempana olevaan nuorten kamariin. Uusi, suuri punssimalja tuotiin salin pöydälle. Juominki alkoi, ilolaulut alkoivat.

Ville ja Antero olivat onnelliset siitä kunniasta, joka oli tullut heidän serkkunsa osalle; mutta hänellä ei nyt ollut suuresti aikaa heidän kanssansa keskustella. He olivat vielä niin nuoret. Vilhelmin veivät hänen ikäisensä toverit pian totipöydän ääreen takakamariin, missä häneltä ne, joiden oli kohta käyminen sama tutkinto, tiedustelivat, mitä kaikkia professori oli kysynyt. Siinä sai nyt Vilhelmi kertoa. Ville ja Antero seisoivat kuuliain seassa.

Mutta eivät tutkinnot eivätkä muistotkaan semmoisista kuuluneet illan juhlallisuuteen. Vielä Vilhelmin kertoessa kaikui laulu, karkeasointuinen, johon kaikki ottivat osaa, nekin, joilla ei nimeksikään ollut laulunlahjaa. Tällä lailla, laulellen, jutellen, maljaa maistellen, kului aika, kunnes illallinen valmistettiin.

Vanhat kunniavieraat olivat istuneet kamarissansa jutellen ja muistutellen entisiä aikoja. Sinne oli silloin tällöin joku vanhempi toveri vetänyt väliin nuorempiakin -- kuuntelemaan. Kun tuo karkeasointuinen laulu alkoi, hymyilivät he, ja kun laulu meni oikein päin seiniä, niin silloinpa eräs vanhemmista nauraen lausui: »Nyt sopisi ukko Paciuksen olla täällä». Väsymys ei näkynyt heitä suuresti haittaavan, vaikka puoliyö jo oli kulunut. Mutta kun viimein ruokapöytä oli valmis, astuivat he mieluisasti sen luo, sillä väsymys venytti kumminkin jo heidän jäseniään jonkun verran.

Miten tämmöinen illallinen syötiin, se oli mukavaa nähdä. Kaikki törmäsivät yhtaikaa saliin, missä kukin koetti saada tilaa pöydän ympärillä ja sitten ruokaa lautaselleen. Ketkä eivät pöydän ympärille mahtuneet, he hiipivät sieltä täältä istujain välistä pöydän luo saadaksensa osansa.

Noin puolen tunnin aikaa kesti syönti. Vihdoin, kun olivat kaikki saaneet kylliksensä ja sillaikaa kun ruokapöytää tyhjennettiin, alkoi kunniavieraista toinen toisensa perästä vetäydä pois. Moni heistä kumminkin jäi vielä muutamaksi ajaksi. Nuorten parissa olivat he itse tulleet nuoriksi, ja vaikea oli heidän erota. Ilma ulkona ehkä muistutti heitä heidän ikänsä syksystä; täällä sisällä nuorten parissa asui kevät, ja se sai heidän unohtamaan vuosien kulut. Mutta viimein tuntui niiden paino, ja kunniavieraat olivat kaikki jäähyväisensä sanoneet nuorille isännilleen.

Kunniavieraiden mentyä näemme Vilhelmin heidän kamarissansa, sillaikaa kun laulut kaikuvat salissa. Hän on asettunut oven suojaan, niin ettei salissa olevain häntä sovi nähdä. Siellä yksinäisyydessä ottaa hän esiin sen taikakalun, joka oli hänen iloiseksi muuttanut. Tämä taikakalu on vähäinen kirje, joka on avattu. Vilhelmi katselee sitä kauan lempeillä silmillä; vihdoin lukee hän sen, ja hänen tunteensa kuvautuvat hänen kasvoissaan. Kaksi kirjettä on hän Annalle kirjoittanut siitä lukien, kun hän Katajalahdelta lähti. Tässä lukee hän nyt Annan vastauksen, Annan ensimäisen kirjeen hänelle. Tämä kirje on karkoittanut surun hänestä ja herättänyt toivon. Vähällä on Vilhelmi tyydytetty. Annan kirje ei sisällä rakkautta, mutta lapsellinen, viaton henki huokuu Vilhelmiä vastaan kirjeestä, ja Annan sanat, ettei sitä päivää mene, jolloin hän ei Vilhelmiä muistaisi, ne -- ne sanat saavat Vilhelmin sydämen tykyttämään kahta kovemmasti.

Vilhelmi oli juuri ehtinyt lukea kirjeensä, kun nuorukaisia törmäsi kamariin. He eivät häntä heti nähneet, jotta hänellä oli aikaa kätkeä kirje entiseen talteensa. Tämän oli hän juuri ehtinyt tehdä, kun eräs nuorista huusi:

»Kas Rother! Täällä hän on piilosilla... Tänne punssia! Ja kaikkein uskollisten morsianten malja!»